Kannattaako lasta pakottaa harrastamaan?

Juliaihminen

Kysyin blogissa tovi sitten, millaisia kokemuksia ihmisillä on ollut harrastusten valmentajista ja sain tosi kiinnostavia vastauksia. (Kiitos tuhannesti teille!) Kirjoitin niiden perusteella Ylelle kolumnin siitä, miten huono valmentaja voi tappaa lapsen harrastusinnon heti alkuunsa. Ylen tuottaja laittoi viestiä, että nyt kolumnin on käynyt lukemassa yli 20 000 ihmistä, minkä uskon tarkoittavan sitä, että monilla on kokemuksia siitä, millaista on olla huonon valmentajan alaisuudessa.

Haastattelin kolumnia varten urheilupsykologi Satu Kaskia. Hän kertoi neljän K:n säännöstä, joka koskee harrastavan lapsen vanhempia: Kustanna, kuljeta, kannusta ja kuuntele. Ihmiset kommentoivat siihen, että oikeastaan tuon pitäisi mennä niin päin, että kuuntele olisi ensimmäinen K. "Aloite harrastukseen tai sen aloittamiseen pitäisi tulla lapselta. Ei niin, että lapsi on vanhemman harrastusväline", yksi äiti kommentoi.

Oma lapseni ei tällä hetkellä harrasta mitään. Vein Alppua muskariin vuoden verran, ja mietin tässä, alottaisinko nyt joulun jälkeen sen uudestaan. Alppu selvästi tykkäsi siitä, ja olisi ihanaa, jos hän innostuisi musiikista noin yleensä ja aloittaisi jossain vaiheessa jonkun soittimen harjoittelun.

Mä itse soitin pianoa noin kolme vuotta, mutta jotenkin vain inhosin sitä. Yhdelläkin pianotunnilla opettaja kysyi ivallisesti, onko mulla uusi kello, kun katson sitä niin usein. Hehehhe. Ei ollut. Sitten vaihdoin soittimen kitaraan, ja jatkoin sitä intohimoisesti monta vuotta. Missään vaiheessa vanhempani eivät pakottaneet minua mihinkään harrastukseen. En usko, että niitä olisi edes kiinnostanut niin paljon, että olisivat jaksaneet käyttää energiaa siihen. Ihmisen pakottaminen vaatii nimittäin todella paljon vaivaa. (Olen oppinut tämän, kun laitan rimpuilevalle lapselle talvikenkiä aamuisin.) 

Toisaalta mä olen aina ollut aika pedantti tyyppi, vähän sellainen, että jos johonkin ryhdytään, sitä sitten tehdään. (Onneksi sittemmin olen oppinut, että aina voi luovuttaa.) Entä jos oma lapsoseni onkin luonteelta semmonen, että se ei jaksa pitkäjänteisesti harrastaa mitään? Pitääkö mun sitten maanitella sitä pysymään tietyn harrastuksen parissa, vaikka lupailla sille jotain palkintoja? Koska onhan siitä ihmiselle hyötyä, että hän tekee jotain asiaa vapaa-ajallaankin pitkäjänteisesti ja pieteetillä, siinä kasvaa henkisesti. 

No, tunnen itseni. Veikkaan, ettei minustakaan irtoa niin paljoa energiaa, että jaksaisin kovinkaan määrätietoisesti pakottaa vastentahtoista lasta harrastukseen. Elämässä on muutenkin niin paljon pakkoja (päiväkoti, koulu, vaatteiden päälle laittaminen aamulla), etten kyllä varmaankaan jaksa erityisesti suostutella lasta jatkamaan harrastusta, jos hän ei siinä viihdy. Toki tämän pakottamisen voi tehdä myös ovelasti huokailemalla oikeassa kohdassa ja ilmaisemalla hienovaraisesti pettymyksensä, jolloin lapsi syyllistyy ja jatkaa harrastusta. Ehkä otan sen keinon käyttöön!

No ei nyt sentään. Tai no, tällä hetkellä minulla on vielä tällainen idealistinen käsitys itsestäni rentona ja kannustavana joskaan ei pakottavana kasvattajana. Katsotaan, miten sitten suhtaudun tähän, kun lapsi on aloittanut 11 eri harrastusta ja lopettanut niistä 13.

 

 
Onko tietä pakotettu tai suostuteltu harrastuksiin? Jos, niin hyötyä tai haittaa siitä on ollut?

 

Alkuperäisen kolumnin voi lukea Ylen sivuilta ja kokemuksia huonoista harrastusvalmentajista aiemmasta postauksestani.

 

Kuvassa: Taimi ja Alppu harrastamassa trainspottingia

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

 

 

Share

Kommentit

Sopa (Ei varmistettu)

Tää on hankala asia. Oon periaatteessa samaa mieltä kuin sä, mutta sitten taas...mun esikoinen on vähän sellainen, että se ei innostu oikein palavasti mistään järjestetystä (innostuu kyllä todella paljon parhaan kaverinsa kanssa keksimistä leikeistä&kirjoista, peleistä ja sarjakuvista). Kuitenkin me vanhemmat ollaan todettu että monestakin syystä joukkuelajin harrastaminen on hälle hyväksi. Esimerkiksi: "joukkuekokemus" eli saa olla osa ryhmää joka toimii yhdessä kaikki toistensa puolesta, sitten toki liikunta, sosiaaliset taidot (oppii tulemaan toimeen muidenkin kuin parhaiden kaveriensa kanssa), onnistumisen kokemukset, ja yhtenä tärkeimmistä se, että isompana hänellä on jonkinasteinen taito halutessaan harrastaa lajia edelleen (poikien on vaikea teininä/nuorena aikuisena ihan kylmiltään mennä mukaan joukkueeseen). Tämä on vaatinut jonkinasteista raahaamista treeneihin ja peleihin välillä. Mutta uskon, että tää kuitenkin kannattaa. En tietenkään itkevää ja vastustelevaa lasta veisi, mutta kyse on siitä, että lapsi vähän niin kuin haluaisi harrastamisen edut ja samalla oikeuden jäädä pois "kun ei vaan huvita".
Yleisesti mun mielestä lapsi voi kokeilla aika vapaasti eri lajeja niin, että kauden jälkeen voi sitten lopettaa jos ei tykkää, tai jos on ihan kamalaa, niin muutaman kerran jälkeen.

Juliaihminen
Juliaihminen

Olen kanssa kelannut tuota joukkuekokemusasiaa, ja juuri se olisi kyllä tosi kiva tarjota lapselle. Eikä nämä tietenkään mustavalkoisia ole, enkä näe pientä maanittelua kyllä minään ihmisoikeusrikkomuksena. Jotenkin niin, että taustalla on se ajatus, että kokonaiskuvassa homma on lapsen parhaaksi... Hankalaa, todellakin!

Sopa (Ei varmistettu)

Joo ja ei meilläkään alle 4-vuotiaat ole harrastaneet mitään kuin ihan satunnaisesti, huh sentään! Tässä on kyse nyt koululaisesta, joka eskarilaisena kokeili eri palloilulajeja ja tykkäsi tuosta yhdestä, jonne sitten olemme kuskanneet nyt 3 vuotta. Yleensä lähtee kyllä ihan mielellään, mutta ei ole niitä jarilitmasia jotka harjoittelee vapaa-ajallaan yksin kentän nurkalla...

iidis
Varpain jaloin

Mä olen aina saanut harrastaa juuri sitä, mitä itse olen toivonut, eikä mun vanhemmat ole mua koskaan mihinkään edes ohjailleet saati sitten pakottaneet. Samaa linjaa olen pitänyt omien lasten kanssa. Lapaset osaavat jo hyvinkin pieninä kyllä kertoa mistä pitävät ja kokeilemalla se viimeistään selviää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mihin on kadonneet harrastukset, joita tehdään koska se on kivaa ja siinä samalla ehkä kehittyy jollakin osa-alueella ja oppii uusia taitoja? Tällaisia mun lapsuuden ja nyt aikuisiän harrastukset on. Tietenkin on hyvä välillä mennä epämukavuusalueelle ja opetella pitkäjänteisyyttä yms, mutta sitä tapahtuu kyllä jo työelämässä tarpeeksi ainakin mulla (ja aiemmin opiskeluissa), joten harrastukset saakin olla vain mukavia. Miksi lapsilla pitäisi olla toisin?
Nykyään lasten harrastukset tuntuvat aina tähtäävän ammattilaisuraan ainakin mielikuvatasolla ja kustannukset voi olla samaa luokkaa. Esim. joukkuelajejakin voisi harrastaa myös vähän pienemmässä mittakaavassa ja ehkä moni lapsi menisikin innokkaammin harkkoihin, kun siellä ei niin selkeästi olisi sitä hyvät-huonot- erottelua vaan kyseessä olisi vain harrastus.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä!

Ylipäätään jos miettii, monestako tulee ammattilaisurheilija tai -muusikko ja puolestaan kuinka monelle olisi hyödyksi oppia vain liikunnallinen elämäntapa, saada rentoutua koulun vastapainoksi ja nähdä kavereita siinä samalla, pitäisi aivan selvästi panostaa enemmän mukavaan harrasteluun tavoitteellisen kilpailun kustannuksella etenkin liikunnassa! Ääriharvalla on lahjakkuutta ammattilaisuuteen kuitenkaan, millään treenimäärällä, joten tavoitteet junnu-urheilussa ovat täysin vääristyneet.

Sopa (Ei varmistettu)

Jep, ja mä ainakin haluaisin ennemminkin *lempeästi ehkäistä sitä kehitystä*, että lapsestani tulisi ammattiurheilija :D

(tietysti kannustaisin jos lapsi ehdottomasti haluaisi)

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahah, tässä kohdassa haluan aina lainata ystävääni Ellaa: "Kokisin epäonnistuneeni kasvattajana, jos lapseni haluaisi jääkiekkoilijaksi." :D

Mä niin toivon, että löydän jossain vaiheessa lapselle sellaisen kivan ei-niin-mega-tavoitteellisen urheiluharrastuksen. Unelmoin, että se innostuisi jalkapallosta (ainakin nyt se hokee vain koko ajan "ballo" ja ryntää aina hiekkakentän nähdessään etsimään hylättyjä jalkapalloja), mutta en kyllä jaksaisi mitään 17 treeniä viikossa ja lauantaiaamuna klo 06 kisoissa meininkejä. Siinä joutuisi sitten vähän motivoimaan itse itseään, ja sellainen pakottaminen vasta vaikeaa onkin! 

Mää pohtisin myös sitä, mitä harrastuksella ylipäänsä tarkoitetaan. Lähtiskö paljon painetta pysyvyydestä yms. pois, jos harrastamisen sijaan puhuttais vaikka kivasta vapaa-ajan tekemisestä, joka voi olla urheilua seurassa, musiikkia kavereiden kanssa, lukemista yksin tai mitä tahansa. Harrastusten pohtimisen rinnalle (tai jopa edelle) toisin kysymyksen siitä, mitä mun lapsi leikkii ja miten leikille järjestetään aika ja paikka meidän arjessa. Ja tutuille kaverisuhteille. Harrastaminen kuulostaa jo sanana niin vakavalta ja aikuislähtöiseltä. (Toisaalta isommalle lapselle harrastus voi kuitenkin olla tärkee itseä määrittävä juttu... voi olla ihanaa kertoa harrastuksesta, koska se yksilöi paremmin kuin "käyn koulua". :D) Vapaa-ajan tekemisen valinnassa kuuntelisin vain ja ainoastaan lapsen omia toiveita, jos/ kun harrastuksen välitseminen tulee ajankohtaiseks. Ajattelen, että ei oo tarpeellista löytää parasta mahdollista, hyödyttävintä harrastusta, vaan olispa siellä harrastuksessa kivaa. Vaikka se sitten jäiskin kesken, niin ne kerrat, kun siellä on oltu, niin olis ollut kivaa. Kivat muistot voi kantaa pitkälle ja lyhytkin kiva kokemus harrastuksesta voi auttaa positiivisesti määrittään ihmistä itseään pitkälle aikuisuuteen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Harrastus on sananakin jo niin vaikea. Oon aikuisena ihmetellyt, että mitä ihmettä harrastus-kyssäriin pitäisi vastata. Vapaa-ajallani katselen paljon Netflixiä ja HBO:ta, luen kaikenmaailman lehtiä ja kirjoja sekä seikkailen netissä. Näistä ainut CV-kelpoinen harrastus onkin sitten se kirjojen lukeminen... :D Vaikka ihan yhtä paljon mä nautin noista muistakin hommista! Niin ja kun liikunta vielä rajoittaa kävelylenkkeihin, ni kehtaako sitä ees sanoa liikkuvansa säännöllisesti päivittäin?!?

(Ja aivan oikein, mun vanhempani eivät uskoneet ohjattuihin harrastuksiin :D )

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun lapsi (ensi vuonna eskarilainen) aloitti ekan harrastuksensa (yhden vauva-äiti-jumppa katastrofikokeilun jälkeen) siinä vaiheessa kun oli henkisesti valmis harrastukseen ilman äitiä/isää (meidän tapauksessa 3,5v. ja kaverin kanssa yhdessä). Viimeisen kahden vuoden aikana on sitten harrastettu: temppujumppaa, satutanssia, tiedekerhoa, bändimuskaria, uimakoulua, ja fudiskoulua (maksimissaan kaksi harrastusta yhtä aikaa, näistä pisin kokemus tanssista 1,5v. ja esim. uimakoulut on olleet viikon intensiivikursseja). Ja nyt kun syksy on vedetty kahta viikottaista harrastusta, niin on tullut todettua että se on vaan liikaa...

Se mikä mua risoo lasten harrastuksissa on se että pitäisi valita jo pienenä joku laji (just joku fudiskin hyvin tyypillisesti vaatii kaksi treeniä viikossa mikä on ainakin meille liikaa) ja on hirveän vaikea löytää sellaista "yleisharrastusta" missä esim. harrastettaisiin liikuntalajeja laajalla skaalalla vaan jo näin pienten liikuntaharrastukset on hyvin lajikeskeisiä (onneksi löysin ihan meidän läheltä kivan kuuloisen liikuntasalissa temppuilun ja uinnin yhdistävän temppuilujumpan mikä toivottavasti on kiva ja monipuolinen harrastus. Tokaksi mua risoo, tanssin ja muskarin jokasyksyiset ja -keväiset esitykset (etenkin tanssissa kun siitä tehdään nii-in iso juttu, saa maksaa itsensä kipeäksi lipuista ja käyttää yhden päivän hommaan...ja esitykset on sit semmoista että lapset haahuilee lavalla...tosi söpöä joo mutta silti mua pännii).

Meillä lapsi on tykännyt kovasti jokaisesta kokeillusta harrastuksesta (ja vaikka vähän tunnen huonoa omatuntoa, että hypitään harrastuksesta toiseen, niin tuleepahan testailtua mistä tykkää) ja hänen mielipidettään kysytään. Esim. nyt ei halua jatkaa muskarissa, vaikka tykkää kovasti, kun ryhmässä olevat pojat "hömppää" ja ohjaaja ei saa pidettyä tätä kurissa (musiikkiharrastus otetaan kuvioihin varmaan takaisin jossain vaiheessa soittotuntien muodossa jos lapsi osoittaa kiinnostusta edelleen). Harrastuksien suhteen on kyllä toisaalta hurja runsaudenpula (meillä kriteerinä on muuten, että harrastukseen saa olla korkeintaan 1,5km matkaa, että taittuu nopsaan...ja tää ei ole tähän mennessä pahemmin rajoittanut, siis kun tarjolla ois fudista, tennistä, luistelua, telinevoikkaa, korista, tanssia, balettia, uintia, muskareita, tiedekerhoa, ohjelmointia jne...). Joukkuelaji olisi tosi kiva (mutta toisaalta sitoutuminen kahteen viikkoharjoitukseen ja peleihin, no way Jose), ajattelua kehittävä harrastus ois tosi kiva (tiedekerho oli lapsen ehdoton suosikki ja ohjelmointi olisi kans tosi jees), samaten musiikkiharrastus olisi kiva, jne...Mutta kun kaikkeen ei voi revetä, niin ollaan nyt keskitetty näihin liikunnallisiin harrastuksiin.

Sekavaa tajunnanvirtaa tässä, mutta se mitä parin vuoden kokemuksen perusteella voin sanoa, niin kustantaa saa ja kuskata (tosin näitä on moneen junaan kustannusten ja kuskauksen tarpeen puolesta ja Helsingissä mahikset on aika rajattumat), kannustaa ja kuunnella pitää ja kannattaa (ja niille harrastusten vetäjille sanoisin, että ei kannata ottaa niin vakavasti jos joku 5v. ei halua tanssiesitykseen tai jää fudistreenit väliin, se on ihan ok :D).

Verave (Ei varmistettu)

Pakotettu ei ole onneks ikinä vanhempien puolelta! Muistelen lämpimästi harrastusuraani. :)

Mulla on ollut monia vaiheita harrastukseni parissa. Rakastuin ekalla luokalla lajiini ja en olisi ikinä jaksanut odottaa viikkoa treenien välillä. Yläasteiässä viidet treenit viikkoon vielä meni, mutta lukiossa alkoi sitten enemmän painaa. Vuosien aikana joukkueestamme hioutui yhtenäinen ystäväporukka ja teinivuodet oltiinkin sitten treeneissä enää lähinnä kavereiden takia. Edelleen aikuisena parhaimmat ystäväni ovat entiset joukkuekamut. Meillä porukkaan mahtui onneksi tavoitteellisemmat ja me vähän vähemmän tavoitteellisemmat urheilijat! Suuressa roolissa myös kannustavat vanhemmat, jotka kuskas ja kannusti. Jos ei joskus jaksanut reeneihin mennä, ni se oli ok.

Aion siis ehdottomasti kannustaa lapseni joukkueurheilun pariin, jossa urheilun lisäksi olen myös oppinut tärkeää ns. pukukoppikulttuuria. Alastomuus ja erilaiset kropat ovat normaalia arkipäivää. (Ehkäpä tämän takia joukkuelajeissa vähemmän syömishäiriöitä yms vrt. yksilölajit.?)

Vierailija (Ei varmistettu)

Syömishäiriöitä on usein lajeissa, joissa ideaali on hoikka, mutta jäntevä vartalo. Voimistelu ja tanssi ovat myös joukkuelajeja ja ainakin treenataan osittain yhdessä, vaikka olisikin yksilösarjassa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on sellainen muistikuva, että lapsena kokeilin kaikenlaisia harrastuksia, mutten oikein innostunut tai pitänyt kunnolla mistään. Vanhemmilla taisi kuitenkin olla sellainen periaate, että jotain olisi hyvä harrastaa, ja lopulta ne puoliksi "pakottikin" mut kahdeksanvuotiaana yhteen joukkuelajiin. Nyt koen, että se oli enemmän sellaista kannustavaa pakottamista, koska olin luonteeltani aika hitaasti lämpenevä, enkä varmasti olisi jäänyt mihinkään, jos olisin saanut päättää. Vaikka pidemmän aikaa treeneihin lähteminen oli epämieluisaa, opin hiljalleen pitämään lajista ja jatkoin sitä lopulta lähes 15 vuotta. Joukkuelaji ja säännöllinen urheilu teki mulle todella hyvää, mutta kaikki on tietenkin erilaisia. Enkä usko, että mua oikeasti olisi pakotettu, jos olisin esimerkiksi tullut aina itkien treeneistä kotiin. Uskon, että se lähteminen ja sitoutuminen oli lapsiminulle kaikista hankalinta (ja samanlaista mun elämä on välillä edelleen). Mutta siis koen, että tässä tilanteessa se mun "pakottaminen" hoidettiin oikein, lapsen luonteen mukaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lasta ei tietenkään saa pakottaa harrastamaan eikä uhkailla, lahjoa eikä kiristää tekemään enemmän töitä harrastuksen eteen niin kuin ei saa kohdistaa lapseen vastaavaa henkistä väkivaltaa missään muussakaan asiassa. Mielestäni kuitenkin on vanhemman tehtävä tarjota lapsille monipuolisia virikkeitä ja olla skarppina, kun lapsi osoittaa kiinnostusta johonkin. Meillä lapsi aloitti monta itsenäistä harrastusta kolmeveenä, koska olin äitiyslomasta saakka käynyt oman mielenterveyteni vuoksi kaikissa mahdollisissa äiti-lapsiharrastuksissa, joita lapsi sitten on halunnut lähes kaikkia jatkaa. Kriteerinä on, että pitää olla helppo ja lyhyt kävely- tai pyörämatka, josta koululainen selviää itse. Myös asuinpaikkamme on valittu siten, että harrastusmahdollisuuksia on ympärillä todella hyvin. Harrastuksista jäädään pois samoilla kriteereillä kuin koulusta, vielä ei ole törmätty sellaiseen, ettei lapsi todella haluaisi mennä. Lähipiirissä tällaista on ollut, ja yleensä taustalta on paljastunut ymmärrettäviä syitä, liian kovatasoinen ryhmä, kiusaamista, epäpätevä ohjaaja tai esimerkiksi, että vanhemmat ovat vieneet lasta niin huonotuulisina, että lapselta on mennyt into koko hommaan.

emmms (Ei varmistettu)

Itse olen sitä mieltä, että kaikilla lapsilla pitäisi olla harrastus. Ei se todellakaan tarvitse olla ammattiurheiluun tähtäävää, mutta kuten joku tuossa ylempänä sanoi, harrastuksen kautta on kivempi identifioida itsensä kuin pelkän kouluasteen. Itse urheilutaustaisena olen sitä mieltä että urheiluharrastukseen vieminen (erityisesti joukkueurheilu) ovat satsaus lapsen terveyteen ja hyvään suhteeseen omaan kehoon ja liikkumiseen. Tästä johtuen olen todellakin sitä mieltä että lapsen voi pakottaa harrastukseen. Toki jos lapsi ei missään vaiheessa osoita omaa kiinnostusta lajiin ja viedään joka kerta paikalle huutaen... Mutta esimerkiksi pikkusiskoni, joka harrasti samaa lajia kanssani, jouduttiin pakottamaan treeneihin (joihin itse menin innokkaasti). Lopputuloksena siskoni harrastaa lajia edelleen näin aikuisiällä, toisin kuin minä.
Seuraava askel tähän keskusteluun olisikin, miten motivoida teini-ikäinen jatkamaan harrastusta vaikka muu maailma alkaa kiinnostaa. Monet kun tuntuvat katuvan teininä harrastuksen lopettamista.

Tämä teini-ikä on mun mielestä erittäin hyvä pointti. Minut on vahvasti ohjattu harrastamaan ja teini-iässä harrastus oli kyllä todella tärkeä. Ja se vei myös sopivasti vapaa-aikaa. Vahva ohjailu oli tyyliin "maksettu kausi loppuun" ja "pääset [harrastukseen liittyville] matkoille". Etenkin tuo matka-asia oli vahva motivaattori 90-luvulla, koska muuten ei oikeastaan matkusteltu.

SaaraCecilia

Meillä meni lapsena nämä hyvin eri tavalla mun ja kahden veljen kanssa. Vanhempia veljiäni isä kuskasi jos jonkinmoisiin harrastuksiin, seisoi kentän laidalla ja jopa valmensi joukkueita. Mun kohdalla näin ei enää ollut ja olen ollut siitä todella harmissani. Harrastin silti paljon, mutta enemmän omasta aloitteestani kuin vanhempieni tukemana. He maksoivat tietysti viulut, mutta kaipasin aina enemmän osallistumista ja sitä kentän laidalla seisontaa. Tämä on tietysti varmaankin nuorimman lapsen kohtalo jossain määrin, sillä ei kyllä vanhempia jaksanut aina kiinnostaa meikäläisen vanhempainillatkaan tai myyjäiset, koska "olen kuullut ne jo sata kertaa".

Toisaalta olen melko varma, että en olisi harrastanut niin paljon, ellen olisi seurannut ystäviäni heidän harrastuksiin, jotka saattoivat taas olla vanhempien "painostamat". Eli tavallaan omat vanhempani antoivat mun tehdä ihan mitä vain, mutta joltain vanhemmalta se "idea" ja "paine" aina tuli. Lisäksi esimerkiksi toisen veljeni kohdalla "painostaminen" loppui teini-iässä, jolloin hän sitten lopetti kaiken urheilun ja innostui uudestaan vasta vuosia myöhemmin. Olisi sekin innostuminen saattanut olla vaikeaa, jos ei olisi taustaa urheiluharrastuksesta.

Painostaminen tulisikin yrittää naamioida joksikin muuksi, sillä olen melko varma, että jokainen nuori tympääntyy jossain vaiheessa harrastukseensa. Vanhemman tehtävä lienee silloin antaa tilaa, mutta yrittää jossain vaiheessa innostaa uudelleen tai löytää uusi harrastus. Olen niin katkera, että mua ei ole lapsena viety jalkapallo-, koripallo- tai salibandytreeneihin. Kaipaan sitä joukkuekokemusta ja olisi mukava myös näin vanhemmalla iällä höntsäillä porukassa. Oma joukkuelajini (pesäpallo) on sellainen, että sen höntsäily ei enää kiinnosta. Ei se kyllä kiinnostanut silloin nuorenakaan, mutta meillä oli hyvä porukka ja pärjäsin siinä ihan kohtalaisesti.

Ja siihen, mitä jotkut kommentoivat tosta tavoitteemattomasta harrastamisesta, niin sitäkin me tehtiin kyllä nuorena. Talvella olimme koulun jälkeen ja viikonloput luistelemassa koulun kentällä ja muina vuodenaikoina pelattiin kaikkea kirkonrotasta nelimaaliin.

Elvi (Ei varmistettu)

Tää aihe! Voisin kertoa näkemyksiäni tästä vaikka viikon putkeen, mutta yritän tiivistää muutamaan pointtiin:

1. Todellisuudessa mihinkään tiettyyn lajiin ei tarvitse erikoistua varhain, eikä siitä ole juurikaan hyötyä edes huippu-urheilijalle. Fyysinen lajiin erikoistuminen nimittäin tapahtuu usein murrosiässä tai juuri sen jälkeen (useimmissa lajeissa vasta n. 19-vuotiaana, pois luettuna esim. voimistelu, jossa huippu-urheilijan keski-ikä on n. 16v). En jaksa etsiä tähän lähdettä nyt (sori!!), mutta summa summarum: jos haluat lapsesta huippu-urheilijan, harrastuta mahdollisimman laajasti eri lajeja ja pakota omaehtoiseen liikkumiseen (:D), panosta siihen yhteen tiettyyn lajiin vasta lapsen täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Älä ressaa aiemmin.

2. On tärkeetä muistaa, että harrastaminen on täysin eri asia, kuin huippu-urheilu tai siihen tähtääminen! Vaikka lapsonen kävis monta kertaa viikossa treeneissä, se lähinnä tuo hänelle sosiaalisia taitoja, kavereiden kanssa vietettyä aikaa sekä joitain uusia motorisia taitoja - ei huippu-urheilijan tulevaisuutta :)

3. Mun mielestä harrastamisen mielekkyys lapsen näkökulmasta riippuu pitkälti vanhemmista ja heidän asenteestaan harrastamiseen, ja jos liikuntaharrastus on kyseessä, niin itse liikuntaan. Jos jalkapallotreeni on "hyödyllistä lapselle ja pysyt kunnossa ja opit taitoja - mee nyt" -tyylistä enemmän kuin "superkivaa että pääset puuhaamaan ja liikkua sen ja sen kanssa, me tullaan katsomaan treenejä ja pelataan viikonloppuna yhessä" -fiiliksellä, uskon, että skidillä ei into riitä.

4. Viimesenä ajatuksena vielä, että mikäli valmentaja tai seura on kisakireetä ja vaatii käymään useesti viikossa treeneissä, niin ihan sama. Ei sinne todellisuudessa tarvii mennä jos ei kiinnosta/jaksa/kykene jokasella kerralla. :D Kenenkään lapsi ei ole niin tärkeä pelaaja etteikö voisi olla pois, eikä kenenkään lapsen joukkue sellainen, että treeneissä olo olisi pakollista (ennen kuin sopimuksia kirjotellaan ;)).

Nyt on kyllä äärettömän sekava kommentti mutta lisään vielä oman kokemukseni: Olen harrastanut elämässäni ehkä n. 15 eri lajia, joista ensimmäistä jo 20 vuoden ajan, muita aina ns. kakkoslajeina. On ollut megakivaa, harrastan edelleenkin aikuisena useita kertoja viikossa ja koen, että oon saanut liikuntaharrastuksista sairaan ison pääoman elämään. Super paljon kavereita, sosiaalisia taitoja, oman kropan tuntemusta ja onnistumisen ja voittamisen kokemuksia, joista saanut itseluottamusta. (Toki myös häviöitä mutta kukas niitä muistelee, kun ne on aina paineltu villasella eli esim. jätskillä :D)

Ellieeeee (Ei varmistettu)

Oon täysin samaa mieltä edellisen kommentin kanssa (sekä omasta kokemuksesta että ammatillisesti)! Huippu-urheilijat jaotellaan vasta murrosiässä, ei alakouluikäsinä futsikerholaisina.

Kuten muissakin kommenteissa, yhdyn joukkueurheilun ilosanomaan! Olen niitä kultalusikkalapsia, joita on viety kaikkiin harrastuksiin, mitä vaan on keksinyt pyytää (taitoluistelu omalla kohdalla... ou gaad). Kun oma laji 12-13 vuotiaana löytyi, oli se menoa sitten. Jäi tanssit, askartelukerhot ja soittotunnit taka-alalle, kun reeneihin oli päästävä. En ikinä ollut hirveän hyvä, mutta joukkueeni oli, joten menestystä tuli ja jengistä muodostui todella tiivis porukka. Vaikka pelaajat vaihtui vuosien varrella, oli jokaisen kauden joukkueessa aina oma taikansa. Tämä oli syy, miksi lajia jaksoin harrastaa ja harjoitella niin pitkään, vaikka "tulevaisuuden tähti" en ollutkaan.

Edelleen vaikka aktiivisesta kilpaharrastamisesta on kulunut jo vuosia, on kaverit jäljellä ja heitä näkee hallilla. Itselläni siis koen, että harrastus toi niin suuren sosiaalisen verkoston, että en olisi saavuttanut sitä mitään muuta kautta. Toisekseen se piti teini-iässä ja aikuisvuosien (18-20) alkoholi yms. käytön alhaisena, sillä aina oli peli tai reenit. (huom! kauden loput ja saunaillat ovat erikseen, ei siis kannata olettaa, että urheilu nyt täysin auvoiseksi tekee;D) Kolmannekseen kavereiden saaminen uusiltakin paikkakunnilta helpottuu, kun aina voi etsiä oman lajin joukkueen ja mennä reeneihin.

Kyllähän se vanhemmilta suurta panostusta vaati sekä rahallisesti ja ajallisesti. Koko perheen, ja välillä koko suvun, aikataulut pyörivät harrastukseni ympärillä. Tämä kuitenkin helpottui, kun ikää tuli lisää ja vanhempien vastuu siirtyi entistä enemmän "ainoastaan" kustantajiks.

Satuven (Ei varmistettu)

Ehdottomasti lapselle harrastuksia monipuolisesti!

Meillä on kolme lasta:

Tokaluokkalainen harrastaa partiota, futista, korista ja shakkia. Futiksessa pelaajia on niin paljon, että porukka on jaettu taitojen mukaan kolmeen ryhmään; aloittelijat, vähän pelanneet ja kauan pelanneet. Vähän pelanneissa on myös niitä, jotka käyvät lähinnä vanhempien kannustamina silloin tällöin.

Oma lapsi pelaa ”kauan pelanneissa” ja erilaisissa kilpasarjoissa törmää jo oikeasti tavoitteellisiin jengeihin, joiden valkut karjuvat kentän laidalla. Meidän jengin johto on kieltänyt vanhemmilta kommentoimisen ja se on ehkä fiksuin päätös ikinä! Vanhemmat voivat kannustaa, mutta valmentaja hoitaa kentälle kommentoinnin.

Koris, shakki ja partio on sellaisia, että koko porukka toimii yhdessä ilman jaotteluita.

5v harrastaa kuvataidekerhoa (koska se on meidän alakerrassa) ja koriskerhoa. Oli rytmisessä voinistelussa, mutta halusi lopettaa.

Vauva harrastaa muskaria. Tai mä harrastan, että saan jotain samanikäisten vertaistukea.

Harrastuksia on saanut lopettaa aina, kun maksukausi on lopetettu. Isoin halusi jossain vaiheessa lopettaa futiksen, mutta siihen ei suostuttu, koska oli just aloittamassa koulua ja jengissä pelasi monta tulevaa koulukaveria. Homma laukesi, kun me alettiin mennä ennen treenejä pallottelemaan hetkeksi. Nykyään osa harrastuksista menee päällekäin, joten jää myös monta vapaailtaa viikkoon. Kerran vuodessa omaan turnaukseen leivotaan pelti mokkapaloja ja viedään 10 euron arvosta arpajaisiin palkintoja.

Tavoitteena on, että jokainen löytää sen oman juttunsa ja samoin ajattelevia ihmisiä, joiden kanssa ystävystyy eliniäksi.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.