Kateus ohjasi minut tähän pisteeseen

Juliaihminen

Tavallisesti en ole erityisen kateellinen kellekään. On mennyt vuosia, jolloin olen ollut niin tyytyväinen elämääni, ettei ole ollut mitään syytä kadehtia ketään.

Viime vuosi oli kuitenkin sellainen, jolloin olin kateellinen vaikka kenelle. Mun päässä pyöri sellaista perustavanlaatuista minäkin haluan, mitä tuolla on -kateutta, joka oli välillä hermoja raastavaa. Tajusin kuitenkin pian, että nämä omat kateuden tunteet voi valjastaa helposti käyttöönsä. Ne nimittäin selvästi kertoivat mulle, etten ollut kaikkeen elämässäni tyytyväinen ja toisaalta myös ohjasivat siihen suuntaan, mitä haluaisin lisää elämääni.

Kateuden pistot tulivat milloin mistäkin. Siitä, että joku oli onnistunut lähtemään sunnuntaiaamuna aikaisin lapsensa kanssa metsään tai siitä, että joku oli saanut jonkun hienon projektin hoitaakseen tai peräti valmiiksi. 

Kun joku kertoi jostain upeasta saavutuksestaan Facebook-statuksessaan, tuntui, että oli sosiaalisesti pakotettu likettämään toisen tekstiä, vaikka oikeasti haluaisin vain piilottaa koko tyypin feedistäni ikuisiksi ajoiksi.

Mun oli sitten vain päätettävä, että puhuttelen itseäni, niin kuin Hannes Hynönen konsanaan. Kysyin itseltäni: Mikä tässä asiassa on kadehdittavaa? Yritin katsoa kateuden kohdetta kokonaisuutena. Näinkö minä nyt kaikki puolet asiassa? Jos olisin metsässä sunnuntaiaamuna, en olisi saanut nukkua pitkään. Jos minulla olisi tuommonen projekti, siihen menisi tosi paljon aikaa enkä voisi tehdä jotain muuta meneillään olevaa projektia.

Olin välillä myös täysin ristiriitaisista asioista kateellinen: Tuolla on noin paljon vapaa-aikaa. Ja tuolla noin paljon hommia!

Joskus kävi niin, että kun olin mahdollisimman objektiivisesti pyrkinyt tarkastelemaan kyseistä kateuden hyökyaaltoa (jos suvaitsette dramaattisuuteni), eikä sitä ollut saanut järjellä puhuttua pois korventamasta sielua (kateus on selvästi kielikuvissani sekä vettä että tulta), mun piti vain hyväksyä tosiasia: Ok. Minäkin haluan elämääni enemmän tuommoista, mitä tuolla tyypillä on.

Minun – ja monen muun ikäiseni ihmisen – perimmäinen ongelmahan on oikeastaan se, että ei tiedä, mitä haluaisi. Ei niinkään se, etteikö saisi sitä, mitä haluaa. Näin ollen kateus voi antaa suuntaa sille, mitä kohti pyrkiä. Sitä kateutta voi käyttää kompassina. (Okei, lopetan ihan just nämä omituiset kielikuvat.)

Yksi tällaisista hetkistä tapahtui ehkäpä joskus huhtikuussa, kun olin töissä ja Raisa tuli käymään siellä puhumassa jostain työasiastaan. Se oli just haastatellut jotain älyttömän kiinnostavaa tutkijaa Trendiin ja oli liihottamassa seuraavaan kiinnostavaan tapaamiseensa. Me istuttiin A-lehtien terassilla, juotiin kahvia ja Raispuutto suorastaan hehkui vapautta ja sitä, että se on päivittäin töissä innostavien asioiden parissa. Mulle tuli todella vahva tunne siitä, että hitto tuo nainen elää sitä elämää, mitä minä haluaisin elää. Luonnollisesti kerroin Raisalle, miten kateus syö minua kuin leipää, ja Raisa vain sanoi lakoniseen raisamaiseen tapaansa, että no, kaikki tämä on täysin sun saavutettavissa. Sen kun vaan.

Tästä meni vielä puolisen vuotta, ennen kuin sen kun vaan tapahtui ja irtisanouduin. Nössöilin ja tarvitsin aikaa sulatella asiaa. 

Tietenkään kaikkea ei voi lopultakaan saada, ja ylipäänsä nämä tällaiset kateushorinat ovat usein nimenomaan hyväosaisen naisen ensimmäisen maailman ongelmia. Eli joskus kannattaa myös laittaa perspektiiviä omalle elämälle ja lopettaa väninä.

Mutta joskus taas voi kuunnella kateellista mulkvistiä eukkoa sisimmässään, ja antaa sen johdattaa. 

Nyt olen ollut kaksi kuukautta liihottelemassa paikasta toiseen kuin Raisa, ja voin sanoa, ettei kateus enää kuulu mun päivittäiseen tunteiden kavalkadiin. Olen niin tyytyväinen, ettei tarvitse olla kateellinen. (Toki olen vähän kateellinen (työhuone)ystävälleni Ronjalle, joka sai kutsun Presidentinlinnan itsenäisyyspäiväjuhliin!!! Mutta öö, kuka ei olisi!)

Tämä on ilmiselvää, mutta on paljon helpompaa olla iloinen ja onnellinen muiden puolesta, likettää niiden statuksia puhtaasta sydämen hyvyydestä (koska siitähän like-nappulan painamisessa on kyse) kuin piinallisesti vain miettiä, että mullekin tommosta, helvete också.

 

 

Mille olette olleet viimeksi kateellisia? Voiko siitä olla jotain hyötyä teille?

 

 

Kuvassa: Yhtenä sunnuntaina minä sitten onnistuin menemään sinne metsään ja pitkospuille Alpun ja Idan kanssa! 

 

Lue myös:

Nelikenttä vie urapohdintosi eteenpäin

Urakriisini ratkaisu

Kerro ammattisi plussat ja miinukset

Verotiedot tekivät kateelliseksi

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Kommentit

iidis
Varpain jaloin

Mä olin viimeksi kateellinen mun miehelle siitä, että se tekee töitä hyvien ystävien kanssa ja jäi näytöksen jälkeen saunaan. Tästä kateudesta ei oo mulle tai meidän parisuhteelle mitään hyötyä. Mutta sain kateuden korventamana viimein kerrottua miehelleni miten yksinäinen olen iltaisin, kun odotan häntä töistä kotiin (kuutena iltana viikossa). Eihän tuo ollut edes tajunnut miten kovasti ikävä mua raastaa. Ja tämän jälkeen hän onkin iltaisin kotiin tulessaan halannut mua oikein kovasti, kun tietää miten kovasti häntä olen odottanut.

Juliaihminen
Juliaihminen

No just näin! <3

Joskus ihan vain se pitkä ja lämmin halaus riittää.

Pax
Liikehdintää

Täällä kotona, hoitovapaalla ollessani, olen niiiiin kateellinen kaikille, jotka saavat käydä (mielenkiintoisissa) töissä. Täysin turhaa, koska saisin itsekin, jos vain veisin pojan hoitoon, mutta kun en vielä tahdo. Mutta silti mua korventaa se, että kuvittelen jotenkin kaikenlaisten upeiden tilaisuuksien lipsuvan ohi ihan vain sen takia, että olen nyt hoitamassa poikaa. Silti miehen pariviikkoisen isyysvapaan aikana sain jo tuta sen, että kaikkina aamuina ei huvittaisikaan mennä toimistolle ja että olisikin ehkä kivempi olla lapsen kanssa. Tiedostan siis vahvasti tämän ajattelun dualismin, mutta eihän se estä kateuden siementä versoamasta... Yritän ajatella, että nyt on tän aika, koska kaikenlainen välitilassa oleminen repii kuitenkin kaikkein eniten, siis se että yrittäisi tehdä töitä eikä sitten olisi lapselle läsnä ja kaikki olisi puolittaista.

Ja ne upeat tilaisuudetkin on ehkä kuitenkin sit upeita tilaisuuksia jollekulle muulle. Yritän siis hyödyntää aikaani myös pohtimalla, että mikä se mun paikkani työelämässä voisi mahdollisesti parhaimmillaan olla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ja minä, hoitovapaalta töihin palannut, olen kateellinen niille, jotka saavat olla lapsen kanssa kotona. Tämä on oma valintani ja meidän perheen valinta ja tiedän, että jos olisin kotona, minua vaivaisi se, ettei urani edisty ja murehtisin ohi menneitä tilaisuuksia.
Tämä kateus on auttanut kun, tiedän että seuraavan mahdollisen lapsen kanssa haluan olla pidempään kotona. Nyt tämän jo tehdyn valinnan kanssa pitää vain elää.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tajuan tosi hyvin tuon! Mun piti kanssa äikkärillä monta kertaa päättää, että mä teen nyt tätä enkä jotain muuta. Siihen vähän just auttaa se, että hokee itselleen että duunia ehtii tehdä vielä 40 vuotta mutta bebbeli on tässä vaan nyt. (Toki se on olemassa myös silloin, kun menee töihin.)

Nää on hankalia!

mystery
Vision One

Mulla on ollut elämä vähän kaaoksessa viimisen vuoden ja sen takia about kaikki hyvyys muiden elämässä on aiheuttanut kateutta. Mutta en oo osannut syytelläkään siitä itseäni, että on ollut vaikeaa olla onnellinen toisten puolesta. Kyllä joku päivä taas kaikki on erilailla! Sellaisen turhan kateuden voi kyllä jättää pois elämästään tietoisesti, koska se korventaa sielua, mutta jotkut syvät toiveet elämän suhteen kuten vaikka lapsesta haaveilu on taas niin suuria että on maailman luonnollisinta että ne aiheuttaa kateutta. Eikä ihminen ole automaattisesti paha ja tee väärin ollessaan kateellinen. Ja todellakin se yleensä kertoo mitä elämältään haluaa eniten!

Juliaihminen
Juliaihminen

Mun mielestä kateudelle ei aina todellakaan voi mitään, ja joskus ihan vain se auttaa, että vaan myöntää itselleen olevansa nyt kateellinen.

Ja kaikki sympatiani tässä asiassa sulle <3

jennimarianna (Ei varmistettu) https://jennimarianna.com

Hyvää ja rehellistä pohdintaa!
Itse ajattelen kateuden olevan ihmiselle luonnollista, mutta jokainen toki itse päättää miten siihen suhtautuu.
Olen itse (listahulluna..) kirjoittanut ylös asiat, jotka ovat aiheuttaneet jonkinlaista kateuden tunnetta, esimerkiksi itseni toteuttaminen on asia, jota ymmärsin tarvitsevani juuri tällä tavalla. Näin on mielestäni helppo pitää suunta oikeana ja tavoitella itse unelmiaan sen sijaan, että antaisi kateuden vaikuttaa negatiivisella tavalla.

Inspiroivaa alkavaa viikkoa,
Jenni

Juliaihminen
Juliaihminen

Haa! Toi listaaminen on tosi hyvä idis! Mun pitäisi tehdä kanssa samanlainen lista :)

m i l l a (Ei varmistettu)

Viimeksi kateus puski oikein huolella pintaan ystäväni väitöstilaisuudessa. Kun hän tyrmäävän tyylikkäänä ja vahvasti raskaana (jopa niin raskaana, että sai poikkeuksellisesti istua osan ajasta!) handlasi tilanteen kuin piinkova pro, vuodatin huomattavan määrän kyyneleitä - ylpeydestä tietysti (rakastan yli kaiken "vaikeuksien kautta voittoon" -tyylisiä tarinoita), mutta myös siksi, että olin aivan h-tin kateellinen! Sittemmin, lähes nelikymppisenä, olen aloittanut opiskelun uudestaan. Tohtorinhattu on todella kaukana, mutta omasta (yli)reaktiostani sain arvokasta tietoa siitä, mihin suuntaan kannattaisi pyrkiä. Hienoa, että uskalsit heittäytyä! Hyvä hyvä!

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi mä ymmärrän! Just tuo ”hän uskalsi heittäytyä” on paha! Mutta niin siistiä että nyt sinäkin! Hattua kohti! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse huomaan olevani joskus kateellinen ystavieni ja tuttavieni titteleista. Monella on niin kivoja tyonimikkeita. Kuitenkaan tassa kateudessa ei ole mitaan jarkea, koska minulla on tosi mielenkiintoinen tyo ja hyva palkkakin, vain titteli ei ole taysin koulutukseni mukainen. Ja tosiaan tykkaan tyoni sisallosta, siita ei ole kyse. Titteliani puolestaan ei voi muuttaa, se ei ole mahdollista. Toistaiseksi siis yritan unohtaa kateuden tunteen toihin liittyen, varsinkin, kun tiedan monen kadehtivan minun tyotani. :-/ Monimutkaista!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on nyt ekaa kertaa ikinä sen verran hyvä työ että ei tartte kadehtia sillä rintamalla ketään. Ja sain sen 100% tuurilla, koska täysin sattumalta tutustuin opiskelun kautta ihmiseen joka sitten tarjos mulle nykyisen työni. Kerron tämän sen takia, että tiedän, että alallani on kotikaupungissani satoja ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaita ja ihan yhtä hyviä ellei parempia tähän työhön. Minä sain sen koska olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Mutta kadehdin ihmisiä parisuhteista ja säännöllisestä seksielämästä. Se on toki täysin hyödytöntä eikä motivoi mitenkään sen enempää kuin yksinäisyys ylipäätään. Mutta ei sitä tunnetta oikein voi järjen avulla itsestään pois leikata ja kun kumppania ei etsinnöistä huolimatta löydy, on tilanne mikä on.

Ex-poikaystävälleni olen älyttömän kateellinen, koska ihailen häntä niin monessa asiassa. Tyyppi menestyy töissään tajuttoman hyvin, on aloittanut töiden ohella standup-komediaharrastuksen ja matkustaa ensi vuonna Etiopiaan. Sietämätön tyyppi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Pirullista!!!!!!

Ivy++ (Ei varmistettu)

Kiitos hyvästä postauksesta, sai minut ajattelemaan ja paljon! Mikä itsessään on jo hieman epätyypillistä blogikirjoituksille (kaikella hyvällä). Olen ollut viime aikoina hieman hukassa ja varsinkin työn suhteen. En oikein tiedä, mikä tökkii. En tunnista heti selkeitä kateudenaiheuttajia, mutta ehkä voisin alkaa seuraamaan niitä ja näin miettiä millaista muutosta haluaisin!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä olen kateellinen muiden parhaista ystävistä. Kaipaan itselleni tiivistä ystäväporukkaa, kenen kanssa viettää juhannukset ja vaput ihan oletuksena. Mulla on paljon erillisiä ystäviä kenen kanssa viettää aikaa, mutta ei oikein sellaisia the best girlfriend ever -kavereita. En tiedä, millä perusteella valitsisin itselleni kaason näistä kaikista hyvistä ystävistäni, kun kukaan ei kuitenkaan ole ihan paras. Harmittaa, että kukaan ei taida valita minua esimerkiksi kaasoksi kun kaikilla ystävilläni taitaa olla joku muu paras ystävä.

Toisaalta: en jaksaisi nähdä ystäviäni tämän enempää tai olla jatkuvasti whatsappaamassa jonkun kanssa. Minulla on maailman ihanin avomies ja ura enkä sinänsä toivo elämäni muuttuvan. Kai tää on tällanen omien (ja ehkä yhteiskunnan) odotusten luoma hölmö paine: pitää olla bff ja tiivis kaveriporukka, vaikka olenkin jo lähellä kolmeakymppiä.

Kommentoi