Kauneinta mitä olen aikoihin lukenut

Juliaihminen

En halua hypettää liikaa, sillä omalla kohdalla kirjoille osoitetut ylisanat aiheuttavat vastareaktion. Mutta sanon sen, että jos maailmassa olisi enemmän kirjoja, jotka olisivat kuin Syvien pohdintojen jaosto, lukisin luultavasti ihan koko ajan.

Juuri ilmestynyt Jenny Offillin kirjoittama teos tarjoaa ihania ja rehellisiä oivalluksia rakkaudesta ja parisuhteesta. Ja oikeastaan juuri sellaisesta parisuhteesta, joka minua kiinnostaa. Minua ei nimittäin ole hirveästi kiinnostanut sellainen girl meets boy kama enää vuosiin. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse seurustellut pian saman miehen kanssa kymmenen vuotta. Sen sijaan se, mitä tapahtuu sen onnellisen lopun jälkeen, on äärimmäisen kiinnostavaa. Ja siitä kirjoitetaan paljon vähemmän, koska se ei ole niin seksikästä ja siinä ei ole niin suuria tunteita kuin vastarakastumisessa. Vaikka omasta mielestäni siinä saattaa olla jopa kyseessä paljon suuremmat ja syvemmät tunteet. 

Offilin kirja on myös sellainen, että siitä tekisi mieli lukea kohtia ääneen koko ajan. Rakastin vaikka tätä kohtaa, joka kuvaa omaa vanhenemistani niin hyvin: 

Aiemmin hän pilkkasi niitä, ihmisiä joka kulkevat onnellisuuskarttoineen ja kiitollisuuspäiväkirjoineen ja kierrätetyistä autonrenkaista tehtyine kasseineen. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä, että vanhenemiseen liittyviin totuuksiin kuuluu pilkattavien asioiden jatkuva väheneminen, kunnes lopulta jäljellä ei ole mitään, minkä voisi täysin varmasti sulkea itsensä ulkopuolelle.

Tai tätä kohtaa, joka kertoo vanhemmuudesta:

Vaimo on myös vuosia sitten luopunut oikeydestaan itsetuhoon. Pikkuprintti synnytystodistuksessa, hänen ystävänsä sanoo. 

Kirja on myös hyvällä tavalla täynnä kummallisia intertekstuaalisuuksia, lainaillaan, sellaisia, jotka ennemminkin luovat tunnelmaa kuin kertoisivat mistään. Ennen kaikkea Offilistä huomaa, että hän on älykäs, lukenut ja ajattelee terävästi. Tulee mieleen vähän Siri Hustvedt, mutta ei missään tapauksessa samanlainen.

Jännintä on se, että kirjan tarina ei oikeastaan ole juuri mitään. Mennään yhteen, tulee lapsi, mitä seuraavaksi. Mutta kuten ehkä huomaatte, se ei ole se pointti. Suosittelen tätä ihmiselle, jotka tykkäävät kepeästä ja älykkäästä mutta samalla syvällisestä ja oikeastaan aika raskaastakin tekstistä. Suosittelen tätä ihan kaikille. 

 

*Sain kirja kustantajaltani eli Gummerukselta. 

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kuulostaa hyvältä kirjalta! Täytyypä poiketa kirjastoon. Olisi muuten korrektia mainita suomentaja (tässä tapauksessa Marianna Kurtto). En tajua, miksi suomennetusta kirjallisuudesta kirjoitettaessa suomentajan nimi unohtuu niin usein. Ja siis ihan Hesarissa yms.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei suomentajan mainitseminen ole mitenkään pakollista. Ei tässä edes puhuttu erityisemmin kirjan kielestä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei se tietysti mikään laki ole, mutta suomentaja olisi silti syytä mainita. Syvien pohdintojen jaostoa ei olisi lainkaan olemassa ilman suomentajaa (englanninkielinen Dept. of Speculation toki olisi).

Nuppuuu (Ei varmistettu)

Tää ei oo riidanhaastoa, kun kiinnostaa: eiks sit myös kannen suunnitellut graafikko pitäis mainita? Miks joo/ei?

Vierailija (Ei varmistettu)

Eihän kansitaiteella ole yhtikäs mitään tekemistä lukukokemuksen kanssa!! Upeaa ja arvokasta sekä tarpeellista toki paikassaan, muttei nyt yhtään millään liity suomentajan työstä puhumiseen.

Jess just ostin Kindlen, joten pitääpä ladata englannin kielinen versio hetimmiten!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kommentoin ensi kertaa, vaikka olen lukenut blogiasi pitkään. Ensin kiitän hienosta ja kiinnostavasta blogista, sitten tästä postauksesta. Sydämeni jätti lyönnin väliin, kun luin, että yksi lempiteoksistani on vihdoinkin suomennettu. Olen lukenut kirjan englanniksi useaan kertaan ja haluaisin aina lopetettuani lukea sen heti uudestaan. Suosittelen!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.