Kiireettömyyden ja muistin välinen salainen side

Juliaihminen

Luinpa taas erään mielenkiintoisen ajatuksen:

"Kiireettömyyden ja muistin, nopeuden ja unohtamisen välillä on salainen side", kirjoittaa Milan Kundera teoksessaan Kiireettömyys (1995).

Käytännön esimerkkinä tästä toimii käveleminen. Jos kävelet kadulla ja yrität yhtäkkiä muistella jotain asiaa, hidastat automaattisesti askeliasi. Sen sijaan jos mieleesi nousee joku kiusallinen asia, vaikkapa jotain typerää, jota sanoit keskustelussa, alat ajattelemattasi kiihdyttää vauhtiasi. "Aivan kuin haluaisi pääst kauemmaksi siitä mikä on vielä ajassa liian lähellä."

Tämä on hauska oivallus ihmisen käyttäytymisestä, ja pitää paikkansa. "Ihmiselämän matematiikassa tämä kokemus saa kahden alkeellisen yhtölön muodon: kiireettömyyden aste on suoraan verrannollinen muistin voimakkuuteen; nopeuden aste suoraan verrannollinen unoduksen voimakkuuteen."

Olen viime päivänä miettinyt tätä ja huomannut, että ilmiö näkyy käytännön arjessa niin, että jos mietin parin vuoden takaisia juttuja, muistan aina enemmän tapahtumia viikonlopuilta kuin arkiviikolta. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että arki on usein monotonista ja toisteista, jollon yksittäiset päivät eivät nouse esiin samalla tavalla kuin erityiset tapahtumat viikonlopuilta.

Mutta johtuu se myös siitäkin, että viikonloppuisin elän hitaampaa elämää. Elämän kivoimpina hetkinä ei ole kiire mihinkään, ja ne jäävät usein myös mieleen.

Toisaalta ei kaikkea voi tai pidäkään muistaa, enkä todellakaan ole sitä mieltä, että kiire olisi sinällään huono juttu. Mulla on arkipäivisin aina kiire johonkin, ja noin muutenkin. Mä juoksen aina metron liukuportaat sekä ylös että alas ja otan spurtin ratikkapysäkille. Kun on vähän kiire, elämässä saa enemmän aikaiseksi, ja sekin on iso arvo itselleni. 

Mutta sen mä olen huomannut, että jos viikossa ei ole yhtäkään päivää, jolloin ei olisi kiire tai aikaa satunnaiselle hengailulle ystävien kanssa, tulen välittömästi onnettomaksi. Jos kiire jatkuu pitkään, viikkoja, alan ajatella, että elämässä ei oikeastaan ole mitään järkeä. Että mitä tässä nyt huhkitaan, kun ei ole aikaa palkinnolle hyvistä saavutuksista.

Tästä syystä en myöskään oikein ymmärrä kiireellä ylpeilyä, ja yritän järjestelmällisesti opetella siitä pois. "Ai että tässä on nyt niin paljon tekemistä, etten ehdi tehdä yhtään mitään. Olen niin haluttu ja suosittu." Ärsyttävin hahmo on uhrin ja sankarin yhdistelmä. "Voi että minua poloista, on niin paljon hommia hoidettavana, että uuvun taakan alle, säälikää minua." Ja samaan hengenvetoon: "Olen uskomaton työn sankari, kun minä teen näin paljon asioita. Ihailkaa minua."

Krooninen kiire kertoo enemmän heikohkosta elämähallinnasta kuin siitä, että ihminen olisi muita etevämpi. Toisaalta se on myös hirveän inhimillistä, ja etenkin lapsen saamisen jälkeen kiirettä on pitänyt. Ja on tehnyt mieli saada osakseen sekä sääliä että ihailua, samalla kertaa. Sitä paitsi kyllähän minä nautin aika paljon kiireestä (joskaan jos jostain nauttii, niin siitä ei kuulu valittaa). Mutta kaikkein eniten nautin kiireettömyydestä kiireen jälkeen. 

Koska kyllähän joitain asioita pitää sitten jälkikäteen voida muistaakin.

 

Mikäs teillä on marraskuun lopun kiireen taso, tekeekö tiukkaa?

 

 

Kuvassa: Kakskerrassa, meidän vedesatamassa, ei ole juuri koskaan kiire

 

Lue myös:

Näin tunkeudut iäksi toisen päähän

Älä tee sitä vielä

Kostaminen on ihanaa (ja vaivalloista)

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiire ja siitä puhuminen on mielenkiintoinen ilmiö. Saan aina osaseksi ihmettelyä, kun sanon, ettei mulla ole kiirettä töissä – tai muutenkaan. Ja joskus se tuntuu jopa vähän nololta kertoa. Ikään kuin olisin vähemmän tärkeä kuin ne muut, joilla kiire painaa koko ajan päälle!

Oon miettinyt, että varmaan omaksunut tän asenteen jo lapsuuden kodista. Ei mun vanhemmat ikinä valittanut, että on kiire tai ei oo aikaa tehdä hommia, vaikka vastuullisissa hommissa olivatkin. Päin vastoin he tulivat aina lähes minuutilleen kotiin silloin, kun olivat luvanneetkin. Kai siitä jotain priorisoinnin jyviä on mullekin tarttunut.

Miljama (Ei varmistettu)

Mua myös ärsyttää sellanen kiireellä ylpeily ja välillä mulle tulee siitä huono omatunto kun ei ole kiire. Ja sehän on ihan hölmöä! Ei elämän tavoite pitäis olla se, että on kiire ja oikeasti musta on kivaa että mun elämä on välillä tosi rentoa ja oon opiskelujen ohessa tehnyt aina silloin tällöin vaan töitä (nytkin tunnen itseni huonoksi ihmiseksi kun kehtaan myöntää tällaista) koska mun ei oo rahallisesti tarvinnu tehdä enempää ja oon sillälailla laiska ettei mua huvita missään Hesen kassalla olla yhtään sen enempää kun on pakko. Mutta silti tuntuu siltä että pitäis olla koko ajan jossain menossa ja kiireessä että ois jotenkin kunnollinen.

Äbä (Ei varmistettu)

Olen aina kehityskeskustelussa kertonut, että ehdin tehdä kaiken annetussa ajassa. Niinpä minut osa-aikaistettiin vasten tahtoani yli viisikymppisenä. Muut tajusivat valittaa jatkuvasti hirveätä kiirettään. Työelämä on myös peliä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Pikkulapsi on tuonut arkeen tietynlaisen paradoksin, toisaalta on minimaalisesti omaa aikaa ja hirveä määrä hommaa rästissä. Toisaalta arjessa on tosi paljon kiireetöntä lattialla makoilua.

Olemme kahden uraorientoituneen taloudessa pyrkineet siihe, ettei lapsi aistisi kiirettä. Aika hyvin ollaan onnistuttukin, koska kiire ja kiireestä stressaaminen on kaksi eri asiaa, eikä kiireestä ja kaaoksesta huolimatta olla juurikaan stressattu. Aamut esim on minuuttiaikataulutettu siten, että molemmat ehtii vuorollaan pikaisesti pukeutua ja peseytyä sillä aikaa kun toinen kiireettömästi hengailee lapsen kanssa ja hoitaa hänen aamutoimiaan. Samoin töihin on kiire, töistä on kiire kotiin, mutta kotona sitten vetelehditään kiireettömästi se aika, kun lapsi on hereillä. Sitten yritetään kiireellä hoitaa pakolliset asiat hänen nukahdettuaan.

Muistan omasta lapsuudenperheestä voimakkaasti kiirestressin, joka oli aika lailla jatkuvasti läsnä. Puolisolla samanlaisia muistoja. Sitä fiilistä ei haluta omaan arkeen ja siksi ollaankin opeteltu jopa korostetun sterssittömiksi kiireenkin keskellä. Ei se stressaaminen niitä hommia edistä.

Lukuhiiri (Ei varmistettu)

Minulla on ylimpien kommentoijien kanssa samanlaisia kokemuksia siitä, että melkein nolottaa sanoa se, että ei ole kiire. Sitten joskus harvoin kun on kiire töissä (mikä minulle tarkoittaa sellaista tilaa, missä ei meinaa ehtiä käymään vessassa ja lihakset on koko ajan jännittyneet valmiustilaan), niin sen sanomisella ei tunnu olevan mitään merkitystä, koska kaikillahan on aina kiire. Mutta minun kokemuksen mukaan tämä ilmiö rajautuu lähinnä Etelä-Suomeen. Olin lyhyen pätkän töissä Itä-Suomessa, josta olen kotoisin. Siellä olisi ollut ihan supernoloa lähteä vauhkoamaan jostain omasta kiireisyydestään!

iidis
Varpain jaloin

Minulle kiire on negatiivinen sana. Kiire on silloin, kun asiat levähtää, kun ollaan myöhästymässä liian myöhään tehtyjen tai tekemättömien päätösten tai tehtävien vuoksi. Kiire aiheuttaa hosumista, hermostumista ja huonoa jälkeä. Minulle kiire näyttäytyy huonona tehtävien tai oman työn hallintana. Pyrin siihen, ettei minulla olisi kiire sen paremmin töissä kuin kotonakaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö välillä (tai jatkuvasti) olisi paljon tekemistä. Luotan hyvään suunnitteluun ja priorisointiin. Kun päädyn keskusteluihin, joissa valitetaan kiirettä, sanon kiireiselle jotain kannustavaa, mutta en lähde puheella kiireellistämään omaa työtäni tai elämääni.

Minna Uu (Ei varmistettu)

Kiire voi olla itsekorostusta, ympäriltä omaksuttu puhetapa tai huonoa arjen hallintaa - eli jollain tapaa oma moka. Tai sitten se voi olla tilanne, jossa ihmisen voimavarat ovat syystä tai toisesta vähissä, eikä siihen suunnitteluun ole rahkeita, kun päivittäinen eteenpäin selviäminen ja akuuteimpien tulipalojen sammuttaminen vie kaikki paukut. Ja silloin noidankehä on valmis, koska se kiireettömyys usein vaatii suunnittelua ja kirkkaasti toimivan pään, vaikka juuri silloin siitä olisi eniten hyötyä. Been there. Silloin puhe kiireettömyydestä kuulostaa hyvin etuoikeutetulta lätinältä, vaikka sille olisi polttava tarve.

Kommentoi