Kolmenkympin kriisi on astunut ovesta sisään

Ladataan...
Juliaihminen

Sairasta, mä täytän kahden viikon päästä KOLKKENT vuotta!

En ole koskaan aiemmin kokenut minkäänlaista ikäkriisiä. Suuri osa mun ystävistäni on mua jonkun verran vanhempia (esimerkiksi Tiki on mua kuutisen vuotta vanhempi), joten olen vähän niin kuin elellyt siinä sivussa itseäni vanhemman ihmisen elämää, enkä ole ehtinyt kriisiytyä. Olen puuhastellut mukavia juttuja, ja asiat ovat vain ikään kuin soljahtaneet aina seuraavaan tilaan ilman sen suurempia päätöksiä. Olen ollut melko tyytyväinen elämääni.

Olen jopa vähän ylimielisesti miettinyt, että mitä nämä ihmiset tästä ikäkriisistä oikein jauhavat, se on tuntunut vähän keksityltä. Mulle ei sellaista varmastikaan tule, koska paletti on niin hyvin kasassa ja olen tällainen järkevä ihmisyksilö.

Trollolololllooo! Karma is a bitch. Nyt mulle on nimittäin iskenyt aivan järjetön ja saatanallinen ahdistus siitä, että mä olen tämän ikäinen ja aika kuluu!!!! Ymmärrys tästä hiipi mieleen tuossa viime syksynä, ja on voimistunut koko ajan. Nyt mä olen ollut päästäni sekaisin jo monta kuukautta. 

Kyseenalaistan koko ajan mun valintojani eri elämänalueilta. Päässä saattaa pyöriä luupilla monta kertaa päivässä tällaiset ajatusketjut, vaikkapa duunihommeleihin liittyen:

 

Olenko mä saavuttanut mitään järkevää elämässäni? En todellakaan ole!!!!

Sitten järki yrittää välillä jotain, että: "No kyllä sää ainakii..." 

Ja tunne huutaa taas: "EN OLE! EN YHTÄÄN MITÄÄN JA KAIKKI ON PASKAA! Mää vaan mietin mietin, milloin mä tein sen viimeisen ratkaisevan valinnan, jonka jälkeen KAIKKI ALKOI TUHOUTUA! Oliko se jo yläasteella? Vai vasta lukiossa?"

Sitten järki yrittää toppuutella: "Noo, ei kaikki ole tuhoutunut, sullahan on ihan hyvä eläm..."

Tunne vastaa: "EI OLE! Mää oon jo kolkkent! Kolkkentvuotiaana ollaan jo saavutettu vaikka mitä, tai ainakin kaikkea sitä mitä SÄÄ ET OLE!"

Järki: "No on sulla toi lapsi."

Tunne: "MIKÄ SAAVUTUS SE MUKA ON? KYLLÄ HITLERILLÄKIN OLI LAPSI!"

Järki: "No itse asiassa Hitlerillä ei ollut lasta."

Tunne: "Ei kyse ole nyt siitä, vaan siitä, että en ole tehnyt mitään järkevää ammatillisesti. Mistä maailma munt muistaa? Ei mistään! Mä esimerkiksi valitsin aivan liian kevytkenkäisesti opiskelualakseni viestinnän ("No jos nyt vaikka tommosta"). En tehnyt plus miinus -listoja, en käsitekarttoja tai syväanalyysiä aiheesta. En miettinyt yhtään, mihin työllistyn, millä palkalla, millainen urakehitys on luvassa ja onko koko hommassa mitään järkeä."

Järki: "Ihan hyvä työ sulla on, ja ihan hyvä palkka. Etkä sää olisi varmaan niillä plus miinus -listoilla päätynyt mihinkään muualle. Ja sähän tykkäät tehä tota."

Tunne: "SE EI RIITÄ. KAIKKI KAVERIT OVAT NIIN MENESTYNEITÄ! Ja Britney Spearskin oli tämän ikäisenä jo saavuttanut vaikka mitä ja selvinnyt vuodesta 2007!"

Järki: "Jaa se on pois sulta sillä lailla että..?"

Tunne: "No ei mitenkään, mutta MÄÄ OLEN JÄMÄHTÄNYT ELÄMÄSSÄNI."

Järki: "Noo totaa, mihin?"

Tunne: "KAIKKEEN. Mun pitäisi vähintään olla oman kasvuyritykseni toimitusjohtaja, olla kerännyt apurahoja kaikenlaisiin kirjaprojekteihin, osata puhua ranskaa kunnolla, osata ylipäänsä jotain kunnolla, olla erikoistunut johonkin asiaan. Olla joku niche, josta munt tunnettaisiin. Tai vähintään mun pitäisi haluta olla toimitusjohtaja ja hankkia se niche. Mutta en mä halua enkä ainakaan jaksa."

Järki: "No, mitä sä sitten haluat?"

Tunne: "Aaaaaa! Mä haluaisin tietää, mitä mä haluaisin! Ja se, ettei tee päätöstä on sekin päätös."

Järki: "Nyt alkaa kuulostaa pelottavalla tavalla Paulo Coelholta."

Tunne: "Niin siinä käy, kun on tällä lailla tuudittautunut omaan mukavuuteensa, eikä ole mennyt epämukavuusalueelle, jossa TAIKA tapahtuu."

Järki: "Ööö, mikä taika?"

Tunne: "No se taika, johon kaikki muut ovat taianomaisesti päässeet osalliseksi. Se mikä tekee niistä mielenkiintoisia ja saa ihmiset kunnioittamaan niiden saavutuksia."

Järki: "Tuo 'mitä muut ajattelee' on vanha ja hyödytön virsi, mitä sä siitä kostut? Et mitään. Eikö ne epämukavuusalue-horisijat aina puhu, että unohda mitä muut ajattelee."

Tunne: "Joo-o. Ja sitten niiden instagram-sitaateissa aina lukee, että do what you love and love what you do, mutta kaiken tulee kuitenkin tapahtua siellä epämukavuusalueella!! Miten se on edes mahdollista?! Eikö se ole jonkinlainen irvokas oxymoron?!"

Järki: "No tähän kypsään ikään mennessä sun olisi pitänyt jo oppia, että maailma on irvokas oxymoron. Nyt ihan oikeasti. Vedä henkeä. Jos sä et olisi tehnyt niitä valintoja, jotka olet nyt tehnyt, et olisi tässä. Sulla on kiva aviomies ja kivat ystävät ja ennen kaikkea Alppu, ja sitä sä et vaihtaisi mihinkään ikinä."

Tunne: "En tietenkään vaihtaisi."

Järki: "Niin jos tää olisi semmonen aikakone-elokuva, joita oli muodikasta tehdä joskus 2010-luvun alussa, niin jos sää menisit taaksepäin ja muuttaisit jotain, niin sitten sää menettäisit Alpun. SITÄKÖ SÄ TÄSSÄ HALUAT?! SITÄKÖ?! MENETTÄÄ OMAN LAPSESI?!"

Tunne: "No en mää nyt SITÄ halua."

Järki: "Niin."

Tunne: "Mutta entä tästä eteenpäin?! Entä nyt? Mitä seuraavaksi! Valintoja nainen, valintoja! Saavutuksia! Epämukavuusaluetta! Mene sinne epämukavuusalueelle ja saavuta niitä saavutuksia."

Järki: "No jos jotain on tässä saavutettu, niin kyllä tämä kaikki aika epämukavalta tuntuu. Että sille alueelle on nyt sitten viimein päästy."

 

Jep, sitten tämä luuppi vaan jatkuu ja jatkuu. Mä veikkaan, että kyse ei ole pelkästä kolmestakympistä, vaan siitä, että äikkärin jälkeen pää on edelleen vähän sekaisin. Äitiyslomalla oleminen sai mut tajuamaan, että elämä on hirveän arvokasta ja ohimenevää, ja että oma aika kannattaa käyttää oikeasti hyvin. Mutta mitä se hyvin sitten on, on täysin toinen kysymys.

Kyllä mä tällä hetkellä harkitsen jonkinlaista lobotomiaa, jotta pääsisin näistä ajatusluupeista.

 

 

Onko ketään, jolla on ollut samanlaisia keloja?
Tai peräti ketään, jolla olisi ollut samanlaisia pohteita, ja joka olisi selvinnyt niistä kuiville? Miten?

 

 

Lue myös:

Sen vain tietää on surkea elämänohje

Apua, verotietokateus iski

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Share

Kommentit

Keine (Ei varmistettu)

Voi kuule, sä vertaat itteäs ihan vääriin ihmisiin. Kuten aina sanon: pitää aina verrata itteään narkkareihin. Toimii muuten paskamutsifiiliksiinki.

Mutta joo, on ollu mullakin samanlaisia aatoksia. Haluisin olla töissä viestintäalalla, kirjottaa omaa blogia ja parantaa maailmaa järjestöhippinä. Kuulostaako tutulta toi eka osa? Se mikä ittelle tuntuu riittämättömältä on just se, mistä joku toinen haaveilee.

Omien unelmieni sijaan oon työttömyyspätkältä äitiyslomalle jääny kahden lapsen äiti, jolla on työkokemusta hädin tuskin 2,5 vuotta ja ikää 33. Ja ihan samalta musta tuntuu, ei nämä lapset ole mikään saavutus, kaikessa ihanuudessaanki ne on vaan biologiaa - ja lahja.

Luuserifiiliksistäni pääsen kuitenkin kaikkein tehokkaimmin yli muistamalla tämän: mun elämä on muutaman vuoden myöhässä, koska sairastin sen muutaman vuoden keskivaikeaa masennusta. Hakkasin sen masennuksen ja se on semmonen saavutus, mitä ei keskivertopulliaisella ole, vaikka se ei nyt näy missään.

Ei kannata siis vertailla. Jokasella on oma polkunsa joka menee just niinku menee.

Tai jos nyt lähtee vertailemaan, niin vertailee todellakin niihin narkkareihin. Aika arbitraaristahan se joka tapauksessa on se vertailukohteen valinta.

Nuuh beibe!

Viisas kirjoitus, ja todella paljon kunnioitusta masennuksen selättämisestä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahaha! Tosta tulee mun ohjenuora numero yksi! :D 

Ihan huikeaa kuulla, että selvisit masennuksesta, se on kyllä jo todellinen saavutus elämässä. Musta se on jo eräänlainen niche itsessään. Mun kokemuksen mukaan (ei oman, mutta lähipiirissä vierestä seuranneena) masennuksen voittaminen on vähän kuin syövän voittaminen, todella iso asia.

Kiitos ihanasta kommentista! 

Aapeejiii (Ei varmistettu)

Miksi narkkareihin?

ubba (Ei varmistettu)

Jos yhtään lohduttaa, niin mä aina luen tätä blogia ja mietin, miten joku on voinut saavuttaa tuossa iässä niin paljon ja miten joku on voinut säilyä siitä huolimatta niin hulvattoman hauskana ja oikeudentajuisena tyyppinä. Oot ihan mahtava!

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi ei! Niiiin ihanasti sanottu! Hunajaa tällaisen vähän sekaisin olevan naikkosen sielulle.

Suninen (Ei varmistettu)

Mä ajattelen susta ihan samoin. Musta oot ihan hurjan menestynyt kolmekymppiseksi! Sulla on oman alan vakkarityö josta vielä pidät, hyvä palkka, omistusasunto keskustan tuntumassa, kiva mies ja ihana lapsonen. Mun mittapuulla toi on tosi hyvä saavutus! Mullakin on kiva mies ja aivan ihana vauveli, mutta jäin äitiyslomalle määräaikaisesta työstä, eli mulla ei oo mitään mihin palata. Oon muutenkin tehnyt pelkkää pätkää ja kaikkee sekalaista tutkimushommaa ja en oikein osaa mitään. Ja mulla on tosi paljon villimpi pääaine kun sulla. Viestintä on oikeen konservatiivinen valinta verrattuna. Asun appivanhempien omistamassa vanhassa kauniissa mutta ihan totaalisen vanhassa ja rönttösessä talossa, eli mulla ei ole mitään omaa. Talokin on vielä itä-vantaalla. Ja mä oon jo 33! Että sä oot ihan mun idoli kuule!

Räyhälä
Räyhälä

Tuli kova tarve laittaa tähän sydän. Useampiakin! <3 <3  

Puhuukohan meidän (ja varmaan monen muunkin tähän ikäluokkaan kuuluvan) päässä sama ääni? Niin samankaltaisia keskusteluja on tullut käytyä. Mä en ole saavuttanut itse bebeä, mutta yritän aina lohduttautua sillä, että olen sentään selvinnyt työelämässä Britney 2007 -tason jutuista, joten miksen selviäisi Britney 2017 -vuodestakin.

Ja sun kohdalla mulla on vaan yksi kysymys: miten sä ehdit tehdä kaiken mitä teet? Sä oot joko huipputehokas tai sitten sulla on maagisia kykyjä. (Tai nukut kaksi tuntia päivässä? :D) Ihmettelen aina miten ehdit tehdä niin paljon hyviä pitkiäkin postauksia valokuvineen, hoitaa päiväduunisi, lapsesi ja ilmeisesti ehdit nähdä vielä kavereita ja välillä juhliakin tuon ohella. Ihan oikeasti. En ymmärrä tätä yhtälöä :D Että sano sille äänelle, että on jo ylipäätään saavutus olla sinä!

 

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei vitsit senkin ihana Räyhälä, superkivasti sanottu! 

JohannaKoo (Ei varmistettu)

Tämä on niin hyvä tiivistys tuosta itseruoskinnasta:

"Tai vähintään mun pitäisi haluta olla toimitusjohtaja ja hankkia se niche. Mutta en mä halua enkä ainakaan jaksa."

Itse olin kuulemma sellainen lapsi, joka oli syvästi loukkaantunut, kun joutui 3-vuotiaana pikkuveljen syntyessä pois kärryistä. Toisin kuin esim. isosisko, joka olisi kävelemään opittua pitänyt kuulemma köyttää kärryihin, että olisi siellä pysynyt. Aina halusi kävellä itse.

Että miten tällaisella synnynnäisen mukavuudenhaluisella luonteella voisi edes pinnistellä epämukavuusalueelle? Tai jos sinne pinnisteleekin, ei se vielä luultavasti ole kummoinen saavutus omissa eikä muiden silmissä. Yritänkin ajatella asiaa uudella tavalla: vahvuuteni ovat tyytyväisyys, sopeutuminen ja sellainen sopiva sosiaalisuus. Eivät nyt mitään ykkösominaisuuksia toimitusjohtajalle, mutta sitä työntekijäporrasta tarvitaan kuitenkin reippaasti enemmän kuin niitä toimitusjohtajia. Sitäpaitsi jostain luin, että tulevaisuuden työntekijän ykkösominaisuuksia ovat laiskuus, kiltteys, uteliaisuus ja empaattisuus. Kyllä olenkin ihan kuuminta hottia niillä tulevaisuuden työmarkkinoilla! Ei tarvitse kehittää kuin vähän tuota kiltteyttä :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, ihana kommentti Johanna. Mä tartun tähän. Jotenkin kaikkialta vaan tuutataan sitä viestiä, että on feministinen teko pyrkiä johtoasemiin ja hierarkiassa ylöspäin. Sitten kuitenkin itse haluaisin tällä hetkellä enemmän tehdä suorittavaa (koska tykkään siitä enemmän) kuin johtavaa työtä, ja koen tästä huonoa omaatuntoa. Mikä on tietenkin ihan naurettavaa. Mutta kyllä työntekijäporrastakin tarvitaan, totta vie.

Näissä on ihan varmasti luonne-eroja, ihana toi esimerkki lapsuudesta <3

Riina123 (Ei varmistettu)

Huikee teksti!!! Mä en voi enää koskaan puhua et joku ois kolmekymppinen vaan tästä lähin se on kolkkent! Ja mä en oo ikinä kuullukkaan jostain oxymorgonista mut mä en ookkaan vielä.. kolkkent! &lt;3 mutta samaistun silti kaikkeen :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Hihii! 

Mahdoton Nainen

Täällä kohta 34-vuotias sinkku, joka juuri valmistui maisteriksi, asuu vuokrayksiössä ja vasta miettii että mitä sitä haluais elämällään tehdä... Et kaikkihan riippuu siitä mihin vertaa.

Mulle tuli kolmenkympi kriisi hyvissä ajoin, siinä 27-vuotiaana. Olin onneksi terapiassa tuolloin joten oli hyvä paikka puida myös sitä kriisiä :D Eli siinä kohtaa kun täytin 30 mulla ei enää ollut varsinaista kriisiä, mutta tuon maagisen luvun täytyttyä voin sanoa että viimeisetkin "mulla pitäis olla sitä ja tätä saavutettuna" tipahti harteilta kuin taikaiskusta. Oon kuullut monilta muiltakin, että sitä jotenkin relaa kun täyttää sen 30 ja tajuaa, että elämä jatkuu senkin jälkeen ja aikalailla samanlaisena kuin ennenkin. Mulle siis se itse vuosia täyttäminen oli vapauttava kokemus (neljänkympin kriisiä odotellessa).

Mä muuten jostain syystä luulin et olisit vanhempi :D Ja tää ei oo mikään "näytätpä vanhalta" -dissaus, vaan jotenkin alitajuisesti tunnun mieltävän perheelliset ihmiset mua vanhemmiksi, oli ne minkä ikäisiä vaan.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, kumpa mullekin kävisi noin, että lopettaisin miettimisen, että mitä pitää olla tietyn ikäisenä. Oikeasti elämä menee vähän sellaisina rykäyksinä, voi olla ppitkään hiljaiseloa ja sitten taas tapahtuu rykäyksellä paljon. Sun kommentti antaa paljon toivoa!

Ja mä otan ehottomasti kohteliaisuutena sen, jos mua luullaan vanhemmaksi! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kolkkentista ei ole kokemusta,
mutta kolkyt plus on itse asiassa ihan sairaan hyvä ikä. Vihdoin alkaa oikeasti tietää kuka on ja lakata havittelemasta jotain muuta. Tulevista kymmenistä nelkyt vaikuttaa ankealta (kiirettä ja velvollisuuksia), viiskyt ja kuuskyt mainioilta (varallisuutta, vapaa-aikaa ja aivan-sama-mitä-muut-ajattelee -meininkiä) ja siitä eteenpäin en ole vielä suunnitellut.

On suuri rikkaus elämässä, jos kiinnostavia polkuja olisi paljon enemmän kuin ehtisi kulkea. Sulla ei ole mitään hätää :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihana sinä!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää tuli niin hyvään saumaan! Kiitos! Sun blogi on ihan paras. &lt;3 T. Lokakuussa kolkkent enkä ole edes osannut päättää että lapsi vai ei! Kriisiä pukkaa...

Juliaihminen
Juliaihminen

Ooo! Ymmärrän todellakin, toi on tosi paha! Paljon tsemppiä tuohon pohdintoon. Päätös voi muuten sitten syntyä ihan satunnaisen nopeasti, kuten eräälle kaverille kävi. Ensin pitkään että "ei hankita lapsia", sitten yksi viikonloppu että "no jos nyt ehkä" sitten jo maanantaina että "no ei todellakaan, huh mitä me oikein ajateltiin" ja sitten... hups! 

Nuuh beibe!

Hahaha mun kolmenkympinkriisiin kuuluu/kuului ihan päinvastaisia keloja, ehkä ne lohduttavat sua : kaikilla on jo vakituinen työpaikka! Ja omistusasunto(ja)! Ja he lisääntyvät! Ja matkustavat kauas seikkailulomille, joilla saavat hirveästi kaikkia upeita oivalluksia! Ja heillä on tosi vakavia parisuhteita! Mulla ei ole ollut edes varaa häihin vuosikausiin! Miksi apurahani on reippaasti alle koulutukseni omaavien vähiten ansaitsevan kymmennyksen! Miksi en opiskellut journalistiksi, niin saisin edes kirjoittaa jostain muusta kuin pykälien tulkinnasta?

Järki: No mut sulla on sun niche ja apuraha. Ja väitöskirja on vähän niinkuin sun lapsi. Nyt pois sieltä netistä valittamasta niin valmistutkin joskus.

 

Juliaihminen
Juliaihminen

Sulla on niche ja apuraha, ja väitöskirja!!! Väikkäri on todella cool juttu, siitä oon kyllä kade.

Nämä on niin huvittavia juttuja, ruoho on vihreämpää...

Vierailija (Ei varmistettu)

En mä muista oliko 30-kriisiä. Varmaan oli, koska siihen saumaan väittelin ja piti miettiä (muka) että mitä haluaa isoja, tuli ostettua asunto, kipuiltua että lapsia vaiko eikö (yksi sit 34v. iässä) ja faijakin kuoli (siinä sit kuolinpesää, leskeksi jääneen mutsin jeesausta, perunkirjoituksia ja yksi tavarahamsterin ok-talon tyhjennys). Nojoo, mutta oikeasti kiirettä on pitänyt ja eipä sitä päätöstä "mitä teen isona" ole vieläkään tullut tehtyä (ts. väittelystä aikaa lähes vuosikymmen ja edelleen postdoc-pätkilllä pähkäilen, että mitä sitä tekisin oikeasti).

Mutta joo, nyt kun alle vuoden päästä tulee 40 täyteen, niin kriisiä pukkaa. Ehkä pahimpana se, että lapsi on jo 5v. ja mä edelleen oon päässäni jumittunut, että oisin jotain 30 ja risat...mutta että 39, en pysty käsittään!!! (Selitys lienee kai, että lapsen syntyessä joutuu sellaiseen mustaan aukkoon, jonka sisällä aika ei etene (ts. pystyy mielessään samanikäisenä) ja maailma jatkaa eloaan (ts. parhaiten huomaan ajan kulun siitä että lapsi kasvaa...ja se että kun mä vihasin (kamalana) vauva-aikana sitä, että lapsi on pieni vain hetken, niin todellakin sen huomaa nyt pitävän paikkansa, siis miten voi olla mun vauva 5-vuotias, kohta se on eskarissa ja koulussa ja sit argh.

Vaan ei tosiaan tunnu siltä että itse olisi melkein nelikymppinen....paitsi niinä aamuina kun en ole muistanut että vanhuksen punaviiniannos on max. 2 lasia (miksi, oi miksi vielä 25-vuotiaana kuvittelen ettei darraa ole olemassakaan...on niin väärin). Ei auta tässä edes sekään, että multa kysyttiin alkossa paperit (ostan kaksi pulloa täyteläistä luomupunaviiniä, kiitin kassaa kohteliaisuudesta). Ammatillisesti mua vaivaa vakavasti huijarisyndrooma, pelkään että minä päivänä noi tajuaa että oon ihan pihalla kaikesta (koitan kertoa itselleni että en oo, olen oikeasti pätevä ja viimeksi töitä hakiessa mulla oli kolme paikkaa tarjolla). Musta tuntuu että kaikki muut tekee (tekoäly) tutkimusta joka mullistaa maailmaa ja mä teen silkkoa (turhanpäiväistä matemaattista kaavojen pyörittelyä ja huijaan maailmaa että tämä olisi tekoälytutkimusta ja että tällä olisi mitään väliä). Eli jatkuva paniikki on siitä, että oon 39 ja en oo saanut elämässä mitään aikaiseksi! Vaikka siis lapsi on paras ja mahtavin tuotos tässä elämässä. Joo, mutta siis ehkä aika kultaa muistot, mutta 40-vuoden kriisistä tuntuu tulevan paha...

Noora K. (Ei varmistettu) http://nooraandnoora.com

Mulla taas oli ihan infernaalinen kolmenkympin kriisi, ihan kamala. Nyt taas kun alan lähestyä neljääkymppiä (täytän tänä vuonna 37), olen ihan fiiliksissä, kun alan päästä siihen "ei kiinnosta paskaakaan, mitä muut ajattelee" -vaiheeseen ja sitä huomaa, että oma elämä on aika makeeta. En tiedä, onko näin, mutta voisko olla niin, että kolmenkympin kriisi ja neljänkympin kriisi on vähän toisensa pois sulkevat? Ne on niin lähekkäin ne iät ja kriisin teemat kai aika samoja.

Se, että luulee, ettei itse vanhene, ei muuten välttis liity lapseen. Mä tulin itse äidiksi vasta viime vuonna, mutta ihan sama on ollut mullakin koko ajan, että säännöllisesti kuvittelen olevani vähän päälle parikymppinen. Sitten kuulen tai luen jossain niitä oikeasti vähän päälle parikymppisiä ja tajuan, etten todellakaan ole. :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, tämä oli ihan megailahduttava kommentti Noora! Kiitos! <3

Mä laitan nyt luottoni tähän. Hoidan sitten tämän kriiseilyn alta pois. :)

Pyjama
Pyjamapäiviä

Liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin. :)

Kohta nelkyt enkä ole saanut mitään aikaiseksi. En liitä tunnetta niinkään enää välttämättä ikäkriisiin kuin perfektionismiin. Ja kuten olen joskus oivaltanut vastoin yleistä hokemaa: perfektionisti, vertaa itseäsi muihin: http://www.lily.fi/blogit/pyjamapaivia/perfektionisti-vertaa-itseasi-muihin

Turkulainen (Ei varmistettu)

Mä en ikinä näitä kommentoi, mutta nyt oli ihan pakko! I feel you. Mulla on 7kk ikäinen tyttö ja jo raskausaikana aloin lukemaan näitä sun horinoita. Oot tietämättäsi antanut vertaistukea ja ainakin nyt hauskuuttanut mun dataushetkiä, jollei muuta. Muistan silloin viime syksynä nauraneeni vahingossa ääneen (härregyyd sentään) lentokentällä lukiessani jotain sun juttua ja japanilaiset bisnesmiehet vaan tuijotti. Jotenkin vaan olin ajatellut sua vanhemmaksi, ehkä johtuen sanojen lortto ja mujer sujuvasta käytöstä! Ja tietty varmaan niillä aikuisten sijoitusjutuilla oli oma osuutensa asiaan. Yllätyin siis jokatapauksessa kovasti, että oot vasta 30 :) Jos asuisin Helsingissä, olisin tullut niille kulttuuritreffeille. Paljon terveisiä ja synttärionnittelut Turusta, cafe artin terassilta! Toivottavasti saat juhlapäiväsi kunniaksi yhtä hyvää korvapuustia, kuin tuo äsken syömäni ;)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihan vain jo se, että tämä kommentti on kirjoitettu artin terassilta saa mun syömeni väräjämään! <3 <3 Voi Turku!

Hahah, ja kiitos huipusta kommentista, tuli tosi hyvä mieli. Musta olisi myös huippua kulttuurimamailla jossain vaiheessa Turussa, siellä sitä kulttuuria riittää!

Mimosa Christina (Ei varmistettu) http://www.lily.fi/blogit/mimosachristina

En voi sanoa, että välttämättä kolmekymppisenä, mutta sen jälkeen oon alkanut vatvoa samanlaisia juttuja. Ja niitä, mitkä asiat ehkä jäi kokematta kun ei enää edes huvita. Että tietynlaiset kelat pyörii kyllä päässä vieläkin.. ehkä tähän vaan auttaa se, että koittaa järjestää elämää sellaiseksi, joka juuri tällä hetkellä tuntuu hyvältä. Ainahan voi myöhemminkin vaihtaa suuntaa. :)

Uusi Alku

Tää oli kyllä hyvä! Ihanaa, että joku muukin tunnustaa aiemmin pohtineensa kolmenkympinkriisiä jonkinasteisena "turhana" hömpötyksenä, johon itse ei varmasti koskaan ajaudu.

Jälkikäteen melkein naurattaa, kun yhtäkkiä sitä havahtui, että oli vakiduuni, oma talo rakenteilla, lapsi ja muutenkin "koko paletti kasassa". Lopulta sitten istuin uuden talon terassilla ja mietin, että no tässäkö tämä nyt oli. Enhän mä nyt vielä ole voinut "kaikkea saada ja saavuttaa". Että ihanko tosi mä nyt tästä eteenpäin meen joka aamu samaan työhön ja palaan tähän samaan mökkiin ja olen tuon saman ukon kanssa... Enhän mä oikeasti ole koskaan tuollaista porvarillista pakettia edes halunnut - ihan kaikkea muuta. Äitini yritti kyllä lohduttaa, että nyt vaan keksit kaikkea muuta saavutettavaa - niinku urheilun saralla, tai laitat kotia ja puutarhaa. Ei pyhä sylvi!

No, minäpä pistin sitten (miehen kanssa yhteisymmärryksessä, ei hänkään tuosta pidemmän päälle olisi nauttinut) paskaksi. Ja nyt olen siitä todella onnellinen. Irtisanouduin vakkari töistä (pienen lapsen äitinä, herra isä), aloin opiskelemaan töiden ohella, talokin myytiin ja muutettiin takaisin Helsinkiin, erokin tietysti, mutta lapsi tottakai on edelleen mukana :D 

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah! Sulla on mahtava tarina ja mahtava asenne, tämmöiset kokemukset on jotenkin niin superlohdullisia: elämässä voi päättää aina uudestaan ja päätyä onnelliseksi - ja päättää vaikka sitten taas uudestaan. Kiitos! <3

elinaanni (Ei varmistettu)

No jep! Tai siis - jatkuva identiteettikriisi kaikesta elämäntilanteeseen liittyvästä. Lapsi on melkein kolme - jos nyt teen toisen muksun, missä välissä teen uraa? Miksi edes ylipäätään valitsin tällaisen alan jossa leipä on ohuehko mutta homma "intohimoista"? Pitäiskö vaihtaa alaa? Tehdä se lapsi? Muuttaa maalle? Olla järkevämpi? Olla vapaamielisempi? Puuh.. Mä siis myös täytän 30 loppuvuodesta, ja kelaan koko ajan että liikaa sitä, liian vähän tätä. Kaikki muut sitä ja tätä... Ja todellisuudessa varmaan monet mun kaverit miettii, että tuolla kun on palaset kohdillaan, aina löytyy töitä, ihana lapsi ja aviomies, omistusasunto ja autolaina. Mutta silti, että musta tuli vantaalainen perheenäiti - mitä hittoa :D Uskon, ja toivon, että tääkin kriisivaihe menee ohi - aikanaan :) Tsemppiä myös sinne!

elinaanni (Ei varmistettu)

Ja tähän vielä tarkennuksena, tiedän kyllä ettei lapsia niin vaan tehdä (ne saadaan), mutta lähinnä ajatuksena, että antaako sille edes lupaa omissa ajatuksissaan. Ja mitä ylipäätään elämältä haluaa :D

Noora H. (Ei varmistettu) http://nooraandnoora.com

Buu kriiseilylle, mutta jee sille, etten ole ainoa. :D Vähän lohduttaa. Podin noin vuosi sitten järkyttävää kolmenkympin kriisiä, johon kuului ihan samanlaisia urapohdintoja ja itsensä pieksemistä siitä, etten ole menestynyt startup-yrittäjä, väitellyt, edennyt tarpeeksi vauhdikkaasti uralla tai lapsinero. Enkä edes matkustanut maailman ympäri, asunut vanhassa kivitalossa tai juossut ultramaratonia. Ja kirjaakaan en ole kirjoittanut. Miten tässä nyt näin kävi?

Kriisin selätin yhden yksin tehdyn kaupunkiloman (osaan ja pärjään), parin vankan päätöksen (mm. asun vaikka koirankopissa, kunhan se on ratikkalinjojen varrella) ja plus miinus -listan (ainakin mulla on enemmän vapaa-aikaa, kun en ole keksinyt Uberia) avulla. Ja ehkä siihen myös vähän auttoi äitiysloma, joka laittoi kaikki urahaaveet hetkeksi hyllylle. Mutta et varmaan halua vinkiksi, että hanki toinen lapsi,ehkä kolmaskin, ja siirry sitten sujuvasti neljänkympin kriisiin? :D

Tyydyn nykyään kirjottaan kaikkeen jotain tyyliin "joo niinpä", koska ei kehtaa (eikä osaa) kirjoittaa romaaninmitalla tähän kommenttiosioon. Olispa chat, johon sais mölöttää keskeneräisiä ajatuksia. No, sanon kaks asiaa:

"Tunne: "Joo-o. Ja sitten niiden instagram-sitaateissa aina lukee, että do what you love and love what you do, mutta kaiken tulee kuitenkin tapahtua siellä epämukavuusalueella!! Miten se on edes mahdollista?! Eikö se ole jonkinlainen irvokas oxymoron?!" " Haha, niinpä, todellakin!

Mulla myös käynnistyi 31. ikävuosi justiinsa, ei ikäkriisin häivähdystäkään. KUNNES, hokasin, että pian pitää ratkaista se, että haluanko vakiintua työelämässä, koska minkä ikäisenä on enää uskottava siinä roolissa, että tekee vähän siellä täällä... hmm, sellaisella nuoruuden innon ja laiskuuden kombolla. Mutta hitsin tyytyväisenä kyllä. Ihan sydän vähän lerpsahti, kun keksin tän ajatuksen. Mutta niin että, näinkö se kriisi hiipii..?

saarah
visual diary

Ihan sama minkä ikäinen oot, mut tuli KAAMEE IKÄVÄ kun luin tän postauksen <3

Juliaihminen
Juliaihminen

No mulla on SUA ikävä, senkin synttärityttö! <3

diipadaapadei (Ei varmistettu)

Apua! Oisinpa lukenut tällasen joskus vuosi sitten, kun mun kriisi alkoi. Tosin se taitaa jatkua edelleenkin, vaikka elämäntilanne on hiukan eri. Mutta edelleenkään en tiä, kuka oon ja mikä musta tulee. Ehkä sit nelikybäsenä? :'D

Mutta siis kiitos! Ihana tietää, että muutkin kamppailee samojen asioiden kanssa :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, vertaistukea! Kiitos! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kuulostaa hyvin tutulta. Sitten mulla oli pari vuotta tuon kolmenkympin jälkeen iän suhteen ihan ok kunnes iski neljänkympin ja viidenkympin ja kuoleman kriisi kun täytän kohta 35!!! Ja nyt se kolmenkympin kriisi tuntuu hupsulta kun eihän se vanheneminen siihen lopu vaan äkkiähän sitä on jo 50 v. Ja sitten 75 ja sitten jo kohta ehkä kuoleekin. Hauskaa että samoja ongelmia pyörii päässäsi vaikka asiasi ovat miljoona kertaa paremmin kuin minulla tuon ikäisenä, mutta kyllähän esim Chisu kertoi potevansa samaa vaikka oli saavuttanut vaikka mitä joten ei se taida ulkoisista asioista olla kiinni.

Enkä vieläkään tiedä "kuka olen" tai millainen olen ja mitä haluaisin oikeasti tehdä työkseni jne. Lapsia tuskin tulen koskaan haluamaan joten sitä kriisiä ei onneksi ole

SaaraCecilia

Kolkkent! Mää tiärä! Onkoha toi muuten turkua, koska käytän myös sanoja kolkkent, nelkkent, viiskent ja kuuskent. Ehkä myös seiskent ja kasikent, vaikka isoisälle en koskaan totea sen olevan jo yheksänkent kert se on Tampereelta eikä puhu turkua. Oon muuten myös huomannut, että jos sanoo wanha vanhan sijaan, niin se sana ei tunnu niin pahalta. Wanha, wanha, wanha. Eli meistä on tulossa wanhoja, ei suinkaan v-a-n-h-o-j-a.

Mä olen 29-vuotias ja asunut viimeiset 11 kuukautta äitini luona. Tulin tänne vaan hetkeksi, kun sain töitä Turusta ja tänne jäin, koska kohta muutan taas takaisin Helsinkiin. Näin olen ainakin itselleni ja muille selitellyt, vaikka siis olen viihtynyt täällä erinomaisesti ja äidin pöperöt päihittävät omani mennen tullen. Ei ole omistusasuntoa ja kokonaisvarallisuustilannekin on vielä toistaiseksi opintolainasta johtuen negatiivinen. Työkokemusta valmistumisen jälkeen vähän yli vuosi, kun opiskelut kestivät aika kauan ja samalla rilluttelin menemään ympäri maailmaa kartuttamassa opintolainaa. Aloitin opiskelut samaan aikaan kuin nykyinen oikeusministerimme ja noh, olemme hyvin eri positioissa elämässämme tällä hetkellä. Myös usea opiskelutoverini on jo saanut palkankorotuksia, positiokorotuksia ja heitä on headhuntattu (kuulostaa niin ammattimaiselta) erilaisiin firmoihin. Meikäläinen hyppii määräaikaisista toisiin ja miettii, että onkohan tässäkään mitään järkeä. Viimeaikoina keloina on pyörinyt valinta julkisen ja yksityisen sektorin välillä ja olen kiusannut jokaista kollegaa ja muita tuttuja kyselemällä, että miksi juuri he ovat valinneet uran julkisella tai yksityisellä puolella.

Mulla kolmenkympin kriisi liittyy siihen, että olen tajunnut elämän rajallisuuden. Mä en ehdikään tehdä ihan kaikkea sitä, mitä haluaisin. Monesti ajattelen, että "jos mulla olisi nyt kolme vuotta lisäaikaa, niin kaikki olisi hyvin ja ehtisin vielä lähteä pyöräilemään Amerikoiden halki tai tehdä tota tai tätä".  Mun pitäisi myös valita joku suunta, jota kohti pyrkiä, sillä monista asioista jotain tietäville erikoisexpertteille ei mututuntumalla ole tulevaisuudessa kysyntää. Pitäisi erikoistua, mutta sekin tarkoittaisi jonkin alan valintaa ja muiden poissulkemista. Toistaiseksi olen luottanut Suomeakin talvisodassa luotsanneeseen ajopuuteoriaan eli olen mennyt sinne, mistä olen milloinkin töitä sattunut saamaan ja tällä tavoin muokannut kokemustani. Tähän mennessä kaikki ovat olleet mieluisia, mutta pikkuhiljaa pitäisi kai ruveta rakentamaan uraa. Toisaalta tämä ajatus on itselle niin vieras, että ehkä olisi parempi vaan jatkaa tällä nykyisellä meiningillä? Suomen se tosin talvisodassa johdatti ojasta allikkoon, että voisihan tätä vielä miettiä.

Toisaalta meikäläisen uraan liittyvät unelmat ja toiveet eivät kyllä myöskään sisällä mitään johtajapositioita tai semmoista. Unelmissa olisi, että joskus Helsingin Sanomat ottaisi yhteyttä tarvitessaan asiantuntijakommenttia. Toiseksi haluaisin joskus, että minut kutsuttaisiin asiantuntijana pitämään luentoa johonkin konferenssiin. Muutoin unelmat liittyvät lähinnä perheeseen ja siihen, että minulla olisi joskus kiva koti tai mökki Turun saaristossa, missä emännöisin juhlia perheelle ja lähimmille ystäville. Ehkä tämä nykyinen suunta on siis hyvä.

SaaraCecilia

Ainii ja piti vielä sanoa, että tää sun blogi on niin ihanan raivorehellinen, että ei toista löydy. Kiitos siitä!

Juliaihminen
Juliaihminen

Todella hyvin sanottu. Just tämä asioiden rajallisuus on iskenyt todella lujaa. Mä olen viimeisen puolen vuoden aikana sanonut niin monta kertaa, että "jos mulla olisi monta elämää niin..." Erikoistuminen ja poissulkeminen ahistaa, kaikki kiinnostaa! Mutta sen oon huomannut, että tietynlainen erikoistuminen tuo uralla kyllä uskottavuutta, ehkä sitä voi sitten vaihtaakin, mutta pitäisi nyt hetki keskittyä yhteen.

Sulla on tosi ihanat ja konkreettiset unelmat, musta hirmu hyvin kiteytetty nuo pari juttua, mitkä sanoit. Ihan vain unelmiesi perusteella vaikutat tosi hyvältä tyypiltä. 

Jullellson (Ei varmistettu)

Ai ku ihani ajatuksi! Haaveilen itse ihan samoista jutuista, että olen kysytty asiantuntija alallani ja voisin pitää kakkoskotia Suame Turus. Ja nyt molemmat unelmat näyttää toteutuvan, omg!

LiisaL (Ei varmistettu)

Irvokas oxymoron! Aamen! Hyvä Julia, samassa ajatusveneessä :)

MiiaK (Ei varmistettu)

Koin jonkintasoisen 30-kriisin jo 28-vuotiaana. Olin työurani huipulla (ainakin tämän hetkiseen tilanteeseen verrattuna :)) ja muuhun kuin työntekoon sekä rankkoihin huveihin ei ollut aikaa. Aloin kriiseillä mahdollisia pariutumis- ja lisääntymistarpeita tai niiden puutetta. Päätin, että niillekin on annettava mahdollisuus, koska muuten katuisin jälkikäteen. Nyt on ikää 35-vuotta (kai, en ole ihan varma, kun en jaksa muistaa omaa ikääni) ja mukana roikkuu sekä aviomies että lapsi.

Työpuoli on nyt mitä on, mutta toisaalta mähän olen vielä nuori ja työikäinen vielä noin 30 vuotta, jollei enemmänkin. Tässä vaiheessa voi vetää mutkat suoriksi ja todeta pelkistetyllä matematiikalla, että olen ollut olemassa vasta pikkasen päälle puolet siitä ajasta mitä on vielä työelämän kannalta edessä. Maallisen eloni 35 vuodesta olen ollut työelämässä (lasken opiskelun ohessa tehdyt työvuodet mukaan ja ilmoitan asiaa mahdollisesti ihmetteleville, että olen aloittanut säännöllisen työnteon lukion ohessa 17-vuotiaan) vasta 18 vuotta. Vielä on siis hyvin aikaa saada toinen lapsi ja luoda uraa, voittaa Nobel, hankkia lentäjän lupakirja, opetella uusi kieli, matkustaa maailman ympäri, keksiä jotain maailmaa mullistavaa kuten klemmarin ja mitä noita nyt on.

Oikeasti mulla auttoi tohon kriiseilyyn laskuvarjohyppy. Siinä jos missä tuntee elävänsä, kun syöksyy pilvien läpi vapaapudotuksella ennen varjon aukaisemista. Yksi haave oman elämän bucket listilta ruksattu ja seuraavia toteuttamaan :)

Teetee (Ei varmistettu)

Näin ens vuonna nelikymppisenä kahden lapsen äitinä ja kolmenkympin kriiseistä selvinneenä voin tunnistaa suurimman osan edellisten kommenttien asioista. Kolmenkympin kriisi ei mulla ollut mitään neljänkympin kriiseilyyn verrattuna. Silloin oli kiire kun oli yksi vauva ja toinen tulossa heti perään. Ei niin ehtinyt, vaikka koko äitiysloman ja lasten välisen hetkellisen ansiosidonnaisen ajan töistä kriiseilinkin. Määräaikaisesta työstä äitiyslomalle jääneenä kun ei ollut duunipaikkaa, johon palata. Töihin paluu ahdisti ja oman alan pohdinta ylipäätään. Humanistina mahdollisuuksia toisaalta oli ja toisaalta ei ollut. Kaikenlaista tuli tehtyä yksityisellä ja julkisella puolella, yksi paikka johti toiseen ja oman kiinnostuksen pohjalta hain monia paikkoja. Lopulta sen vakkariduunin saamiseen meni vain 3 vuotta tokan äitiysloman jälkeen. Sillä tiellä olen, tosin isossa julkisessa "firmassa" on hommia voinut onneksi vaihtaa useamman kerran ja mielenkiinto on säilynyt. Nyt neljänkympin kohdalla, joka tulee ensi vuonna, olen kriiseillyt vain sitä, onko duunini tarpeeksi merkityksellistä (on se), voinko hyödyntää osaamistani ja oppia uutta (voin), saanko suhteessa tekemiseeni ok-liksaa (no nyt kun sain palkankorotuksen!) niin saan. Silti rahat on tiukassa kun on kaksi lasta, auto, oma talo ja vielä joskus haluaa koko perheen kanssa reissata (ei oo halpaa!!) työreissujen lisäksi. Työssä on lisää haastetta ja vastuuta, hullut aikataulut ja miettiikin aina kauanko tätä tahtia jaksaa... samalla on mahdotonta esim. opiskella. Tein väikkäriä joskus, mutta kun sain vakiduunin se jäi. Pääasia elämässä on perhe ja terveys, että ehkä kymmenen vuoden päästä kun lapset muuttavat pois kotoa voin taas miettiä jotain muuta.. tosin miten viisikymppisenä naisena sitten työllistyisin vaikka ihan muulle alalle onkin ihan toinen kuvionsa.. jos siis esim. lisäkoulutusta haluaisin. Töissä generalina olemisesta on hyötyä, ei kaikkien tarvitse olla spesialisteja.. on tärkeä hahmottaa kokonaisuuksia ja yhdistellä uusia asioita toimiviksi jutuiksi.. aikaa toivoisin lisää. Vuodet menee yhä nopeammin ja ruuhkavuosissa omat hetket jää helposti lasten vuoksi taka-alalle. Vaativa työ ei auta asiaa. Onni on että puolison ymmärtää duunin luonteen ja voi tehdä oman osuutensa - ollaan hyvä tiimi! Ehkä tässä seuraavat vuodet on niitä joista vaan nauttii. Elämä on toistaiseksi ok ja vanhemmatkin vielä kunnossa. Ihanaa kesää!

Kommentoi

Ladataan...