Kun muistot painavat liikaa

Juliaihminen

Yksi mun lempipaikoista koko maailmassa on meidän mamman ja papan huvila Kakskerrassa, Turussa. Se on mulle sellainen onnen tyyssija, johon siirrän ajatukseni pahoina hetkinä (vaikkapa silloin, kun synnytin). Olen viettänyt siellä kaikki lapsuuteni kesät, opetellut uimaan neljävuotiaana Kakskerran järvessä, järjestänyt huvilan kuistilla muotinäytöksiä sisarusten kanssa ja kesä-Olympialaiset papan johdolla.

Viimeisten vuosien aikana huvilasta on tullut kuitenkin myös surun paikka. Meidän rakas mamma kuoli kolme vuotta sitten kesällä, ja nykyään pappakin alkaa olla niin vanha, ettei se enää tule tuonne. Koska muutamiin vuosiin kukaan ei ole asunut siellä, paikka on alkanut vähän ränsistyä.

Suurin ongelma huvilassa on kuitenkin se, että kaikkialle mihin katson, näen hirveän rakkaita muistoja. Tuossa kuistilla meidän mamma ja pappa aina kuuntelivat radiota, tässä perattiin joka kesä 20 litraa mansikoita ja tuolla sohvalla käperryin mamman kainaloon katsomaan Kauniita ja rohkeita.

Muistot tuntuvat kuitenkin aika kipeiltä, kun tietää, ettei sitä aikaa saa koskaan takaisin: lapsuutta, nuoruutta, mammaa ja pappaa, niitä kesiä. Ne ovat olleet jopa niin kipeitä ajatuksia, etten ole halunnut käydä tuolla pahemmin.

Viime kesänä Tiki kuitenkin innostui tuosta huvilasta, jolla kukaan ei oikein käy. Me vietettin siellä Alpun ja Tikin kanssa hirmuisen onnellinen viikko, ja silloin aloin vallata paikkaa takaisin nykyisille muistoille. 

Se toimi! Nyt, kun palattiin huvilalle Alpun kanssa, mä vain fiilistelin sitä, miten viime vuonna Alppu oli sellainen hassu pötkäle, joka ei osannut edes kääntyä. Nyt sen pienet askelen töminät kuuluivat taukoamatta kuistilla, kun se viipotti menemään innoissaan ympäri taloa. Viime vuonna me uskallettiin ottaa kuusikuinen vauva hetkeksi saunomaan. Tänä vuonna tuo puolitoistavuotias ukkeli ei meinannut lähteä millään järvestä pois, vaan kirkui riemusta ja halusi hypätä sinne kerta toisensa jälkeen. (Mikä oli toki mun mielestä täysin sairasta, sillä itse pystyin vain kastatutumaan 19-asteisessa vedessä.)

Grillattiin, maattiin auringossa, luettiin, kuunneltiin Muistojen bulevardia, poimittiin mustikoita ja juotiin bisset katsellen, kun ilta-aurinko upposi järven taakse. Huomasin myös, että äitiys tarkoittaa sitä, kun näkee täydellisen metsämansikan, niin tekee mieli tunkea se välittömästi oman lapsensa suuhun (ei omaansa).

Me kaikki kolme nukuttiin mielettömän hyvin, mökkielämä sopii selvästi meille.

Ja näin sitä vain päivä päivältä vallataan huvilaa takaisin. Eivät ne kauniit muistot meidän mammasta mihinkään katoa, mutta ne eivät nouse enää tahtomatta päällimmäisenä mieleen. Mä en enää ajattele, että "tämä ei tunnu aidolta, kun mamma ei ole enää ottamassa tässä aurinkoa hullunkuriset alushousut (nimenomaan housut) nilkkoihin asti vedettynä". Tai että "tämä ei tunnu oikealta, kun pappa ei ole touhuamassa mitä omituisempia virityksiä sähköjen tai laiturin kanssa". Paikka ei tunnu autiolta tai vajaalta ilman niitä.

Nyt me ollaan tuolla ja eletään Alpun lapsuuden kesiä eli meidän aikuisuuden kesiä. Kerrytetään uusia rakkaita muistoja.

 

Onko teillä ollut tärkeiden paikkojen kanssa tällaisia ongelmia, että niistä nousee liian rakkaita ja samalla surullisia muistoja mieeleen?

 

Kuulumisia Kakskerrasta viime kesältä:

Maalaispoikaa kasvattamassa

Kun päivät sekoittuvat

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Share

Kommentit

piupali (Ei varmistettu)

Vastauksesi tuohon kysymykseen riittäisi kai kyyneleet joita nyt vuodatan. Mummi kuoli muutama vuosi sitten, ja sen jälkeen oli kamalaa käydä papan luona mummolassa. Joka kerta käynnin ajan kurkkua kuristi ja kotimatkan itkin. Sitten mummola myytiin ja papan luona on taas kiva käydä. Vaan edelleen jo pelkkä lapsuudessa vietettyjen yökyläilyjen ajattelu alkaa itkettää. Mummia vieläkin kamala ikävä.

EllaGusGus

Ihanaa, että näet asian nyt noin. Ymmärrän täysin. Meni jonkin aikaa, että uskaltauduin lähtemään läheisten menetysten jälkeen kesäpaikkaamme, mutta yllättäen siellä tulikin todella levollinen ja turvallinen olo. Läheisen läsnäolon tunteminen tuntui hyvältä, ei ahdistavalta. Pian Suomeen ja mökkeilemään, jee!

Tiia S (Ei varmistettu)

Oma mummolani on myös nyt tyhjillään, Ukin kuoltua ja Mummin muutettua palvelutaloon. Rakkaat muistot omasta lapsuudesta ovat läsnä, mutta eivät surullisina, vaan iloisina. Tänä kesänä paistoimme makkaraa ja lämmitimme pihasaunaa ja oma vauva tutustui pihapiiriin. Sukupolvet vaihtuvat ja elämä jatkaa kulkuaan <3

MM
Maijan matkassa

On.

Mut lapsissa on ihanaa se, että ne vain tulee ja tekee tilaa uusille muistoille. Jonnekin sinne vanhojen väliin, sekaan ja lomaan. Elämä saa jatkua. ♥︎

Ihana teksti!

Elvi (Ei varmistettu)

Jep, on todellakin käynyt näin. Meillä on upea kesämökki uimarantoineen ja pihasaunoineen pohjanmaalla, joka vapautui 1,5v sitten täysin meidän perheen käyttöön isoäitini kuoltua. Ihana, idyllinen paikka, minne mahtuu kaikki kaverit ja suku, mutta huh muistot painaa. (Puhumattakaan siitä ristiriidasta, että kannattaako sitä mökkiä pitää itsellään vai ei jnejnejne.) Jokaisella kerralla päädyn itkemään ikävää ja surua. Nyt muistot on sentään jo vähän kirkastaneet mieltä. Vaatisi ehkä just että järkkäis jotkut kesäbileet kavereille siellä tjsp, että sais kunnon hauskan muiston sieltä - sellaisen johon ei kuulu suruja!

twixx (Ei varmistettu)

Itselläni on myös todella ristiriitaiset fiilikset oman suvun kesämökistä. Mofani, joka on mökin rakentanut, hukkui lähdettyään sieltä kalaretkelle äitini ollessa vasta 15-vuotias. Myös oma isäni sai sydänlohtauksen samalla mökillä ja menehtyi sinne muutama vuosi sitten.
Varsinkin paluu ensimmäisen kerran mökille tuon tapahtuman jälkeen tuntui todella pahalta. Kuvittelin mielessäni ambulanssin ja ruumisauton ja poliisit (asiasta piti tehdä tutkinta kun paikalla oli ollut vain äitini...... Mitähän lie kuvittelivat, että siellä oli tapahtunut....)
Menipäs synkäksi! Sitten taas toisaalta minua lohduttaa, että molemmat ovat saaneet kuolla omassa happy placessaan, ja että äitini edelleen nauttii tuosta paikasta. Ja että meillä on sekä paljon rakkaita muistoja, että paljon mahdollisuuksia uusiin noilla samoilla kallioilla!

Vierailija (Ei varmistettu)

Jotenkin tuo on silti parempi tilanne kuin se että lapsuuden paikkakunnalle, lapsuuden kotiin ja mummolaan liittyy niin karseita tapahtumia että niissä olo suoritetaan hirveän ahdistuksen vallassa, iloisia muistoja ovat lähinnä televisiosarjat joihin lapsena pakeni paskaa todellisuutta..jos olisi rahaa ostaisin kartanon Briteistä ja loisin sinne omat hyvät muistot joita sitten ehkä joskus kaipailla.

Muistojen viidakossa (Ei varmistettu)

Samaa mietin... Nostalgia on kuitenkin kaunis tunne haikeudessaankin. Kaikilla ei niitä ihania lapsuusmuistoja ole. Olen pahoillani sinunkin puolestasi, anonyymi, kuulostaa pahalta. Itse olen terapiassa käsitellyt sitä, miten lapsuus meni. Suosittelen vaikka raskasta on.

Piupali (Ei varmistettu)

Tosi tärkeä pointti. Luin viime viikolla Juha Itkosen romaania Hetken hohtava valo, ja siinä sanottiin hienosti jotenkin niin, että nostalgia on luksusta.

Lukija (Ei varmistettu)

Ihana ja omalla kohdallani ajankohtainen teksti! Omat isovanhempani ovat vielä elossa, mutta jo hauraita. Heistä ei ole enää mökkeilemään, ja he vierailevat mökillä enää muiden vieraina.

Mökkiin liittyy ihania ja rakkaita muistoja, mutta tunnistan tuon muistojen kipeyden. Vaikka isovanhemmat ovat onnekseni yhä elossa, heidän heikkenevä kuntonsa ja mökin metsittyminen asukkaiden puutteessa muistuttavat kipeästi ajasta, joka ei enää palaa.

Meillä soppaa sekoittaa vielä se, että mökin kunnossapitovastuun jakamisessa sukulaisten kesken on ollut ongelmia. Meillä, kuten ilmeisesti teilläkin, eletään siirtymävaihetta, jossa asiat ja ihmiset hakevat uutta roolia vanhojen huolenpitäjien siirtyessä vääjäämättä saamapuolelle.

Muistan viime kesältä illan, jolloin nostalgia ja haikeus tulivat ihan päälle. Olimme pitäneet kestit nykyään jo harvoin käytetyssä mökissä, lämmittäneet koko päivän puuhellaa ja laittaneet ruokaa mummo vielä hommissa mukana. Kun tulin illalla saunalta mökkiin, siellä oli lämmintä ja kotoisaa, aivan kuten lapsena. Ainoa mikä puuttui, olivat isovanhemmat iltateen ja -radion ääreltä.

Yritän ajatella, että olen tosi onnekas, kun mulla on niin hyviä muistoja lapsuuden kesistä. Isoäitini on siirtynyt monen asian suhteen jo kokemisesta muistelemiseen ja toteaa usein, että muistoissa voi olla rikas maailma. Onneksi meillä nuorilla on sekä nuo rakkaat muistot että paljon koettavaa ja tulevaisuuden muistoja edessä!

Ps. Ihana blogi, suosikkini!

Kommentoi