Kuulutko samaan luokkaan kuin vanhempasi?

Juliaihminen

Olette ehkä kuulleet Piffin Monopoli-kokeesta. Apulaisprofessori Paul Piff teki 2000-luvun alussa Berkeleyn yliopistossa kokeen, jossa 200 ihmistä laitettiin pelaamaan Monopolia. Peleissä toiselle pelaajalle annettin heti alkuun tuplasti enemmän rahaa kuin toiselle, ja hän sai myös joka kierroksella kaksinkertaisen summan rahaa. Oli siis ilmiselvää, että hän voittaa. Kiinnostavaksi kokeen teki se, että voittaja alkoi jo pelatessa käyttäytyä ylimielisesti toista pelaajaa kohtaan ja lopuksi hän oli sitä mieltä, että hän ansaitsi voiton. Vaikka tiesi hyvin, että lähtöasetelma oli epäreilu.

Ei tarvitse olla mikään ruudinkeksijä tajutakseen, että tämä on aika osuva allegoria yhteiskunnasta.

 

Tänään myhäilin (vähän tätimäisen) maireasti, kun luin Hesarin Torstai-liitteestä (HS 3.11.16) sosiologian yliopistolehtori Mari Käyhkön haastattelua. Hän on tutkinut luokkaeroja Suomessa ja on sitä mieltä, ettei täällä tajuta ihmisten tulevan erilaisista sosiaalisista todellisuuksista.

Aikaisemmin syksyllä julkaistu Outi Sirniön väikkärihän jo todisti, että perhetausta vaikuttaa ihan selvästi siihen, millainen tulevaisuus ihmiselle tulee. Etenkin kaikkein köyhimpien ja rikkaiden kohdalla luokka periytyy: kotoa saatu sosiaalinen, kulttuurinen ja taloudellinen pääoma määrittää älyttömän paljon sitä, millaiset verkostot ihmisellä on, mitä hän opiskelee ja mitä hänestä tulee. 

Itse olen akateemisesti koulutettujen humanistivanhempien lapsi, joten totta kai musta tuli humanisti-yhteiskuntatieteilijä. Ja (ehkäpä siksi) tämä on mulle ihan tuttua kauraa. Kun järjellä ajattelee, niin tietenkin luokka periytyy! Sitä tekee helposti semmosia juttuja, jotka ovat itselleen tuttuja. Pitää olla paljon kanttia, että lähtee pyrkimään jotain semmosta kohti, mihin omat vanhemmat eivät kannusta tai edes osaa kannustaa.

Siksi mua hämmästyttää yhä uudestaan se, miten vähän etenkin hyväosainen jengi tiedostaa sitä, että he eivät ole ansainneet hyväosaisuuttaan pelkästään omilla teoillaan ja erinomaisuudellaan. Sitten harrastetaan vanhaa kunnon richplainingia, ja aletaan neuvoa itseään köyhempiä, että miten kannattaisi elää.

Käyhkö sanoo jutussa tosi hyvin:

"Luokkaeroja on hiljaa läsnä kaikkialla. On vaarallista, kun niitä ei haluta nähdä tai tajuta. Ihmiset pannaan syyttämään itseään, vaikka kyse on kulttuurisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta, yhteiskuntamme eriarvoistavista rakenteista."

Koska näinhän se on. Niin kauan kuin köyhä ajattelee, että "oma vikani kun olen tällainen surkimus", hän ei pidä tilannetta epäreiluna tai osaa vaatia muuta. Ja tämähän on edullista hyväosaisille: eivät rikkaat välttämättä halua, että yhteiskunta muuttuu.

 

Mutta oikeasti myös rikkaiden kannattaisi pitää eriarvoistumista ja luokkien periytymistä ongelmana, koska lopulta myös he kärsivät siitä.

Ai miksi? Okei, eriarvoistuminen on inhimillinen tragedia, toki. Mutta eriarvoisuutta voi katsella myös ei-niin-inhimillisestä näkökulmasta, kylmästi talouden kannalta. Ha-Joon Chang avaa erinomaisessa Taloustiede - käyttäjän opas -kirjassaan (kannattaa todellakin lukea, itse olen lukemassa kirjaa jo toista kertaa) tätä hommaa:

Eriarvoisuus aiheuttaa epävakautta paitsi yhteiskunnassa myös taloudessa.

Monet taloustieteilijät ovat arvioideet, että eriarvoisuuden lisääntyminen oli yksi vuoden 2008 finanssikriisin syistä. USA:ssa rikkaimpien tulot ovat kasvaneet 1970-luvulta mutta tavan palkansaajien tulot ovat pysyneet samana.

Tämä on pakottanut kotitaloudet ottamaan velkaa, jotta ne pysyisivät hyvätuloisten jatkuvasti kohoavan elintason perässä. Kun taas kotitalouksien velat kasvoivat, taloudesta tuli herkkä häiriöille. Sitten asuntolainakupla puhkesi, ja loput tiedämmekin.

Eriarvoisuus hidastaa sosiaalista liikkuvuutta, mikä taas hidastaa talouskasvua.

Jos vanhemman ammatti määrittää hyvin pitkälle sen, mitä lapsesta tulee, vain eliitin lapset menevät yliopistoon. (Chang puhuu Yhdysvalloista, Suomessahan yliopistoon pääsee helpommin mistä luokasta vain, vaikkakin akateemisten lapset päättävät helpommin hakea sinne.) Tällöin monen älykkään ihmisen lahjat menevät hukkaan, sillä yhteiskunnan paraatipaikoille ei pääse kyvykkäimmät vaan rikkaimmat.

Silloin moni nerokas keksintö saattaa jäädä tekemättä. Sitä paitsi suuret muutokset vaativat uusia ideoita ja vastavirtaan ajattelua. Tällaisia ajatuksia tulee usein juuri "laatikon ulkopuolelta". On todennäköistä, ettei sisäsiittoisen eliitin johtama yhteiskunta pysty innovaatihoihin. Silloin talouskehitys lamaantuu. Ja siitä on haittaa kaikille, myös rikkaille.

 

No, mitä tälle sitten pitäisi tehdä?

En lähtisi esimerkiksi vaatimaan totaalista tuloerojen poistamista, koska se ei motivoisi työskentelemään ahkerasti tai keksimään uutta, sillä siitä ei olisi henkilökohtaista hyötyä. (Terkkuja Neuvostoliittoon!)

Sitä kuitenkin vaadin muilta ja ennen kaikkea itseltäni, että etuoikeutetun ihmisen pitää tiedostaa se, että hän on etuoikeutettu. Tämä ei todellakaan ole helppoa, koska tosi usein mulle tulee semmonen olo, kun luen jostain pienituloisesta tai näen jossain televisiossa jonkun valittamassa köyhyydestään, että miksei toi nyt vaan voi vähän tsempata. Jos jo yhden Monopoli-pelin aikana mieli kääntää epäreilun mutta itselleen edullisen tilanteen sellaiseksi, että "minähän tämän ansaitsin", niin on järjettömän vaikeaa pitää oma tilanteensa muistissa jokapäiväisessä elämässä ja keskusteluissa.

Lisäksi, Käyhkö sanoi jutussa myös hyvin, että eri taustoista tulevat lapset pitäisi pitää samassa koulussa mahdollisimman pitkään. Näin jengi sekottuisi ja näkisi monenlaista elämäntyyliä, eikä tausta määräisi niin paljon tulevaisuutta. Vaikka omat vanhemmat olisivat tieystä luokasta, kaverit voivat olla toisesta, ja tämä saattaisi innostaa sosiaaliseen liikkuvuuteen. (Huom. ei luokkanousuun, sillä ei ole sanottu, että yliopiston käynyt olisi jotenkin hierarkiassa duunaria korkeammalla). Nykyään kuitenkin moni vaatii kouluihin jo varhaisia tasoryhmiä (tänäänkin joku oman elämänsä sanakari kertoi Hesarin mielipide-palstalla, että hänestä tuli koulukiusaaja, koska hän oli liian älykäs, ja siksi koulussa pitisi olla tasoryhmät).

Luokkaeroja ei pitäisi myöskään päästää syvenemään politiikalla. Mutta se onkin sitten toinen juttu, miten sellaista politiikkaa harjoitetaan parhaiten. Huh, tämä on niin monisyinen hommeli, että tästä riittää kyllä ajateltavaa vaikka koko loppu elämäksi.

Mutta tällaisista jutuista me keskusteltiin tänään Alpun kanssa aamupalapöydässä. Pian yhdeksän kuukautta täyttävää vauvelia ei hirveästi kiinnostellut, vaan se heitti aika monta kertaa lusikan nurkkaan (kirjaimellisesti). Veikkaan, että tällä horinan määrällä karkoitan sen kauas ainakin yhteiskuntaiteteen opinnoista, ja siitä tulee ehta duunari, joka tienaa vanhempiaan paremmin. 

 

Onko luokka näkynyt jotenkin teidän elämässänne?

 

Juttua voi jatkaa myös Juliaihminen-fb-seinällä. Saa käydä tykkäämässä!

 

Myös tämä postaus liippaa aihetta eli kertoo siitä, miten on helppo tehdä sitä, mihin on totuttu, vaikkei se olisi järkevintä:

Mikseivät naiset koodaa?

 

 

 

 

p.p1 {margin: 0.0px 0.0px 0.0px 0.0px; line-height: 16.0px; font: 12.0px 'Helvetica Neue'; -webkit-text-stroke: #000000}
span.s1 {font-kerning: none}

Share

Kommentit

Suvi K.
Sisunainen

(Onko toi koodinpätkä tossa linkin alapuolella tahallinen?? :D)

Asiaan: mulla on akateemisesti koulutetut vanhemmat ja mua on kotona ihan ääneen painostettu korkeakoulutuksen pariin. Tässä sitä nyt gradua kirjottelen. Vaikea sanoa, paljonko merkitystä oli henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja toiveilla ja paljonko sosiaalisella perinnöllä.

Erilaisiakin tarinoita on kyllä munkin lähipiiristä; tunnen maanviljelijöiden ja sairaanhoitaja-duunariperheiden tyttäriä, joista on tulossa opettajia ja lakimiehiä.

Hemmuli (Ei varmistettu)

Ah, akateeminen ylimielisyys. Moni ei tunnu muistavan/tajuavan että esimerkiksi sairaanhoitaja, terveydenhoitaja ja kätilö ovat (nykyisin) kaikki korkeakoulututkintoja, joten sitä taustaa vasten ajetellen sairaanhoitajan (toisen asteen tutkinto + korkeakoulu) lapsella ei ehkä kuitenkaan ole ihan niin pitkä matka yliopistoon kuin vaikkapa putkimiehen jälkikasvulla.

Suvi K.
Sisunainen

Tiedostin jo tätä kirjoittaessa kyllä, että sairaanhoitaja on korkeakoulutettu (eikös yleensä amk? ) ammatti. Kuitenkin kun luokasta puhutaan, on ymmärtääkseni eri asia, että kahden ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneen vanhemman lapsi tekee saman perässä (minä), kuin että amk+amis-koulutettujen (en kyllä tässä tapauksessa ole ihan varma toisen vanhemman koulutuksesta) vanhempien lapsi opiskele oikeustiedettä ja suunnittelee kansainvälistä uraa. Enkä todellakaan tarkoittanut tässä olla ylimielinen, vaan päinvastoin nostaa hattua ko. ystävälleni.

Hemmuli (Ei varmistettu)

Oikeassa olet, ja ymmärsin kommenttisi ehkä turhaan ylimieliseksi. Akateemisissa perheissä se että lapsestakin tulee akateeminen taitaa olla tietyllä tavalla oletusarvo, tuskinpa esimerkiksi kovin monessa lääkäriperheessä pohditaan että "ehkä meidän Mikosta tuleekin isona puuseppä".

Suvi K.
Sisunainen

Ps. Ja kuten Julia yllä postuaksessaan, minäkin pidän luokan käsitettä ja varsinkin hierarkioiden muodostamista luokkien välille ongelmallisena, kun nykymaailmassa esimerkiksi koulutusaste ja elintaso eivät välttämättä lainkaan korreloi keskenään.

Marja25 (Ei varmistettu)

Ihmisestä ei tee korkeakoulutettua tekemällä tutkinnoista "ammattikorkeakoulu tasioisia".

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahah, kyllä, musta toi random koodinpätkä kivasti rytmittää tuon kirjoituksen rytmiä. 
(Aaaaargh, saan aina tapella Lilyn kanssa, kun copy pasteen jonkun lainauksen tekstiin, ja sitten se ottaa samalla jotain ihme muotoiluja mukaan. Lily vihaa mun Macia, ja tunne taitaa olla molemminpuoleinen.)

Mutta joo, onneksi Suomessa on noita erilaisia tarinoita, että sosiaalista liikkuvuutta tapahtuu moneen suuntaan. Kertoo, ettei olla ihan sisäsiittoisen eliitin yhteiskunta!

Samoista asioista postasi Matkalla perheeksi-bloggaaja ihan samaan aikaan kanssasi; mielenkiintoista :).

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Luin sen tekstin suurella mielenkiinnolla. 

Nica
Klassikko viikossa

Onko luokka näkynyt elämässä? Oi, voisin kirjoittaa aiheesta vähintään tuhatsivuisen raportin. Toi hesarin artikkeli kuvas pitkälti omia kokemuksia, olen todella iloinen että se ilmestyi. Inhottavinta on, miten monta vuotta siedin sitä, että keskiluokkaisessa kuplassa elävät ihmiset vähätteli mun luokkakokemuksia ja hyssytteli mua kun halusin aiheesta avautua. 

Musta on myös jotenkin vinksahtanutta, miten meidän kulttuurissa edelleen on voimissaan sellainen etuoikeuksilla lesoilu, jossa puhutaan "hienoista kulttuurisuvuista" ja miten ollaan vaikka "viidennen polven stadilainen". Mä olen kaikesta kaukana kasvanut, perheeni ainoa ylioppilas, kandi ja maisteri, jonakin päivänä kuka ties tohtorikin ja musta se on ihan helvetisti kovempi koreilun aihe ja silti epärationaalisesti tunnen aiheesta usein ahdistusta ja häpeää. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Toden totta, aina ollaan suvuilla lesoiltu, eikä se tunnu hävinneen täysin mihinkään. Ehkä Jenkeissä, jossa suvut eivät yllä välttämättä niin kauas (kun kaikki paitsi alkuperiskansat ovat siirtolaisia), omilla ponnistuksilla on enemmän arvoa kuin suvulla. Ehkä tuo suvulla lesoilu on eurooppalaista perimää? Tunkkaista se on joka tapauksessa. 

dotsdotsjonna
Polka dots

Siis tää aihe on ihan mun lempilapsi! Havahduin siihen ekana vuonna oikiksessa, kun tajusin että se mitä itse pidin lähes utopistisena (yliopistoon pääsy) olikin toisille täysi itsestäänselvyys. Siinä missä itse olin -kahden peruskoulutaustaisen vanhemman lapsena - ymmärtänyt vasta pitkällisen pohdinnan jälkeen, että kyllä minäkin voin hakea yliopistoon, olivat he pitäneet aina itsestäänselvänä, että heillä tulee olemaan akateeminen koulutus - koska vanhemmillakin on. 

Silloin ehkä havahduin oikeasti pohtimaan, että kyllä vanhemmat kaikista yhteiskuntaluokista sanoo lapsilleen, että "susta voi tulla mitä tahansa", mutta se mitä se "mitä tahansa" ja miten ns. korkealle se ylettää, vaihtelee usein vanhempien oman koulutuksen mukaan. 

 

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin. Sillä joojoo, periaatteessa Suomessa kaikki voivat tehdä mitä tahansa: ilmainen koulutus, tukijärjestelmät jne. Mutta se, että mihin ihminen itse uskoo pystyvänsä, missä tuntee olonsa kotoisaksi ja minkä tuntee omakseen on ihan toinen juttu, joka määrittää kuitenkin hirvittävän paljon sitä, mihin tulee mieleen edes tähdätä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen hyväosaisesta perheestä ja sittemmin vielä parempiosaistunut. Tiedostan olevani todella etuoikeutettu, kannatan tuolerojen tasaaamista, joskaan en täyttä poistamista ja maksan hyvillä mielin progressiiviset veroni. Hesarin juttu oli tosi kiinnostava. Alemmasta luokasta ponnistamista käsittelee todella kouriintuntuvasti varmasti moni kirjailija, mutta Susanna Alakosken ruotsinsuomalaisuutta kuvaavat kirjat ovat koskettaneet erityisesti mm. Hyvää vankilaa toivoo Jenna.

Köyhyyskeskustelu on myös tosi kiinnostava, vaikka vähän eri tavalla. Siinä tuntuu menevän puurot ja vellit sekaisin ihan joka vaiheessa. Toisaalta uutisoidaan, että tulojen perusteella laskettuna köyhiä on XX määrä. Kun tästä lähtee keskustelu koskien rahan riittävyyttä, sanotaankin, ettei köyhyydessä ole kyse rahasta, vaan keinottomuudesta jne (aivan varmasti totta). Kun kysytään käsityksiä köyhistä, unohdetaan samalla kysyä, mitä vastaaja tarkoittaa puhuessaan köyhyydestä - puhuuko hän rahan puutteesta vai syrjäytymisestä? Jos köyhyys on keinottomuutta ja näköalattomuutta, eikä esim opiskelijoita voi siksi tuohon ryhmään oikeasti laskea, paljonko niitä köyhiä oikeasti on (ei varmaan selviä tuloja katsomalla, sillä joukossa on myös pienet tulot valinneita, mm. omilla säästöillä tai suvun rahoilla eläviä). Entä miten pitäisi suhtautua maahanmuuttajiin - köyhiä vai ei? Näköalat ovat usein huonot ja tulot pienet, mutta niillä pärjätään aivan hämmästyttävästi, rahaa lähetetään vielä kotimaahankin. Ymmärrän, että hyväosaisen antamat neuvot ovat usein suhteellisuudentajuttomia, mutta jos suomalaisessa köyhyydessä ei ole kyse rahan puutteesta, vaan syvästä epätoivosta, eikö ole vähän hassua ajatella, että millään neuvonnalla tai ohjauksella ei olisi asiaan vaikutusta? Vaikka köyhyyden selättäneen? Ja jos köyhyys on enemmän kokemus kuin numero, onko mitään tulojen ylärajaa, vai onko kyse vain omasta kokemuksesta? Omassa tuttavapiirissäni reilusti yli suomalaisten keskiansioita tienaavat ihmiset pitävät itseään huono-osaisina ja toisaalta varsin pienituloiset hyväosaisina, ensimmäisetkin ihan vakavissaan ilmeisesti. Ja sitten se köyhien syyllistäminen. Vaikka (iso) osa köyhyydestä olisi täysin köyhästä johtumatonta, tarkoittaako se, ettei köyhyys koskaan ole köyhän oma vika? (ja miten se oma vika sitten määriteltäisiin...)

Tämä ei ollut mikään statement suuntaan tai toiseen, vaan enemmän tämmöistä jännä juttu -henkistä akateemista puimista. Tuntuu, että köyhyys on niin arvolatautunut aihe, ettei ainakaan julkisessa keskustelussa päästä kauhistelua ja syyttelyä pidemmälle.

Vierailija (Ei varmistettu)

Oma kokemukseni sinänsä ihan hyväosaisena on, että kotoa saatujen eväiden lisäksi opinnoissa ja työelämässä menestymiseen liittyy ihan hirveästi tuuria ja toisaalta syrjintää ja epäoikeudenmukaisuutta. Minua siis oman etuoikeutuksen kieltämisen ohella ärsyttää se, että liikaa omaa menestystä laitetaan oman kovan työn piikkiin, eikä ymmärretä, että köyhällä voi olla ihan sama tutkinto ja hän tehdä ihan yhtä paljon töitä menestyäkseen, mutta ei vain ole saanut sitä ratkaisevaa mahdollisuutta. Nykyään varmaan millään alalla ei ole täystyöllisyyttä, eli koulutus ei takaa vielä mitään taloudellisesti.

Juliaihminen
Juliaihminen

Samoja keloja olen itsekin miettinyt. Mä haluaisin kirjoittaa vielä ihan oman postauksen keski- ja hyvätuloisista ihmisistä, jotka haluavat identifioitua köyhiksi. Koska sellaista on musta paljon liikkeellä: ajatellaan, että nyt saa luvan kanssa valittaa rahatilanteesta, kun kerran mediassa ja yleisessä ilmapiirissä valitetaan rahan puutteesta koko ajan. Sitten mussutetaan 4000 kuukausipalkka taskussa, miten on niin vaikeaa, kun mihinään ei ole varaa. Tämä taas vie mattoa alta oikeasti pienituloisilta. Ja siis toki asia ei ole niin yksinkertainen, esimerkki oli nyt vähän karikartyyrinen.

Pamsu
Osien summa

Jes! Näitä minä tykkään lukea :) Isäni oli sukunsa ensimmäinen akateeminen haahuilija, ja oli aikansa elintasonousu- ja hyvinvointivaltio-Suomessa hyvin kannustava minun yliopistokoulutukseni suhteen. Minulle se olikin itsestäänselvä valinta.

Nyt sitten kun opetan amiksessa noita isänmaan toivoja, näen niin konkreettisesti sen, miten oman perheen kulttuuri vaikuttaa nuoren maailmankuvaan ja tulevaisuuden hahmottamiseen. Juuri se, mitä kotona oppii pitämään normina, aiheuttaa meillä hirvittävän paljon yksisilmäisyyttä, ja perheiden väliset tuloerot selittävät tuskallisen paljon kaikenlaisia epäkohtia.

Haikailen sellaiseen kuvittelemaani sotien jälkeiseen aikaan, jossa kirkko tai viisaus laittoi ihmiset olemaan hyvä lähimmäisille, eikä raha niin mennyt tunteisiin vaan oli vain vaihdon väline ja yhteishyvän mahdollistaja.

Luokan kahleissa (Ei varmistettu)

Tätä sinun ja eilistä Hesarin tekstiä lukiessani huomasin, mitä minulle tapahtui melkein 10 vuotta sitten. Suvussani on maataloustöitä tekeviä, myöhemmin tilallisia, sekä käsityöläisammattilaisia. Kun varovasti ilmoitin hakevani lääketieteelliseen (kirjoitettuani erinomaisesti pitkän matematiikan, fysiikan, kemian ja psykologian), äitini sanoi minulle, ettei sinun tarvitse sinne mennä, sinulle riittää ammattikorkeakoulukin. Pohdin tuolloin pitkään, mitä nuo "tarvitse" tai "riittää" tarkoittaa, mutta puin ne sitten omaksi epävarmuudekseni, että ehkä en sitten pääse sisäänkään. Silti jäin pohtimaan tuolloin, että mikä on sellainen tekijä, mikä estää minua hakemasta, mutta ei luokkakaveriani (nykyisin lääkäri). En silloin ymmärtänyt, nyt saatan ymmärtää. En sitten uskaltanut hakea, vaikka pääsykirjankin omista rahoista ostin, osin alkukeväästä alkavien kesätöiden, osin oman epävarmuuteni ja osin sen vuoksi, etten halunnut "järkyttää" äitini mielenmaisemaa. Mutkien kautta opiskelin hoitoalalle, jossa nykyisin työskentelen. En viihdy, sillä koen tehtävät liian yksinkertaisiksi ja toisiaan toistaviksi. Omaksi onnekseni ymmärsin heti valmistuttuani ammattikorkeakoulusta hakea yliopistoon. Motivaatio päästä käsiksi haasteellisempiin työtehtäviin ja parempaan toimeentuloon on suuri.

paulahelena
ALUAP

Mä kirjotin vähän samasta aiheesta kun tein Hesarin etuoikeustestin: http://www.lily.fi/blogit/aluap/perhanan-etuoikeutettu

Toi testikin herätteli huomaamaan just sen, miten tärkee vaikutus on omien vanhempien ja lähipiirin asenteilla, jotka varmasti usein kumpuaa just siitä "luokasta" tai taustasta. Että joku faktojen perusteella mun kanssa samanlainen ihminen (esim. 29-vuotias valkoihoinen heteronainen) voi kokea ittensä paljon vähemmän etuoikeutuks kuin mä, jos vaikka se ei oo koskaan saanut kannustusta opiskeluun vanhemmiltaan tai on kokenut vähättelyä sukupuolensa perusteella.

Maijaaam (Ei varmistettu)

Musta tuntuu, että näin laman lapsena nyt yliopistossa on hyvin sekoittunut ja porukkaa on tasaisesti kaikista luokista. Tietysti on näkyvissä trendi, että tämä on vähenemässä. Mutta on myös jännä, kuinka ainakin mun parhaat ystävät on lähtenyt samankaltaista luokasta. Vaikkakin kavereita löytyy monilta aloilta ja erilaisista perheistä niin silti sitä ystävystyy samankaltaisten ihmisten kanssa. Myös olen kuullut, että joku on jätetty, koska on porvari tai niin luokittanut hänet. Näistä on mun mielestä tärkeä puhua, mutta usein keskustelu menee siihen, ettei luokkia ole. Uskon, että tähän vaikuttaa se, ettei ymmärretä mitä kaikkeen siihen liittyy. Esimerkiksi keskiluokkaisella kaupunkilaisella on ihan eri lähtökohdat kuin keskiluokkalaisella maalaisella. Itse vähän pelästyin kuinka etuoikeutettu olin testin mukaan, ainoat miinus pisteet tais tulla naiseudesta sekä ei-korkeakoukutetuista vanhemmista. Se oli ihan hyvä herätys. :D

tinndy

Jes, kiitos loistavasta kirjoituksesta! Itekin oon akateemikoiden akateeminen lapsi, mutta onneksi myös marxistien marxistinen lapsi ;)

Richsplaining on kyllä suosikki-inhokki ja tekee mieli repiä pää irti aina kun joku PAREMPI IHMINEN tuhlaa aikaansa pätemällä lehtikaalin hinnasta. Toivottavasti keskustelu luokkaeroista lisääntyy ja syventyy, pohjoismainen hyvinvointivaltio uhkaa nimittäin pettää nykyisen talouspolitiikan ja mielipideilmaston alla.

NoraMaria (Ei varmistettu)

Se on juuri tama sinun asenteesi, mika pitaisi saada kitkettya pois juurinen suomalaisten perusluonteesta, jonka takana on perikateus. Suomalainen (ei Pohjoismaalainen, muissa Pohjoismaissa kannustetaan pyrkimaan eteenpain, tekemaan toita ja auttamaan muita tekemaan enemman ja paremmin. Muissa Pohjoismaissa ei kadehdita passiivisen negatiivisesti.) hyvinvointi on potaskaa. Ja tama asenne on se ainut syy, joka saanut hyvinvoinnin sille tasolle, missa se nyt on. Ulkosuomalaisena olen jarkyttynyt, kuinka suomalaiset eivat ole onnistununeet nainkin huonejen aikojen lomassa muuttamaan asennettaan vaan oikeastaan kietoutumaan siihen vain syvemmin. Ulkomailla asuessani naen, kuinka naapurin uutta autoa ihaillaan ja aletaan pistamaan suunnitelmaa kokoon, kuinka sellainen olisi mahdollista hankkia itselleenkin, vaan ei niista naapurin rahoista! Hyvatuloiset ja omaisuutta omistavat ihmiset Suomessa ovat hyvantekijoita. He maksavat jarkyttavilla verorahoilla senkin vahan, mita muulla kansalla on. Suomi perustuu hyvantekevaisyyteen, non-proft. Sitten ihmetellaan, kuinka omaisuus ei kasva.

Hirveaa sanoa, kuinka suomalaiset ansaitsevat taman hetkiset huonot ajat. Ottakaa mallia Ruotsista ja harjoittakaa positiivista ajattelua. Tama tarkoittaa energian, keskittymisen ja keskusteluiden siirtamista paljon parempiin ja yhteiskuntaa hyodyntaviin keskusteluihin kuten 'Kuinka mina voin kantaa korteni kekoon, loytaa uran, josta maksetaan enemman, jos kerran suurempi taloudellinen hyvinvointi kiinostaa ja taten maksaa enemman veroja ja kaikki hyotyvat'. Tama on positiivisuutta, joka johtaa johonkin.

Luin taannoin toisen laisen tarinan kuin Julian tarina. Tama tarina on suomalaiseen mieleen:

Kymmenen henkeä menee joka ilta ulos syömään illallista. Lasku kaikille yhteensä on 100 €. Jos he jakaisivat laskun samassa suhteessa kuin maksamme tuloveroa, jako menisi suunnilleen näin: neljä ensimmäistä - köyhimmät - eivät maksaisi mitään, viides maksaisi 1 €, kuudes maksaisi 3 €, seitsemäs 7€, kahdeksas 12 €, yhdeksäs 18 €. Kymmenes - rikkain - maksaisi 59 €. He päättivät jakaa laskun näin.
He söivät illallista joka päivä ja tunsivat itsensä suhteellisen tyytyväisiksi. Kunnes eräänä päivänä ravintoloitsija päätti antaa heille alennusta. "Koska olette niin hyviä asiakkaita", hän sanoi, "saatte 20 € alennusta". Illallinen kymmenelle maksaisi vastedes vain 80 €.
Mutta miten alennus jaettaisiin heidän kesken? 2 € per nuppi? Mutta neljä söi jo ilmaiseksi. Tasan kuuden maksajan kesken? 3,33 € per nuppi? Ravintoloitsija ehdotti, että olisi oikein säilyttää suurin piirtein aikaisempi maksusuhde.
Tulos oli, että viides sai syödä ilmaiseksi, kuudes maksoi 2 €, seitsemäs 5 €, kahdeksas 9 €, yhdeksäs 12 € ja kymmenes 52 €. Kaikki kuusi saivat alennusta ja neljä ensimmäistä söivät edelleen ilmaiseksi.
Mutta illallisen jälkeen ravintolan ulkopuolella synty kahakka. "Minä säästin vain 1 € kahdestakymmenestä" aloitti Jutta. "Mutta Nalle tienasi 7 €!"
"Aivan" jatkoi Timo "Minäkin sain vain 1 €. Se on epäoikeudenmukaista, rikas öykkäri sai seitsemän kertaa enemmän kuin minä!".
"On se niin väärin", jatkoi seitsemäs, "Miksi öykkäri-Wahlroos saa 7 €, kun minä sain vain 2 €?".
"Hetkinen" huusivat neljä ensimmäistä, Arhinmäki tovereineen, yhteen ääneen; "Me emme saaneet mitään!", "Köyhiä riistetään!". Kaikki yhdeksän vetivät yhdessä Nallea kunnolla turpiin.
Seuraavana iltana rikkain, öykkäri-Nalle, ei tullutkaan illalliselle, koska oli muuttanut Ruotsiin. Näin ollen muut yhdeksän söivät ilman häntä. Kun lasku tuli, heiltä puuttui 52 €.

tinndy

Ei pidä paikkaansa.

Mutuargumentointi suomalaisten kateudesta ja taipumuksesta tyytyä huutelemaan sohvannurkasta paremmin menestyneille ei saa tukea tutkimuksesta, eikä sen ole osoitettu aiheuttavan esimerkiksi syrjäytymistä. Jos suomalaisten perusluonteenpiirre olisi perikateus, Suomi ei olisi koskaan pystynyt muodostumaan hyvinvointivaltioksi ja taloudelliseksi toimijaksi kansainvälisillä markkinoilla.

Työttömyys ja tuloerot ovat lisääntyneet entisestään finanssikriisien ja oikeistolaisen politiikan myötä. Sosiaaliturvan heikennyksestä kärsii yhä nuorempi, ja siksi suomalaisten nuorten työttömyys on nyt vaarallisen korkealla.

Köyhien syyttäminen perustuu protestanttiseen etiikkaan ja siitä kumpuavaan epäinhimillisen kilpailun ilmapiiriin. Rikkaat taas eivät ole mitään korkean työmoraalin marttyyreita. Tällainen ajattelu on yksinkertaistavaa ja vaarallista.

Suurin osa suomalaisista ja kaikista muistakin ihmisistä haluaa tehdä jotain sekä omaksi että yhteiskunnan hyväksi. Ajatus siitä, että köyhät mieluummin jurnuttavat kotisohvalla, on niinikään virheellinen.

Kukaan ei päätä syntyä kapitalistiseen yhteiskuntaan, eikä ihminen ole olemassa yhteiskuntaa varten vaan toisin päin. Jokaisen toimeentulon ja ihmisarvoisen elämän tulee olla turvattu riippumatta siitä, mitä kansantaloudellista hyötyä ihmisen elämästä on.

Eri valtioiden kansalaisten suhtautumistapojen vertailu vaatii myös vähän enemmän taustatutkimusta. Esimerkiksi Etelä-Euroopassa tapakulttuuri yleensäkin on ihan erilainen kuin pohjoisessa. Kulttuurierot selittävät paljon myös sitä, mikä on jonkun julkinen mielipide vaikka sitten naapurin kilpa-autosta.

NoraMaria (Ei varmistettu)

Olen taysin eri mielta.

Suomalaisten perikateus on helppo huomata taysin objektiivisesti, kun on nahnyt maailmaa rajojen ulkopuolella. Tutkimuksista en tieda, mutta tama on yleinen mielipide.

Suomen talouskasvu oli kuin tahden lento ja isovanhempiemme seka vanhempiemme kovan tyon tulos sotien jalkeen. Suomi piti rakentaa uudelleen. Nyt valitettavasti tama sama asenne ei pade enaa ja hyvinvoinnin noustua ollaan taas laskeuduttu sille suomalaiselle valittajan tasolle, joka kansan riveissa ja suomalaisien periluonteessa on aina ollut ja hyvinvointia jarruttanut. Ei koira karvoistaan paase.

On hirveaa vetaa johto paatoksia, etta koyha olisi laiska ja huutelisi sohvannurkalta. Tama on jarkyttava johtopaatos. Tyottomyys on kamala asia. Ja siita ei paasta eroon, jollei mentaliteetti ja asenne tassa yheiskunnassa muutu. Tyopaikkoja pitaa saada lisaa eika vahentaa niita tekemalla yrityksista Suomessa kilpailukyvyttomia. Katsos kun valtiot ovat toisistaan riippuvaisia. Tata kutsumaan kansainvaliseksi markkinavoimaksi. Jokatapauksessakin olla koyha ei ole oma valinta kenellekaan. Taytyy loytya ratkaisuja valittamisen sijaan.

Nyt taytyy myos erottaa, etta mika on sinun ideaali toimintaymparistosi ja luonteesi siita mitka ovat ratkaisuja hyvinvoinnin palauttamiseen. Voi olla, etta itse koet kilpailuhenkisyyden epainhimilliseksi ja siksi sinun tulee valita tyo ja ura, jossa olet onnellinen. Sitten on joku toinen henkilo, joka luontaisesti onkin kilpailukykyinen ja kokee kehittavaksi kilpailuhenkisyyden. Tama henkilo nauttiikin siita, etta on asoita, jotka tyontavat hanta pyrkimaan pidemmalle. Sina et voi paattaa onko kilpailuhenkisyys hyvaksi vai pahaksi oman luonteesi perusteella.

Me olemme kaikki erilaisia ja siksi yhteiskunnalle olisi parhaaksi, etta jokainen tekisi sita tyota, jossa on itse hyva. Kun on hyva jossakin, siita pitaa. Kun siita pitaa, tulee siina paremmaksi. Hyvinvointiyhteiskunta tarkoittaa myos onnellista kansaa. Skandinavian maat ovat onnellisia, suomalaiset eivat koskaan ole olleet onnellisia, he ovat happamia ja kateellisia.

Kun paastaan pois asenteesta, jossa vertaillaan mita minulla on ja mita naapurilla on paastaan tilaan, jossa voidaan tarkastella ratkaisuja.

Lisaa tyopaikkoja. Lisaa veronmaksajia. Talla rahalla saamme perusterveydenhuollon kuntoon ja kaikille samat perusasiat kuten sen terveudenhuollon ja koulutuksen. Nailla evailla taytyy jokaisen itse paattaa mika merkkaa itselle enemman. Jos nautin opettamisesta, mutta haluaisin ansaita enemman (en tietenkaan katso tulonjakoa) vaan mietin onko se oma kutsumus sittenkin tarkeampaa kuin korkeampi palkka jossakin tyossa, joka ajaisi minut piippuun, koska en nauttisi siita.

Suomessa ollaan erinomaisessa asemassa siina mielessa, etta koulutus on turvattu, mutta valitettavasti yleista jarkevyytta kansassa se ei nakojaan kasvata. Talla tarkoitan sita, etta koulutus mahdollistaa meita katsomaan itseamma objektiivisesti ja paattamaan mille sektorille haluamme menna. Monissa maissa tama ei ole mahdollista, silla tiedetaan vain se, mika ollaan isalta-pojalle opittu. Kaikista toista maksetaan eri palkkaa ja ne jotka saavat korkeaa palkkaa toivottavasti myos kuluttuvat sita, niin etta saadaan kansantalous kuntoon ja ei meneteta lisaa tyopaikkoja. Enemman palkkaa ja nama ihmiset maksavat ne terveydenhuollot, koulutuksen ja muut perustarpeet.

Ei viitsita riistaa lisaa sielta, missa tata yhteiskuntaa rahoitetaan.

NoraMaria (Ei varmistettu)

Unohdin mainita, etta en ymmartanyt tata, silla kommentissa ei ole minkaanlaista peraa "Työttömyys ja tuloerot ovat lisääntyneet entisestään finanssikriisien ja oikeistolaisen politiikan myötä. Sosiaaliturvan heikennyksestä kärsii yhä nuorempi, ja siksi suomalaisten nuorten työttömyys on nyt vaarallisen korkealla."

Sosiaaliturva on heikentynyt, koska maalla ei ole rahaa. Koska ei ole tyopaikkoja ja taten veronmaksajia. Tyottomyys ei ole vaarallisen korkealla, koska sosiaaliturva on heikko. Tyottomyys on vaarallisen korkealla, koska sosialistinen ajattelu ajaa yritykset ulkomaille, ulkoistamaan, vahentamaan tyopaikkoja tai konkurssiin. Nyt taytyy rakenteet muuttaa. Yksityistaa yrityksia ja kannustaa yrittajyytta laskemalla veroja! Taytyy saada lisaa tyopaikkoja ettei jo ahdingossa oleva nuoriso tulee karsimaan viela enemman tassa 10 vuoden sisaan suurien ikaluokkien syodessa ison osan verotuloja! Taytyy myos saada lisaa niita veronmaksajia, jotta omat vanhempamme saavat kelvolliset vanhustenhoitopalvelut yhteiskunnalta!

Nyt sita inhimillisyytta lisaa terveella jarjenkaytolla. Kohta ei enaa kukaan suuri veronmaksaja pysty katselemaan tata yhteiskuntakierretta, jossa ei tajuta patkaakaan miten maailma pyorii Suomen rajojen ulkopuolella ja oteta vahan asennemallia. Puhuin muuten asennemallista enka jonkun yhteiskuntamallin sisayttamisesta Suomeen, silla tutkimukset sivuun, kahta maata ei taysin voi vertailla. Tosin jarki voidaan silti ottaa kateen ja asenne muuttaa.

Kiitos.

tinndy

En halua jatkaa väittelyä, jossa argumenttieni perusteella päätellään persoonallisuuttani. Meitsiä kilpailunhaluisempaa tyyppiä en ole vielä tavannut, olen työssäkäyvä ja tuleva juristi, mutta en silti hyväksy ajatusta, että kilpailunhalu olisi hyvä pohja yhteiskunnalle. Epäinhimillisyys-pointtini taas ei ole vain mun mielipide, vaan sille löytyy enemmän taloustieteellistä komppia kuin väitteelle suomalaisten perikateudesta.

Empatiaa ja kanssaihmisten ajattelemista ei ole kielletty kapitalisteiltakaan.

NoraMaria (Ei varmistettu)

Perikateutta on puhua muiden tuloista sen sijaan, etta julkistettaisiin esim. etta ketka Suomessa maksavat eniten veroja.

Vasemistolaisten inhimillisyyskortti on kulissia. Ei ole inhimillista ruokkia huonoa oloa, kaantaa katseet niihin, jotka maksavat eniten veroa ja kaantaa kansa toisiaan vastaan. Perikateus on juuri tata. Julkistetaan tulotietoja, vaikkakin nama tiedot pitaa kaantaa verotiedoiksi; lista ihmisista, jotka maksavat eniten veroja pitaakseen tata yhteiskuntaa pystyssa. Talla nykyisella mentaliteetilla ruokitaan niiden pahaa oloa, jotka ovat ahdingossa ja samalla tulojentasauskeskustelulla siirretaan ihmisten ajattelu taysin vaarin asioihin. Eihan rahaa ja sosiaaliturvaa saada kasvatettua siirtamalla samaa jo tiukassa olevaa rahaa paikasta A paikkaan B, sita pitaa saada lisaa yksityistamalla ja luomalla tyopaikkoja! Eihan mitkaan kansantaloudet kasva muutoin. Inhimillista on tehda jotakin konkreettista asioiden eteen ja loytaa ratkaisuja. Tammoinen valittamisen ja kateuden lietsomisen henki taytyy lopettaa. Ihmiset voivat jo tarpeeksi pahoin, mutta en tieda onko se kansanluonne.

"Empatiaa ja kanssaihmisten ajattelemista ei ole kielletty kapitalisteiltakaan." --> En tieda, mihin talla viittasit juuri sen jalkeen, kun perusteellisesti selitin, kuinka nuorten ahdinko taytyy saada poistettua ja vanhusten hoitoa parannettava. Kutsun tata inhimillisyyskortiksi, silla siina usein piilee kierous.

Samoja sanoja, joita viljellaan ilman mitaan jarjen haivaa, vain lietsotakseen jotakin typeraa laulua, jota laulamalla saadaan ruokittua kateutta, entistakin pahempaa oloa, ahdinkoa ja kaikkein pahiten nolla ratkaisuja ja oikeaa aioiden eteen toimimista. Nama sanat ovat; koyha olisi ansainnut koyhyytensa, etta koyha olisi laiska, etta rikas olisi epaempaattinen ja epainhimillinen.

Epainhimillinen ja epaempaattinen on aina se, joka tuo suurimmat verot tahan maahan. Taman ihmisen muutettua ulkomaille, on muiden aika miettia oavtko he tyytyvaisia vai vahemman tyytyvaisia niihin leikkauksiin, joita palveluihin tuli ulkomaillemuuton tuloksena.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minustakin olisi hyvä enemmän painottaa sitä miten isotuloiset maksavat myös veroja paljon. Kaikki pienituloiset eivät tiedä, että esim. 6000 e tienaava ei maksa veroja samassa suhteessa kuin esim. 1800 e tienaava. En ole noita vuosittaisia uutisia juuri seurannut, joten en tiedä miten paljon asiaa käsitellään, mutta randomkeskusteluissa olen huomannut, että monilta unohtuu, ettei se palkkatulo ole suoraa tuloa.
Kammottavinta nykyään on kuulla juttuja miten joku tulonsiirroilla elävä sanoo, ettei hänen kannata mennä töihin vaikka alle 2500 e palkalla. Yksilötasolla toki varmasti näin ja ymmärrettävä ratkaisu, mutta joku hänet kuitenkin elättää ja ehkä sellaista työtä tehden mikä ei ehkä niin kovin suuri nautinto ole. Monet "hyväosaiset" eivät myöskään oikeasti ymmärrä tätä maailmaa, jossa mietitään kannattaako mennä töihin.

Vierailija (Ei varmistettu)

"On hirveaa vetaa johtopaatoksia, etta koyha olisi laiska ja huutelisi sohvannurkalta. Tama on jarkyttava johtopaatos."

Siis voi apua tätä jeesustelun määrää! :D

Ensin kerrot tarinan, jossa demonisoit köyhät ilkeiksi, ahneiksi sioiksi, jotka lorviessaan kiusaavat rikasta parkaa, sitten rupeat jeesustelemaan, että työllisyyttä haluat vaan parantaa. Ei mene läpi.

Menepä sinne leipäjonoon katsomaan, ei siellä kukaan elämäntyylivalintana hytise. "Laiska köyhä" on pelkkä oikeistolaisen ideologian agendaa ajamaan rakennettu konstruktio. Samoin "kovaa työtä tekevä rikas". Kyllä ne matalapalkka-alat, joissa siivotaan oksennukset ja paskat, pestään ja vaatetetaan vanhukset ja lapset, pilataan unirytmi vuorotyössä yms. ovat sitä todellista kovaa työtä.

Seteleistä käärinliinoja teettävä ja Panaman papereitaan piilotteleva ei ole mikään uhri, kyllä se on se leipäjonon tyyppi ja etenkin sen tyypin lapsi, joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen kohtalonsa.

NoraMaria (Ei varmistettu)

Tarina antaa oivan vertailun asioiden katsomiseen toiselta laidalta. Entapa jos siina hakataankin se, joka veroja maksaa. Vasemmisto jeesustelee juuri painvastaisella, joten talla perspektiivia.

Kaikki tyo on todellista. Etenkin vuorotyo. Taaskaan ei keskustelua saada siihen, miten haetaan jarkiratkaisuja. Suomesta on tippunut hyvinvointivaltioiden listalta ahdingollaan ja huonolla ololla. Nyt taytyy keskustella, kuinka nama ihmiset saadaan leipajonoista pois! Ei kannata vaantaa keskustelua taas noihin samoinhin johtopaatoksiin, joissa ei ole mitaan peraa "koyha on laiska jne.". Kukaan ei ajattele nain, ei kukaan. Tuo sama laulu ja samat johtopaatokset ja veronmaksajien demonisoiminen saa ihmiset toisiaan vastaan ja lisaa pahaa oloa. Kiitos taman yhteiskunnan, joka valtamediallaan tata ruokkii. Ratkaisuja. Elintaso takaisin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tarinan kertominen kertoo oivallisesti, miten ensisijainen huolesi on rikkaiden rikastumisen vaikeutuminen, ei köyhyys. Rikas kuritettavana uhrina on ihan naurettava satu ja loukkaa sitä todellista hätää, josta köyhät kärsivät.

NoraMaria (Ei varmistettu)

Tarina tarjoaa perspektiivia. Jos olet lukenut muut kommentini, niin ymmarrat, etta huoli ei todellakaan ole siina, mita vaitat vaan siina, etta ei keskityta oikeisiin asioihin ja tyopaikkojen luomiseen ja lopeteta luokka- tai tuloeroista veivaaminen.

cholia (Ei varmistettu)

Mulle tuli NoraMarian kommenteista todella paha olo. Siis aivan hirvittävä olo. Onneksi muut ovat jo artikuloineet hyviä vasta-argumentteja, jotka allekirjoitan siitä huolimatta, että olen itsekin asunut Suomen rajojen ulkopuolella lähes kymmenen vuotta. Asia, johon olen kiinnittänyt erityisen paljon huomiota suomalaisessa julkisessa keskustelussa ulkosuomalaisen näkövinkkelistä, on juurikin tämä ainainen "suomalaisesta perikateudesta" (ei hele...) jauhaminen. Kateuskortti on operatiivisesti aivan sama homma, kuin se, että oikeuksiensa puolesta taistelevan vihaisen naisen argumentit laitetaan hormonitoiminnan piikkiin.

Itse en ole nähnyt positiivista kilpailuhenkeä (siis mitä...?) ulkomailla asuessani, vaan todistanut vielä aggressiivisempaa köyhien syyllistämistä, rikkaiden uhripuhetta, tuloerojen kasvattamista, paskoja työehtoja (joista kärsin myös itse), kovasta työstä maksettua minimipalkkaa, joka ei riitä perustarpeisiin, tilanteita joissa terveydenhuollon ammattilaisten työkyvyttömiksi määritelemille yksilöille ei myönnetä etuuksia, ruokapulasta kärsiviä perheitä kodittomuuden kynnyksellä, ja loputtomasti muuta paskaa.

Suosittelen kaikkien katsottavaksi ja luettavaksi:
Adam Curtisin uusi dokkari HyperNormalisation: https://en.wikipedia.org/wiki/HyperNormalisation
Plan C:n teksti We Are All Very Anxious: http://www.weareplanc.org/blog/we-are-all-very-anxious/

Morjens.

RMR (Ei varmistettu)

Olen myös seuraillut tätä keskustelua ja pohtinut omaa tilannettani ja lähtökohtiani. Olen itse kotoisin aika landelta ja "tavallisesta" maanviljelijä- ja duunarisuvusta, jossa ei korkeasti koulutettuja ole juuri ollut. Myös vanhempani ovat aika matalasti koulutettuja duunareita. Meidän perheestä kuitenkin minä ja kaikki sisarukseni (joo, meitä on monta) ollaan korkeasti koulutettuja kaupunkilaisia ja hyväpalkkaisissa töissä. Ollaan mietitty tätä monet kerrat, että mistä tällainen "luokkanousu" (kamala sana, mutta en keksi nyt parempaakaan :D) juuri meidän perheessä johtuu.

Tätä keskustelua seuratessani olen tajunnut, että meillä kannustettiin aina lukemaan, oppimaan ja ottamaan itse selvää, vaikka ei mikään ns. kulttuurikoti oltukaan ja ruokapöydässä saatettiin keskustella myös jostain kalastuksesta tai saunan katon korjaamisesta. Meillä luettiin paljon kirjoja ja lehtiä ja välillä ehkä painostettiin vähän liikaakin koulumenestyksen suhteen. Meitä kannustettiin ajattelemaan, että kaikki on mahdollista. Ehkä vanhempamme halusivat meille jotenkin paremman tai turvatumman tulevaisuuden koulutuksen avulla, en tiedä. Joka tapauksessa osaan nyt olla ihan äärimmäisen kiitollinen heille siitä kasvatuksesta, kannustuksesta ja tuesta mitä me ollaan esim. opintojen suhteen saatu, vaikka he itse ovatkin olleet "vain" ties kuinka monennen sukupolven duunareita - se ei taida nimittäin olla mikään itsestäänselvyys nyky-Suomessakaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä kuulostaa tutulta. Mun vanhemmilla työläistausta ja asuttiin vielä maaseudulla taajamassa, jossa pääosin "paremmat ihmiset" olivat maanviljelijöitä ja pappeja. Mutta kotona ilmapiiri, jossa kannustettiin kouluttautumaan, vanhemmat lukivat paljon, kotoa löytyi kirjahyllystä kirjallisuutta laidasta laitaan ja kirjastosta lisää, meitä kannustettiin käyttämään älyämme ja lahjojamme. Meillä ei ollut ikinä painostusta menestyä, vaan ainoastaan silloin vanhempani pahoittivat mieltään, jos emme sisarusteni kanssa yrittäneet parastamme. Ikinä en kuullut kotoa, että et voi tehdä sitä kun tulet täältä ja tällä taustalla (tai että olet tyttö). Niinpä minä ja sisarukseni olemme sukumme koulutetuin haara (vanhemmillani kolme lasta, joilla on kolme maisteritutkintoa, yksi lisensiaatti- ja tohtorintutkinto) ja vuositulojen perusteella kuulumme kaipa ylempään keskiluokkaan tai ylemmäksi. Vanhempani pystyivät ostamaan oman asunnon vasta viisikymppisinä, mulla taas oli 35-vuotiaana maksettuna puolet kolmiosta Helsingissä. Koska muuttaessani pois kotona 19-vuotiaana mulla taisi olla säästöjä about tuhat markkaa, olen onnistunut ihan omin voimin kasvattamaan kohtuullisen varallisuuden (taustasta johtuen olen varmasti suhtautunut säästämiseen varsin kunnianhimoisesti).

Mitä sitten siihen tulee, että samaistunko tähän luokkasiirtymistä tutkivaan väitöskirjaan, niin pääosin en. Akateeminen maailma on mun oma ympäristö ja olen siellä kotonani ja enkä koe alemmuutta. Tai en koe ylipäänsä alemmuutta pahemmin missään. En oikein tajua miksi pitäisi, itse olen omin avuin päässyt sinne missä olen ja olen siitä ylpeä. Myös mun vanhemmat ovat ihan älyttömän ylpeitä siitä, mitä meistä lapsista on tullut ja kyllä vanhempani olivat väitöstilaisuudessa erittäin iloisina katsomassa. Omassa ympäristössäni, täällä Helsingissä keskiluokkaisessa ja akateemisesti koulutetussa kuplassa eläessäni en koe olevani epämukavuus alueella. Kontrasti mun taustan ja nykyisyyden välillä tulee esiin silloin kun tapaan sukulaisia jotka asuvat edelleen kotikonnuilla. Siis kun toisin kuin omille vanhemmille, heillä akateemisuus on jotain niin kaukaista ja erityisesti se että olen tohtori on jotain varsin eksoottista. Tosin kyllä se silti enemmän ylpeyden kautta menee suvun piirissä, mutta se voi tosin johtua siitä, että tekniikan alalla kouluttautuminen näkyy myös rahallisessa mielessä.

Mun mies taas on akateeminen toisessa polvessa, eli hänen vanhempansa ovat tehneet samanlaisen luokkasiirtymän kuin minä. Huomaan heissä siinä mielessä samaa mitä tunnen omaa lasta kohtaan, siis sellaista isoa tarvetta tukea lasta rahallisesti, antaa lapselle parasta mitä on (kun mulla siihen on varaa), toisaalta mua taas ärsyttää miehen vanhempien tapa osoittaa rakkautta rahalla, koska hyvin tiedän että se ei merkkaa loppupeleissä mitään. Se että kannustaa lastaan käyttämään lahjojaan parhaansa mukaan ei vaadi isoja euroja :)

Jasminnn (Ei varmistettu)

Allekirjoitan sun jutut ihan täysin, joskin mun mielestä yliopistoon lähtö ja vanhempien taustat on vähän vähemmän sidonnaisia toisiinsa. Mun vanhemmat eikä sen puoleen kukaan koko suvusta ole koskaan käyneet yliopistoa, mutta mulle on aina ollut ihan selkeä ajatus että sinne mennään. Mä luulen että ero on siinä ajatusmaailmassa mitä sulle lapsena rakennetaan. Mua on aina kannustettu yliopistoon lähtemisen suhteen ja sitä on aina pidetty ns. luonnollisena vaiheena elämässä lukion jälkeen enkä ole sen takia osannut edes ajatella että mä en voisi mennä sinne. Omat lähtökohdat asiaan on siis aika erilaiset, mutta toisaalta tunnen tosi paljon ihmisiä joilla on perheessä takana tällainen akateeminen jatkumo mihin viittaat.

Jannasssa (Ei varmistettu)

On ihan selvästi näkynyt. Vanhempani ovat molemmat DI-tutkinnon suorittaneita akateemisia, joten ihan selvää oli, että yliopistoon mennään. Minä ja sisarukseni ollaan kaikki nyt saatu kunnialla yliopistot suoritettua - enkä kadu - mutta nykyään on miettinyt, että olisi kyllä ollut muitakin reittejä, mutta ei niitä edes ajatellut.

Asuimme lapsena kuitenkin alueella, jossa 80% oli duunariperheitä. Vanhempani ovat itse melko vaatimattomista oloista, ja heille on aina ollut aika tärkeää, ettei me aleta snobbailemaan vain "hyväosaisten kanssa" vaikka itse niitä oltiin, vaan hankitaan kaikenlaisia kavereita (tosin tämän on tietysti tajunnut vasta vanhemmalla iällä, lapsena ei asialle tietysti uhrannut ajatustakaan).

Ilman vanhempieni taustoja en kuitenkaan hyvin luultavasti olisi mennyt yliopistoon, ehkä en edes lukioon, koska suurta paloa siihen (eikä toisaalta amisaloihinkaan) ei ollut. Jos vanhempani olisivat olleet duunareita, olisin luultavasti kavereiden vanavedessä luultavasti mennyt amikseen matkailualalle, kun jotain olisi pitänyt valita.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuo viimeinen lause, vaikka oli ehkä olevinaan ironinen, kiteyttää hyvin monien akateemisten vanhempien ajatusmaailman: omasta lapsesta saa tulla duunari vain jos se tienaa paremmin kuin korkeakoulutetut vanhempansa. ;) Oikeasti duunaritöitä löytyy monenlaisia eikä todellakaan se palkka ole aina sellainen, että duunari tulisi toimeen ilman tulonsiirtoja (ei edes niissä miesvaltaisissa, joita kirjoittaja tässä varmaan ajatteli).

Mimmu+ (Ei varmistettu)

Omat vanhempani ovat sairaanhoitaja ja insinööri, hyvin perinteiset amk-tasoiset koulutukset siis. Itselleni on aina ollut selvää että menen yliopistoon, vaikka suvustani kukaan muu ei ole yliopistoa käynyt. Toki amk-koulutus on monella eli sikäli kouluttautuminen ei ole ollut ihan vieras juttu kuitenkaan.

annn (Ei varmistettu)

Hyväosaisuus on mielenkiintoinen käsite. Usein sillä viitataan rikkauteen, taloudelliseen turvaan ja hyvään "asemaan".
Itse olen taloudellisesti vähävaraisesta perheestä, jonka firma meni konkurssiin, isä ryyppäs ja äiti masentui. Joskus laskettiin kolikoita, että saatiin ruokaa kaupasta. Siitä huolimatta koen olevani hyväosainen, koska perheeni oli henkisesti rikas. Meillä oli mukavaa kotona, teimme asioita yhdessä, arvostimme ilmaisia asioita, kuten luontoa ja yhdessä tekemistä. Rahaakin lopulta riitti kaikkeen mitä osasin toivoa. Vanhempani ovat antaneet minulle luontosuhteen, joka on arvokkaampi kuin moni rikkaus sekä kohtuullisuuden tajun, jonka ansiosta vähemmän on enemmän.

Vanhempani myös arvostivat koulutusta ja kannustivat kouluttautumaan, vaikka olivat itse tuolloin "duunareita". Sittemmin äitini on kyllä opiskellut korkeakoulututkinnonkin vanhemmalla iällä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lisäksi taloudelliset rikkaudet eivät aina kulje käsikädessä korkean koulutustason tai sivistyneisyyden kanssa ja erittäin korkeasti koulutetut ja sivistyneet ihmisetkin voivat elää köyhyysrajan alapuolella. Toisaalta jos köyhyys on näköalattomuutta, niin siltä koulutus ja kulttuuriharrastukset jossain määrin suojelevat.

DADA/DAY

Ihan vahingossa kirjoitelin postauksen saman Hesarin jutun pohjalta, tosin näkökulmana nimenomaan tuo kotitaustan vaikutus akateemisiin opintoihin. Mun on kamalan vaikea ottaa kantaa hyväosaisten vähäosaisiin kohdistamaan halveksuntaan, sillä piakkoin tapahtuvasta maisteroitumisesta huolimatta olen yhä opiskelija, kuulun siihen ihmisryhmään, jolle köyhyysrajan ylittäminen on jossain kauniissa tulevaisuudessa siintävä tavoite. Ja mun duunarivanhempani ihmettelevät, miksi olen vapaaehtoisesti valinnut näin kamalan kohtalon, kun voisin olla tekemässä oikeita töitä sen sijaan, että annan yhteiskunnan elättää itseni.

alakerran Marja (Ei varmistettu)

Totta hemmetissä luokka on näkynyt. Ehkä varsinkin tuntunut: varakkaan perheen jälkeläisellä on luullakseni mm. paljon vahvempi turvallisuudentunne ja olemassaolon varmuus kuin pienituloisen perheen kasvatilla. Esimerkiksi opiskeluajan rahattomuus ei yksille koskaan ole absoluuttista, koska vanhemmat voivat aina auttaa. Toisille se voi merkitä, ettei ole pariin viikkoon rahaa syödä kunnolla. Vaikka kummastakin joukosta yhtä lailla valmistutaan ja mennäään töihin, ihan varmasti erilaiset kokemukset vaikuttavat siihen, miten suhtautuu nyt vaikka omaan tulevaisuuteensa tai yhteiskunnan turvaverkkoihin. Jos on koko ikänsä voinut luottaa siihen, ettei joudu koskaan kärsimään puutetta, voi olla vaikeaa muistaa, että joillekin muille julkisin varoin punotut verkot ovat ainoa pahan päivän turva.

Kiitos kirjaviittauksesta!

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin. On hirveän erilainen fiilis tehdä mitään, jos tiedostaa, että aina on helposti saavutettava tukiverkko takana. Taloudellinen tai kulttuurista pääomaa oleva.

Kuten aiemmin olen täällä kirjoittanut, itse esimerkiksi pääsin yliopistoon ekalla yrittämällä siksi, että tein äitini kanssa vaihtokaupan: mä imuroin sen auton, se avasi mulle pääsykoekirjan käsitteitä. Esimerkiksi: mitä tarkoittaa diskurssi. Tämä jeesasi 19-vuotiasta lukiosta valmistunutta taukkia todella paljon. 

Ja kirja on kyllä erinomainen - ja sen suomennos vasta hyvä onkin!!!

Yksi niistä (Ei varmistettu)

Olen perheestä, jossa koulutusta on kyllä arvostettu asiana, mutta kummallakaan vanhemmistani ei ole yliopistokoulutusta. Lamavuosina ollessani vielä ala-asteella meni perheeltäni kotikin alta, ja vuosien velkataakan jäljet näkyvät yhä. Sisareni kuuluu nykyään erittäin hyvin ansaitsevien kastiin, itsekin olen yliopiston käynyt ja hyvätuloinen. Ensimmäisesn asuntoni olen rahoittanut ihan omalla työlläni parikymppisenä ("luokkatausta" näkyi muun muassa siinä, että kun kaverit vinkuivat vielä kaksivitosina vanhemmiltaan rahaa menoihin, minä olen koko opiskeluaikani käynyt töissä ja vipannut elatusapua vanhemmilleni siitä lähtien) ja sen jälkeen asuntoja remontoimalla ja vaihtamalla hankkinut näin kolmekymppiseksi varsin turvatun olotilan. Vanhempani kuuluvat yhä, nyt eläkkeellä, siihen luokkaan, joka elää täysin kädestä suuhun vailla mahdollisuuksia parantaa semaansa. Ei siis tulisi mieleenkään unohtaa sitä, ettei kaikilla mene yhtä hyvin, mutta en myöskään itse itke elämän epäreiluutta muille. Elämä on. Onneksi on yhteiskunta, jossa ainakin ennen vanhaan pidettiin heikoimmistakin huolta.

Uusimaalainen! Kalakukkoni ei ole sinun! (Ei varmistettu)

Eikö nämä yliopistolla "luokkaansa havahtuvat" ihmiset käy aikaisemmin muita kouluja välissä? Miten ihmeessä vasta siellä vellotaan omassa teennäisessä luokassaan ja kohdataan toiseutta, jonka tulisi olla läsnä jokaisella kouluasteella jos sitä olisi ollut. Kaipa se vieraantuminen omista vanhemmista ja "luokasta" tulisi jo siinä vaiheessa, jos kirjallisuus kiinnostaa pienenä kun omat vanhemmat lukevat vain Moro-liitettä.

Yhteiskunnassa on vallalla vellomisen kulttuuri, jossa kulttuuri ja tausta omitaan käyttämällä sitä aseena. Joku närkästyy valkoisten rastoista (erakkoperinteen merkki muuallakin kuin Afrikassa) ja toinen näkee sukupuolittuneisuutta karkkiosaston Fazerin makupaloissa.

Oikeastaan tästä pitää olla tyytyväinen, koska se osoittaa sen, että koko kansa on liian hyväosainen.

Nica
Klassikko viikossa

En tiedä mitä olkiukkoa tässä pystyttelet, mutta voin lyhkäisesti vastata sinulle, että kyllä luokka havaitaan jo lapsena. Elintasoerot on helppo havaita kulutuskulttuurissamme ja minäkin sain jo lapsena kuulla hirveät määrät kritiikkiä parempiosaisilta siitä kun ei ollut uusia trendivaatteita ja -leluja, ei ulkomaanmatkoja, ei harrastuksia, vaatteet oli kirpparilta yms. Rahan puuttuminen tuntui muodostuvan koko ajan esteeksi sosiaaliselle elämälle materialistisessa lasten ja nuorten maailmassa. Me toki olimme ihan helvetin köyhiä, mikä ei kaikissa luokkaeroissa korostu yhtä vahvasti.

Lisäksi kulttuuri näkyy luokkaeroissa. Meillä pyöri telkkarissa missikisat ja se näytti olevan naiseuden korkein ihanne. Yliopistossa tutustuin ihmisiin jonka kodeissa katsottiin taideleffoja eikä todellakaan missikisoja. Yms.

Yliopistossa luokkaerot on omalla kohdallani korostuneet mm. siinä, että omassa yliopistossani olen tutustunut yksinomaan akateemistaustaisiin ihmisiin joista monet ovat lisäksi hyvin varakkaista perheistä. Ketään sellaista, joilla olisi samanlainen tausta kuin mulla, en ole tavannut. Samalla oma maailmankatsomus ja elämäntyyli alkaa lukeneisuuden myötä karata todella kauas perheen taustasta.

 

 

Todella hyvä ja mielenkiintoimem kirjoitus!

Meillä vanhemmat ovat työväenluokkaa, minä olen koulutukseltani maisteri ja veljeni isän jalanjäljissä hitsari. Olen itse havahtunut tähän luokka-ajatteluun vasta aikuisena, koska kotona meillä ei koskaan ole yhdistetty sitä niinkään koulutukseen vaan varallisuuteen. Vanhemmat ovat aina kannustaneet koulunkäyntiin ja auttaneet parhaansa mukaan.

Voimakkaimmin tämä oma "luokannousu" (en jotenkin yhtään tykkää koko ajatuksesta :D) näkyy siinä, että vaikken ole edes saanut uraani alkuun, on tuleva kuukausipalkkani samalla tasolla kuin vanhempieni vastaava olisi (ovat jo eläkeputki-iässä). Se tuntuu itsestä jotenkin epäreilulta. Ylipäätään minun on hirveän vaikea suhtautua menestykseen ja ottaa siitä täysin rinnoin ansiota itselleni. Yliopiston koin silti omaksi paikakseni enemmän kuin minkään muun koulun koskaan. Näin tarkemmin ajateltuna siihenkin ehkä vaikutti varttuminen maaseudulla, jossa koulussa pärjääminen toi mukanaan lähinnä kiusaamista. Yliopistossa sain ensimmäistä kertaa pärjätä ihan hyvällä omallatunnolla ja olla ylpeä saavutuksistani.

Niinnotuota (Ei varmistettu)

Mun mielestä ei ole ihan mustavalkoista, miten tämän päivän Suomessa luokat määrittyy ja tulevat näkyväksi. Sitä en sano, etteikö niitä ole ja ne meidän kaikkien elämässä (tiedosti sitä tai ei) näy.

Mua itseäni vituttaa, kun ihmiset pitävät mua "hyväosaisena" ja myös näyttävät sen. En enää liiemmin kerro muille elämästäni tai vaikkapa lomieni vietosta vanhempieni kanssa, koska saan aina näitä "sulla on kaikki niiiin hyvin" ja "hemmoteltu kakara"- ilmeitä. Olen kyllä tiedostanut, että minulla on asiat todella hyvin. Vanhempani supporttaavat (mm. rahallisesti) meitä lapsia ja he ovat myös omalla, kovalla työllään saaneet sekä omaansa että sitä kautta meidän lastenkin elämään ulkopuolisen silmissä upeita ja porvarillisia juttuja (mutkienkin kautta). Silti luokassa heidät määriteltäisiin kai duunareihin - isälläni on tätä nykyä ehkä amk-tasoinen tutkinto ja äidilläni peruskoulu. Molemmilla taustallaan myös enemmän tai vähemmän rikkonainen lapsuus, hyvin suomalainen sanoisinko.

Jokainen meistä lapsista tienaa tällä hetkellä kuukaudessa enemmän kuin vanhempani koskaan. Yksi sisaruksistani listattiin juuri julkaistuissa verotuloissa Suomen "rikkaiden" kastiin. Silti hän (ehkä duunaritaustaamme vasten) näyttäytyy minun silmissäni ihan perusihmisenä, joka menestyi koulussa ja eteni omalla osaamisellaan, valmistumatta koskaan edes korkeakoulusta. Että onko luokka tänä päivänä sitten millainen status? Koulutus? Tulot? Tapa elää ja olla?

Menestyminen elämässä ja luokka ovat toki eri asioita. Omassa lapsuudessani en koskaan miettinyt, mihin luokkaan kuulun. Minut on kasvatettu tekemään töitä haluamieni asioiden eteen ja vanhempani ovat aina kehottaneet meitä opiskelemaan, matkustelemaan ja elämään täysillä. Pääsimme kaikki suoraan ylioppilastodistuksella yliopistoon (silloin se oli vielä mahdollista), joten olen ajatellut, että opiskelemalla me olemme eteenpäin menneet - ei siihen vaikuttanut vanhempien luokka.

Tätä vasten tuntuu hieman epäreilulta jonkun ulkopuolisen sanoa, että olisimme jotenkin "hyväosaisia". Kyllä olen hyväosainen, koska minulla oli onnellinen lapsuus ja aivan mahtavat, kannustavat ja ennen kaikkea ahkerat vanhemmat, jotka opettivat, että kaikki on mahdollista. Mutta se tuli kyllä kaikesta aivan muusta kuin luokan mukana. Se, että osaan kiinnittää huomioni kaikkeen siihen, mitä meillä on sen sijaan että märehtisin mitä ei ole, ei tee meistä porvareita ja ihmisiä, joilla on kaikki niiiiin hyvin.

Tunnistan kyllä ne hyväosaiset, joista Julia tässä kirjoittaa. Sieltä myös kumpuaa lievä "porvarivihani". Mietin usein, miten joku voi olla noin kuutamolla elämän realiteeteista. Mutta eihän hän välttämättä ole, hän elää vain täysin erilaista taustaa vasten.

Essimm (Ei varmistettu)

Luokkia voi määritellä eri tavoin, mutta ehkä yleisin on tulot+perhetausta+kulttuurinen pääoma, johon voi kuulua harrastukset, ammatti, koulutus, ystävät. Ja usein ei tiedosta itse sitä luokkaa, kun ei sillä periaatteessa oo mitään väliä, mutta usein ulkopuoliset juuri osoittaa sulle sen luokan, joka voi olla vääräkin. Mua on sanottu porvariksi, vaikka kuuluin alempaan keskiluokkaan. Ja uskon, että osasyy oli se, että vanhempani uskoivat meihin ja painotti työn ja säästämisen tärkeyttä. Me ei saatu mitään "ilmaiseksi", vaikka se on varmaan näyttänyt siltä. Tosin meillä oli onnea/mahdollisuus päästä alle 15-vuotiaana tekemään töitä. Kaikilla ei ole. :)

Viimeiseen sanoisin, että kusipäitä löytyy jokaisesta luokasta. :D

Pages

Kommentoi