Lapsen voi hankkia yksin

Juliaihminen

Mulla on yllättävän paljon kolmekymppisiä ystäviä, jotka haluaisivat hirveästi lasta, mutta joilla ei ole kumppania, kenen kanssa lapsen voisi saada. Useimmat heistä ovat naisia. Moni pitää tätä elämänsä suurimpana tragediana. Takaraivossa on koko ajan kolkuttava asia, jota he pohtivat päivittäin.

Mä pystyn samastumaan tähän täysin, koska halusin itse lasta niin monta vuotta. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu, kun haluaisi enemmän kuin mitään muuta vauvan, lapsen, oman pikkuisen. Ja tiedän senkin ahdistuksen määrän, kun miettii, että saanko minä lasta, tuleeko minusta koskaan äitiä? Tämä kolmekymppisyys voi olla aivan hirveää aikaa naiselle, jolle lapsenhankkimisjutut ovat ongelmallisia. Vuoden vierivät kamalaa vauhtia, ahdistus kasvaa.

Siksi musta on niin hemmetin kummallista, kun puhutaan jostain synnytystalkoista siihen sävyyn kuin lapsi olisi nipsnaps käden käänteessä hankittava juttu. Eivätkö ihmiset tajua, että tämä on monelle hänen elämänsä repivin haava, suurin tragedia, aivan järjettömän ahdistava juttu, joka pyörii lakkaamatta päässä? Miten siitä voidaan puhua niin kepeästi ja sillä lailla poliittiseen sävyyn kuin lapsen hankkiminen olisi joku harmaa, paperinmakuinen päätös. Va fan?! Musta tällainen puhe on epäinhimillistä ja julmaa.

Yksi mun kaveri päätti, että hän ratkaisee asian 35-vuotiaana, siihen saakka voi ottaa rennosti. Päätös voisi olla suuntaan tai toiseen, mutta sitä ennen asiaa ei tarvitsisi märehtiä. Ihmeen kaupalla hän tuli vahingossa raskaaksi 34-vuotiaana. Mahtavaa! Toinen mun kaveri taas ei ole viekälään päättänyt, ja hän on reilusti yli 30-vuotias sinkku. Jos lasta ei halua nyt mitenkään erityisesti, niin kaduttaako myöhemmin, jos ei hanki lasta? Nämä ovat ihan mielisairaan vaikeita kysymyksiä.

Yksi relevantti vaihtoehto on hankkia lapsi yksin. Se on rohkea päätös, mutta ei mun mielestä enää ollenkaan tavaton. Tiedän useita naisia, jotka ovat hankkineet tällä tavalla lapsen. Tein esimerkiksi juuri jutun Katja Puhakasta, joka hankki lapsen yksin. (Parasta mun orastavassa freelancer-urassani: pääsen yhdistelemään itselleni tärkeitä aiheita, kuten lapsia ja rahaa!) Kyselin Katjalta, paljonko luovutussoluilla hankittu lapsi maksaa. (Koko jutun voi lukea täältä. Tsekatkaa muuten, missä jutun kuvat on otettu, jotenkin kuvaaja sai meidän tunkiosta kivan näköisen!)  Lapsen hankkiminen yksin ei muuten ole välttämättä megakallista, Katjalle loppuhinnaksi tuli noin 2500 euroa. (Kyse ei siis ole lapsettomuushoidoista, jotka ovat huomattavasti kalliimmat!) Lapsen hankkiminen sujui Katjalta lopulta aika helposti ja hän on nauttinut elämästään pienen Kaspianin kanssa.

Tietenkin yksin lapsen kasvattaminen voi olla rankempaa ja haastavampaa, mutta ei millään lailla vähempiarvoista kuin toisen ihmisen kanssa. Täällä Lilyssäkin on muuten erinomainen Äitiyskoe-blogi, jossa kolmekymppinen Jenni kertoo siitä, millaista on hankkkia lapsi yksin. On tärkeää, että muiden ihmisten asenteet tai yhteiskunta ei tee yksin lapsen saamisesta yhtään rankempaa tuomitsemisella tai paheksunnalla. Koska edelleen kaikenlaisia hulluja kommentoijia riittää, jotka horisevat jostain ydinperheonnesta. Blaa blaa blaa, tekee mieli vastata.

Hesarissa oli eilen Anu Kantolan upea kolumni siitä, miten ajatus siitä, että ydinperhe on ainoa oikea vaihtoehto, on täysin aikansa elänyt (ja nimenomaan oman aikansa, koska ydinperhe vain tuli ja meni, se ei ole mikään historiallinen itsestäänselvyys).

On sydäntäsärkevä ajatus, että ihminen, joka haluaisi lasta kovasti, ei saa sitä. Tunne voi olla niin perustavanlaatuinen, ihan sellainen fyysisenä tuntuva kaipuu. On paljon ihmisiä, jotka jäävät tahtomattaan lapsettomiksi. Esimerkiksi miehet, jotka haluasivat hankkia yksin lapsen, ovat paljon huonommassa asemassa tässä asiassa kuin naiset. Tunnen valtavaa myötätuntoa heitä kohtaan.

Olen myös täysin varma siitä, että ihmiset, jotka haluavat kovasti lasta, ja lopulta saavat vauvan, ovat ihan superhyviä vanhempia. Siksi vaatimus jostain ydinperheestä on typerä, ihmisillä on niin erilaisia tilanteita. 

 

Jos sinulla on lapsi, niin halusitko sitä pitkään? Kuinka pitkään?
Tai haaveiletko nyt lapsesta?

 

 

Kuvat: Löysin jostain kätköistä tällaisia 360-kameralla otettuja kuvia, kun testailin semmosta kameraa yhtä lehtijuttua varten. Alppunen taitaa olla tässä jotain puoli vuotta. 

 

Lue myös:

Vauvavuotena ystävät ovat tärkein juttu

Lapsi ei tarvitse sisarusta

Hyvä elämä on monenlaista

 

 
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

  

Share

Kommentit

Marie3 (Ei varmistettu)

Kyllä, voin sanoa halunneeni lasta pitkään. Vaikka, eihän se aluksi ollut ns. vauvakuumetta eikä mulla ollut edes puolisoa. Nyt kahden pienen lapsen äitinä, saatan ajoittain hairahtua miettimään et miksi meillä oli kiire tehdä lapsia. Sitten taas muistan sen tunteen vuosien takaa, jota varjosti myös ajatus; Entä jos mä en voikaan saada lasta tai ei onnistu. En siis uskaltanut lykätä, koska halusin niin kovasti.

Juliaihminen
Juliaihminen

Lapsen hankkimisessa yksi isoimmista jutuista oli juurikin se epävarmuus: Kukaan ei voi sanoa, tuletko raskaaksi ja kuinka nopeasti. Jälkikäteen ajateltuna mäkin olisin ehkä voinut vielä ottaa rennosti tovin, mutta näissä jutuissa ei paljoa jälkikäteen ajatella.

Ja no, mä olen halunnut lasta vuosia. Siis nimenomaan halunnut, en yrittänyt. Se on ollut vain sellainen haave horisontissa ehkä jostain 22-vuotiaasta saakka, että jonain päivänä, lähivuosina.

Aavatar (Ei varmistettu)

Kiitos artikkelista, tämä on erittäin ajankohtainen aihe! Olen parhaillaan itsellisenä naisena lapsettomuusklinikan asiakas ja varsinaiset hoidot startannevat loppuvuodesta. En olisi uskonut löytäväni itseäni tällaisesta tilanteesta, mutta tässä sitä ollaan. Ikää on päässyt kertymään ihan riittävästi ja munasarjatkin hieman kuivahtaneet, ja koska toiveissani on sisarukset, ei haikarabisnekseni tule läheskään niin edulliseksi kuin haastattelemasi Katjan. Katjalla oli hyviä pointteja siihen, miksi hoitaa tämä asia "virallisia" teitä pitkin, olen tismalleen samaa mieltä.

Ydinperhe on nykyaikana asia jota periaatteessa ihannoidaan, mutta käytännössä ei niinkään. Riittää kun avaa Helsingissä Tinderin ja katsoo kuinka paljon siellä on alle kouluikäisten lasten isiä etsimässä uutta, jotakin.

Pakollisen psykologikäynnin yhteydessä puhuimme mm. siitä, mitä tapahtuu kun lapsi täyttää 18 vuotta ja saa halutessaan luovuttajan tiedot. Hän kertoi, että on todettu että jotkut lapset kokevat tärkeäksi sisarpuoliensa etsimisen. On saitteja joiden kautta tätä voi yrittää. Itselläni on tanskalainen luovuttaja ja sisarpuolia on todennäköisesti niin Suomessa kuin ympäri Eurooppaa. Tämä ajatus on ehkä niin kaukana ydinperheestä kuin voi olla, mutta muutaman kuukauden pohdinnan jälkeen minusta aika mukava ajatus.

Vaikken itse ole vielä tosi toimiin tässä lastenhankinnassa päässytkään, suosittelen kaikille lasta haluaville yli 35-vuotiaille sinkkunaisille käyntiä lapsettomuusklinikalla selvittämässä munasarjojen ja muun tarvittavan tilanne ja keskustelemassa psykologin kanssa näistä asioista! Selkeyttää kummasti ajatuksia, suuntaan tai toiseen.

Juliaihminen
Juliaihminen

Fiksu ja todella kiinnostava kommentti. Nämä on niin kiinnostavia juttuja! Mä en tajunnutkaan, että tosiaan myös sisarpuolet kuuluvat tähän hommaan. Tuo psykologikäynti on tarpeellinen jo ihan sen takia, että joku inhimillinen tyyppi kertoo, mitä kaikkea on luvassa ymmärrettävällä tavalla.

Mä olen kanssa kelaillut, että voisin itse puolestani luovuttaa munasoluja jossain vaiheessa. Mun mielestä olisi siistiä, jos niistä tulisi lapsia, jotka vaikka 18-vuotiaana etisisvät mut käsiinsä. En siis millään lailla oleta, että näin tapahtuisi, mutta pointti siis se, ettei se ole mun mielestä mitenkään pelottava ajatus, päinvastoin.

Toivottavasti kaikki menee sulla hyvin, paljon tsemppiä ja haleja tulevaan! <3

Hmmh (Ei varmistettu)

Aika naiivi kommentti, että olisi siistiä, että 18-vuotiaana sut etsittäisiin. Entäs se lapsi. Miltä siitä tuntuu odottaa 18-vuotiaaksi asti. Entä jos se haluaisi tietää sen jo aiemmin. Entä jos se on traumatisoitunut asiasta, ettei tiedä kuka biologinen äiti on. Näissä unohdetaan aina lapsi ja keskitytään vain ns. vanhempien tarpeisiin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ymmärrän pointtisi, mutta mä en oikeastaan ajattele, että tällaisessa tilanteessa olisin mikään "biologinen äiti". En olisi ollut edes raskaana. Kyse olisi vain mun lahjoittamalla munasolulla alkunsa saanut lapsi.

Miten tällaisessa tilanteessa sun mielestä unohdetaan lapsen tarpeet?

Aavatar (Ei varmistettu)

Uutta hedelmöityshoitolakia (2007) säädettäessä asiantuntijapaneeli kävi aiheeseen liittyvät kansainväliset tutkimukset läpi, eikä löytänyt mitään syytä evätä lahjasoluhoitoja "lapsen etuun" vedoten. Näissä hoidoissa ei todellakaan ole unohdettu lasta, jo pelkkä hinta tekee sen, että nämä lapset ovat niiden toivotuimpien lasten joukossa ja vanhemmuuten valmistauduttu huolella. Lahjasoluhoidoilla syntyneitä lapsia on seurattu aikuisuuteen saakka useissa tutkimuksissa ja ja eivät namä lapset ole traumatisoituneet pätkääkään alkuperänsä takia. Sitä voi olla ehkä vaikea omalla elämänkokemuksellaan ymmärtää, mutta lapsellehan se kokemus on ihan erilainen ja luonnollisin asia. Esittämäsi perusteen takia myös adoptiot pitäisi lopettaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mun  mielestä tuo, mitä Katja Puhakkakin sanoi jutussa, oli tosi hyvä pointti: Lapselle kerrotaan alusta saakka hänen alkuperästään aina ikäkehitykseen sopivalla tavalla. Hänelle ei synny mitään erityistä muistoa siitä hetkestä, jolloin hänelle on kerrottu alkuperästään. Tällöin se on läpi elämän kulkeva luonnollinen juttu, samalla tavalla kuin vaikka itselleni on se, että omat vanhempani ovat vanhempiani.

Lahjoittaja (Ei varmistettu)

Itse olen lahjoittanut munasoluja sillä mentaliteetilla, että niitä saa käyttää niin itselliset naiset, kuin hetero- ja homoparit.
Psykologin haastattelussa käytiin läpi se, että mitäs jos en itse voikaan saada tulevaisuudessa lapsia syystä tai toisesta. Lisäksi keskustelimme siitä, että josko lapsi ottaa minuun yhteyttä 18, 25 tai 45 vuoden päästä. Miten suhtaudun siihen.. Mielestäni se on jopa kutkuttavaa, että tuolla jossakin kasvaa ns. minun jälkeläisen, jonka saatan joskus tavata ja tapaan hänet tietenkin mielelläni. Pidän myös itse sitä tärkeänä, että kerron tulevalle kumppanilleni luovutuksesta ja myös tuleville lapsilleni (mikäli niitä siunaantuu), sillä näen sen myös heidän oikeutenaan tietää mahdollisista sisarpuolista.

Melkein heti munasolun luovutusten jälkeen aloin pohtimaan myös omien lasten hankkimista ja sitä, että haluanko niitä ylipäätään. Minulla ei ole varsinaista vauvakuumetta, sillä ikää on 23 ja kumppaniakaan ei ole vielä. Olen kuitenkin huomannut kumppanin etsinnässäni selviä muutoksia: aiemmin tapailin ehkä hieman "kevytkenkäisempiä" herroja, mutta nykyään olen paljon tarkempi siitä, että minkälaiset arvot tapailemallani ihmisellä on ja olisiko hänestä pitkäaikaiseen suhteeseen ja kenties lapsieni isäksi.

Olen kohdannut ajatukseen, että lapset olisivat naisille uralla etenemisen esteenä ja sen vuoksi niitä ei oikein uskalleta hankkia. Uskon kuitenkin, että kaikki on priorisoinnista ja yleisestä ajankäytöstä kiinni. Ajatus on kuitenkin hyvin ymmärrettävä, sillä nykyään tuntuu että pelkkä keskivertopärjääminen ei riitä, vaan ihmiset vaativat itseltään ja toisiltaan ylettömyyksiä ja unohdetaan se, että me olemme kaikki lopulta ihmisiä.

Lapseton feministi (Ei varmistettu)

"varsinaiset hoidot"

Ei se mitään hoitoa ole, vaan keinosiemennystä. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi hyvät hyssykät.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mitä sitten? Mitä vikaa näissä hoidoissa (tai "keinosiemennyksessä", jos halutaan käyttää tätä termiä joka yleensä varataan eläimille) oikein on kun jaksat tästä näin mielesi pahoittaa?

Evema (Ei varmistettu)

Kiitos hyvästä kirjoituksestasi. Jotenkin onnistuin syvästi loukkaantumaan tuosta Rinteen synnytystalkookommentista. Olen 25-vuotias nainen ja olemme aviomieheni kanssa kärsineet lapsettomuudesta pian kolme vuotta. Viimeisimmät vuodet olemme käyneet lapsettomuushoidoissa. Lapsettomuuden suru, oli syy mikä ikinä, on nuoren aikuisen elämän musertavinta surua. Oma keho ja tulevaisuus uskotaan koululääketieteen ja poliittisten päättäjien käsiin, oman elämän merkityksellisyys ja olemisen tarkoitus ovat päivittäisen pohdinnan alla.

Tuntuu äärimmäisen oksettavalta ja henkilökohtaiselta, että lapsentekoon noin vain ylemmältä taholta kehotetaan. Onko yhteiskunnalla minulle mitään käyttöä, jos en koskaan kasvata lasta?

Kiitos vielä että nostit tärkeän asian esiin ja mukavaa syksyä! :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuossa Rinteen ulostulossa jotenkin mun mielestä epä-demarimaiseen tapaan missattiin koko ajatus siitä, mitä yhteiskunta on. Se on ennen kaikkea me olemassa olevat ihmiset, ei mitkään potentiaaliset ihmiset.

Ja edelleen, kuten Kantolakin kolumnissaan sanoi, miksi pitäisi tekemällä tehdä lisää ihmisiä maailmaan, kun heitä on pilvin pimein, ja moni tulisi tänne mielellään "korjaamaan huoltosuhdetta". Aaaaaaaahhhh!

Vierailija (Ei varmistettu)

Oon nyt 32-vuotias ja 24-30-vuotiaana mulla on ollut useita pitkiä kausia, jolloin olen kipuillut vauvakuumeen kanssa. Yli 30-kymppisenä aloin tosissani havahtua siihen, että biologiakaan ei välttämättä kauaa ole enää puolellani. Samalla aloin kuitenkin miettimään sitä, että entäs jos en saakaan ikinä lasta. Pohdin, että aikoisinko silloin todellakin kipuilla hautaan asti lapsettomuuttani. Se tuntui jotenkin suoraan sanottuna tyhmältä, hukkaisin elämäni suremalla sitä, että jokin mun toive ei täyttynyt. Onhan mulla nyt muitakin juttuja, jota oon halunnut sydän riekaleena, mutta en oo saanut. Silloin pitää vaan miettiä, mitä muuta hyvää vois tulla siihen tilalle. En oo maailman rationaalisin ihminen, mutta jotenkin sai tolla järkeilyllä pääni vähän paremmalle tolalle. Yksin lapsen hankkiminen on kuitenkin sellainen juttu, jota en oo pystynyt edes harkitsemaan. Nostan peukkuja kaikille, jotka siihen ryhtyy, mutta oon aivan liian epäsosiaalinen, jotta mulla olis toimiva tukiverkko :)

Ps. Mun eräs ystäväni on muuten sanonut, että synnytystalkoot on vedonnut hänen oikeudentuntoonsa. Huoltosuhde heittää muuten häränpyllyä jne. Ystäväni kuuluu siihen harvaan joukkoon, joka ei tunnista vauvakuumetta, mutta suhtautuu lapsen hankintaan tyylillä "voishan sitä muuten kokeilla, mutta raskauden fyysisyys pelottaa ihan liikaa". Mut on kiehtovaa, että Rinteen message on tavoittanut ees jonkun :D

Tiia S (Ei varmistettu)

Joka päivä lastani katsoessani pysähdyn ainakin kerran ajattelemaan, kuinka ihan oikeasti kiitollinen siunattu onnellinen olen tästä lapsesta. Meillä lapsen saaminen meni siten, kuin sen toivoisi kaikilla lasta haluavilla menevän. Mutta lähipiirissäni näen asian koko kirjon; lapsettomuushoitoja, keskenmenoja, asian lykkäämistä kunnes vakioduuni, nainen haluaisi mies ei vielä, ei kumppania kenen kanssa yrittää.. Itse ohitin koko synnytystalkoot -kohun käden heilautuksella, mutta kun katson asiaa näiden muiden näkökulmasta, tulen vihaiseksi ja surulliseksi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä olen varmaankin aina toivonut lasta. Ensin en uskaltanut sanoa sitä ääneen, sitten mies "ei välttämättä halua ikinä", sitten elettiin lyhyehkö aika, jolloin miehen mieli alkoi muuttua (ja minä ajattelin että jos ei mieli muutu, niin pakko erota etten katkeroidu) ja sitten alettiin yrittää. Kaksi vuotta yritettiin raskautta, tällä viikolla on laskettu aika.

En tiedä olisiko uskallus riittänyt lähteä yksin "lapsentekoon", mutta toivon että olisi. Ydinperhe on todellakin yhden aikakauden tuote.

Juliaihminen
Juliaihminen

!!!! Ihanaa! Tällä viikolla laskettu aika! Niin huippua! <3 <3 Onnea hirmuisesti! :)

Hsjdj (Ei varmistettu)

Olen aina ollut lapsirakas. Tosin, en vauvarakas; ne ovat minusta aika rumia, outoja ja rasittavia. Tiesin, että haluan lapsen.

Mun siskot saivat esikoisensa kun täytin 28 v. Elin silloin parisuhteessa, jonka tiesin olevan vain hetkellinen juttu. Olin silloin ollut jo 3 v siinä suhteessa, mutta tiesin että sen ihmisen kanssa en halua avioliittoa, perhettä, tulevaisuutta.

Lopulta 30 v tein päätöksen että eroan avopuolisosta ja muutan suurempaan kaupunkiin.
Sitten olinkin usean vuoden sinkkuna ja todella kipuilin lapsettomuusasian kanssa. Mutta minulla ei olisi ollut mahdollisuutta hankkia yksin lasta, eikä se ollut minulle muutenkaan optio omasta mielestäni.

Tapasin mieheni 34-vuotiaana, hän oli minua 4 v nuorempi, lapseton ja niin hyvä ihminen. Seurustelimme, muutimme yhteen ja parin vuoden kuluttua menimme naimisiin. Mutta lastapa ei heti tullutkaan. Sitten tärppäsi, kunnes raskaus meni kesken. Sitten menikin vuosi, kunnes olin taas raskaana ja sain ainokaisen, terveen lapsen. Olin miltei 38-vuotias ensisynnyttäjä.

Olimme miehen kanssa päättäneet ettei lapsettomuushoitoihin ryhdytä, kaksin mennään, jos lasta ei synny luonnollisesti. On vaikea sanoa, olisimmeko pitäytyneet päätöksessämme, mikäli lasta ei olisi syntynyt.

Yksin en tähän olisi ryhtynyt, vaikka lapsi on terve, täysjärkinen, kiva ja muutenkin ookoo tyyppi. Olin lapsen kanssa miltei 3 v kotona, joka oli minun "vuorotteluvapaa", yh:na tuo ei olisi ollut mahdollista.

Olen liian mukavuudenhaluinen uhratakseni elämäni toisen puolesta. Tai ainakin nyt tuntuu siltä, etenkin kun ipana on vielä päiväkoti-ikäinen. Ihan tarpeeksi kalenterijumppaaa, oravanpyörää ja arjen kaaosta, vaikka olenkin hyvä organisoimaan.

Samalla töissä paineet ovat kasvaneet vuosien varrellla, koska olen edennyt urallani (tahattomasti), miehellä myös; sen johdosta meillä menee taloudellisesti mukavasti, mutta tuntuu että työstä palautuminen vie koko viikonlopun. On siis mukavaa, että tätä taakkaa pystyy jakamaan.

Tämä tarina on minun tarina. Se ei tarkoita sitä että se on totuus. Jokainen tekee omat päätökset. Ihan itse. Minusta jokainen lapsi ansaitsee raskastavat ja huolehtivat, lapsistaan kiinnostuneet vanhemmat.
Ipanat eivät tarvitse ulkomaanmatkoja, 5 harrastusta, merkkivaatteita eikä 200 m2 asuntoa. Mutta minä ehkä tarvitsen :)

SaaraP (Ei varmistettu)

Itse kipuilen ydinperhe-käsitteen kanssa. Saimme mieheni kanssa lapsen mutta mies päättikin, ettei lasta tai perhettä halua ja nyt olenkin 1v pojan yksinhuoltaja. Moni asia menikin äitiyslomalla eri tavalla kun olin kuvitellut ja "perhe" tarkoittaa nykyään meitä kahta, ei kolmea niin kun yhdessä asia suunniteltiin. Vaikka kolumnissa toista sanottiin, kohtaan silti sääliviä kommentteja siitä, että jäin yksin vauva kanssa ja koen, että olen eri asemassa kuin ydinperheet. Olen kuitenkin enemmän kuin onnellinen pienestä pojastani ja kovasti haaveilen, että hän sisaruksen vielä saisi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi voi! Olen pahoillani sun puolesta. Mä niin toivoisin, että kaikki säälivät kommentoinnit jo lopetettaisiin. Muutama onnellisimmista ja cooleimmista äideistä, kenet tiedän, ovat nimenomaan yksinhuoltajia. Kaikki sellainen puhe, jossa otetaan yksinhuoltaja esimerkiksi ihmisestä, jolla menee huonosti, on mun mielestä ihan idioottimaista. Mä ainakin uskon, että yksinhuoltajuus voittaa sata nolla paskan suhteen niin vanhemman kuin lapsenkin kannalta.

Tunnistan tuon kuvauksesi siitä, miten lapsen haluaminen voi tuntua ihan fyysisenä kipuna. Mulle iski noin vuosi häiden jälkeen tosi kova vauvakuume. Oli ihan sellainen olo, että nyt mun elämästä ja kohdusta puuttuu lapsi! Odotin ihan hirveästi myös raskausaikaa, todella sellaisella fiiliksellä että nyt mun sisälläni pitäisi kasvaa pienen vauvan :D Mieheni kanssa oli kyllä selvää, että lapsia toivotaan, mutta hän olisi halunnut odottaa yli kolmekymppiseksi. Minä taas toivoin tulevani äidiksi ennen kolmeakymmentä, ja kaikki lapset hankittua 35 mennessä (<- henkinen takaraja, josta alkaa tasainen kuihtuminen kohti vanhuutta)

Mulla oli etukäteen myös pelko siitä, että raskaaksi tuleminen voisi olla vaikeaa koska miehellä oli nuorempana vakava sairaus, jonka hoidot voivat vaikuttaa hedelmällisyyteen. Onneksi, ONNEKSI pamahdin sitten melkein heti paksuksi kun jätettiin ehkäisy pois. Olen tosi kiitollinen että saatiin terve pieni poikalapsi <3

Tmmm (Ei varmistettu)

Ihanaa, että kirjoitit tästä aiheesta, kiitos! Mä olen tätä asiaa mietiskellyt nyt jonkun aikaa, koska olen tällainen kohta 27-vuotias ikisinkku. Miestä ei vain löydy ja loppupeleissä luulen, että haaveilen huomattavasti enemmän äitiydestä kuin parisuhteesta. Ehdottomasti jos en tässä vuosien mittaan kumppania löydä niin lapsen hankkiminen yksin on vakavasti harkinnassa. Vauvakuume on vaan niin järjettömän alkukantainen tunne ja en olis uskonut että tässä iässä kuumeilen näin kroonisesti. :D Onneksi tässä nyt vielä on teoriassa aikaa, todellisuudesta ei koskaan tiedä. Ihanaa että näistä asioista on alettu puhua aiempaa enemmän ja avoimemmin! :)

Muutenkin tämä sun blogi on aivan mahtava. Oon pitkään kaivannut blogimaailmaan asiapitoista, mutta silti hauskaa luettavaa, ja nyt olen sitä löytänyt. :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi, tosi kivasti sanottu! <3

Sulla tosiaan on hyvin aikaa vielä, mutta ainakin mun mielenterveyttä kevensi se, että tiesin, että on kaikenlaisia vaihtoehtoja olemassa, joista kaikkiin ei kuulu se, että ensin pitää löytää parisuhde.

äitiyskoe
Äitiyskoe

Kiitos!

Musta siinä Kantolan tekstissä parasta oli juuri huomio, että erilaisten perhemuotojen hyväksyminen hyödyttää kaikkia eikä tosiaan vie ydinperheiltä mitään pois.

Ja tuo lapsen kaipuu, voi miten tuttua se on. Oon itse asiassa miettinyt, että osa mun tän hetken yleishyvästä fiiliksestä johtunee siitäkin, että se ahdistus on poissa, se jäytävä pelko että mitä jos en koskaan saakaan lasta. Siis että se ei ole vain onnea lapsesta ja äitiydestä, vaan sen pelon poissaoloa.

Se tässä synnytystalkoohommassa muuten myös tökkii, että eipä nuo sedät nosta esiin äitiyslakia, itsellisten naisten oikeutta saada hedelmöityshoitoja julkisella puolella (tai ylipäätään julkisen puolen hoitojen ongelmia kuten sietämättömiä jonoja) tai kohdunvuokrausta (joka taas olisi miesten ja miesparien mahdollisuus).

Juliaihminen
Juliaihminen

Toi oli todella hyvin sanottu! Munkin onnellisuus on noussut lapsen myötä nimenomaan siksi, että sellainen vuosia kestänyt huoli ja pieni ahdistus siitä, että "mitä jos mä en saakaan lasta" poistui. Sitä ajatusta ei tarvitse enää koskaan ajatella.

Ja just näin! Perkele sentään, miksi sijaissynnytys on Suomessa kiellettyä? Haastattelin kerran naista, jonka lapsi oli syntynyt sijaissynnyttäjän avulla vielä silloin, kun se oli laillista Suomessa (juttu täällä) ja tämä vahvisti mun kantaani siitä, että sijaissynnyttämisen kieltäminen on typerää ja julmaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

No kyllähän siihen liittyy kaikenlaista hyväksikäytön riskiä, ja että kohdun vuokraamisesta tulee palvelu rikkaille/valkoisille/etuoikeutetuille, ja epätoivoiset köyhät joutuu (pääsee! sanoo toiset) myymään kehoaan toisten käyttöön. Eikä tämä ole vain riski - näinhän on käynytkin..

https://www.theguardian.com/global-development/2016/apr/01/outsourcing-p...

Jos tämä sallittaisiin, pitäisi sen perustua muuhun kuin rahaan - kuten verenluovus, elinluovutus tms.

Janskunen (Ei varmistettu)

Voi tämän asian kanssa on kipuiltu niin pitkään. Olin nuorempana pitkässä parisuhteessa ja ajattelin kumppanini olevan se oikea, jonka kanssa perustan perheen ja menen naimisiin. Yllätys yllätys mies oli sitä mieltä ettei halunnut lapsia eikä ikinä kirkossa naimisiin. Erosimme lopulta. Nyt minä olen edelleen sinkku ja mies yllätys yllätys naimisissa ja reilu yksi vuotiaan taaperon isä. Oma biologinen kello tikittää (olen jo 36) ja viimeiset hetket hankkia lapsi ovat käsillä. Kun sopivaa kumppania ei ole tullut vastaan, olen monesti miettinyt lapsen hankkimista yksin. Vielä en ole siihen päätynyt, mutta toivon ettei minusta tule kymmenen vuoden päästä katkeraa vanhaa piikaa, vaan jos lasta oikeasti haluan hankkisin sen sitten vaikka itse. Tukiverkostoa löytyy kuitenkin jonkin verran lähipiiristä. Vauvakuumetta ei myöskään yhtään auta se, että teen työtä lapsien parissa.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Minä olen toivonut lasta ns. aina, mitta sairastamani endometrioosi vaikeutti haaveen toteutumista suuresti. Avioliittoni päättyi aikoinaan eroon, ja se lisäsi haasteita minun ja haaveeni väliin. Mies heitti muuten läksiäisiksi, miten oikeat naiset voivat saada lapsia... Tein päätöksen, että tekisin kaikkeni, että saisin lapsen, ja neljän ja puolen vuoden aktiivisen odotuksen jälkeen se tapahtui. Joskus mietin, että toki olisi helpompaa, jos rinnalla olisi toinen aikuinen jakamassa niin haasteet kuin ilotkin, mutta toisaalta en osaa kuvitella, että olisi niin. Ydinperheen ihanne on kyllä edelleen vahva ja päätökseni vei jopa välit tiettyihin ihmisiin. Silti uskon, että valintani oli oikea. Sisarusta en toiveistani huolimatta lapselle saanut, mutta tiedän tehneeni sen, mikä vallassani oli, ja olen siksi rauhassa asian kanssa. Nyt olisi liian myöhäistä enää lähteä lasta yrittämään, joten olen joka päivä onnellinen ja kiitollinen, että uskalsin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Taas ihan timanttinen aihe, postaus ja kommentit! Sen lisäksi, että sinun blogissa on aina nykyään parhaat jutut, on täällä myös monipuolisin ja paras keskustelu kommenttiboksissa!
Pakko myös kiittää, kun oot vaikuttanut paljon mun näkökulmiin äitiydestä. Minulla on vähän Alvaria nuorempi lapsi ja häntä odottaessani ympärilläni oli lähinnä valittajaäitejä, jotka siis ovat ystäviäni ja meillä on yhteistä menneisyyttä ja paljon yhteisiä juttuja. Kuitenkin heille äitiys näyttäytyy kaameana urakkana, loputtomana velvollisuuksien, paskavaippojen ja valvottujen öiden jatkumona - jota se siis melko pitkälle onkin MUTTA: sinun valoisa, ihana blogi täynnä lattemammailua antoi minulle toivoa. :D Uskalsin lähteä ulos, lounaalle ja lorvailla, vain nauttia menemään, ottaa mitä tulee, välittämättä siitä, että jotkut antoivat ymmärtää, että äitiyslomalla pitäisi kärsiä, valittaa ja kulkea verkkareissa kotona (koska päikkärirytmi/ruokarytmi/rytmi). Ja, tuli maailman paras äitiysloma ja niin huippuja uusia ihmisiä. :)

Ilana

Vuosia ajattelin, etten halua lasta. Koin asian välillä aika rankkanakin, vaikkei kukaan siitä koskaan syyllistänyt tai pahemmin edes kysellyt lisääntymisaikeita. Nyt olen kuitenkin mieheni kanssa tullut siihen tulokseen, että voisi meidän perheeseemme yksi mahtuakin. Hän olisi ollut mahdollisuudelle avoin aikaisemminkin, mutta sanoi aina, että minä olen joka tapauksessa tärkeämpi kuin mikään potentiaalinen jälkikasvu.

Ikää mulla on jo pian 36, joten hedelmällisyys alkaa laskea näillä näppäimillä kuin lehmän häntä, mutta eihän se raskaaksi tuleminen ole varmaa missään iässä. Seison edelleen sen ajatuksen takana, että ennemmin kadun joskus sitä, etten yrittänyt lasta, kuin kadun sitä, että sain lapsen.

Tällä hetkellä en tiedä kumpi pelottaa enemmän: se, että tulen raskaaksi vai se, etten tule...

is (Ei varmistettu)

Ollaan oltu miehen kanssa yli kymmenen vuotta yhdessä ja useamman kerran jo ehditty päättää, että nyt jätetään ehkäisy pois. Joka kerta kuitenkin molemmille on iskenyt paniikki ja homma onkin pistetty jäihin. :D onneksi siis ollaan oltu asiasta samaa mieltä joka kerta.

Tämän vuoden toukokuussa viimein tuntui, että ollaan oikeasti valmiita, ja tässä sitä ollaankin yhdeksännellä viikolla raskaana. En olisi ikinä uskonut että se tapahtuisi näin nopeasti (tuntuu jopa vähän väärältä sanoa sitä ääneen ettei loukkaa ketään) mutta nyt molemmista tuntuu että tätähän me ollaan aina haluttu.

Löysin blogisi joitain kuukausia sitten. Aloitin raskauspostauksista ja päädyin lukemaan koko blogin alusta loppuun. Oot ihan mahtava kirjoittaja, ja vaikutat huipputyypiltä ja just sellaiselta äidiltä, kuin mäkin haluan tulevaisuudessa olla.

Kiitos kun kirjoitat! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Jotenkin tuli tästä myös mieleen tukiperheet - eiks kaupungeilla ole tällaista toimintaa, ja tarvetta perheille/aikuisille, jotka voisi toimia tukiperheenä sellaisille lapsille, jotka--- mites tää meneekään? - ovat lastensuojelun piirissä ja oma perhe ei aina pysty huolehtimaan?? Tee Julia juttu tästä!

Tukiperheenä/aikuisena toimiminen ei tietysti ole sama kuin oma lapsi, mutta jotain mitä voi tehdä jos haluaa lapsen elämään ja auttaa muita.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tästä olisi kyllä mielenkiintoista lukea!

Minä olen ajatellut, että voisimme alkaa miehen kanssa tukiperheeksi, kunhan aikaa tästä vähän kuluu. Tällä hetkellä miehen mielenterveys on sellaisissa kantimissa, että hän tarvitsee viikonloput työstä palautumista varten, mutta jospa kymmenen vuoden sisään tilanne olisi jo toinen.
Näen tukiperheiden työn todella tärkeänä ja arvokkaana &lt;3

Lumos
VALOA

Mulla lapsen aika ei todellakaan ole nyt, kun on opinnot kesken eikä parisuhdettakaan ole. Olen päättänyt, että jos ei sellaista kumppania ole 30 ikävuoteen mennessä löytynyt, jonka kanssa tahtoisin jakaa vanhemmuuden, niin homma laitetaan itse pyörimään. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että mulla on todella hyvä ja kantava turvaverkosto, joka mahdollistaa tällaisenkin vaihtoehdon miettimisen vakavissaan.

Kiirunainen (Ei varmistettu)

Vauvakuume iski kuin salama 27-veenä, jonka johdosta huomasin toisesta kierrosta raskautuneeni. Miehen kanssa oli oltu kuusi vuotta jo yhdessä. Yllättäen se siis onnistuikin melkein heti, vaikka olin varautunut vuosien yritykseen. Ensimmäinen siis 28-veenä. Toinen sai tulla heti ekan jälkeen, sillä halusimme heti perheen ja tuntui, että toinen lapsi sen varsinaisesti täydentäisi. Niinpä huomasin esikoisen ollessa n. 7 kk olevani jälleen raskaana. Tämäkin sai alkunsa toisesta ehkäisemättömästä kierrosta, joten ns. helpolla tulivat. Terve tyttö ja terve poika kun olivat sitten perheessä yks kaks, niin ei olla enempää uskallettu yrittääkään. Eikä olis jaksettukaan. Kaksi lasta 1 v 4 kk ikäerolla tarkoitti aikamoisia vauvavuosia. Silti töihin menin ennen kuin kuopus oli vuotta. Töissä siis jo 9 vuotta lasten saannin jälkeen. Vaativa työ, kaksi lasta ja mies yms. on mahdollista. Kyllähän tämä paljon vaatii, mutta myös antaa. Päivääkään en ole katunut, että lapset ovat niin samanikäisiä. Ovat parhaat ystävät ja heidän kanssaan on niin kivaa. En tiedä olisinko halunnut lasta jonkun toisen kumppanin kanssa tai yksin. Ehkä. Ehkä osin tietoisesti valitsin lasteni isän ja mieheni jo silloin 16 vuotta sitten. Ydinperheenä ollaan yhä, vaikka eihän sitä koskaan tied mitä elämä tuo eteen. Kaikilla on omat helppoudet ja vaikeutensa. Meillä on perinteinen ydinperhe monenkin asian summasta johtuen. Mutta yhtä hyvin voisi olla joku muukin vaihtoehto. Lapsia ei enää lisää tule, nyt pidetään ehkäisy kunnossa. Nelikymppisenä ei enää fyysisesti raskausaika houkuttele ja kun on jo tyttö ja poika ei senkään vuoksi ns. kiinnosta kokeilla saisiko toisen sukupuolisen lapsen (kuin jos olisi esim. 2 poikaa). Saa olla onnellinen ja kiitollinen siitä mitä on elämässä saanut.

Suuria kysymyksiä (Ei varmistettu)

Olen halunnut lapsia käytännössä koko aikuisikäni. Harmi vaan, että kukaan ei ole halunnut niitä kanssani. Pari pitkää parisuhdetta on loppunut, viimeisin osin tämän kysymyksen takia, kun puoliso ei sitten enää halunnutkaan lasta. Olen miettinyt paljon eri vaihtoehtoja, tekemättä vielä päätöstä. Odotan jonkinlaista ihmettä, että löytäisin miehen, joka haluaisi myös lapsia. Edes yhden.
Vanhempani asuvat toisella puolella Suomea ja ystävät ovat kiireisiä ja heillä on omat perheensä. Mistä saisin apua, jos saisin lapsen yksin? Jaksaminen mietityttää. Miten selviäisin, jos joutuisin luopumaan harrastuksistani? Pienen taaperon kanssa yh-äitinä elämäni olisi varmaan työn, päiväkodin, puiston ja lähikaupan välissä. Jokainen kauppa- ja kampaajareissu pitäisi ehkä tehdä lapsen kanssa. Tai en tiedä. On siinä oikeasti aikamoinen homma.
Kaipaan muutenkin usein ihmistä, joka kysyisi, miten mulla meni päivä. Lapsen kanssa tuo tarve varmaan korostuisi entisestään, se ettei minulla olisi kumppania. Olen myös miettinyt paljon hyvän vanhemmuuden kriteerejä. En missään nimessä ajattele, että yh on huono vanhempi, mutta sitä olen, että saisiko lapsi, jonka saisin jollain konstilla yksin, vain väsyneen, jaksamisen rajoilla sinnittelevän äidin? Omalle lapselle sitä haluaisi kovasti tarjota parasta, kuten varmaan suurin osa vanhemmista. Olisiko minusta tinkimään kriteereistä?

Kommentoi