Lapsi ei tarvitse sisarusta

Juliaihminen

Oivalsin tuossa yksi päivä Raisan ja Sofian kanssa jutellessani yhden tärkeän jutun lasten hankkimisesta.

Mä olen aina ajatellut, että mun lapsella pitää olla sisarus. Ennen Alpun syntymää olin kaavaillut, että kaksi vuotta olisi hyvä ikäero. Mulla on nimittäin omiin sisaruksiini aika täsmälliset yhden vuoden ja yhdeksän–kymmenen kuukauden ikäerot: Lotta syyskuu 1985, minä heinäkuu 1987, Sofia toukokuu 1989 ja Otto helmikuu 1991.

(Aiemmin olin ajatellut, että mun vanhemmilla on joku perversio matemaattisiin kaavoihin. Näin 1-vuotiaan äitinä olen tajunnut, että kyseisen lapsenhankintamenetelmän nimi on "imetä lasta yksivuotiaaksi" -ehkäisy.)

Olen ajatellut, että kaksi vuotta on siitä kiva, että pienenä lapset leikkisivät riemullisna yhdessä (tappeleminenkin on leikkimistä!). Sitten kouluikäisenä niillä olisi laaja kaveripiiri, koska toisen kaverit olisivat myös toisen kavereita. Mulla esimerkiksi on aina ollut iso määrä kavereita, kun omien ystävien lisäksi olen saanut myös Lotan coolit vanhemmat kaverit ja Sofian hauskat nuoremmat kamut itselleni. Hengaan monien alun perin Lotan tai Sofian kavereiden kanssa edelleen viikoittain.

Lisäksi sisaruksista voisi sitten tulla hyviä ystäviä aikuisena, kun niillä olisi niin samanlainen elämänkokemus alusta asti.

Alppu on nyt puolitoistavuotias, enkä ole todellakaan raskaana tällä hetkellä. (Päinvastoin, vasta tässä kuussa alkoi viimein ensimmäiset menkat synnytyksen jälkeen - thank you very much for the newsflash! Kelatkaa, yli kaksi vuotta ilman menkkoja, upeaa!)

Se tasan kahden vuoden ikäeron laiva on siis seilannut ajat sitten. Lisäksi musta tuntuu siltä, etten olisi ollenkaan valmis vielä olemaan raskaana saati sitten hoitamaan vastasyntynyttä. Haluan hetken verran keskittyä töiden tekemiseen, se tuntuu nyt kaikkein kivoimmalta. Totta kai mä selviäisin ihan kunnialla, jos juuri nyt tulisin raskaaksi, mutta mä en yleisesti ottaen halua selvitä mistään elämässä. Mä haluan maksimoida elämäni nautinnot!

Äitiysloma kotona Alpun kanssa oli heittämällä mun elämäni parasta aikaa. Olin odottanut sitä vuosia ja se osoittautui kaiken odotuksen arvoiseksi, ja ylikin. Mä haluaisin nauttia seuraavasta mahdollisesta äitiyslomasta yhtä paljon. Totta kai se olisi sitten ihan erilaista, kun olisi isompi lapsi siinä. Mutta sellaista "hankitaan nyt samaan konkurssiin toinen" tai "valvotaan tämäkin lapsi samoilla silmillä" -ajatus ei oikein innosta. Enkä mä usko, että oma parisuhdekaan kestäisi sitä, jos totta puhutaan. Nytkin on välillä ollut vähän tiukkaa.

Tiedän vallan mainiosti, ettei lapsi tule heti, kun niin päättää. Ensimmäisen lapsen yrittämisessä meni piinallisen pitkä vajaa vuosi. Siksi asiaa ei voi lykätä iän kaiken, mikäli toisen lapsen haluaa. Mutta mä olen vasta kolkkent, ei mulla ole mikään kiire.

Sitten päästään tähän mun oivallukseen. Mä olen vähän surrut tätä, että Alpun ja sen hypoteettisen sisaruksen ikäero tulee olemaan isompi kuin olin alun perin toivonut. Nimenomaan Alpun takia: eikö me nyt sitten Tikin kanssa tarjota sille sellaista hyvää lyhyen ikäeron sisarussuhdetta, joka meillä molemmilla on ollut?

Mutta Raisa sanoi hyvin: Tuo on aika tunkkainen ydinperhekeskeinen ajattelutapa. Ikään kuin se sisarussuhde olisi ainoa mahdollinen tärkeä ihmissuhde lapselle.

Oltiin heinäkuussa kävelemässä Lammassaaren pitkospuilla, Sofialla vatsassa Alpulle pian syntyvä serkkutyttö ja Raisalla vaunuissa Frida, josta on tullut Alpulle tosi tärkeä viime aikoina. Alppu näkee nyt jo miltei päivittäin Fridaa ja (sittemmin syntynyttä) serkkuaan. Lisäksi Alpulla on elämässään muita läheisiä saman ikäisiä lapsia, Taimi, Eippu, Reino, Aamos, Seela, Silja, Heikki, Turun serkkutytöt ja niin edelleen. Se näkee niitä puistossa joka päivä. Uskon, että suuri osa näistä tyypeistä tulee olemaan Alpun elämässä aina, koska heidän vanhemmat tulevat olemaan meidän elämässä.

Ymmärtäisin, jos me asuttaisiin jossain periferiassa, jossa ei olisi yhtäkään toista lasta leikkikaveriksi. Tällöin voisi harkita tekevänsä itse toisen lapsen seuraksi ensimmäiselleen.

Viimeistään tämä keskustelu Raisan ja Sofian kanssa sai munt luopumaan tuosta ajatuksesta, että lapsella pitää olla lyhyt ikäero sisarukseen. Ei tarvitse. Kyllä niitä ihmisiä elämässä riittää. Ei lapsi välttämättä tarvitse sisarusta ollenkaan. Mä haluan sitten aikanaan toisen lapsen ihan vain sen itsensä vuoksi, koska no, tykkään lapsista tosi paljon.

Vain yksi asia on sellainen, jota edes serkkutyttö ei voi tarjota. Mun kaveri oli joskus kysynyt äidiltään, miksi ne hankki kaksi lasta. Hänen äitinsä oli vastannut: "Kyllähän lapsella pitää olla joku, kenen kanssa juoruta vanhemmistaan!"

Hahaha, totta! Vain omien sisarusten kanssa voi analysoida, muistella ja ruotia kunnolla lapsuuden niitä ja näitä. Ainoastaan sisarus tajuaa täysin kodin ilmapiirin ja omien vanhempiensa omituisuudet. Siksi toivon, että Alppu saisi jonain päivänä sisaruksen. Voisivat sitten anatumuksellisesti puhua shaibaa musta ja Tikistä aikuisena viinilasillisen äärellä. Koska puhuttavaa kyllä löytyy, se on varma!

 

Onko teillä mietteitä siitä, mikä olisi hyvä ikäero sisarusten välille, Vai riittääkö yksi lapsi hyvin?

 

 

Kuvat: Alppu viihtyi Berliinissä mainiosti, sillä hän sai olla hyvien ystävien seurassa

 

Lue myös:

Rikkinäinen kaukosäädin on valinta, näin kasvatan lastani

Koti-isyys Tikin näkökulmasta

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

Minttumaria (Ei varmistettu)

Mä olin pitkään ajatellut, ja ajattelen osin edelleen, että sellainen n. 2,5 vuoden ikäero lapsillani olisi aika täydellinen. Ehtisin toipua vauvavuodesta ja imetyksestä ennen kuin on heti uudestaan raskaana, mutta sitten kuitenkin olisi sen lyhyen ikäeron edut. Ja kun lapset kasvaa suunnilleen samassa tahdissa, on perheenäkin helpompi suunnitella tekemisiä, kun lapsia täytyy huomioida samalla tavalla (pienillä esim. Päiväuni- ja vaippa-asiat, isommilla muut omat aktiviteetit).

Mutta tää on just asioita, jotka on niin perhekohtaisia - toisilla toimii toinen ja toisilla toinen. Mun miehen perheessä on 4 lasta joiden välissä on 3, 5 ja 6 vuotta (eli vanhimmalla ja nuorimmalla 14v ikäeroa) ja he pitää keskenään paljon enemmän yhteyttä ja viettää aikaa yhdessä, kuin minä itse 2v nuoremman siskoni kanssa. Eli ei se ikäerokaan aina lupaa hyviä tai huonoja välejä aikuisiässä.

Miten meillä sit meni? Olen nyt (puolivahingossa) uudelleen raskaana viimeisellä kolmanneksella, ja lapsille on tulossa ikäeroa aika tasan 2 vuotta. Alkuraskaus vähän alle 1,5-vuotiaan kanssa oli melko rankkaa, ja imetyskin loppui oikeastaan vasta tähän uuteen raskauteen (kun maidontulo väheni niin dramaattisesti, ettei tyttö enää jaksanut vaatia iltatissiä). Nyt tyttö alkaa olla sen ikäinen, että hän jaksaa touhuta hetken itsekseen, ja lapsen kanssa leikkiminen ja touhuaminen tosi ihanaa. Ajatus pikkusisaruksesta hänelle tuntuu nyt jo tosi hyvältä, vaikka alkuun tämä ikäero vähän hirvitti. Parin vuoden päästä meillä on jo niiiin paljon helpompaa (jos kaikki menee hyvin tietysti).

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä veikkaan, että jokaiseen tilanteeseen sopeutuu ja jälkikäteen omassa narratiivissa se alkaa näyttäytyä parhaalta mahdolliselta tilanteelta. Siinä mielessä näistä ei tarvitsekaan stressailla niin kovasti. Musta itsestäni on mukavaa, että tiedän haluavani toisen lapsen. Se, millainen ikäero sille tulee ensimmäiseen verrattuna, on aika triviaalia. Paljon hankalampaa mun kohdallani olisi miettiä, että haluanko vai enkö halua :D

Minttumaria (Ei varmistettu)

Aivan totta! Mulla itselläni oli jotenkin selkeää, että kun päätös ensimmäisestä lapsesta (ja varsinkin eettinen pohdinta ja oikeutus sille mun omassa mielessäni) oli tehty, saa toinenkin tulla. Se pohdinta, et jääkö lapsiluku tähän, onkin sit vielä tyystin auki. Mutta oon päättänyt, että aika näyttää mitä tapahtuu ja mennään sillä mikä tuntuu oikealta. :) Elämä on lopulta siitäkin aika ihanaa, että asiat ei yleensäkään mene minkään ennalta laaditun suunnitelman mukaan, mutta kuten viisaasti sanoit "jälkikäteen omassa narratiivissa se alkaa näyttäytyä parhaalta mahdolliselta tilanteelta". :)

Tiia S (Ei varmistettu)

Toivon esikoiselleni sisaruksia ja syitä on pitkä lista. Yksi itseäni viime aikoina pohdituttanut seikka on se, että kuinka paljon sisaruksista on toisilleen apua, tukea ja turvaa siinä vaiheessa, kun äiti ja isä alkavat ikääntyä, mahdollisesti sairastaa ja lopulta kuolevat. Olen elänyt omien vanhempieni mukana tätä elämänvaihetta, kun he huolehtivat omista vanhemmistaan (siis minun isovanhemmistani) ja nähnyt miten isomman sisarusparven on helpompi jakaa vastuuta ja purkaa huolta.

Piupali (Ei varmistettu)

Tämä on totta. Ei se tietenkään ole peruste hankkia toista lasta, mutta en kuitenkaan oikein tiedä voiko läheisinkään ystävä tällaisessa korvata sisarusta.

Meidän lapsilla on ikäeroa kaksi vuotta. Ensimmäistä ehdittiin toivoa vuosia, joten oli valtavan hieno yllätys kun toinen tulikin ns. tilauksesta. Aluksi kahden kanssa oli helppoa, sitten niin kamalaa että parisuhde keikkui, muttei kuitenkaan kaatunut. Nyt lapset pian 3v ja 5v ja parisuhdekin voi loistavasti :D Ja myönnän, että hiljaa toivon jo kolmatta... Se tuntuu aivan kipeältä tarpeelta omassa sisimmässään, vaikka järki- tai muita perusteita ei olekaan olemassa. <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Tiias, tuo on todella relevantti pointti! Vaikka yhteiskunta hoitaisikin monta juttua (sekä taloudellisesti että konkreettisesti), niin kyllä sitä kuitenkin omista vanhemmistaan tulee kantamaan vähintäänkin henkisesti huolta - sitten jonain päivänä. Tässä mielessä enemmän kuin yksi lapsi on hyvä idea ihan niiden lapsienkin puolesta :)

Hemmuli (Ei varmistettu)

Sinänsä ymmärrän tämän ajatuksen, mutta elämä ei välttämättä aina mene ihan noin. Esimerkiksi miehelläni on kyllä sisarus, mutta tämä ei ole ollut minkäänlaisena tukena tai apuna vanhempien sairastuessa. Valitettavasti tiedän enemmänkin tällaisia esimerkkejä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, eikä lasta kyllä sillä mentaliteetilla voi hankkia, että se sitten hoitaa mua, kun olen vanha ja raihnainen. Hoitaa jos hoitaa, mutta kyllä lapsi kannattaa hankkia ihan itseisarvona, kun me ollaan vanhoja, robotit hoitaa meidät!

Ajatus on tärkein

Mä ajattelen myös niin, että sisaruksista on toisilleen tukea, kun meistä vanhemmista aika jättää. Etteivät jäisi yksin.

Meillä kolme lasta, 1-, 4- ja melkein 7-vuotias. Ikäeroissa on aina puolensa ja puolensa. Vaikka nämä meidän ikäerot tuntuvat tietysti juuri oikeilta meille, on tässäkin omat juttunsa, joita ei olisi, jos ikäero olisi superpienet, noin 1 vuosi esimerkiksi. Nyt on päivissä kaikenlaista viemistä ja hakemista kerhoineen ja kouluineen. Ihan pienten kanssa voisi hengailla kotona, jos siltä tuntuu. Me voidaan hengailla kotona viikonloppuna. Muuten tarvotaan vajaa kilsa suuntaansa joinain päivinä kolmesti edestakaisin. Satoi tai paistoi. Ja nyt on satanut. Todella. Tää nyt on pikkujuttu monen muun rinnalla, mutta on tässä viime viikkoina sattuneesta syystä ollut mielessä :)

Silti kolme alle kouluikäistäkin olisi aikamoinen show. Pidän mielelläni tämän setin, jossa on yksi jo tosi itsenäinen. Eli kuten sanoit, se oma tuntuu aina omimmalta, kuitenkin, koska sen puhuu itselleen niin. 

Tsemppiä tuohon mielenvääntöön! Meille tämä oli tässä, joten nyt vaan naatiskellaan kyydistä ;) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen myös ajatellut sisaruksen auttavan jakamaan meistä vanhemmista aiheutuvan taakan. Vanhuutta en ole osannut ajatella, mutta epäilen ainoan lapsen helposti ottavan kohtuuttomia paineita vanhempien (ääneenlausumattomistakin) odotuksista ja toiveista.

Itselläni on yksi nuorempi sisarus ja 2,5v ikäero. Olemme täysin eri luonteisia ja vasta viime vuosina on löytynyt jonkinlainen tasa-arvoinen tapa olla tekemisissä. Vanhemmat ovat aina korostaneet, miten sisarus on ihmisen tärkein ihmissuhde ja koin lapsena että minua myös syyllistettiin tällä huolehtimaan siskosta ja ottamaan häntä mukaan omiin juttuihini. Vasta nyt kolkkent plus -iässä alan olla sinut sen kanssa, että emme ole läheisiä ja se on ihan ok.

Miehen kanssa molemmat olemme esikoisia ja molemmat myös ottaneet sisaruksiamme enemmän etäisyyttä lapsuudenperheeseen. Olen ajatellut että ilman sisarusta tämä ei olisi ehkä ollut mahdollista.

Toiveissa on lapselle sisarus jossakin vaiheessa. Ajatuksena on että sisarus opettaa jakamista, odottamista, luopumista ja joustamista, taitoja joista on elämässä paljon hyötyä. Pitkään ajattelin että lapsia pitäisi olla enemmän kuin kaksi, jolloin vastakkainasettelu sisarusten välillä jakautuisi tasaisemmin. Miehen kannustamana olen onneksi tajunnut, etteivät oman lapsuudenperheeni ristiriidat tule (toivottavasti) realisoitumaan oman lapseni lapsuudessa.

Ympärillä on paljon myös positiivisia kokemuksia sisaruudesta ja toki toivon niin käyvän myös meidän perheessämme. Nyt osaan ajatella pikkusisarusta lapselle lähinnä karaisevana haasteena, semmoisena "tää on sun omaksi parhaaksi" -juttuna :D Toiveena pikemminkin yli 3v ikäero jotta lapsi pystyy vähän paremmin jo käsittelemään niin isoa mullistusta.

paulahelena
ALUAP

Mä oon ainoo lapsi ja toivoin aina sisaruksia (ja ois toivonu vanhemmatkin). Sisarusten sijaan mulla oli kuitenkin laaja serkkupiiri (yli 20!), joita nähtiin aika usein. Mua harmittaa että mun lapset ei tuu saamaan serkkuja, koska miehelläkin on vain yks (ainakin toistaseks lapseton) sisko. Nyt niillä on sentään jo toisensa (3v 7kk ikäerolla) mut kyl mä toivoisin viel kolmatta sekä lasten että itteni takia. Tää ikäero tuntuu toistaseks tosi hyvältä, molemmat on ihan omissa vaiheissaan mut ei kuitenkaan liian eri maailmoissa tulevia yhteisiä leikkejä ajatellen.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Meidän perheessä mulla on siskot 3 ja 10 vuotta nuorempia, ja olemme todella läheisiä ja paljon tekemisissä, kun taas miehellä ja veljellään on se maaginen 2 vuotta ja me hoidamme tyttökaverin kanssa kaiken yhteydenpidon :D Kyllä ne toisistaan tykkää ja viihtyvät kyllä porukassa, mutta ovat vain niin erilaiset persoonat omine mielenkiinnon kohteineen etteivät hirveästi ole tekemisissä. Että ei se ikäero mitään elinikäistä ystävyyttä takaa, luonnekysymyksiä nämä taitavat olla. :)

Meidän omilla tytöillä on ikäeroa melko tasan 4 vuotta ja en minä nyt tiedä onko tämä hyvä vai huono. :D Kyllä nuo yhdessä leikkivät ja pikkusisko apinoi kaikessa isompaa. Tietysti se on kiva että vanhempi menee nyt eskariin eli megaisot päivähoitomaksut pyörivät vain vuoden, kun nyt on taas vain yksi lapsi hoidossa. Eihän noilla hirveästi ole mitään yhteisiä juttuja varmaan missään vaiheessa oikein, mutta en minä tiiä haittaako se. Molemmilla omat jutut ja omat kaverit niin jaksavat sitten ne mökkireissut sun muut kun ei ole muita tarjolla, ööh. Isompi ikäero myös luo kivan mahiksen tehdä molempien kanssa omia juttuja kaksin, kun isomman kanssa voi tehdä "isojen" juttuja kuten mennä leffaan tai käydä pelaamassa jalkapalloa tai muuta sellaista missä pienempi ei pysy perässä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Toi on kanssa aika ihana näkökulma aiheeseen, että sitten voi oikeasti tehdä kahden kesken molempien lapsien kanssa omia juttuja :) Selvästi jokaisessa ikäerossa on puolensa.

SC

Haluan ehdottomasti lapselleni sisaruksia, koska me asutaan just siellä periferiassa missä lapsolla ei ainakaan toistaiseksi oo niitä vauvakavereita pilvin pimein. Meidän kaveripiirissä ei todellakaan ole käynnissä mikään vauvabuumi ja samanikäisiä serkkujakaan hänelle tuskin siunaantuu, joten leikki-jatappelukaverivastuu olisi sillä tulevalla sisaruksella. Mielestäni sisarusten arvo lapsen kehityksessä on vain korvaamaton ja ainoat lapset ovat jotenkin aina vähän kusipäitä (sori :D), varsinkin lapsena, koska ne saavat aina vanhempiensa jakamattoman huomion ja kaikki tavarat aina itselleen jne. Sisarukset palauttavat sopivasti maan pinnalle ja opettavat jakamaan omastaan, oli se sitten vapaaehtoisesti tai ei! Toisaalta taas nyt aikuisena olen havahtunut siihen, miten kivoja tyyppejä meidän molempien veljet ovat, ja haluaisin että omalla lapsellani olisi samanlainen kiva tyyppi läpi elämän :) Omalla kohdallani olen suunnitellut 3 vuoden ikäeroa, koska silloin pääsisi samoille äitiyspäivärahoille ilman sähläämistä ja tämän hetken työkuvioissa se olisi lottovoitto. (=viis lapsen saamisen onnesta ja autuudesta, massit edellä mennään!)

Juliaihminen
Juliaihminen

Oon kanssa kelaillut juurikin tuota vanhempainvapaiden massia! Lol! Tienasin niin hyvin just silloin raskautta edeltävänä vuonna, kun tein kaikkia extraduuneja. Nyt, kun on tuo lapsonen niin ei voi hamstraa ylimääräisiä hommia (plus neljäpäiväinen viikko!) niin tulot tippuvat väkisinkin. Siksi se kolme vuotta olisi kieltämättä hyvä alittaa. 

Koska nimenomaan, raha on ehdottomasti tärkeämpää kuin lapsi tai mielenterveys :D

AaAa (Ei varmistettu)

Mulla on sisko ja veli (ikäerot kolmen sarjassa 1v11kk ja 2v5kk, ois ollut käsittääkseni vajaa 2v ikäero jälkimmäisessäkin, mutta raskaus meni kesken) ja ne on kovin rakkaat kiistakumppanit (äitini olisi toivonut enemmänkin lapsia, mutta sanoi kyllä että pikkusiskoni ja -veljeni samaan aikaan osunut murrosikä---tytöt kun kehittyy poikia aiemmin---oli aikamoisen raskasta). Tältä pohjalta aattelin aina, että mulla ois kaksi lasta, sisko ja sen veli. Noh, ei oo ei. On ihana tyttö 5v. ja risat ja lisää ei ole tulossa (ellei nyt kävisi jotain maailmanluokan ihmettä että kävisi "vahinko"...erittäin epätod.näk. koska ainokaista tekemällä tehtiin 1,5v.). Mä aina vitsailen, että mun ja toisen lapsen välissä on raskaus, synnytys ja vauvavuosi (nykyään voisin lisätä taaperovuodenkin), mutta tää sisältää oikeastaan ne syyt miksi ei. Raskaus oli kovin raskasta ja oon nyt 6 vuotta vanhempi kuin silloin ekalle kerralla (pelko: kroppa ei kestä, eka kerta meni pienin vaurioin, mutta tokasta kerrasta ei tietäisi, plus ikää on melkein nelkynt), synnytys oli kauhiaa (no, muistot on haihtuneet ja onhan se tietyllä tavalla mahtavaa kun kroppa selviää...mutta mieluusti never again). No, sit se vauvavuosi. Univaje, refluksinen, allerginen, eroahdistunut ja vierastava vauva oli meillä...oikeasti eka vuosi oli aika helvetillistä (miten sen kestäisi kun nykyään hajoilee jo yhden yön valvomiseen)...ja siitäkin huolimatta meillä oli täydellinen, mahtava vauva (what are the chances että se onnistuisi toiste, kaikki riskit voi ääk). No joo, mutta sitten kun bebe oli 18kk elämä alkoi helpottaa (lapsi päiväkotiin, aikuiset töihin) ja ois vähän kuin pitänyt laittaa uusi pulla uuniin (hoho). Jooei käynyt pienessä mielessäkään. Seuraavat perheen sisäiset kehityskeskustelut käytiin kun lapsi oli 2,5v. ja edelleen traumat oli niin pinnassa että no way jose!

Summa summarum. Mitä isommaksi tyttö kasvaa, sitä vähemmän paluu vauvaperheeksi kiinnostaa. Ainoastaan kaksi asiaa ylipäänsä pitää tätä pinnalla. Ekaksi se, että lapsi jonka kaikki (* as in about 99%) kaverit päiväkodista ja muualta on saaneet pikkusisaruksia (jos olivat esikoisia) ja lapsi kovasti, hyvin kovasti toivoisi sisarusta (siskoa lähinnä). Tokaksi kaihertaa ajatus, että lapsonen on sit yksin kun aika meistä jättää, omasta kokemuksesta tiedän, että sisarukset on mahtavia olla olemassa kun vanhemmasta aika jättää. Mutta toisaalta sitten juurikin tämä, että nykymaailmassa ystävät voi olla niitä puuttuvia siskoja, niin eiköhän pikkuiseni pärjää. Ja onneksi tytöllä on myös serkkuja (sekä isompi serkkulikka jota katsoa ylöspäin ja pikkuiset serkkuvauvat, joille voi näyttää isona mallia).

Uusi Alku

Oi, hyviä ajatuksia sulla! 

Ajattelin itse jostain teini-iästä suurinpiirtein omaan ensimmäiseen lapseeni asti, että haluan (jos luoja suo) kolme (tai edes kaksi) lasta ja aikalailla just tuollalailla parin vuoden välein. Onko nyt isokaan yllätys sanoa, että minä ja omat sisarukseni ollaan synnytty noin... Ja siis hyvin paljolti samoin ajatuksin kuin säkin. Omat veljet on aina olleet läheisiä ja tuoneet paljon lisää mun lapsuuteen ja vielä aikuiseenkin elämään.

Noh. Sitä sitten selvisi ekan jälkeen, että onhan tuo vanhemmuus aikamoinen matka ja minäkin huomasin olevani äitinä toki hirmuisen rakastava ja omistautuva, mutta myös omaa elämääni ja vapauttani arvostava yksilö (ja hyvin samanlainen on lapsen isäkin). Oli kiva palata töihin, opiskella vähän lisää ja edetä elämässä, palautua synnytyksestä, vauvavuodesta ja ekoista uhmistakin rauhassa. Jossain vaiheessa hetken surin sitä, etten nyt sitten "pystynytkään" tarjoamaan lapselleni sellaista sisaruuskokemusta kuin olin itse kokenut ja ajatellut, että lapsenikin saisi kokea.

Mutta se meni nyt sitten näin ja mun mielestä ehdottomasti parempi, etten lähtenyt just tuohon sun mainitsemaan "selviytymiseen" ja tekemään lisää lapsia vain siksi, että se oli alkuperäinen suunnitelma ja haave. Lapsella on totta tosiaan pärrännyt paljon ihmisiä ja ennen kaikkea muita lapsia ympärillään ilman sisarustakin. Ja oikeastaan olen mäkin päässyt lähemmäs omia haaveitani kuin oikeasti useamman vuoden putkeen kotona lapsia kypsytellen olisin koskaan päässyt.

 

 

 

Ellunkana (Ei varmistettu)

Lohdullinen otsikko, vaikea aihe!

Minä en koskaan ole pitänyt itsestäänselvänä sitä, että haluaisin lapsia. Vauvakuume nousi kuitenkin vahvasti pintaan, kun tapasin miehen, jonka kanssa tiesin tahtovani viettää loppuelämän. Niinpä meillä on nyt pieni poika.

Pitkään ajattelin, että haluan pojallemme sisaruksen, mutta ajoitus tuntui koko ajan väärältä. Lopulta minulle valkeni, että en oikeasti halua lisää lapsia - olen vain ajatellut, että niin kuuluu tehdä (lähinnä siksi, ettei lapsi jää yksin, kun vanhempia ei enää ole). Keskustelimme aiheesta mieheni kanssa ja huomasimme ajattelevamme samalla tavalla. Hänelle oli myös syntynyt ajatus, että ehkä meidät on tarkoitettu vain yhden lapsen vanhemmiksi. Onneksi näin, voin vain kuvitella, kuinka haastavaa on, jos puolisoilla on erilainen toive lapsiluvusta!

Oli suuri helpotus tehdä päätös, että lapsilukumme on tässä. Samalla kuitenkin koen myös pientä syyllisyyttä päätöksestämme. Ehkä tähän liittyen olemme mieheni kanssa päättäneet, että teemme kaiken voitavamme siinä, että poikamme ei tulisi tuntemaan itseään yksinäiseksi kasvaessaan. Kaverit saa tulla meille leikkimään ja sukulaisiin pidetään tiiviisti yhteyttä. Kuulostavat ehkä hassuilta jutuilta, mutta tällä tavoin pyrin lievittämään omaa syyllisyyttäni.

Yhden lapsen politiikka herättää paljon tunteita, niin asianosaisissa kuin ympäröivissä ihmisissä.

Tuulihattu

Mä olen isossa sisarusparvessa kasvanut, ja sisarukseni ovat mulle supertärkeitä ja rakkaita. Tiedän kuitenkin paljon sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ole mitenkään läheisiä sisarustensa kanssa, eikä heillä ole mitään ainutlaatuista tukea antaa toisilleen edes vanhempien ikääntyessä ja kuollessa. Oivalsin itse vasta aikuisena, että niin ei kaikki yksinkertaisesti ystävysty sisarustensa kanssa kun työkaveri oikein ihmetteli että vietän siskojeni kanssa niin paljon aikaa. 

Sitten taas ystäväni on ainoa lapsi, mutta hänellä on kuitenkin melkein samanikäinen serkku, jonka kanssa suhde on käytännössä sisarussuhde: äitinsä ovat niin läheisiä ja ovat kasvaneet samassa kaupungissa, viettäneet joulut ja mökkireissut itsestäänselvästi yhdessä jne.  Eli niin, ei niitä kavereita tai läheisiä ihmisiä tarvitse eikä oikein voi omalle muksulleenkaan tehdä.  

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on kaksoissisko ja se on parasta maailmassa :D Ei oo tarvinnu vanhempien miettiä ikäeroa. On varmasti ollut ihan hullun raskasta mutta heti kun ollaan vähän kasvettu vauvavaiheesta yli, on aina ollut seuraa ja leikkikaveri ja tuki ja turva. Muistan kyllä miten se otti välillä päähän kun sisko oli aina siellä missä itsekin, mutta silti sata kertaa enemmän siitä on ollut hyötyä kuin haittaa :D

Niin hassua kun se onkin niin mulle iski vasta vähän aikaa sitten tajuntaan se, että vaikka kaksoisuus jollain tasolla periytyykin, se ei silti ole kovin todennäköistä että minä saisin kaksoset!! Sitä on siis muistutettu minulle niin kauan kuin muistan, että varmaan minäkin sitten saan kaksoset kun lapsia alan hankkimaan. Kaksoset ois silti mun mielestä kaikkein paras ratkaisu, monille varmasti enemmänkin "kauhuskenario" :D

Naf (Ei varmistettu)

Itse odotan ensimmäistä lastani ja ainakin nyt tuntuu vahvasti sitä, että tämä jää ainokaiseksi. Harkitsin todella pitkään, haluanko lasta ylipäätään, mutta tässä sitä nyt ollaan. :) Olen luonteeltani introvertti, eli vaikka minulla onkin sosiaalinen puoleni, tarvitsen paljon palautumisaikaa vietettyäni aikaa muiden seurassa. Arvaan jo etukäteen, että lapsiarjessa minua tulee kuormittamaan erityisesti se, että pitää olla jatkuvasti saatavilla – varsinkin pieni lapsi on kirjaimellisesti koko ajan iholla ja tarvitsee minulta jotakin. Jos saisin vielä toisen lapsen, intensiivinen pikkulapsiaika pitkittyisi luultavasti yli sietokykyni. Olen myös murehtimaan taipuvainen tyyppi, ja kahden lapsen kanssa huolet tuplaantuisivat. Lisäksi olen jo 36-vuotias (lapsen syntyessä 37), joten en välttämättä edes tulisi enää parin vuoden päästä raskaaksi. Tai jos tulisinkin, olisivat riskit taas monta pykälää suuremmat kuin ne ovat jo nyt. Sanalla sanoen, olen onnellinen, jos saan tämän yhdenkin lapsen saatettua maailmaan ja pidettyä hänet (ja itseni) hengissä ja kutakuinkin tyytyväisenä. Enempään eivät minun rahkeeni riitä. Jos olisin puuhakas ja rento ekstrovertti, niin mikä ettei! :D

Vauvantaisin (Ei varmistettu) http://vauvantaisin.wordpress.com

Täällä yksi, joka ei kanssa ehtinyt 2 vuoden ikäeron kelkkaan. Kroppa heräili toista vuotta hormonihorroksestaan, imetti kauan ja piti 2-vuotiasta vielä aika vauvana.

Isommassa ikäerossa oli mulle yksi hyvä juttu: Kertaakaan en ole harmitellut, että esikoinen oli isoveljeksi tullessaan jälkikäteen ajateltuna liian pieni. Kun kuopus täytti saman, minkä esikoinen tullessaan isoksiveljeksi, mulle ei tapahtunut sitä klassista, mitä käy kahden vuoden ikäerolla: jälkikauhua siitä, miten pienen "isoveljen" kanssa oltiin vetämässä läpi toista vauvavuotta.

Tykkään myös siitä, että ei tullut asetelmaa, jossa toinen on aina perheen vauva ja toinen se reipas ja taitava. Ei koettu "mittasuhdevääristymää", jossa esikoinen venyy metrin äidin ollessa sairaalassa. En tiedä tosin varmaksi, johtuuko se ikäerosta.

AnniL. (Ei varmistettu)

Mulla ja veljelläni on 6v. ikäeroa ja se on mun mielestä ollut aina mahtavaa. Kotona oli tästä syystä aina jotenkin hyvin rauhallista, koska intressit oli niin erilaiset ja vanhemmat tuntuivat nauttivan siitä, että ei ollut kahta ihan pientä jaloissa vaan mun syntyessä toinen oli jo hyvin omatoiminen ja osaava. Ja oikeasti avuksi! Mulla oli pihapiirissä kavereita ja hyvin läheinen serkku. Mutta silti koin aina, että veli oli mulle turva, esikuva ja aina valmis auttamaan. Enemmän on lähennytty vasta aikuisina ja se on ollut antoisaa. Ja se vanhemmista juoruamisen mahdollisuus on oikeasti tärkeä! Mutta mä huomaan oman taustani takia ajattelevani automaattisesti sellaista +5 ikäeroa omille mahdollisille lapsille.

Alessia (Ei varmistettu)

Mulla ja mun veljellä on 5 vuotta ikäeroa ja meillä on aina ollu läheinen suhde. Voidaan hengata ihan hyvin toistemme kavereiden kanssa ja muutenkin tehdä asioita yhdessä (matkustella, käydä ulkona, treenata jne.). Eli ei "isompi" ikäero tarkoita etteikö sisaruksista voisi tulla hyviä kavereita keskenään :)

Sorbus (Ei varmistettu)

Omassa sisarusparvessani ikähaitari on 12 vuotta, ikäerot ovat 3, 5, ja 4 vuotta. Koskaan en ole ajatellut, että ikäerot olisivat liian suuria - olemme erittäin tiivis nelikko ja yhteydenpito on päivittäistä. Eli ei se iästä ole kiinni, kuinka hyviä kavereita siskot toisilleen ovat (: Olen aina ajatellut, että on kiva kun kaikilla on ollut aika lailla oma kaveripiirinsä, emmekä ole koskaan tapelleet samojen poikien suosiosta (heh). Vanhemmiten olen ajatellut, että ehkä vanhemmillamme on ollut helpompaakin, kun ei ole ollut montaa tosi pientä yhtä aikaa. Toisaalta kaikki ikävaiheet ovat kestäneet pitkään, eli kauan kesti vaipparumba ja toisaalta murrosikäisiä on ollut kotona myös aika kauan :D Pitkiä hermoja lienee vaatinut, nostan hattua. Joskus jos omia lapsia luoja suo, niin en haikaile lyhyiden ikäerojen perään. Perheenperustamisikä on kuitenkin noussut aika paljon, joten jos haluaa 12 vuoden ikäeron nuorimman ja vanhimman välille, tarvitsee jo kenties vähän tuuriakin.

Johanna8897 (Ei varmistettu)

Oon miettiny tätä tosi paljon nyt kun oma laps on 7kk. Mulla on itellä 2v nuorempi veli js 8 vuotta nuorempi sisko. Oon molempien kanssa läheinen, mut vielä läheisempi mun siskon kans. Ikäerosta en siis oo niin huolehtinut. Mutta siitä sitten oonkin et haluanko edes toista ja onko se itsekästä et meidän laps ois ainokainen. Tuleeko hänen elämä oleen yksinäistä ja kenen kanssa sit jakaa huolet kun meistä aika jättää. Mut annettiin itellemme 5 vuotta ajatella, sit vasta päätetään yritetäänkö edes toista.

Santsui (Ei varmistettu)

Täällä nelikymppinen pikkusisko, jolla kuusi vuotta vanhempi veli. Ajattelen, että on hienoa, että on sisarus. Ei sitä tietoisesti asioita niin mieti, mutta tiukan paikan tullen se veri on yleensä vettä sakeampaa.

Oma lapseni, seuraavaksi parikymppinen jäi ainokaiseksi elämäntuulien kuljettaessa ja myöhemmässä vaiheessa elämää, kun niitä lapsia ei vain siunaantunut. Joskus olen asiaa ajatellut, että en pystynyt tarjoamaan sellaista perhettä, jossa olisi sisaruussuhteen tuomaa turvaa, mutta asiat menee niinkuin ne menee ja kaikissa asioissa on puolensa.

Onneksi lapsella on ystäviä ja yksi ainokainen, mutta samanikäinen läheinen serkku. Toivon, että elämässä tiukan paikan tullen löytyy se joku, johon joskus vähän nojata ja joku, jolle ensimmäisenä hehkuttaa ilot ja muut, jos ei vielä omaa perhettä ja puolisoa ole.

Se on semmosta, elämä. <3

Kiitos mielenkiintoisesta blogista.

Minineninu (Ei varmistettu)

Tästä aiheesta käydyt keskustelut on monta kertaa saanut mut raivon partaalle. Ajatus siitä, että sisaruksilla täytyy olla mahdollisimman pieni ikäero tai muuten KAIKKI. ON. PILALLA. on vaan niin käsittämätön. Mulla ja siskollani on 5v. ikäeroa. Ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä ja tultu aina hyvin toimeen - nyt aikuisenakin ollaan läheisiä. Se muutama ekstra ikäerovuosi ei paljon missään tunnu, koska kuten sanoit, lapsi tapaa ikäisiään myös muualla. Eikä ne ainoatkaan lapset automaattisesti itsekkäiksi kusipäiksi kasva. ;) Vähemmän stressiä ja pähkäilyä siis tällasista asioista ja enemmän energiaa tärkeisiin juttuihin on mun periaate vanhemmuudessa.

Häjyyn mukula (Ei varmistettu)

Niin totta! Itse olen kolmilapsisen perheen kuopus, 11 ja 2 vuotta ikäeroa vanhempiin sisaruksiin. No, arvaatte kumpi on aikuisena läheisempi? Joo, se 11 vuotta vanhempi. Nou hätä ikäeron kanssa siis. Omilla lapsilla on maaginen 2 vuoden ikäero ja hyvin niistä on seuraa toisilleen mutta nuorempi jatkuvasti mustelmilla ja muhkuroilla kun yrittää mennä isomman tahdissa. Tuntemani ainoat lapset myös ihan mukavia ja järjellisiä ihmisiä.

lobster

Aamen saatana! Kiitos sun rehellisistä ja joskus raadollisistakin kirjoituksista. Kipuilen tämän toinen lapsi vai ei -aiheen kanssa kovasti ja olen kaikesta samaa mieltä. Olen aina ajatellut että haluan useamman lapsen, monestakin syystä - mutta nyt mietin miksi, onko pakko, en millään jaksaisi! Ovatko ne syyt haluta lapselle sisarus niin tärkeitä, että uhraan mm. parisuhteeni, oman jaksamiseni, urakehitykseni sille? Asiat on juuri muuttuneet yhden lapsen kanssa hiukan helpommiksi - ei enää kakkapyllyn pesua, lapsi syö itse ja kävelee paikkoihin. Ja jos, niin milloin, sepä on kyllä hyvä kysymys.

Janica Bee (Ei varmistettu) http://www.savusuolaa.fi

Olen tuntenut itseni usein oufokdi linnuksi, koska mun mielestä lapsi ei tarvitse sisarusta. Se kannattaa hankkia vain, jos vanhemmat jaksavat ja todella haluavat lasta. Olen nähnyt aika traagisia kohtaloita, joihin "pakkolisääntyminen" voi johtaa. Väsymykseen, eroon, masennukseen, rahapulaan. Olen aina ajatellut, että jos meille tulee toinen lapsi, se ei takuulla tule lyhyellä ikäerolla. Olen kokenut sen, että sisaruudessa persoonat ratkaisevat, synkkaako, ei ikä. Suhde voi muuttua monta kertaa vuosien varrella, ja lapsuusiän "iso" ikäero on aikuisena yksi kärpäsen kakka. Siispä vanhempien jaksaminen ja suhde edellä.

Reetta L
Pelkkäähyvää

Tosi tuttuja ajatuksia. Taas. :)

Oman vatvomiseni lopetin hetki sitten kun se kauan soudetaan ja huovatun sisaruksen odotus päättyi ikävästi keskenmenoon.

Mikä oli surullista, mutta toisaalta myös aika kasvattavaa. Turhahan se on tällaisia asioita ihan liikaa vatvoa ja laskea. Elämä kun osaa olla aina minun höpsöjä suunnitelmiani jännempi. 

Vähän samoja ajatuksia pohdin eilen omaan blogiini, siitä ikävästä näkökulmasta tosin, kun suunnitelmat ei sitten toteudukaan.

 

 

Juliaihminen
Juliaihminen

Moi Reetta! Mä luin eilen sun postauksen, ja tulin tosi surulliseksi teidän puolesta. Mielessä on ollut kirjoittaa sulle jotain ystävällistä ja empaattista, mutten löytänyt kunnolla sanoja siihen. Olen kuitenkin tosi pahoillani, hirmu kurja tilanne. Paljon voimia siitä yli pääsemiseen.

NooraF (Ei varmistettu)

Lapsi tarvitsee sisaruksen!

No okei, ei ehkä välttämättä, mutta itse olen ainoa lapsi ja ihan aina tiennyt, että jos minulle tulee lapsi, lapsiluku ei jää yhdeksi. Olen ollut tässä asiassa niin vankkumaton, että toinen lapsi olisi tullut meille vaikka adoptiolla, jos emme olisi saaneet biologista sisarusta lapsellemme. Koska. Olen aina vihannut sitä, että minulla ei ole ollut ketään keneltä kysyä/kenelle reflektoida tuntemuksia/puida "noloja" vanhempia jne. Perhe kuitenkin on sen verran intiimi asia, että kaverit eivät tietenkään täysin korvaa sisarusta. Koska kesälomat mökillä lapsena olivat tylsiä kun lähimmät serkutkin olivat useamman vuoden nuorempia, eivätkä toki läheskään aina samaan aikaan mökillä. Myös kesälomat kotona olivat tylsiä, koksa yllättävän myöhään nuoruuteen saakka kaikki reissasivat perheiden kanssa ja minusta tuntui, että jäin jostain paitsi. Koska olen jo hieman kauhuissani siitä, että vanhempani vanhenevat toisella paikkakunnalla ja muutkaan nuoremmat sukulaiset eivät asu lähellä.. Koska lapsillani ei ole mahdollisuutta saada äidin puolelta serkkuja, eikä minusta voi tulla kenenkään tätiä. Samaa en halua lapsilleni. Koska vihaan sitä, kun minulle sanotaan, että olet varmaan tuollainen tai tuollainen koska olet ainoa lapsi. Vihaan, että joku näkee sen minua määrittävänä asiana, kun lapsena todella paljon olisin halunnut, että nimenomaan en olisi ainoa lapsi. Ja en myöskään ole ns. saanut kaikkea lapsena eli en koe, että ainoana lapsena oleminen kuitenkaan on tehnyt minusta jotenkin erilaisen. Toki koen jollain tapaa olevani aika usein jotenkin ulkopuolinen ja jotenkin tarkkailija, joten siinä mielessä se varmasti minuun onkin vaikuttanut, mutta ei niin, miten yleisimmin luullaan.

Meille pikkusisarus tuli pienehköllä ikäerolla (2v2kk) , koska ajattelin, että sitä tulee liian mukavuudenhaluiseksi, jos odottaa liian kauan. Että nimenomaan tulee tuo "ää, en enää jaksa uudelleen sitä kaikkea"-ajattelu, kun kuitenkin esikoisen kanssa kaikki ns. menee helpommaksi koko ajan. Ja toki ajattelimme myös leikkiseuraa, vaikka kai se on enemmän persoonasta kuin ikävuosista kiinni, tuleeko sisaruksista hyviä ystäviä vai ei. Näin jälkeenpäin ajateltuna ikäero olisi toki voinut olla isompikin, kun 2-vuotias on kuitenkin vielä aika pieni. Kulunut vuosi on kyllä kieltämättä ollut heittämällä tähänastisen elämäni raskain. Toisaalta nyt kun 3-vuotias on erittäin vilkas tapaus, voi olla, että jos ikäero olisi venynyt, sisarus odottaisi vieläkin tuloaan. Jos olisimme siis jääneet odottamaan jotain "oikeaa" hetkeä.

Suosittelen siis, että sisarus tulee, mutta ei kiirettä!

Janica B. (Ei varmistettu) http://www.savusuolaa.fi

Tässä on hyviä pointteja, mutta sisarihmisenä en koe, että perheasioiden puiminen siskon kanssa olisi helpompaa kuin kavereiden. Päinvastoin, minun tapauksessani. Kuten sanottu, persoonat ja kemiat määrittelevät myös sisarsuhdetta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minäkin olen ainoa lapsi. Olen aika arka, itsestäni epävarma ja syrjäänvetäytyvä ihminen, mistä kyllä kärsin sosiaalisesti ja työelämässä (työnhaussa oikeammin, aralle verkostoitumattomalle ei nykymaailmassa oikein duunia löydy). Olisinko voinut kasvaa vähän reippaammaksi ja rohkeammaksi, jos vieressä olisi ollut sisarus (tai useampikin) haastamassa, raastamassa ja tukemassakin? Ehkä, ehkä en. Tietenkin kaikilla muillakin ihmissuhteilla kuin -
tapauksessani olemattomilla - sisarussuhteilla on vaikutuksensa. (Myös toinen vanhemmistani on ainoa lapsi, joten serkkuja minulla on vain kourallinen, eikä heidän perheisiinsä koskaan ole pidetty ihmeempää yhteyttä. En tunnistaisi serkkujani, jos kävelisivät kadulla vastaan.) Toinen juttu ovat vanhempani, jotka ovat jo eläkeläisiä. Kolme neljästä isovanhemmastani sairastui muistisairauksiin ja uumoilen, että vastaavaa saattaa olla edessä. Haluaisin todella, että tässä olisi joku toinenkin huolehtimassa vanhoista vanhemmista.

Omia lapsia ei vielä ole. Itseäni ajatellen haluaisin vain yhden lapsen, koska olen tosiaan jonkinasteinen erakkoluonne, mutta lasta ajatellen ja omaan kokemukseeni ainoana lapsena nojaten lapsia olisi hyvä olla kaksi. Enempää en tällä tietoa haluaisi ja se rasittaisi talouttakin jo liikaa.

Paljon on siis kyse persoonallisuuksista, sekä omista että niiden lasten. Itsensä sitä nyt saattaa jotenkuten tunteakin, mutta niiden pikkuisten ja vielä syntymättömienkin lasten persoonallisuuksista on mahdoton tietää. "Hyötyisikö" esikoinen sisaruksesta, entä osuvatko lasten kemiat yhteen, jotta he olisivat paitsi sisaruksia, myös ystäviä keskenään? Ennustaminen on aika vaikeaa, siksi kannattanee mennä se edellä, minkä tuntee, eli omat toiveet, luonne, talous ja parisuhde. :) Ihanteellinen ikäero tuntuu kommenteissa olevan aina se, mikä kommentoijan omassa lapsuudenperheessä on ollut, joten siitä en huolta kantaisi.

Mariaite
Oma juttu

Meille on tulossa nyt toinen ja ikäeroa tulee olemaan hippasen päälle kolme vuotta. Meille on aina ollut selvää, että kaksi lasta olisi toiveissa. Olen ajatellut asiaa niin, että sitten kun mua ja miestä ei enää ole, niin haluan että lapsella on joku, joka tuntee hänet täysin ja tietää, minkälaisesta kodista on tullut ja millainen lapsuus oli...joku, kenen kanssa muistella lapsuutta. Ja toisena syynä se, et jos meistä täytyy vanhuksena murehtia, kun ollaan seniilejä, niin vastuu ei kasaantuisi vaan yhdelle lapselle. :D

Ei hankittu sisarusta koska ne tuli thtäaikaa (Ei varmistettu)

Itse olin 22v, kun tulin raskaaksi. Olin aina halunnut tehdä lapset nuorena.
Jo lapsena päätin, että minäkin haluan kolme lasta, koska itselläni on kaksi sisarusta.
Kun tulin raskaaksi aloin kuitenkin miettimään, että ehkä tahdon kuitenkin vain yhden lapsen. En osannut kuvitella, että voisin oppia rakastamaan toista lasta samalla tavalla kuin ensimmäistä. (Hassuja ajatuksia näin jälkikäteen mietittynä)
No, ultrassa sitten näkyi kaksoset ja homma oli selvä. Nämä saivat 6 minuutin ikäeron ja pikkusisarus syntyi 2v8kk kaksosten jälkeen.
Mistäpä sitä tietää, kuinka olisi käynyt jos olisi tullut "vain" se yksi.
Onneksi minulla on nyt juuri nämä kolme lasta, joita rakastan sydämeni pohjasta!

Mulla on itsellä yksi veli ja olen aina ajatellut että jos joskus saan lapsia, kaksi olisi juuri oikea määrä. Tapasin mieheni sen verran myöhään että ei ollut kauheasti varaa odotella mahdollisuuden antamista perheenlisäykselle, ei ensimmäisellä eikä nyt tällä toisellakaan kerralla. Jos kaikki menee hyvin loppuun asti, ikäeroksi tulee noin 1 v 9 kk. Itse kuulun siihen "samaan konkurssiin" -koulukuntaan, koska varmastihan se tulee olemaan rankkaa. Kuitenkin vauva- ja pikkulapsiajat ovat sitten aikanaan melko nopeasti ohi, jolloin pääsee nauttimaan taas uusista jutuista. (Se "odotahan vaan" -postaus kommenttiketjuineen on aivan ihana!)

Vierailija (Ei varmistettu)

Itselläni ei ole lapsia, eikä välttämättä koskaan tulekaan. Olen kasvanut kahden sisaruksen kanssa ja kokemus oli hyvä ja huono. Kahden veljen kanssa minut jätettiin usein pois leikeistä ja "poikien jutuista", eli välillä oli ihan sama onko niitä sisaruksia vai ei. Molemmat ovat jääneet aika etäisiksi myös näin aikuisena, ja valitettavasti epäilen, ettei kummastakaan ole apua tulevaisuudessa, kun omat vanhemmat vanhenevat.

Elvi (Ei varmistettu)

Mielestäni lapsi ei tarvitse sisarusta kasvaaksen kelvolliseksi ja epäitsekkääksi kansalaiseksi. Miten hölmöltä kuulostaakaan laittaa lapsen (ja varsinkin aikuisen!) kusipäisyys sen piikkiin, että hän on ainut lapsi :D Itseasiassa kaksi hyväsydämisintä ja epäitsekkäintä ystävääni ovat juurikin ainoita lapsia.

Itselläni on kaksi pikkusisarta, toinen 1v4kk ikäerolla, toinen 4v ikäerolla. Perhe on kaikki kaikessa, mutta emme ole erityisen läheisiä juuri sisarten kanssa. On ollut hassua kuunnella oletuksia siitä, kuinka hyvää seuraa olemmekaan toisillemme. Toki samaa verta tässä ollaan, mutta ollaan kaikki kolme _täysin_ erilaisia persoonia. Ja jep, tullaan toimeen ja varmasti hoidetaan vanhempien vanhushoito aikanaan yhdessä jnejne. Mutta until then, hengataan sukujuhlissa ja porukoilla, mutta ei meillä ole yhteisiä kavereita, kun ei oo juuri yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Ja ei, vanhempani eivät ole epäonnistujia kun eivät onnistuneet siittämään esikoiselleen läheisiä ystäviä, vaan kyllä, he onnistuivat kasvattamaan kolme erinomaista ihmistä omanlaisikseen.

Niin ja vielä: itse toivon silti useampaa lasta, mutta luulen toivovani niin siksi, että olen toistaiseksi lapseton. Haluan kuitenkin pitää option muuttaa suunnitelmiani sitten, kun koen sen käytännön mitä vauva - saati sitten pikkulapsiarki vaatii. Long story short: nautin mieluummin omasta elämästäni ja opetan lapselleni sosiaaliset taidot elämää varten, kuin synnyttelen lapsia jotta esikoisellani olisi pakollisia leikkikavereita :D

K. (Ei varmistettu)

En nyt viitsi tähän kommentoida omalla nimelläni, kun on aika herkkä aihe, enkä halua vahingossa pahoittaa kenenkään mieltä. Kaikkein vähiten oman siskoni. Mutta... (Naurattaa vieläkin se everything before but is bullshit.)

Mä toivoisin, että kaikki hiffaisivat sen, että se, että on sisarus, ei todellakaan ole mikään tae siitä, että sisarus on läheinen ystävä. Mulla on siskoni kanssa ihan ok ikäero siihen nähden, että voitaisiin olla. Pienenä toki leikimme yhdessä, mutta sitten tuli teini-ikä ja aikuisuus ja tapahtui kaikenlaista. Meillä on ihan hyvät välit ja toki olemme toisillemme rakkaita. Mutta emme koskaan vietä aikaa yhdessä, vanhempien luona tavataan juhlapäivinä, meillä ei ole yhteisiä kavereita, eikä oikeastaan mielenkiinnon kohteitakaan. Olemme täysin erilaisia. Olen aina vähän kadehtinut niitä, joilla on tosi läheinen sisarus, mutta toisaalta ihan ok näinkin, olenpahan ainakin oppinut jotain. Varmasti hoidetaan sitten aikanaan vanhempiamme yhdessä. Ja ehkä me lähennytään vuosien myötä, eihän sitä tiedä.

Mun mies ja ex on molemmat ainoita lapsia ja tunnen muutenkin paljon ainokaisia. Yksikään heistä ei ole mikään itsekäs kusipää ja mun mielestä tuollaisen kommentin heittäminen on todella alhaista ja kertoo ainoastaan kommentoijan hölmöydestä. Tietty on mahdollista, että ainoasta lapsesta tulee ihan kamala, mutta kyllä mä tunnen niin monta assholea, joilla on sisaruksia, että se ei todellakaan merkitse yhtään mitään se perheen lapsiluku. Se, mitä se ainokainen itse kokee, että onko menettänyt jotain vai ei, kun ei ole sisaruksia, on varmaan tosi yksilöllistä. Mieheni ei ole koskaan surrut sitä, ettei ollut sisaruksia.

Tuli nyt tosi polveileva kommentti, mutta ehkä mun pointti kävi selväksi - voi olla, että sisaruksista tulee tosi läheisiä ja se vasta on hienoa. Mutta ei se mikään automaatio ole, saati syy hankkia useampia lapsia. Mun mielestä kannattaa yrittää saada useampia lapsia vain jos toivoo useampia lapsia, eikä yrittää perustella tätä toivetta millään järjellisellä.

NooraF (Ei varmistettu)

En tiedä, viittasitko tässä minun kommenttiin siitä, että minulle on sanottu, että jokin piirre minussa johtuu varmaan siitä kun olen ainoa lapsi. Sehän on alhaista ja typerää argumentointia. Siitäkin huolimatta ne ovat jääneet mieleeni, nyt kolmekymppisenä siihen ei enää tokikaan tartuta, mutta lapsena siitä kuuli, etenkin kun oikeastaan kaikilla kavereillani oli sisaruksia.

Ja olen tuossa samaa mieltä, että sisarusten "hankkimista" ei kannata perustella järkisyillä, jollaiseksi en lue omaa listaani tuolla ylempänä (toivottavasti ei kukaan muukaan). Eihän sitä tosiaan voi mistään tietää, miten sisarukset tulevat keskenään toimeen tai onko heillä kesäisin tylsää jne. Ajattelen itse, että elämän suuret päätökset, kuten lapsiasiat, työasiat ja asuntoasiat pitää päättää nimenomaan intuitiolla, koska niissä asioissa on tärkeintä tehdä niinkuin itse haluaa (jos niihin asioihin voi vaikuttaa) ilman mitään plus-miinus-listaa tms.

NooraF (Ei varmistettu)

Ja vielä tuohon vanhempien hoitamisasiaan. En ole itse ajatellut vanhempiani hoitaa, eikä ole siihen mitään mahdollisuuttakaan kun asutaan eri paikkakunnilla, mutta tarkoitan sitä, että jos minulla olisi sisaruksia, joku muukin voisi olla tukena henkisesti ja käydä silloin tällöin auttamassa tms. Raha ei missään määrin tee samanlaista "turvaa" vanhojen päivien varalle kuin ihmiset. En usko, että vanhemmillanikaan mitään taloudellisia omgelmia on pärjätä vanhoilla päivillään. Ja edelleen, tokikaan sen takia ei lapsia kannata "hankkia" että he auttaisivat sitten kun on vanha. Voihan olla, että lapset muuttavat ulkomaille tms. Lähinnä ajattelen tätä asiaa lapsen näkökulmasta. Eli on kiva, että lapsella on sisarus, joka on yhtä lailla tietoinen vanhempien tilanteesta. Hieman epäselvästi ehkä sanottu, mutta hyvä jos joku ymmärtää mitä tarkoitan :)

Ilargia (Ei varmistettu)

Mun ärsyttävät sisarusmyytit –top 5

Myytti 1: (Lyhyellä ikäerolla syntynyt) sisarus on automaattisesti lapselle läheisin ystävä maailmassa.
Voi olla tai olla olematta. Itselläni on alle 2 v. ikäero sisarukseeni. Olemme ihan hyvissä väleissä ja hän on rakas, mutta näemme todella harvoin, vaikka asumme samassa kaupungissa. Olemme vaan aika erilaisia (ja ehkä joissain asioissa liian samanlaisia). Henkilökohtaisista tai vaikeista asioista en todellakaan menisi ensimmäisenä hänelle puhumaan. Puolisolla on sisarukseen yli 5 v. ikäero ja he ovat paljon läheisempiä.

Myytti 2: Sisarus sitten jakaa vanhempien hoitamisen taakan.
Yksikään lapsista ei välttämättä hoida vanhempiaan kovin aktiivisesti. Tai vaikea mun on kuvitella, että ne paljon puhutut yksinäiset vanhukset, joita hoitokodit on kuulemma täynnä, on kaikki lapsettomia… Tiedän myös monia tapauksia, joissa sisaruksia on useita, mutta syystä tai toisesta yksi heistä hoitaa käytännössä kaikki käytännön asiat ikääntyneiden sukulaisten hoitamisessa. Syy voi olla vaikka se, että sisaruksista yksi on lapseton, ja pystyy helpoimmin asumaan lähellä sukulaista. Tiedän tapauksen, jossa muut sisarukset asuvat perheineen suunnilleen maailman eri laidoilla. Sisaruksia merkittävämpi tuki voi käytännössä olla oma puoliso.

Myytti 3: Sisarukset ymmärtävät toisiaan ja voivat myöhemminkin puhua kaikesta lapsuuteen/vanhempiin liittyvästä, koska heillä on sama elämänkokemus.
Itse olen pikemminkin huomannut, että todella usein ihmisillä on kovin eri näkemykset siitä, millaista lapsuudenkodissa oli. Usein vähintään jokainen on sitä mieltä, että sisaruksista joku toinen oli äidin/isä enemmän tai vähemmän salainen suosikki… Omassa tapauksessani tajusin jossain vaiheessa aika kipeästi, että minulla ja sisaruksellani on lapsuudestamme ja vanhemmistamme niin erilaiset käsitykset, että vaikea uskoa niiden syntyneen samassa taloudessa.

Myytti 4: Ainoat lapset on aina kusipäitä/itsekäitä jne.
Joo, koska ainoa mahdollinen tapa oppia jakamista ja muiden huomioon ottamista on se, että kilpailee sisaruksen kanssa vanhempien huomiosta… Yhtä järkevä ja puhujasta hyvää kertova lausunto kuin “kaikki lapsettomat ihmiset on itsekkäitä.”

Myytti 5: Perhe on niin henkilökohtainen asia, että siitä ei voi puhua muille kuin sisarukselle.
Jollekin on ja toiselle ei. Viitaten kohtiin 1 ja 3, itselleni perhe on niin henkilökohtainen asia, että en puhu esim. vanhempiini liittyvistä tunteistani sisarukselleni. Minulle puoliso ja läheisimmät ystävät ovat niitä, joiden kanssa näistä asioista voi puhua. Oikeastaan paremmin, koska toisella on aiheeseen terveellistä etäisyyttä. Enkä nyt todellakaan tarkoita vihjailla, että lapsuuteni olisi jotenkin kamalan traumaattinen. Aika normaali se minusta oli.

Ylipäätään musta vanhemmat ottaa välillä liikaa paineita siitä, miten he lapsensa elämän järjestää. Todennäköisesti on paljon isoja asioita, joihin he eivät voi vaikuttaa. Esim. itse en enää ole läheinen oikein kenenkään sellaisen kanssa, joita vanhempani järjestivät minulle kavereiksi, kun olin lapsi. Ei siihen liity mitään draamaa, elämä vain eteni niin. Aika todennäköistä tuntuu olevan sekin, että vanhempi voi tehdä ihan mitä vaan, ja aina lapselle jää jotain hampaankoloon…;)

Musta hyvä syy hankkia lapsi on se, että oikeasti haluaa sen lapsen. Sama se, onko se ensimmäinen, toinen vai kymmenes. Miksi muita syitä tarvittaisiin?

Juliaihminen
Juliaihminen

Haa! Superhyvä kommentti!

Tässä on listattuna hyvin viisi pointtia, jotka ovat vääriä ensisijaisia syitä hankkia lapsi. Ei länsimaissa kannata hankkia lasta palvelemaan tai seuraksi kellekään, vaan ihan hänen itsensä takia. No, kukaan tuskin ajatteleekaan niin, että tämä lapsi on sitä varten. Jos vanhuudenturvaa hakee, niin sitten kannattaa ihan vain olla lapsi hankkimatta ja laittaa siitä säästyneet rahat sijoittamaan, niin jo on vanhuus turvattu :D

K. (Ei varmistettu)

No just tää, etenkin kohta 3 kolahti. Osasit sanoa, mitä ajattelen, paljon paremmin kuin minä itse. :)

Fanny__ (Ei varmistettu)

Lapsilukuasia on ollut myös meillä kovasti tapetilla. Vaikeinta on, kun ei tiedä varmaksi haluaako yrittää vielä toista lasta ja miten se elämä taas siitä muuttuisi. Toisaalta juu haluaisi, mutta sit taas mietityttää oma jaksaminen, arjen muuttuminen, parisuhde ja myös talousasiat, vaikka ihan keskituloisia olemmekin. Silti, pk-seudulla asuminen on ihan riittävän kallista ja siihen päälle vielä toisen lapsen lisäkulut päivähoitomaksuineen ym. Lapsemme on hieman alle parivuotias ja en kaipaa ainakaan vielä raskaus- ja vauva-aikoja. Toisaalta, aikaa ei ole ihan tolkuttomasti, kun ikää on mittarissa 35 vuotta enkä haluaisi olla enää nelikymppisenä vaipanvaihtopuuhissa. Jos pitäisi mainita yksi asia elämässä, jota pikkuriikkisen kadun on se, että esikoista olisi voinut alkaa yrittämään aikaisemmin ja siten olisi ehtinyt rauhassa miettiä ajatusta toisesta lapsesta. Toiveena olisi isompi ikäero, 4 vuodesta eteenpäin.

Nanna_ (Ei varmistettu) http://positiivisuusprojekti.blogspot.com

Itsehän olen ainoa lapsi, ja ihan tolkku ja sosiaalinen ihminen kai minustakin on tullut, vaikkei sisaruksia olekaan :D Tosin monesti on tullut ajateltua, että lapsuus olisi varmasti ollut todella erilainen, joiltain osin ehkä parempi ja vähemmän yksinäinen, jos olisi ollut sisaruksia - lähes samanikäiset ja läheiset serkut kun asuivat toisella puolella Suomea, eikä minulla oikeastaan ollut kavereita ennen päiväkotiin ja kouluun menoa. Kaikilla kun ei niitä ystäväperheitäkään ole. Usein kadehdin poikaystävääni, jolla on pari vuotta nuorempi sisko, jonka kanssa he ovat todella läheisiä, suunnilleen parhaita kavereita - vaikka toisaalta isosiskonsa kanssa heillä sitten onkin aika hankalat välit. En usko, että voisi yksiselitteisesti sanoa, onko lapselle parempi kasvaa sisarusparven keskellä vai ainoana lapsena, sillä molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

äitiyskoe
Äitiyskoe

Ihanaa kun kirjoitin tästä, ja noin. Mä olen kyllä nyt jonkun verran surrut sitä, että mulle ei todennäköisesti tulee kuin tuo yksi lapsi, vaikka juuri se oman perheen mallin mukainen kaksi lasta pienellä ikäerolla oli alunperin toiveissa. Mutta koen kuitenkin, ettei mulla ainakaan jos pysyn sinkkuna ole voimia tai myöskään taloudellista mahdollisuutta hankkia useampaa lasta ja hoitaa niitä eläen sellaista elämää mitä toivon eläväni, ja jos nyt mies löytyisi niin todennäköisesti sitten sitten en enää pystyisi saamaan lasta (kun jo nytkin oli hankalaa). Nyt oon kuitenkin ajatellut juuri noin, että voi niitä muitakin läheisiä ihmisiä olla, ja tuntemani ainoat lapset ovat kyllä ihan onnellisia ihmisiä.

Niin ja mulla on kyllä myös läheisiä serkkuja joiden kassa voi aika hyvin puhua vanhemmistaan, koska me tunnetaan toistemme vanhemmat niin hyvin!

Pages

Kommentoi