Lihavan tytön rooli on täyttä paskaa

Juliaihminen

Mä olen tietoisesti välttänyt täällä blogissa ulkonäköjutuista puhumista. Olen ajatellut, että niistä puhutaan maailmassa niin paljon, ettei se soppa kaipaa mun lusikkaani. Lisäksi olen vähän ajatellut, että mitä vähemmän siitä puhuu, sitä vähemmän aiheeseen tarvitsee kiinnittää huomiota. Mutta nyt, kun avasin aihetta tuossa meikkausjutussa, niin pakko kuitenkin vähän jatkaa.

Olen nimittäin tehnyt viimeisen vuoden aikana aika eeppisen oivalluksen itsestäni ja kehostani, ja se on tehnyt musta huomattavasti onnellisemman ihmisen. Oivallus kuuluu: Nykyään mulle on tärkeämpää se, miten mun kehoni toimii kuin miltä se näyttää.

Tämä on ihan sellaista kliseekirjan ykkösmateriaalia, jonka jokainen (toivottavasti) joskus oivaltaa, ja mulla siinä meni 29 vuotta. 

Tarina suhteestani kehoon on juuri sellainen tavallisen ankea: Olen lapsesta saakka pelännyt olevani se pulska tyttö. En koskaan ole ollut, en edes tanakka, mutta iso- ja pikkusiskoni ovat mua vähän sorjempia, joten mulle jäi sisarusparvesta käteen se "robustin tytön rooli". Koska kyllähän nyt jonkun sitä pitää esittää!

Etenkin teini-ikäisenä pää oli täynnä kaikkea sellaista uskomatonta rektaalin tuotosta, jota en toivo kenenkään päähän: Kokeilin kaverin kanssa olla kolmen päivän vesikuuria, leikittelin ainakin jollain tasolla siitä, millaista olisi sairastua anoreksiaan ja aina silloin tällöin keskitin syvän inhon lantiotani kohtaan, koska siinä oli mun mielestä just ruman verran liikaa tavaraa.

Jännä muuten, aina kun näistä kehonkuvajutuista puhuu, tulee sellainen käsitys, että mun koko elämä olisi ollut jotain syömisen ja liikunnan tarkkailua. Ei tietenkään ollut, olen aina ollut yleisesti aika onnellinen ja tyytyväinen, eikä nämä pienet laihdutusprojektit ole määrittäneet olemistani mitenkään kokonaisvaltaisesti. Tämä on vain yksi näkökulma elämään. 

Mutta. Ilman tuota paskaa mä olisin ollut vielä onnellisempi ja vapaampi.

Luonnollisesti kuvittelin myös olevani todella epäliikunnallinen. Mulla oli kyllä aina joku liikuntaharrastus (jazz-tanssi, hiphop, yleisurheilu, perus aerobic). Mutta koska koulussa oli sellaisia, jotka olivat todella taitavia vaikkapa telinevoimistelussa tai pallopeleissä, mulle ikään kuin jäi se "epäliikunnallisen tytön rooli" käteen. Koska kyllähän jonkun sitä piti esittää!

Vasta 22-vuotiaana, kun olin vaihdossa ja tutustuin kahteen venezuelalaiseen maratoonarimimmiin, mun "epäliikunnallisen tytön identiteetti" muuttui. Ne pyysivät mua lenkille, ja mä menin, ja se oli ihan helppoa ja kivaa, enkä alkanut horista niille, että "mulla on ihan huono kunto", vaan pidin suuni kiinni.  (Itse asiassa meidän koko ystävyys alkoi kunnolla vasta siitä hetkestä, kun ensimmäisellä lenkillä mä jotenkin kummallisesti tasaisella maalla pyllähdin kumoon ja vedin voltin siinä kadulla, ja sitten ne nauroivat mulle niin, etteivät saaneet happea ja mäkin nauroin kyyneleet silmissä. Sen jälkeen tiedettiin, että ollaan samalla levelillä.)

Vaihdosta kotiuduttuani ilmoittauduin ensimmäiselle puolimaratonille, ja siitä lähtein olen juossut niitä yhden tai pari vuodessa.

Sitten päästään tähän mun oivallukseeni. Ensinnäkin, raskaana oli aivan jumalaisen ihanaa olla: Mä söin sen verran kuin mieli teki, ja oikein toivoin alusta pitäen, että vatsakumpu lähtisi ulkonemaan, koska fiilistelin sitä raskautta niin kovin. Olinhan siunatussa tilassa!

Sitten, kun lapsonen syntyi, kiinnostukseni kroppaani kohtaan kääriytyi sen ympärille, että tokenen synnytyksestä niin, että jaksan nostella lasta ja että muistan syödä ja juoda tarpeeksi, että maitoa riittää. Ja minä tokenin ja maitoa riitti.

Siitä tuli aivan uskomattoman voimaantunut olo.  Mua ei toden teolla kiinnostanut yhtään, miltä se näyttää. Etäisesti tiesin, että ilmeisesti jossain vaiheessa raskausmaha katoaa, mutta en kyllä kauheasti seuraillut sitä. (Toki mua pöyristytti se, että synnytys vei mun kropasta kertaheitolla viisi kiloa pois.) Mua alkoi kiinnostaa vain se, miten se toimii.

Tämä on yksi niistä syistä, miksi viime vuosi oli mun elämäni onnellisimpia. Mä herkuttelin juuri niin paljon kuin mieli teki (eikä loppujen lopuksi tehnyt edes mieli mitenkään määrättömästi), harrastin satunnaisesti liikuntaa ja järjestelmällisesti vaunulenkkejä kaupungilla (saatoin kävellä pari tuntia Kalliossa ihastellen elämää). Unohdin kaikki laihduttamisbisnekset ja sen, miltä lantio näyttää jossain mekossa. Ajattelin, että va fan! Minä olen synnyttänyt nainen, minä saan näyttää just tältä, minä olen tässä urotyön tehnyt ja puskenut tuommoisen mötikän tänne.

Kun olen puhunut tästä ystävieni kanssa, heillä on ollut samanlaisia oivalluksia. Siskoni Sofia sanoi, että sille iso juttu oli lauluharrastamisen aloittaminen. Laulamisessa on äärimmäisen tärkeää pitää vatsa rentona. Sitä ei siis saa laihistaa! (Lol, vanha kunnon "laihistaminen".) Jos vatsa on hirmu kireällä, ääni ei kulje hyvin. Sen harjoitteleminen ei muuten ole mikään helppo juttu, kun on vedellyt vatsaa sisään kunnon naisen elkein koko elämänsä. Mutta tämän jälkeen Sofiaa ei ole pienet pömppävatsat haitannut, sitä kiinnostaa, miltä ääni kuulostaa.

Samaa sanoi yksi mun toinen kaveri, joka aloitti muutama vuosi sitten tankotanssin. Sille on tullut siinä sivutuotteena ihan jumalainen vartalo (ne lihakset!), mutta se ei ole se pointti vaan se, jaksaako kroppa kannatella ylösalaisin tangolla. 

Tämä oivallus on hiipinyt mun päähäni ihan huomaamatta viimeisen vuoden aikana. Se on tehnyt liikkumisesta, syömisesta ja olemisesta paljon ihanampaa. Mä syön, jotta ei olisi nälkä (ja koska se on mahtavaa ja mä rakastan vanukkaita ja mokkapalajäätelöä), ja liikun, jotta mulla olisi hyvä olo ja että mä jaksan kontata tuon lapsen perässä.

Oikeastaan sillä, että minä olen "synnyttänyt nainen", ei ole enää tämän asian kanssa mitään tekemistä. Minä saan näyttää ihan muutenkin just tältä.

Nyt vain yritän pitää tästä oivalluksesta kiinni, koska se ei ole helppoa. Voi olla, että jossain vaiheessa taas joku inhottava kauneusihannevaatimuksen lonkero alkaa kuiskutella mun korvaani saatanallisia julmuuksiaan (tuo kielikuva meni jo vähän överiksi), mutta sitten pitää yrittää vain pitää tämä mielessä:

En roolita itseäni enää mihinkään "tukevan tytön" tai "epäliikunnallisen naisen" karsinaan. Ei mun tarvitse. Ei kenenkään tarvitse. Ihan riippumatta siitä, paljonko painaa tai kuinka usein harrastaa liikuntaa. Ei niitä rooleja oikeasti kenenkään ole pakko esittää. 

 

Onko teidän suhde omaan kehoon muuttunut aikuistumisen myötä? Miten ja miksi?

 

 

Lue myös:

Meikkaaminen ei ole mustavalkoista

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

Share

Kommentit

Uusi Alku

Jes, just näin! Mä ilahduin kovin viime kesän Balkanin reissulla, kun käveltiin yhdessä lapsen kanssa aika pitkiäkin matkoja päivittäin ympäri pitäjiä ja vuoristoja. Välillä, kun pienintä hapotti (usein kummasti ylämäissä ja pitkissä rappusissa) nappasin sen reppuselkään (toki me nyt taukoja ja jäätelöhetkiäkin pidettiin). Oli todella kiitollinen olo omasta kehosta ja siitä, että jaksan ja tykkään urheilla - se auttaa äitinä jaksamaan silloinkin, kun lapsi on jo kasvanut yli 20 kiloiseksi. Olisi jäänyt moni reissu tekemättä, jos ei olisi ollut tarjota lapselle reppuselkäkyytiä. Eikä siinä siis kiinnostanut se, että kunto nousee vaan se elämys, joka voitiin tehdä loppuun yhdessä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Nimenomaan! Siitä tulee niin hyvä fiilis, että "mää jaksan ja pystyn!" ja motivaatio liikkuakin on ihan eri.

Lisäksi mua on jeesannut paljon se, että "löysin lajini", jota kaikki aina painottavat. Eli sellainen liikuntamuoto, joka on ihan oikeasti enimmäkseen mukavaa ja kivan tuntuista. Mun laji ei siis ole "juokseminen" vaan "juokseminen kavereiden kanssa". :)

(Myös vesijuokseminen kavereiden kanssa yhdistettynä saunaan ja Uppopulla-kahvilan vissyyn on yksi mun lajeistani.)

saarah
visual diary

Niin hyvä kirjoitus! Tästä tuli itellekin jotenkin voimaantunut olo (vaikka vihaankin tota sanaa).

Ja hassua että oon aina pitänyt sua ehkä maailman urheilullisempana tyyppinä (joo nähdään salilla, mä juoksen sinne) enkä voinut kuvitellakaan että olisit joskus ollut jotain muuta :)

N. (Ei varmistettu)

Tosi hyvä kirjoitus, just juttelin yhden kaverin kanssa ihan samasta aiheesta. Sille oli tullut samanlaiset fiilikset äitiyden myötä ja mä oon ihan vaan vanhetessa (kolmekymppiä kolkuttaa parin kuukauden päässä, eli samaa ikäluokkaa ollaan) alkanut suhtautua omaan kroppaan paljon myönteisemmin. Toki olen myös lisännyt liikuntaa kun oon löytänyt sen oman lajini, mutta en tarkkaile syömisiäni enkä sen kummemmin enää murehdi makkaroitani. Oon hiton tyytyväinen et pystyn kuukausien jälkeen kyykkäämään melkein lattiaan asti, eikä tunnu juuri missään. Siis minä, joka vielä pari vuotta sitten hengästyi jos piti kiivetä kerrostalossa rappusia toiseen kerrokseen. Jee! :)

Takaisin asiaan, kaverin kans tosiaan mietittiin et minkä takia me oltiin teineinä niin kriittisiä ja jopa vihamielisiä itseämme (ja toisinaan muitakin) kohtaan? Mä en sietänyt juuri minkäänlaista kropan epätäydellisyyttä pahimpina teinivuosinani ja muistan katsoneeni esimerkiksi lukion saunabileissä joidenkin vanhempien tyttöjen vartaloita inhoten, koska “ne oli päästäneet itsensä levähtämään ihan täysin”. Siis mitä helvettiä?! Mistä tommonen paska-ajattelu oikein kumpuaa?? Samoin leikittelin ajatuksella anoreksiasta ja söin jossain kohtaa vaan omenan päivässä. Siis vittu YHDEN säälittävän omenan?! Ei se muutamaa viikkoa kauempaa kestänyt, mutta olin tosiaan hetken aikaa noin epätoivoinen “pullukan” identiteettini kanssa.

Kaverini ei ollut ihan yhtä kriittinen kuin mä, mutta tunnisti samanlaisen ajatuskuvion, hän kertoi myös vihanneensa ja vahtineensä omaa kroppaansa. En sitten tiedä oliko se joku meidän vinksahtanut tapa pitää edes jokin asia kontrollissa kun kaikki muu elämässä heitti yhtäkkiä häränpyllyä? Vai oliko se jonkinlaista epätoivoista pyrkimystä löytää paikkansa tässä maailmassa koittamalla tunkeä itseään siihen pienenpieneen, epärealistiseen Cosmopolitan-naisen lokeroon?
Veikkaan et varmaan molempia, sitä oli niiiiin epävarma ja samalla ihan sekaisin itsensä kanssa. Sit sitä esitti yli-itsevarmaa ja uskotteli itselleen et homma on hallussa kontrolloimalla kroppaansa ja syömisiään.
Ja nyt sitä sit on “päästänyt itsensä levähtämään” mutta se on ihan ok. Ihanaa olla sinut tämänkin asian kanssa :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Toi on niin totta, sitä oli paitsi julma itseään kohtaan, niin julma myös muita kohtaan, mikä sekin on ihan yhtä ongelmallista. Tämäkin on taas sarjassamme "miksi ei kannata haukkua muiden ulkonäköä": siinä asettaa myös oman ulkonäkönsä kritiikin kohteeksi.

Fiilistelijä (Ei varmistettu)

Liikkuminen ja urheilu kyllä auttaa hurjasti kaiken maailman omaan (ja muiden) vartaloon liittyvissä fiksaatioissa, kun voi keskittyä ensisijaisesti siihen mitä kropallaan voi tehdä ja millaisiin suorituksiin se taipuu. Toki lajivalinnalla voi olla suurikin vaikutus, ja jotkut lajit voivat tästä näkökulmasta aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta itseni ainakin teinivuosien pahimmilta itseinhoilta pelasti aktiivinen urheiluharrastus. Identiteetin ja kehon kuvan rakentuminen lajin ympärille tosin korostui, kun aktiivinen harrastaminen lukio-iässä loppui, mutta silloin oli ehkä jo ohittanut herkimmän vaiheen. Nykyisin, n. kolmikymppisenä, kohtuullisen fanaattisesti toista lajia harrastavana kaikki tekeminen ja oleminen kyllä tapahtuu lajiominaisen suorituskyvyn ehdoilla, kropan ulkomuoto täysin sivutuotteena.

iidis
Varpain jaloin

Ihana lukea tällainen teksti, kiitos. 

Itse olen ollut kaikkea muuta kuin sinut kehoni kanssa, jos en nyt koko elämääni, niin ainakin varhaisteinistä asti. Jos olisinkin välillä ollut autuaan tyytyväinen/tiedostamaton omasta kehostani, on elämääni aina eksynyt joku onneton turjake kertomaan, miten olisin kauniimpi 5 kiloa kevyempänä tai miten mun käsivarret on liian lihaksikkaat ja siksi miehekkään paksut. Pian nuo äänet on muuttuneet mun omaksi sisäiseksi äänekseni ja kun kroppa ei ole suostunut huippu-urheilijan ja Victoria's secret enkelin kropan rakkauslapseksi, on olo ollut kamala ja oma kroppaa kuvottanut. 

En voi vieläkään julistaa olevani sinut kroppani kanssa, vaan kipuilen yhä kroppani kanssa. Kuitenkin jo se, että muut naiset ovat löytäneet tasapainon itsensä ja kroppansa kanssa (ilman että se tarkoittaa omasta itsestä nauttimista vain täydellisissä mitoissa), luo minulle toivoa siitä, että kipuilu joskus olisi ohi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä kanssa nimenomaan toivon, että tämä mielentila jäisi pysyväksi. Ei sitä koskaan tiedä, koska joku itseinho lähteekin puskemaan päälle. Sitten pitää palata näihin ajatuksiin.

Jotenkin se Viktoorian salaisuus pitää saada hevon helvettiin päästä! <3

Kiti
Katso tarkemmin

Ihana postaus. :)
Mä löysin muutama kuukausi sitten lajin, joka on saanut mut ensimmäistä kertaa oikeasti innostumaan liikunnasta. Ja vaikka kroppa ei ole muuttunut paljoakaan, fiilis sitä kohtaan on muuttunut täysin. Hyvä olo vaikuttaa siihen, miten itsensä näkee. :)

Saarrarara (Ei varmistettu)

Mä olen päässyt myös näin 27-vuotiaana yli sellaisesta "jatkuvasta" ulkonäön miettimisestä. Asia ei tule mieleen enää yhtäkkiä ja monta kertaa päivässä, lähinnä silloin kun tarvitsisin uusia vaatteita, valmistaudun juhliin tai muuta missä on vähän pakkokin töllistellä itseään tarkemmin peilistä. Toki välillä syynään lässähtänyttä pyllyä ja rypistyviä kasvoja. Mutta se on jännä, miten pyllyn lässähdyksessäkin mua eniten häiritsee se, että koska pakaralihakseni ovat kutistuneet, en jaksa enää kyykkiä niin paljon kuin ennen. Eikä suinkaan se, että nyt en olee enää niin hottis. Ehkä kropasta kriiseily onkin vaihtunut naamasta kriiseilyyn, nykyään kun tekee mieli käyttää enemmän aikaa ihonhoitoon kuin ennen.......

Aloin 1,5 vuotta sitten satunnaisesti käymään telinevoimistelutunneilla, mikä on kyllä opettanut tosi paljon juuri sitä oman kehon suorituskyvyn arvostusta. Kehoon liittyvät tavoitteet perustuvatkin mulla nykyään taitoihin, ei ulkonäköön. Mietin lähinnä miten ja mitä kehon osaa treenata, jotta onnistuisin siltakaadossa tai pysyisi käsilläseisonnassa. En ajattele, että saisinpa kesäksi sikspäkin. Ajattelen, että oppisinpa kesäksi puolivoltin. Noh, helppohan mun on toisaalta myös puhua, koska olen luonnostaan hoikka. Lihaksia mulla ei vaan ole ollenkaan, ja selluliittiahan tunnetusti voi tulla laihallekin.

Toki mä välitän ulkonäöstäni edelleen, paljonkin. Laittaudun ravintolaan, käyn kampaajalla silloin tällöin, hoidan ihoani huolellisesti etten olisi niin näppyinen ja ryppyinen, valitsen vaatteet imartelevasti... Mutta toisaalta nykyään myös onneksi vaatekaupoilla sitä miettii, että "tämä vaate ei sovi minulle" eikä "minä en sovi tähän vaatteeseen". Se on helpottavaa. Lapsia mulla ei ole, olen 27-vuotias. Hyvä parisuhde on ehdottomasti auttanut pois ulkonäkökeskeisyydestä, saa olla sellainen kuin on ilman erityistä panostusta ja toinen silti kehuu ja koskettaa. Eikä tarvitse ajatella, että mites sitä nyt esiintyisi edukseen tuolla treffimarkkinoilla.

Mitä aiemmin tällaisia elämäänsä helpottavia juttuja hoksaa, sitä pitempään niistä ehtii nauttia. Kiva lukea mietteitä muiltakin, joilla on jonkinlainen valaistuminen asian suhteen tapahtunut. :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Mäkin ilman muuta edelleen olen kiinnostunut ulkonäöstäni ja tykkään jonkun verran satsata siihen. Se on semmoista itsensä arvostamista mulle. (Tämäkin on toki monimutkainen aihe.) Onneksi ei tarvitse enää surra ja stressata näitä ulkonäköjuttuja, vaan ennemminkin ne ovat ilo elämässä :)

E.J. (Ei varmistettu)

Tosi hyvä postaus jälleen kerran! Minulla on nuorena ollut ihan samanlaisia ajatuksia ulkonäöstäni ja epäliikunnallisuudestani! Nyt jälkeenpäin, varsinkin vanhoja kuvia katsellessa, en voi ymmärtää miten joskus lukioikäisenä olen voinut pitää esim. reisiäni paksuina?! Mähän olin superlaiha! Ja aina välillä oli jotain pieniä laihdutusprojekteja... Huh! Opin myös vasta kakskymppisenä, että liikunta oikeasti on tosi kivaa, salaisuus olikin vain se että kannattaa harrastaa sellaista liikuntaa josta itse tykkää ja nauttii! Uskallan väittää, että koulun liikuntatunnit on ollut suurin syypää siihen, että aiemmin inhosin liikuntaa ja pidin itseäni kömpelönä ja onnettoman huonokuntoisena. Se että lähes aina tulee valituksi viimeisten joukossa joukkueeseen ei motivoi ollenkaan edes yrittämään kun kuitenkin on saanut sen "huonon urheilijan" -leiman. Toivon todellakin ettei kouluissa enää harrasteta sitä, että opettaja valitsee kaksi (lähes poikkeuksetta luokan urheilullisimmat) "kuninkaaksi", jotka sitten saavat valita yksitellen joukkuejäsenensä...!
Myönnän että vielä vähän aikaa sitten kuvittelin olevani tyytyväisempi itseeni jos laihduttaisin kilon tai kaksi. Vasta nyt raskaana ollessani olen todella tajunnut kuinka mahtava kehoni on, ja vaikka kiloja onkin kertynyt tässä kuukausien aikana muutama voin rehellisesti sanoa etten muista että koskaan ennen olisin ollut yhtä tyytyväinen ulkonäkööni! Toivon että sama ajatusmalli jatkuu myös raskauden jälkeen, vasta silloin varmaan ymmärrän kuinka tärkeää on tuntea itsensä vahvaksi ja hyvinvoivaksi ja ettei kannata edes yrittää tavoitella jotain epärealistisia laihuusihanteita!

Juliaihminen
Juliaihminen

Just tämä, mielettömän ihanaa, että raskaana oleminen voi olla kehonkuvalle voimaannuttava kokemus. Mutta on se samalla myös hullua, että vain raskaana ollessa naisen pyöreys nähdään kauniina, silloin se on jotenkin oikeutetumpaa kuin koskaan muulloin. 

Mutta vaali ajatusmallia tarkoituksellisesti, yritetään pitää se päässämme! <3

Hieno kirjoitus, armollisia oivalluksia, elämää! Mulla samanlaisia kokemuksia synnytyksen jälkeen. Ja jotenkin se, miten lapsen mielestä oon ihana ja helmi, ja just siks, miten mun keho toimii eikä siks, miltä se näyttää. Oon myös harjoitellut puhumaan itselleni nätisti ja kivasti ulkonäöstä. Mies on aina ollut sitä mieltä, että näytän hyvältä ja kauniilta (ja voin vannoa, etten tosiaan oo :D), niin täytyyhän mun nyt sitäkin joskus alkaa uskoa. Ehkä saan tästä postauksesta tsemppiä lähteä ulos useammin, sillä se fyysisen toimivuuden puoli kaipaa vielä lempeyttä ja huomioo.

Tosi kiva juttu, että sulla on tästä asiasta niin hyvät fiilikset!!

Juliaihminen
Juliaihminen

Totta! Tuokin on niin ihanaa, kun lapsi tykkää ehdoitta minusta ja mun kropasta. Sille se on se normaali ja kaunis :)

Ellu123 (Ei varmistettu)

Törmäsin blogiisi vasta nyt mutta tämä sekä toi meikkijuttu oli hyvin kirjoitettu. Kiitos!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihanaa, kiitos! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana teksti! Homman juju ei ole oppia hyväksymään itsensä vaan oppia tykkäämään itsestään.

Ja nuo epäliikunnallisuusajatukset, niin tuttuja ja niin roskaa! Nykyään liikkumaan motivoi myös ajatus, että haluan opettaa lapsen ajattelemaan, että liikkuminen on ihan tavallinen arkinen asia, kuuluu tavalliseen elämään.

Joo, mulla on kanssa näin. Lasten kanssa liikkuminen ja aktiivinen elämäntapa on musta helppoa ja mukavaa, sitä ohjaa osittain se, että on niin paljon juttuja, joita muistan omasta lapsuudesta ja jotka haluan tarjota omillekin lapsille, ja toisaalta se, että tosiaan haluaa opettaa lapsille ulkona liikkumisesta tulevan hyvän olon. Muuten mulla on raskauden, synnytyksen ja imetyksen ulkopuolelta aika vastakkainen kokemus kuin Julialla. Olen aina ollut perusliikunnallinen ja nauttinut liikkumisesta ja toisaalta ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Kuitenkin nimenomaan liikuntaharrastukset slowjoogaa lukuunottamatta ovat tuottaneet niitä riittämättömyyden tunteita, että taitoni eivät riitä ja vartaloni ei taivu, niin kuin pitäisi. Olen kokenut, että nimenomaan maksetuissa liikuntaharrastuksissa lappaa pakkomielteisesti kehoonsa suhtautuvia (ja superkilpaiiluhenkisiä) ihmisiä, jotka tartuttavat kehonmuokkausvimman muihinkin kuin syömishäiriöiset konsanaan. Myös kaikki välineurheilulajit ovat täynnä harrastajia, jotka ammentavat jotain omaa sisäistä tyytymättömyyttään kilpavarusteluun. Lapset onneksi keskittävät omat ajatukset pois tällaisista jutuista ja kilpailuhengestä, ja pyöräily, laskettelu, hiihto ja retkeily onnistuvat hyvin sellaisilla varusteilla, joihin itse ollaan tyytyväisiä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, kyllä tämä aika lajiriippuvaista on. Itselleni sopii juuri tuommoinen kavereiden kanssa ppp-tahtiin juokseminen ja vesijuoksu. Kaikessa ei pysty kilpailemaan.

femma (Ei varmistettu)

Hjello!

Aamulla luin tätä bussipysäkillä.Tänään näin sut kiasmassa. Don't worry, definetely not fat. :)
Kerrankin bloggarin tunnistaa kyllä kuvista!

Kide (Ei varmistettu) http://www.lusikkalaatikko.blogspot.com

Mut pelasti ulkonäkökeskeiseltä ajattelutavalta sairastuminen. Kun kropan toimiminen ei olekaan enää itsestäänselvyys, niin sitä vaan iloitsee suuresti kaikesta siitä, mihin se kroppa vielä pystyy eikä siitä, miltä se näyttää, jaksa enää juurikaan välittää.

Mä en loppupeleissä tiedä, onko yhtään parempi/huonompi olla tyytymätön ulkonäköönsä kuin kehon toimivuuteen. Onnellisuuden avain on olla kiitollinen siitä, mitä on. Esteettistä arvoa ei voi erottaa tarkoituksenmukaisuudesta. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Ehkä täydellisessä maailmassa kaikki olisivat tyytyväisiä oman kroppansa ulkonäköön ja toimivuuteen. Mutta ainakin henkilökohtaisesti elämä tuntuu helpommalta ja mieli on parempi, kun keskityn siihen toimivuuteen enkä ulkonköön.

Lisäksi kehon toimivuus ei ole yhtä kapeassa muotissa kuin ulkonäkö: toimiva voi olla jokaiselle omanlainen, eikä missään sanota samalla lailla tarkasti (kuten ulkonäön kohdalla), että kuinka nopeasti pitäisi juosta tai paljonko pitäisi taipua johonkin jooga-asanaan. Toki lajien sisällä voi olla kilpailua, mutta noin yleisesti.

Mutta tajuan kyllä pointtisi hyvin!

Mä kyllä koen, että aina joku on joku jossain määrittämässä jotain normia, eikä mun mielestä vahva ole normina yhtään vähemmän painostava tai vaarallinen kuin laiha. Mutta ihanaa, että sulle rento liikkuminen on selvästi tuottanut hyvinvointia, niin itsellenikin aina kun sellainen porukka ja laji on löytynyt, missä jopa tasoeroista huolimatta säilyy ihana ilmapiiri.

Mari H (Ei varmistettu) http://www.marihblog.com

Mä oon monta kertaa kyllästynyt laihuttamiseen. En enää halua laihuttaa, vaikka haluaisin kyllä laihtua :D Nyt oon kuitenkin löytänyt iltakävelyt ja mun on vaan pakko päästä ulos joka päivä, koska siitä tulee niin hyvä olo!! Olenkin ajatellut vain harrastaa liikuntaa säännöllisesti ja jos vahingossa tämän myötä laihdun, en pistä pahakseni ;D

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin! Laihduttaminen on ihan semmonen viho viimeinen ajatuskapasiteettia syövä saasta. Muilla motiiveilla liikkuminen tuntuu paljon helpommalta.

Kommentoi