Liian korkealla olevat odotukset

Juliaihminen

Kun olin 8-vuotias, meidän mamma vei munt Eduskuntatalon portaille marssimaan ja huuteli kovaan ääneen: "Tässä menee Suomen kolmas naispresidentti." (Tuolloin Tarja Halonen oli vielä feministien märkä uni, mutta meidän mammalla oli silti tarkka visio asiasta.) Tämä täysin sekopäinen tapaus kuvastaa tällaista milleniaalisukupolven perustavanlaatuista "ongelmaa". Nimittäin monille meistä on aina hoettu, että sinä voit tehdä ihan mitä vain.

Ja minä uskoin. Totta puhuakseni, uskon edelleen, että voin tehdä ihan mitä vain. Ja minulle tämä reunaehdottomuus on näyttäytynyt jonkinasteisena ongelmana, sillä kun alan ajatella että jos kerran pystyn mihin tahansa, niin onko tämä tämmöinen sitten tosiaan se, mitä mä kaikkein eniten haluan?

Meillä milleniaaleilla (eli vuosien 1980 - 1995 välissä syntynyt niin sanottu Y-sukupolvi) saattaa olla vääristyneet odotukset omasta elämästään. Huffington Postin tovi sitten ilmestyneessä kirjoituksessa aiheesta puhuttiin hauskasti. Siinä milleniaalien ongelma tiivistettiin matemaattiseksi kaavaksi.

Onnellisuus = todellisuus - odotukset

 

Jos odotukset ovat liian korkealla, onnellisuus jää miinusmerkkiseksi. Jos taas odotukset ovat matalammalla kuin todellisuus, onnellisuus jää plusmerkkiseksi. Eli ei pitäisi odottaa elämältä niin paljon?

Mä mietin tätä tosi paljon noin vuosi sitten, kun mulla oli päällä jäätävä kolmenkympin kriisi. Oli sellainen olo, että hei mähän pärjäsin aina tosi hyvin koulussa ja opinnoissa, olen aina tehnyt paljon töitä, missä se mun palkinto nyt sitten on? Missä upea menestys? Missä on muiden ihailu ja kunnioitus? Mitä mä oikein elämälläni teen? Muistan, kun viime keväänä oikein piehtaroin omassa huonoudessani ja ajattelin, että hitto mikä luuseri.

Jotain outoa on tapahtunut tässä vuoden sisällä. En oikein saa enää edes kunnolla kiinni noista mun ajatuksista, vaikka silloin ne tuntuivat siltä kuin eivät koskaan väistyisi mun päästäni ja olisin ikuisiksi ajoiksi tuomittu miettimään, miten ja miksi valitsin väärin elämäni polulla.

Kyse ei ole siitä, että olisin jotenkin eeppisesti tässä välissä menestynyt elämässäni. En todellakaan, lol! Sen sijaan mä en enää osaa sanoa, mitä se menestyminen oikeastaan edes tarkoittaa. Sitä että on joku titteli? Tai että on niin paljon rahaa, että voi lentää ykkösluokassa? Tai että joku jossain kovasti ihailee sinua? Koko menestymisen käsite jotenkin karkaa, kun alan miettiä sitä enemmän.

Toki menestyvää ihmistä voi kuvailla niin, että hän saa mainetta, kunniaa, rahee ja vähän titteliäkin, mutta koko ajan on tullut enemmän sellainen olo, että elämä sitten kuitenkin koostuu hirveän arkisista palasista. Ja jos niistä ei pidä, niin se ei kyllä sitä menestystä korvaa.

Äh, kaikki tämä kuulostaa ylös kirjoitettuna kovin lattealta. Mutta ehkä mun odotukset elämältä ovat muuttuneet realistisemmiksi kuin mitä ne nuorena tai keskellä kolmenkympin kriisiä olivat. Nykyään mun odotuksiin kuuluu sellaista, että haluaisin tehdä jotain ihan mukavaa mutta ei niin stressaavaa hommelia päivisin, iltaisin haluaisin nähdä puistossa lapseni kanssa mun kavereitani ja viikonloppuisin haluaisin vetelehtiä. Ja tällä hetkellä odotukset elämältä täyttyvät hyvin, ja mä olen aika onnellinen.

No, on sekin tietenkin ankea ajatus, etteikö saisi odottaa elämältään menestystä ja glooriaa. Ja uskonkin, että etenkin monen naisen ongelma saattaa olla sellainen "ei minusta kuitenkaan siihen olisi" ja sitten ne eivät koskaan edes yritä, koska ympärillä olevat rakenteet voivat painaa ihmistä alas. Kyllä kaikkia on hyvä kannustaa, eikä se nyt varmaankaan ihmiselle hirveästi haittaa tee, jos isoäiti vähän hulluttelee Eduskuntatalon rappusilla.

Mutta omalla kohdalla olen huomannut, että mitään sellaista "unelmien työtä" tai "huippumenestyneen ihmisen elämää" ei oikeastaan ole olemassakaan. Riittää kun tekee jotakin, lähtee johonkin suuntaan ja kokeilee vähäsen, niin kyllä kaikkea kivaa saa tehtyä. Toki ihailen kovasti ihmisiä, joilla on tarkka suunnitelma ja sitten he toteuttavat sen, menestyvät ja ovat onnellisia. (Onneen on monta reittiä!) Mä en taida itse vain olla ihan niin päämäärätietoinen, vaikka ihan ahkera olenkin.

 

Millaiset odotukset teillä on ollut nuoruudessa elämältä? Ovatko ne toteutuneet?

 

Kuvat otti ystäväni Lauri Hovi Seurasaaressa viime syksynä. Näytän niissä hieman supersankarilta viittoineni, mutta sellaisesta elämästä en koskaan ole haaveillut

 

Aihetta liippaa myös:

Arvojen mukainen elämä

Kolmenkympin kriisi

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kun kävin psykologilla, hän ehdotti että oon tyytymätön elämääni koska mun odotukset on liian korkealla. Musta se oli tosi masentava ajatus, että tuun onnelliseksi kun lasken odotuksiani. Oma onnellisuuden resepti koostuisi kuitenki näin: onnellisuus = elämä joka tulee arvojasi. Esim. sä oot ehkä löytänyt tai vaan priorisoinut ne arvot jotka tekee sut onnelliseksi ja tyytyväiseksi ja niihin ei kuulu pelkästään menestyminen työssä (vaikka toki sekin voi olla tärkeää mutta ei itseisarvo) vaan kaverit, perhe ja vapaa-aika.

Sinänsä mun psykologin pointti oli hyvä, koska se laittoi ajattelemaan. En elä mun arvoilleni oikeaa elämää eikä myöskään mun tavotteet oo arvojeni mukaisia, siksi en ole onnellinen. Raha, hyvä työpaikka ja menestyneet opiskelut voi toki olla mukava lisä elämässä mutta en halua että se on ainoa jota jää mun elämästä käteen.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, jotenkin tuntuu, että kukaan muu ei voi sanoa, että "sinun odotuksesi ovat liian korkealla", koska mä ainakin kuulen sen sellaisena: "Sinä et pysty siihen." Enkä halua, että kukaan muu sanoo mulle sellaista.

Sen sijaan mun oli itse hyvä tajuta se, että mun odotukset elämää kohtaa saattoivat olla jossain vaiheessa vähän epärealistiset ihan vain jo siksi, että ne odotukset ovat olleet niin abstrakteja ja hähämisiä, ettei niitä välttämättä ole oikeasti olemassakaan. 

Mutta tämä arvojen miettiminen tuntuu olevan itselleni tosi tärkeä teema juuri oman onnellisuuden löytämisen kannalta. Toki mun itsenikin pitää vähän skarppaa niin, etten ala vaikka tuputtaa omia arvojani muille. Yleisesti ottaen yksi arvo ei ole tärkeämpi kuin toinen. Musta vaikkapa se, että itselläni on nyt yllättävänä konservatiivinen arvopohja (eli perhe prioriteettinä - ei sentään uskonto ja isänmaa), ei tarkoita sitä, että se olisi parempi arvo kuin vaikka työn tekeminen tai vapaana matkustaminen ympäri maailmaa. Sitä aina sortuu näkemään omat arvonsa niinä arvokkaimpina.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse olen tässä päässyt seuraamaan läheltä parin urallaan hienosti menestyneen henkilön eläköitymistä ja karu tosiasiahan on se, että uralla menestyminen ja rahan ja kunnian haaliminen on useimmiten jostain muusta pois (=esim. siitä että ois viettänyt riittävästi aikaa lasten ja ystävien kanssa, harrastanut mielekkäitä asioita yms) ja viimeistään sitten eläkkeellä, kun elämää ja identiteettiä ei voikaan enää rakentaa työn varaan, jääkin vain tyhjyys. Muutenkin elämän rakentaminen henkilökohtaisen menestymisen ja itsensä toteuttamisen varaan tuntuu vähän turhalta, lopulta kuitenki sit kuolee nii mitäs jäi käteen :D okei nyt oli kyyninen, mut ite aattelen et uratykkiyttä tärkeämpää on se et elää silleen et tekee työtä josta on hyötyä ihmiskunnalle (tääki on kiinnostava juttu, jotenki tuntuu et työ nykyään on lähinnä itsensä toteuttamisen väline ja ihan sama vaikka työkseen mainostaa ihmisille maailmaa tuhoavaa massamuotii mitä ne ei tarvii tai suunnittelis kemiallisia aseita kunhan se on se oma juttu) ja keskittyy siihen et ihmissuhteet on kunnossa. Toki työn pitää olla mielekästä, mut uskon et onnellisuus kuitenkin syntyy jostain ihan muualta :) tai tietysti parasta ois et elämän sisältö ois sopivasti hajautettu et jos yks pilari sortuu niin kaikki ei romahda (ja duunihan ehkä epävarmin tukipylväs minkä varaan elämänsä voi rakentaa!)

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä olen jopa yllättänyt itseni siinä, miten tärkeää mulle on, että työni tuo lähtökohtaisesti maailmaan enemmän hyvää kuin huonoa. Ennen luulin, että ajattelen työn olevan "vain työtä", mutta kun mietin mitä oikeasti haluan tehdä, niin aika nopeasti kaikki sellainen, mikä mun mielessäni aiheuttaa selvästi enemmän huonoa kuin hyvää karsiutuu pois. Sitten on toki koko joukko hommia, joista ei voi sanoa, kummasta on kyse. 

Toisaalta kun mielessä on selvänä tämä johtotähti, niin valintoja on paljon helpompi tehdä: on olemassa jonkinlaiset reunaehdot!

VV (Ei varmistettu)

Mulle toi työn hyvyys/huonous toimii tosi perustavanlaatuisena ohjenuorana, ja ehkä jos kaikki ajattelisivat niin (hyvyys ja huonous on tietty subjektiivista) niin maailmassa vois olla vähemmän niitä kemiallisia aseita tai massamuotia. Toiveikas ajatus.

Moromoro (Ei varmistettu)

Mä ihailen sua!

Jesjesjes, niin hyvä teksti!!! Mä kärsin ennen hirveästä alemmuudentunteesta ja riittämättömyydestä. Mikään ei koskaan ollut tarpeeksi, mitä tahansa tein. Sitten päädyin psykoterapiaan ja vähitellen opin olemaan tyytyväinen elämääni ja ylpeä tekemisistäni. Välillä hairahdun ajattelemaan, että oon ihan tylsä ja saamaton ja mun olisi pitänyt jo saavuttaa jotain hienompaa. Mutta sitten onneksi tuun järkiini, ja tajuan että rakastan mun elämää juuri tällaisena! Musta tuntuu, että yhteiskunnan odotukset korkeakoulutetulle kolmekymppiselle on kovat ja toki some pahentaa tietyllä tavalla tilannetta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Erittäin hyvä pointti, ja onneksi sanoit tämän!

Tajusin, että mä sain tämän kuulostamaan siltä, että ne odotukset lähtisivät sisäsyntyisesti minusta itsestäni. Eihän se tietenkään niin ole, vaan tässä on tonneittain yhetiskunnan ja kulttuurin luomia paineita "menestyksestä" ympärillä. Ja sitten koko julkiseen keskusteluun liittyy vielä aimo annos tekopyhyyttä: näennäisesti sanotaan, että arvostakaa perhettä ja vapaa-aikaa, mutta sitten kuitenkin pohjimmillaan mediassa yms nostetaan aina esiin ihaillen niitä huippuyksilöitä, jotka tekevät vain töitä päivät pääksytysten ja ovat sillä lailla menestyneitä.

Kevätpäivä (Ei varmistettu)

Itse ajattelen, että nämä ikäkriisit saattavat johtua siitä, että elämä tuntuu ns. valuvan ohi ilman jotain erityistä merkityksellisyyttä (jota en osaa sen enempää avata). En niinkään näe, että kyse olisi pelkästään esim työssä tai ylipäänsä elämässä menestymisestä, oli mittari sitten raha tai tittelit. Itse olen ikäkriiseiltä välttynyt, ja ajattelen sen johtuvan hyvin pitkälle siitä, että olen kokenut elämässäni hyvin paljon. Siis elänyt elämääni. Tehnyt ehkä perinteistä poikkeavia ratkaisuja, hyvin rohkeasti. Tehnyt niitä asioita, joita haluan, esim työelämässä. Tällä hetkellä elän juuri sellaista elämää mitä haluan, perhe-elämä, työ ja vapaa-aika balanssissa, ja tulevaisuus näyttää avoimelta ja houkuttelevaltakin. En pidä todennäköisenä, että joidenkin vuosien päästä kolkutteleva 40v saisi ahdistumaan. Niin, ja ilman sen enempiä suunnitteluja/odotuksia kaikki on tapahtunut :)

Milleniaali (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus!
Tuohon huffpostin artikkeliin liittyen olen huomannut ainakin omassa työelämässäni toisen häiritsevän piirteen, vaikka allekirjoitankin monet lumihiutaleajatukset jotka ohjaavat meitä milleniaaleja. Itsekin koin lapsuudessani painostusta siitä, että työn pitää olla mielekästä, ja laittamalla ajatukseni siihen pääsen pitkälle. Ne odotukset on pääsääntöisesti minun päässäni, mutta myös vanhempieni päässä. Varmasti moni työttömänä ollut on kuullut vanhemmiltaan (tai joltain vanhemmalta henkilöltä) kuinka pitää vain reippaasti soittaa tai kävellä CV kädessä työpaikalle. Heidän aikanaan työnhaku oli nimenomaan tuota, omaa pulssi ja CV, ole ajoissa paikalla, äläkä ole täysi mulkku niin pääset tasaisille uratikkaille, missä nouseminen on taattua. Heidän yllättävän hyvin sujunut työelämänsä luo epärealistiset odotukset meidänkin työelämälle, ja jos me emme onnistu niin se johtuu varmasti yrittämisen puutteesta. Ainakin itse kuulen läheisiltäni kommenttia tästä, sillä jos olen maininnut työhaaveistani saan aina vastaukseksi "no mene ja tee", ja jos ja kun en heti onnistunutkaan, on kyseessä yrittämisen puute. Ja jos tähän soppaan lisätään ajatus jokaisen yksilöllisyydestä ja uniikkiudesta, se kertoo epäonnistumisen johtuvan täysin sinusta. Sen lisäksi että kaikki onnistumiset laitetaan meidän persoonien piikkiin, myös jokainen epäonnistuminen on henkilökohtainen. Näen oman ikäisissäni paljon enemmän epävarmuutta ja pahoinvointia kuin etuoikeutettua ajattelua tai ylimielisyyttä, ympäristön sekä omien odotusten vuoksi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kyllä! "Omaa pulssi" - amen to this. Oma pappani kertoi, että hän 1950-luvulla, ollessaan taloustieteen opiselija yliopistolla, oli kävellyt Turussa katua pitkin, nähnyt pankin, piipahtanut siellä ja saanut työn. Sittemmin hän eteni samassa pankissa johtajaksi.

Ei onnistu kyllä enää tänä päivänä. Samalla tavalla työn hakeminen on muuttunut älyttömästi sitten 1980-luvun. Pelkkä sellainen "pyydä universumilta niin saat" -puhe yksilötason menestyksetsä voi olla hyvinkin hajottavaa, koska kaikilla ei ole suhteita tai puhdasta tuuria työn haussa. 

Itse esimerkiksi ihmettelen aina niitä ylväitä kertomuksia, kun ihmiset sanovat tehneensä töitä 13-vuotiaasta saakka. Mistä sait ne työt? Usein lapset saavat työnsä nimenomaan vanhempiensa suhteiden kautta. Itse olisin halunnut kovasti 15-vuotiaana kesätöihin, mutta ei ollut mitään paikkaa minne mennä.

Maira__ (Ei varmistettu)

No hei tää just! Ihan pikkuisen ohi alkuperäisen aiheen, mutta aina kummeksuttanut nämä ”tehnyt töitä 13v saakka” jutut. Että mistä ne työt taikoontui ellei vanhempien tms suhteiden kautta? Meikä asui lapsuuden pikkukylällä jossa meillä ei ollut sukua eikä kunnon suhteita (isän pankinjohtajuus paikallisessa oli vain miinus), työt 13-18 vuotiaana oli turha toivo.

Riinainen (Ei varmistettu)

Sitä vaan että "Kyse ei ole siitä, että olisin jotenkin eeppisesti tässä välissä menestynyt elämässäni. En todellakaan, lol!" sanoo naikkonen, joka on vuoden aikana pytynyt tekemään VALTAVAN muutoksen työelämässään itseään miellyttävämpään suuntaan ja esim saanut KAKSI kirjadiiliä (joista yksi on ilmeisesti jo kirjoitettu!) Jos tämä ei ole menestymistä elämässä, niin en tiedä mikä on?

Ehkä sitä pitäs vaan muistaa, että elämässä menestyy niin sadalla miljoonalla tavalla jo yhden elämän aikana. Saati sitten kun alkaa vertailemaan muita elämässä menestyjiä keskenään. Joku menestyy elämässä tekemällä ja kasvattamalla lapsia, osa kasvattamalla liikevaihtoa ja osa kasvattamalla kirjoittamiensa kirjojen lukumäärää. Ja osa taas täysin päinvastoin menestyy, jos kaikki nämä asiat ovat miinuksella ja esim se lorviskelu on prioriteettina.

Oon kyllä kirjoituksen pointista 100 % samaa mieltä, vaikka samaan aikaan kipuilen sen kanssa "että oon 25 ja vuosi sitten valmistunut enkä vieläkään unelmieni työpaikassa, johon vaadittaisiin 10 vuoden kokemus, lol"

Vierailija (Ei varmistettu)

Tähän urapuheeseen liittyen osuva klippi, olkaa hyvä: https://youtu.be/gjON3cwjILQ eli älkää huijatko itseänne ura-ajatuksilla, suurimmalla osalla on kuitenkin vain työ, ei uraa. Eikä välttämättä ole mitään järkeä halutakaan uraa, se vaatii järjettömästi aikaa ja panostusta!

Toinen ajatukseni liittyy noihin kesätyöpaikkojen vähyyteen. Voisiko olla niinkin, että ilman suhteita ei osata hakea töitä oikeista paikoista? Varsinkin nuorena kaikki hakevat sitä vaatekaupan myyjän tai mansikanpoimijan paikkaa, eli 500 hakemusta per paikka. Kuinka moni käy kysymässä Ypäjän naruvalmiste oy:n tehtaalta pakkaajan tai siivoojan hommia? Itsellenihän työelämän todellinen, piilotettu monimuotoisuus on alkanut valjeta vasta lähempänä kolmeakymppiä, en ihmettele yhtään vaikka tätä ei 80% väestöstä vielä olisi hoksannutkaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiinnostavaa! Ollaan puhuttu kavereiden kanssa tästä ilmiöstä, mutta vaikutelma on, että kuilu ei kulje v.1980 vaan ehkä 1986 kohdalla.

Omassa ja 80-luvun alussa syntyneiden ystävien lapsuudessa ajan henki oli vielä, että ihmisellä joko on tai ei ole jotain lahjakkuutta ja ns ”niillä mennään”. Ei kannata tehdä itsestään numeroa eikä odottaa liikoja, koska sitten vaan pettyy. Oikeastaan Saara Turusen Rakkaudenhirviön lapsuuskuvaus aika osuvasti kuvaa ajan henkeä. Monilla on kestänyt vuosia tajuta oma kapasiteettinsa.

Tilanne on kyllä täysin päinvastainen hieman myöhemmin syntyneiden tilanteeseen. Pääasiassa minusta muutos on positiivinen ja kannustaa unelmoimaan ja tavoittelemaan haaveita, vaikka onhan tuossa omat ongelmansa.

Oman lapsen kasvatuksessa olen paljon miettinyt, miten kannustaa ilman, että lataa epärealistisia odotuksia tai luo illuusion, että tavoitteet voi saavuttaa ilman työtä. Hyvä neuvo oli mielestäni jostain lukemani ohje, ettei kehu lapsen taitavuutta tai lahjakkuutta vaan harjoittelua tyyliin: ”meneepä hienosti, sinä olet harjoitellut tosi ahkerasti ja osaat tosi hyvin!”

Toinen viime aikoina kypsyny ajatus on, että haluaisin opettaa lapsen fiilistelemään arkisia juttuja erilaisten wau-kokemusten sijaan. Että tehdään perheenä mieluummin yhdessä kivoja arkisia juttuja kuin kaikkea superlatiivihommaa. Onnellisimpia ovat nimittäin he, jotka nauttivat tavallisesta arjesta, sitä kun on lähes aina saatavilla. Arjen rutiinit myös yleensä tukevat henkistä hyvinvointia. Itse onneksi kuulun tähän arjen ystävien ryhmää, kivasta arjesta käsin voi sitten välillä tavoitella jotain jännempääkin.

Kolmas ajatus on yrittää opettaa, että tärkeintä ei ole aina tavoitella itselle maksimaalista menestystä vaan onnea voi kokea myös auttamalla muita. Se on ainakin omaan elämääni tuonut paljon mielekkyyttä ja merkityksellisyyden kokemusta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus! Elämässäni on ystävä, joka tänä vuonna täytti kolmekymmentä. Hän ei ole lukion jälkeen opiskellut mitään, ja on tehnyt monenlaista työtä ihan vaan rahan takia, tällähetkellä vaateliikkeessä. Hänen elämänsä ei ole ura tai sen tuoma menestys. Ennen häneen tutustumista ajattelin, miten kukaan edes voi olla onnellinen niin "vähällä" ilman mitään sen suurempia uragoalsseja. Ihmisille riittää tietysti eriasiat, mutta erilaiset perspektiivit siihen, mikä on elämässä arvokasta tai tavoiteltavaa tekevät pelkästään hyvää.

CougarWoman
CougarWoman

Musta tuntuu että mä olen sekä kulkenut uratikkaiden alta, että samanaikaisesti onnistunut kompastumaan niihin. Niillä kiipeäjäksi kun minusta ei nimittäin ole.

Olen aina ajatellut jotenkin epämääräisesti siten, että olen menestyjä, jos mun elämässä on mun omasta mielestä kaikki hyvin; eli olen siirtänyt menestymisen pois sieltä taloudelliselta ja statuspuolelta ennemminkin sinne henkisen menestyksen (tässä vaiheessa käyn halaamassa puita ja hoen parit mantrat) puolelle. Eli että heräisi aina tyytyväisenä ellei jopa onnellisena, olisi ainakin perusterve, ja tekisi asioita, joista tykkää. Siihen päälle vielä hyvät ystävät ja puoliso niin avot.

Totta kai tuohon tyytyväisyyteen ja onnellisuuteen liittyy se, että on jonkin verran sitä rahanpoikastakin, ettei tarvitse viettää öitä valvoessa miettien, mistä saadaan rahat sähkölaskuun. Mutta en mä jotenkin koskaan ole osannut mitata omaa menestymistäni pelkällä työmenestyksellä.

lipe (Ei varmistettu)

Ensinäkin: ihailen sua ihan hirveesti!
Toiseksikin: Tää tulee jotenkin todella lihaksi yliopiston viimesinä vuosina. Tässä kun minä ja kurssilaiset vielä kelataan että luoja, kun joskus jonkun duunin sais niin olisi iäti kiitollinen. Sitten törmää valmistuneisiin opiskelukavereihin, jotka valittaa, että töissä on tylsää, ja haaveilevat jostain ihan muusta. Sillon aina havahdun siihen, että nää ihan samat tyypit vielä vuosi sitten haaveili ihan mistä vaan työstä, ja todennäköisesti sen saavutettuaan olivat hetken reippaasti plussalla tossa yhtälössä, mutta odotusten noustua karahtivat taas miinukselle.

Vierailija (Ei varmistettu)

Aivan samaa olen pohtinut. Ja kun kelataan vielä muutama vuosi taaksepäin, unelmien täyttymykseltä ja suurelta menestykseltä tuntui sen kilpaillun opiskelupaikan saaminen - paikan, joka jää monelle tässä elämässä vain haaveeksi. Välillä tuntuu, että todellisuus ja käsitys menestyksestä hämärtyy sitä enemmän, mitä "pidemmälle" pääsee.

lipe (Ei varmistettu)

Totta, sekin vielä!

norps123 (Ei varmistettu)

Tämä postaus ja nää kommentit! Ihan samoja asioita olen kelaillut ja niiden kanssa kipuillut. Lohduttavaa tietää ettei ole yksin :) Ja täällä on todella hyviä ajatuksia siitä, miten alemmuudentunnetta, riittämättömyyttä ja sitä tunnetta, ettei ole saavuttanut tai tehnyt "mitään", voi helpottaa.

Mun mielestä on hyvä tunnistaa paitsi ympäröivästä yhteiskunnasta, omasta tuttavapiiristä ja somesta tulevia paineita, myös vanhemmilta tulevia paineita. Mitenkään syyllistämättä heitä, koen että minulle tuputettu, sinänsä kaunis ja hyvä ajatus siitä, että olen hyvä, voin tehdä mitä haluan, on tärkeä tähdätä korkealle, hyvään koulutukseen ja työpaikkaan jne., on kääntynyt itseään vastaan. Enkö olekaan riittävä itsenäni, vaikka en olisi mitään edellämainituista tai saavuttaisi näitä asioita?

Aiemmassa kommentissa olikin hyvä pointti siitä, jonka luin muistaakseni Hesaristakin joku aika sitten, että lapsia ei pitäisi kehua (tai moittia) heidän suorituksistaan tai ominaisuuksistaan, vaan siitä että on ylipäänsä yrittänyt, oli tulos mitä tahansa.

Eliina (Ei varmistettu)

Vähän erilainen näkökulma: musta tuntuu, että mä olen aina odottanut elämältä fiilismielessä enemmän! Että rakkaus on aina syvää ja tasa-arvoista, että aina aurinkoisena päivänä on ihanan pirteetä ja hyvä mieli ja lämminpalautan, sadepäivinä taas lämmin, kotoisa olo ja leffamaratoni ja pussi karkkia tuntuu maailman parhaalta.

Mutta miltä se maailman parhaalta sitten tuntuu? Kun näyttää olevan niin että usein aurinkoiset päivät eroaa muista päivistä vaan sään puolesta, sadepäivänä ei kiinnosta kattoo leffaa ja puoliso on ihana ja kiva tyyppi ja syviätoivon rakkaustunteiluja ei ookaan joka päivä, välillä se jopa vituttaa.

Koko elämä on ihanaa ja uskomatonta, nauti hetkestä, on luonutkin mulle paineen siitä, että pitäis nauttia ruhtinaallisesti joka helvetin sekunnista, ja sitten on muka joku pielessä kun 85% prosenttia elämästä onkin ihan vaan perusjees. Että muka pitäis korjata jotain.

Vai onko sitten kuitenkin niin että se perusjees onkin ihan riittävä olotila?

tyytyväinen (Ei varmistettu)

Amen!! Ensimmäistä kertaa joku puki sanoiksi mua jo jokusen vuoden vaivanneet ajatukset. Muistan suhteemme alkuajoilta keskustelun, jolloin kysyin nykyiseltä aviomieheltäni, mistä hän haaveilee, minkälaisia tavoitteita hänellä on tulevaisuuteen liittyen. Hän vastasi, että on todella tyytyväinen elämäänsä tuossa hetkessä, eikä haaveile mistään sen suuremmista asioista - toivoo pysyvänsä jatkossakin terveenä ja tyytyväisenä. Hänen vastaus oli minulle kuin märkä ja homeinen rätti vasten kasvoja. Ajattelin, että miten korkeastikoulutettu, fiksu ihminen voi sanoa, että hänelle riittää tyytyväisyys ja että hän ei halua havitella kuuta taivaalta eikä vastuullista sekä stressaavaa johtotehtävää urallaan. Hän ei myöskään haaveillut suuren talon / palatsin ( :D ) rakentamisesta meille. Olimme juuri ostaneet yhdessä rivitaloasunnon ja hän näki itsensä ihan hyvin asuvansa koko elämänsä tuossa asunnossa. Olin järkyttynyt ja taisin jopa ääneen kyseenalaistaa yhteensopivuutemme, koska haaveemme elämästä olivat niin erilaiset. Pikku hiljaa olen kuitenkin oppinut, että tyyväisyys on myös minulle tavoite ja tila, jossa olen onnellinen. Jatkuva haaveilu ja eteenpäinmenemisen vimma ovat olleet minulle osittain esteenä tyytyväisyydelle ja onnellisuudelle. Ajattelin pitkään, että koska en ole vielä kansainvälisen yrityksen johdossa (haaveeni, kun aloitin yliopistossa kauppatieteiden opinnot) en voi olla nykyiseen työhöni enkä itseeni tyytyväinen. Laskemalla omia odotuksiani ja luopumalla osittain hyvinkin korkealentoisista haaveista, olen tullut huomattavasti onnellisemmaksi ja pystyn olemaan aidosti tyytyväinen useampaan osa-alueeseen elämässäni. Enää en koe tarvetta vertailla itseäni opiskelutovereihini, heidän saavutuksiin. Olen myös oppinut rakastamaan ihanaa omaa rivitalokotiamme enkä haaveile enää minkään järjettömän kivilinnan rakentamisesta :D On todella vapauttavaa osata olla tyytyväinen ja siten myös onnellinen.

Räyhälä
Räyhälä

Aah kiitos tästä postauksesta, vaikka itse makaankin jossain suonpohjalla kaikkien näiden asioiden ja tähän liittyvien tunteiden kanssa niin etten pysty kommentoimaan tähän edes mitään järkevää.

Tää luo uskoa siihen, että kolmenkympinkriisistä on mahdollista selvitä <3

Sunny Day (Ei varmistettu)

Tuo on ihan tervettä aikuistumista. Enkä tarkoita että pitäisi luopua unelmistaan ja suurista suunnitelmistaan. Kolmekymppisenä ehkä vihdoin havahtuu siihen, että kenelle niitä asioita suorittaa? Onko oikeasti omia juttuja vai jotain mitä kuvittelee muiden odottavan. Lisäksi jokainen kohtaa ennemmin tai myöhemmin vastoinkäymisiä, niiden myötä se tavallinenkin alkaa tuntua mukavalta.

HI (Ei varmistettu)

Mua jäi mietityttämään, miten onnistuu vetelehtiminen viikonloppuisin kun kotona on taapero?

(Tekstisi oli hieno, mutta multa ei nyt irtoa tämän syvällisempää kommenttia.)

Emilioo (Ei varmistettu)

Huippu postaus! Tämä ja arvojen mukaista elämää on kyllä osunut meikäläisen kohdalla maaliin. Valmistun kesällä maisteriksi ja jatkuva uratyökriiseily on päällä. Onneksi tuo mainitsemani arvopostaus tuli juuri kun olin hyväksymässä kunnianhimoisen työtarjouksen mutta jonka vuoksi tiesin joutuvani hirveään myllytykseen ja tekeväni töitä miljoona tuntia viikossa, myös viikonloppuisin ja sen lisäksi olisi vielä pitänyt muuttaa uuteen maahan josta en tietysti tunne myöskään ketään. Tulin siihen tulokseen että arvostan enemmän ystäviäni, rakasta asuinkaupunkia ja poikaystävän kanssa vietettyä aikaa kuin titteliä ja työsavottaa. Nyt yritänkin tasapainotella että mikä olisi oikea "odotusaste" itselle, eli mikä olisi tarpeeksi haastavaa ja mielekästä työtä ja miten työ ja muu elämä olisi balanssissa. Ja olenko valmis uhraamaan (ja kuinka paljon) tittelin hienoudessa ja palkassa jotta voin työskennellä arvojeni mukaiselle firmalle. Hankala homma tämä kaiken tasapainottelu! Tuntuu että monella vastavalmistuvalla (ja miksei muillakin) on hirveä paine valita "oikein", että nyt pitäisi saada haastava/kunnianhimoon sopiva työ eikä "tuhlata" kovalla työllä ansaittua tutkintoa ja koulutustasoa. Ainahan voi valita uudestaan, vielä kun tämän pitäisi mielessä itsekin. Helposti sitä on itselleen liian ankara.

Rapu_ (Ei varmistettu)

Ymmärrän hyvin ja samalla kipuilen tämän asian kanssa.
Arkeni on onnellista, paljolti myös odotusten säätämisen, mutta myös yleisen elämänkokemuksen ja -hallinan myötä.
Siltikin suren sitä, että en todennäköisesti onnistu muuttamaan maailmaa yhtään paremmaksi. (juuh, ei se odotusten säätäminen ehkä ihan ole nappiinsa mennyt)

vilhelmiinah
VILHELMIINA H.

Juuri kirjoitin kans blogiini aikuisiän odotuksista, mitä kuvittelin teini-iässä minulla olevan nyt 26 vuotta kun täytän. Mitään minulla ei niistä odotuksista ole, eikä se niin haittaa. Ne odotukset täyttyy jos niin on tarkoitettu, sillä välin elän niin pitkään ''itsekästä'' vapaata elämää omien ehtojen sanelemana kun voin, tai haluan. Jokaisen elämä kun kulkee eritahtiin ja se on ihan parasta se. :)

TW (Ei varmistettu)

Kiitos, Julia, kiitos. :)

annepa (Ei varmistettu)

Taannoin työskennellessäni helevetin isossa firmassa vioin sitä, että siellä ainoa tapa yletä oli joutua tai päästä esimieheksi. Siis jos oli tosi hyvä koodari niin siitä ei päässy etenemään urallaan muuten kuin päätymällä esimieheksi. Kaikista ihmisistä ei kuitenkaan ole esimiehiksi ja niinpä tässäkin firmassa nähtiin todella pahoja tilanteita. Oliko ne esimiehet sitten menestyneitä? He olivat ylenneet, mutta olivat aivan väärässä työssä ja siitä kärsivät he itse sekä heidän alaisensa. En usko, että oli kovin menestyksekäs olo. Firma kuitenkin hoksasi jossain vaiheessa, että joo, ei kaikki sovellu esimiehiksi ja kehitti kaksi urapolkua: toinen ihmisten johtamiseen ja toinen asioiden johtamiseen. Esimerkiksi koodinikkari, joka osasi hakkeroitua paikkoihin, saattoi päätyä vastaamaan tietyn osa-alueen tietoturvasta olematta kenenkään esimies.

Menestyminen käsitetään muillakin tavoin väärin. Pitäisi muka aina pyrkiä eteenpäin ja tehdä älyttömästi töitä. Minusta menestyminen voi olla sitä, että saa niin hyvää palkkaa, että voi tehdä vaikka nelipäivistä työviikkoa. Tai sitä, että tekee juuri sitä mitä haluaa, vaikka ei saisikaan siitä seitsemän tonnin kuukausituloja. Minä esimerkiksi en halua olla mikään suuri johtaja. Voisin olla pieni johtaja, esimerkiksi laatujohtaja. Päällikkö voin olla ja olenkin, sillä on vähemmän valtaa kuin johtajalla. Vähemmän valtaa tarkoittaa vähemmän stressiä. Menestyminen muuten liitetään usein nimenomaan valtaan, johon liittyy myös vastuu eikä kaikki ihmiset vaan pysty hanskaamaan isoa vastuuta. Esimerkiksi minä en pysty stressinsietokykyni takia enkä edes halua isoa valtaa ja vastuuta.

Koen, että olen tällä hetkellä hyvässä työssä josta saa ihan hyvää palkkaa, mulla on mies ja koti ja saan tehdä suunnilleen mitä haluan (paitsi nelipäiväistä työviikkoa). Joskus ottaa päähän, kun en voi matkustaa niin paljon kuin haluaisin, koska mulla on koiria, mutta sekin on oma valinta. Mieluummin koira kotona kuin viikko ulkomailla. Koen siis olevani menestynyt, vaikka en olekaan suuri johtaja linnassaan ja menestyneisyyteni ei noudata sellaista yleistä käsitystä menestymisestä.

Vierailija (Ei varmistettu)

"Riittää kun tekee jotakin, lähtee johonkin suuntaan ja kokeilee vähäsen, niin kyllä kaikkea kivaa saa tehtyä."

Ihanasti ja lohdullisesti sanottu, ja kokemukseni mukaan pitää usein paikkansa!

Luin jokin aika sitten jostain, en enää muista mistä, kirjoituksen, jossa pohdittiin sitä, että entäs jos sellainen tavallinen, keskivertoelämä olisikin ihan tarpeeksi. Että saa tehdä mielekästä ja merkitykselliseksi kokemaansa työtä ja viettää aikaa rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Eikö siinä ole jo aika paljon sisältöä ja menestystä yhdelle elämälle.

Ylipäätään menestyksen voi määritellä niin monella eri tavalla. Ihmiset myös ponnistavat kovin erilaisista lähtökohdista, jolloin yhden lähtökohtiin ja itsestään selvinä pitämiin asioihin pääseminen voi olla toiselle jo valtavan työn takana ja näin ollen menestys.

Löysin blogisi sattumalta ihan hiljattain ja olen jo aivan koukussa. Kirjoitat hauskasti, ja vaikutat viisaalta ihmiseltä. Olen saanut monta hyvää oivallusta lyhyessä ajassa, vaikka elämäntilanteeni poikkeaakin monella tavalla omastasi. Ihanaa kevättä! :)

Sopa (Ei varmistettu)

Mä oon 78 syntynyt ja mulle on myös koko lapsuus ja nuoruus julistettu/mediastakin toitotettu tuota, että voi tehdä ihan mitä haluat ja saavuttaa "kaiken". Mulle tuohon ehkä liittyi vielä se (lienee lapsuudenperheeni kommunikaatiotyylistä peräisin), että koska mä olen niin lahjakas tms., niin nää asiat vaan tulee tapahtumaan mulle, ilman, että mun tarvitsee hirveästi tehdä mitään, ja sitten kun asiat eivät tapahtuneet automaattisesti niin koin sen iskuna mun lahjakkuus/erinomaisuususkomuksille. Onneksi, koska sitten opettelin tekemään töitä.
Mä oon ehdottomasti samaa mieltä, että odotusten laskeminen voi joissain tapauksissa edesauttaa onnellisuutta, nimenomaan silloin kun odotukset tai ajatukset niiden saavuttamisstrategiasta on epärealistisia, esim. just toi ajatus, että lahjakkaalle kaikki tapahtuu itsestään. Mutta jos odotukset/haaveet on saavutettavissa ja ihmisellä on realistiset käsitykset siitä, miten ne voi saavuttaa, tai sitten ei aikomusta saavuttaa niitä vaan vaan nauttia niistä, niin silloin ne on hyvä säilyttää.

sp (Ei varmistettu)

Mun ongelma on se, että haluan pelastaa maailman. Siinä tavoitteessa mikään työ ei lopulta tunnu riittävän merkitykselliseltä ja olen vaihtanut alaakin jo kerran. Nyt jälleen kerran on alkanut tuntua taas siltä, ettei nykyinenkään työni ole se mitä haluan tehdä. Mutta mikä sitten olisi? Kun ikä alkaa lähestyä neljääkymmentä, pitäisi jo osata tehdä valintoja ja päättää miksi haluaa isona alkaa. Olen paikannut merkityksettömyyden tunnetta toimimalla vapaa-ajalla erilaisissa luottamustehtävissä, ja ehkäpä sen mielekkään työnkin voisi jossain vaiheessa löytää sitä kautta. Niissä hommissa palkkatöitä on vain tarjolla harvoille ja esimerkiksi politiikassa joutuu myymään itsensä julkisuudelle ja tottumaan yleisenä roskasankona olemiseen.

Anne A. (Ei varmistettu)

Tää on paras blogi koko maailmassa ja sä oot ihana. En oo koskaan sanonut näin tuntemattomalle, mut oot! Tuot todellakin maailmaan lisää hyvää. Jatka samaa rataa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tässäpä erilainen näkökulma. Ilmeisesti olen onnellinen poikkeus.

Minulle on pienestä asti sanottu, että olen lahjakas. En ole kokenut tätä mitenkään laiskistavana (kommenteissa ehdotettiin tämän olevan yksi mahdollinen seuraus), vaan uskoin siihen, että jos muutkin pääsee lääkikseen, niin hitto vie niin mäkin. Ja niin mä pääsin. Yhä mua helpottaa elämässä se, että tiedän olevani lahjakas, sillä uskallan tarttua mihin tahansa haluamaani projektiin, koska tiedän selviäväni siitä. "Mitä tekisit jos et pelkäisi?" Tätä.

Ja mulle on sanottu, että pitää tehdä elämässä just sitä mikä tekee onnelliseks ja että pitää tehdä mielekästä työtä. Vinkki teille jotka vielä tätä etsitte, niin sitä lääkärin työ on. Mulle tämän asian toteaminen ei siis ole ollut haitaksi, vaan pelkästään hyväksi.

Mutta toisaalta näiltä osin olen samaa mieltä: mun vanhemmat korosti mulle paljon sitä, että esimiehen hommat ja hienot tittelit eivät ole tie onneen. Itse asiassa omat vanhempani ovat kumpikin olleet esimiesasemassa ja sitten hakeutuneet toisiin, itselle sopivampiin ja vähemmän stressaaviin hommiin, joten ehkä olen saanut poikkeuksellisesti opittua tämän sivusta ilman että pitää kokea kantapään kautta. Muistan, kun vuosikurssitoverit haaveilivat lääkiksessä, että heistä tulee kirurgeja ja anestesiolgeja ja ylilääkäreitä ja professoreita. Mä aina tajusin, että sehän on ansa, että herooiset suorittajat saadaan tekemään hektisiä, stressaavia ja painostavia töitä 70h/vko. Mun tavoitteenani on tulla hyväksi erikoislääkäriksi, jota kollegat ja potilaat kunnioittaa. Mun ei tarvitse olla paras ja eihän se tällä alalla onnistukaan koska tällä alalla joku tekee aina vielä yhden tunnin enemmän kuin sinä. En mä halua ylilääkärin paperitöitä tai loputtomia päivystyksiä tehdä, vaan hoitaa potilaat ja lähteä kotiin viettämään sitä muuta elämää!

Ja sitten vielä lisämaininta siihen, että ihmiset saisivat töitä 13-vuotiaana vain suhtilla. Mä sain niitä ihan vaan hakemalla niitä marjanmyyntifirmasta ja siellä sitten jatkoin muutaman kesän kunnes pääsin ihan nettisivun kautta hakemalla Vantaan kaupungille kunnossapitoon töihin. Samoin olivat töissä kaikki ystäväni tässä iässä. Tilanne taitaa toki olla positiivisesti vääristynyt kun asun pk-seudulla. En kyllä usko että nämä teini-iän työt merkitsevät mitään mikäli jonkin koulutuksen hankkii (itse olen ne ainakin poistanut cv:stäni, ylilääkäriä kun ei ehkä kiinnosta teinikesäni puuhat).

Kun Julian blogissa ollaan, niin onhan kommenttiinkin pakko laittaa disclaimer. Kyllä, olen onnekas tyyppi! Mutta ainakin todiste siitä, että nämä edellä mainitut asiat eivät aja kaikkia turmioon vaan joillekin ne ovat todella hedelmällistä maaperää kohti menestystä ja onnellisuutta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kuulostaa onnelliselta ja hyvältä! Silti: lahjakkuus on vähän hassu termi. Olen itse kasvanut kodissa, jossa on tehty akateemista tutkimusta asiantuntijuudesta (eli siis tosi hyvästä suoriutumisesta lääketieteessä/shakissa/miekkailussa/tms.) ja itse olen omaksunut ajatuksen, että lahjakkuudella ei ole juuri mitään väliä. Pelkkä lahjakkuus ei riitä mihinkään, merkittävää on vain harjoittelu. Kiva, jos lahjakkuutesi ajattelu on ollut sinulle tsemppaavaa, mutta tämä näkökulma avaa ehkä enemmän sitä, miksi osa sitä välttelee ja miksi harjoittelun korostaminen sen sijaan voisi olla hyvästä. Ihmiset eivät usein edes tajua sitä, miten harjoittelevat huomaamattaan. Jo alle kouluikäisten matemaattisessa osaamisessa on valtavan suuria eroja. Jos lapsia kannustetaan siihen, että nämä havainnoivat itse spontaanisti ja jatkuvasti numeroita, ne "eivät niin lahjakkaat" lapsetkin alkavat kehittyä. Eli kyse on ollut lähinnä harjoittelusta. Toki osa tekee sitä enemmän luonnostaan, mutta harjoittelua se silti kaikki on. Aikuiset ovat olleet vain huonoja tunnistamaan sitä, että osa lapsista harjoittelee jatkuvasti itse esim. juuri numeroita.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tietysti huipputasolla harjoittelun määrä korostuu, mikä lienee se aspekti mistä sinä puhut tässä. Toisaalta aivan huippusuorituksiin joissain aloilla, kuten vaikkapa urheilussa, tarvitaan lahjakkuutta (parempi fyysisiä edellytyksiä lajiin, kuten vaikkapa lyhyt ei nyt vaan oikein pärjää aitajuoksussa/koriksessa). Samalla lailla kognitiivisessa kapasiteetissa on eroja.

Kun puhuin tässä lahjakkuudesta, puhuin siitä, että mikä on täysin treenamattoman ihmisen lähtötaso. Esimerkiksi: minulla ja veljelläni on 1,5v ja sama kasvatus. Olemme varttuneet hyvinkin samoissa olosuhteissa. Esimerkki: minä opin lukemaan kuin itsestään ennen koulua, veljeni kunnolla vasta 1. luokan lopulla. Kummallekaan ei luettu tai opetettu sen enempää, tai siis toki veljelleni opetettiin sitten paljon enemmän kun hän sitä vaati. Samoin minulle on ollut helppoa oikeastaan iso osa kognitiivista harjoittelua vaativista asioista. Samoin olen ollut usein vaivatta luokkani nopein ihan kun ollaan uusia asioita opeteltu. Siis muistikapasiteettini, toiminnanohjaukseni (ja kenties jotkin muutkin kognitiiviset taidot, jota tässä tarvittaisiin ja joita psykologit osaisivat paremmin avat) ovat olleet jostain syystä paremmalla tasolla verrattuna ikätovereihin ilman mitään edeltävää harjoittelua. Tätä tarkoitan, kun puhun, että olen lahjakas vaikkapa teorian sisäistämisessä.

Siltikään minusta ei tietysti tule vaikka infektiosairauksien huippua, jos en tee hemmetisti töitä. Mutta jos teen töitä, niin pääsen huipuksi helpommin kuin minua lahjattomampi kurssikaveri. Tämä on minulle kannustava ajatus, vaikkakin kurjaa kurssikaverilleni.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei! Tämä kommentti oli asiaa, mutta itse olen erimieltä tuon muoruuden töiden cv:stä poistamisen kanssa! :) Kuulin esimieheltäni, että hän oli omassa hakemuksessani pitänyt nimenomaan hyvänä, että sieltä näki mun olleen siivous- ja tehdashommissa. Niistä nimittäin näkee että hakijalla on tiettyä luonnetta ja kykyä toimia erilaisissa ympäristöissä. Työskentelen vaativassa asiantuntijatyössä monialaisten ihmisten kanssa, ja osa hakijoista jotka on käyneet vaan sen akateemisen putken tähän hommaan on kuulemma aika onnettomia sitten muissa suhteissa, eli myös nämä nuoruusvuosien työkokemukset kannattaa kääntää edukseen!

Vierailija (Ei varmistettu)

Totta, tämä on kyllä hyvä näkökulma asiaan. Monilla aloilla tämä varmaan on aika järkevä ratkaisu. Minun ei toisaalta lääkärinä tarvitse toimia yhtään sen erilaisemmassa ympäristössä kuin aikaisemmissa lääkärityöpaikoissani, eli en tiedä toisiko marjanpoimintani enää lisä-arvoa hakiessani sisätautipäivystykseen, kun aikaisemmin olen ollut vaikkapa terveyskeskuspäivystyksessä töissä. Mutta miettimisen arvoinen asia!

t. alkuperäinen kommentoija

-78 (Ei varmistettu)

Hyvä aihe! Itse myös -78. Olen tehnyt töitä yläasteelta lähtien, lasten hoitamista, marjojen poimimista, isoshommia jne. Ja nyt nelikymppisenä huomaan kuinka tärkeää on ollut tehdä monenlaista. Myös työelämässä. Olen nyt ehkä urani huipulla - kuka tietää? Ja teen merkityksellistä sekä valtavan kiinnostavaa vaativaa asiantuntijatyötä. Koskaan tässä ei tule valmiiksi ja aina on uutta opittavaa. Palkka on hyvä, työajat venyvät, mutta perheelle ehdin antamaan aikaa (kaksi lasta). Se mikä nyt mietityttää on kuinka kauan tämä työ on mahdollista, haluanko sittenkin jossain vaiheessa jotain uutta vai uraudunko tekemään samaa vielä noin kolmekymmentä vuotta. Onko täss mahdollista kehittää osaamista ja jos niin mitä ja missä vaiheessa. Opiskelu kiinnostaa aina, mutta ei ehkä lähivuosina lasten vuoksi jaksa innostaa. Mieluummin käyttää aikaa nyt lapsiin. Uran kehittäminen mietityttää, en tiedä minne edes voisin haluta. Kai siis olen onnellinen juuri nyt. Kerrankin ei ole haaveita päästä uuteen työhön.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.