Meikkaaminen ei ole mustavalkoista

Ladataan...
Juliaihminen

Anu Silfverbergin essee naisten kauneusihanteista Imagessa toi esiin monia hyviä pointteja siitä, millaisia ulkonäköpaineita naiset kohtaavat läpi elämänsä. Suosittelen lukemaan.

Jäin kuitenkin pohdiskelemaan tuota Silfverbergin asennoitumista meikkaamista kohtaan. Tämä keskustelu pulpahtaa aina välillä pintaan: miten meikki sopii feminismiin? Mä käsitän tekstin niin, että Silfverberg on sitä mieltä, että meikkaaminen on jollain lailla epäfeministinen teko, jonka opettaminen tyttärelle ei ole tasa-arvoa puolustavaa.

“Pieni tyttäreni katsoo minua kiinnostuneena, kun meikkaan. Hän haluaa ottaa huiskun ja huiskuttaa poskiinsa. Sanon itselleni, että tämä on vain leikkiä, että tämä voi olla hauskaa, ja että hän kiinnostuisi näistä asioista ilmankin minun esimerkkiäni. Mutta en ole aivan varma.”

Esseessään Silfverberg puhuu paljon 1990-luvun yliopistopiirien feminismistä, ja siltä tämä meikkaamisesta puhuminen vain muiden miellyttämisenä tai itsensä peittämisenä mun korvaan kuulostaa. Nimenomaan ysärifeminismiltä.

Haastattelin juuri muutaman tunnin 20-vuotiasta mansikkka-nimimerkkistä tubettajaa, joka puhui siitä, miten meikkaaminen on hänelle kiva itseilmaisun keino: Sellaisina päivinä, kun on sosiaalinen ja hyvä fiilis, hän saattaa laittaa sinistä huulipunaa, koska se kerää katseita ja huomiota. Epäsosiaalisella tuulella voi laittaa vähän neutraalimman meikin, tai ei ollenkaan. Naamaa, jossa on meikkiä ja naamaa ilman meikkiä ei pitäisi oikeastaan edes kauheasti vertailla ja arvottaa. Ne ovat ikään kuin eri naamat, ja se on ihan ok.

Mä itse olen feministi, joka kyllä meikkaa. Tunnistan kyllä ajatuksen siitä, että meikki on suoja naisen ja maailman välillä, mutta itse en koe niin. Mulle meikkaaminen ei ole pakollista vaan kiva lisä elämään. En koe siis ongelmaksi lähteä himasta ilman meikkiä, ja vietän ainakin yhden kokonaan meikittömän päivän viikossa (iho lepää ja sen semmosta).

Useimpina päivinä kuitenkin meikkaan. Mulle oli itse asiassa tärkeää laittaa vähän ripsiväriä jo heti ensimmäisinä kertoina, kun lähdin vauvan kanssa ulos kahviloihin. Päätin alusta saakka, että mä haluan olla siistin näköinen äiti, joka pitää huolta itsestään ja ulkonäöstään, se tuntui omalle identiteetille tärkeältä. Mulla on mukavampi fiilis käydä lounaalla kaupungilla, jos naamassa on vähän poskipunaa.

Huulipuna vasta tekeekin olon juhlavaksi. Visual diaryn Saaran sanoin: Aina kun on aikaa laittaa huulipunaa, laita huulipunaa.

Musta on outoa, että meikkaaminen ja epäfeministisyys tai meikkaaminen ja pinnallisuus linkitetään toisiinsa. Okei, Silfverbergin pointtinahan on se, että naisen ei pitäisi hävetä ulkonäköään ja peitellä itseään vaikkapa meikkivoiteella. Toki osa ihmisistä varmasti kokee meikin funktion nimenomaan peittämiseksi, mutta itse taas ehkä ennemminkin tuon itseni esiin sillä. Kun minulla on räikeää huulipunaa tai turkoosia ripsaria (joka oli yhdessä vaiheessa ihan tavaramerkkini), haluan maailman huomaavan minut.

Totta kai on naiivia ajatella, että meikkaaminen olisi täysin vain itsestään lähtöistä tai että naiset meikkaisivat vain "itseään varten". Meillä on kokonainen meikkiteollisuuden markkinakoneisto syytämässä sellaista ajatusta naisten päähän, että ripsien pitää olla tuuheat ja ihon tasainen, tai muuten. Se on ongelmallista.

Meikkaaminen ei kuitenkaan ole niin yksiulotteinen asia kuin mitä Silfverberg esseessään esittää. Mun mielestä on juurikin epäfeminististä tuomita joku naisellisena pidetty harrastus pinnalliseksi tai turhamaiseksi. Se on sama kuin keppihevosille nauraminen tai poikabändien arvottaminen lähtökohtaisesti huonoksi. Rakennekynsien tai irtoripsien yököttely on omanlaista sovinismia. Meikkaaminen on monelle naiselle, transnaiselle, homomiehelle tai nykyyn jopa heteromiehelle voimaannuttava juttu. 


Mun mielestä 2010-luvun feminismi on sitä, että kaikki voivat tehdä sitä mitä haluavat ilman leimoja. Ja edelleen, tiedostan kyllä, että markkinakoneisto ja rakenteet ikään kuin pakottavat meikkaamaan, eli ei kaikki ole yksilön valintaa, vaan kulttuuri, jossa elämme, muovaavat meidän tavat ja käytänteet.

Toisaalta, se sama kulttuuri olettaa miehiltäkin saman tyyppisiä ulkonäkökoodistoja: monissa töissä vaaditaan kravattia ja pukua tai huolitellusti leikattuja hiuksia. Nämä on yhtä lailla koodattu meidän kulttuuriin kuin vaatimus naisten meikistä. Ja mitä tulee miesten ulkonäköpaineisiin, niin kyllä miehiltäkin vaaditaan kaikenlaista: Parran pitää kasvaa, ei saa olla kalju, pitää olla pitkä ja ehkä vähän lihaksikas muttei mikään liian iso sikaniskabodari. (Feminismi toki pyrkii käsittääkseni tällaisten kapeiden vaatimuksien poistamiseen sukupuolesta riippumatta.)

Silfverbergin kirjoitus oli selvästikin osuva, koska herätti ajatuksia. En ole vielä leikkinyt lapseni kanssa meikkaamista (koska hän on 1-vuotias), mutta voisin hyvin kyllä leikkiä, vaikka hän sattuu olemaan poika. Toisaalta mun mielestä meikkaaminen on kivaa ja musta tuntuu mukavalta laittautua vähäsen, kun lähden himasta. Samalla en kuitenkaan halua viestiä lapselleni, että näin tarvitsee tehdä, jotta yhteiskunta hyväksyy minut. Eli ei tämä mitään simppeliä hommaa ole.

 

 

Miksi te meikkaatte, jos meikkaatte?
Entä te keillä on lapsia: MITEN TE OLETTE KÄSITELLEET MEIKKAAMISTA heidän KANSSAan?

 

 

 Kuvissa: Pukeuduin ystäväni Marian häihin mustaan (kuten morsiankin). Olin erityisen tyytyväinen Tipen tekemään kampaukseen!  

 

Lue myös: 

Lyhyen miehen piina: miksi miehen pitäisi olla naista pidempi?   

 

 

 

 Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa  

Share

Kommentit

Tuovit (Ei varmistettu)

Jee, hyvä teksti! Fanitan Anua, mutta tuo essee sai mut vähän hämmentyneeksi.
Miksi meikkaaminen ja ehostus liitetään aina kauneuteen ja pinnallisuuteen? Se, miltä haluaa näyttää, on vahva viesti toisille siitä, miten haluaa itsensä nähtävän. Meikkaamattomuuskin antaa viestejä: Kun kuljen meikittä, minut saatetaan mieltää kipeäksi tai uskonlahkon edustajaksi. Joku taas pitää minua rohkeana tai itsevarmana, vaikka itse pidän meikitöntä nassuani ihan kivana. Kun taas käytän vahvasävyistä huulipunaa, näytän mielestäni vahvalta, itsenäiseltä naiselta ja sen viestin haluan antaa myös muille. Meikkaamisella ei aina pyritä kauneuteen, vaan se on oiva itseilmaisun väline. Pukeutumisella välitetään samanlaisia viestejä, mutta siitä syystä, että pukeutuminen on myös pakollista, sitä ei mielletä sairaalloiseksi kauneuden tavoitteluksi. Lopetetaan siis meikkaamisen arvottaminen! Eikö tärkeintä olisi se, että pidämme ulkonäöstämme ja koemme näyttävämme itseltämme, meikillä tai ilman?

Henna___ (Ei varmistettu)

Mutta tuohan on juuri se ongelma! Mistä on iskostunut yhteiskuntaan se arvo, että meikkaamaton nainen on kipeä. Itse haluan meikkaamattomuudellani tasan viestiä sitä, että käytän aikani mieluummin muihin asioihin, mutta se ei ole mahdollista juuri sen takia, että meikkaaminen on normi. Ilman ei ole perustila, vaan juurikin poikkeus, jossa ollaan "rohkeita" tai "kipeitä". Ne merkitykset tulevat rakenteista, ja siksi niitä pitää katsoa kriittisesti.

Tuovit (Ei varmistettu)

Oon samaa mieltä kriittisestä tarkastelusta. Itse yritin kuitenkin kritisoida, ehkä vähän epäonnistuneesti, meikkaamisen demonisointia. Meikkasin tai en, aina on ihmisiä, joiden mielestä näytän rumalta ja myös ihmisiä, joiden mielestä näytän kauniilta. Itselleni kelpaan meikittä, ja se on se ainoa mielipide, jonka tulisi minun ulkonäkööni vaikuttaa. Kukaan muu ei joudu minun ulkonäköäni sietämään niin paljon, että heidän asenteidensa tulisi omaan käyttäytymiseeni vaikuttaa.

Jollain tapaa tuo ajatus on kuitenkin utopiaa, koska kyllähän jokaisen käsitykseen itsestä vaikuttaa myös yhteiskunnan käsitykset sopivasta kauneudesta ja ulkonäöstä. Sen sijaan, että keskityttäisiin potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että haluaa meikata näppylänsä piiloon tai syyttelemään yhteiskuntaa liian tiukista ulkonäkönormeista, soisin levitettävän hyväksyvää mieltä ja kunnioitusta itse kenenkin ulkonäköä kohtaan. Ei siis kommentteja "Et sä mitään meikkiä tarvi, oot kaunis muutenkin" tai "Sulle vois sopia tummempi huulipunasävy" jne, koska ne sisältää käsityksen, että kommentoijan kauneuskäsitys olisi tärkeämpi kuin kohteen itsensä. Ei ole olemassa yhtä kauneutta, johon tulisi pyrkiä. (Eivätkä kaikki edes pyri näyttämään kauniilta.)

Tosi iso ja kompleksinen aihe, ainakin minun päässäni. En kykene muovaamaan tästä selkeää ajatusta, kun näköjään rönsyilee joka puolelle, mutta menköhön kumminkin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä samoin arvostan Silferbergiä ja olin toisaalta melko hämmentynyt esseestä. Kritiikki kauneusihanteita kohtaan on ihan perusteltua. Toisaalta huono itsetunto ja negatiiviset käsitykset omasta itsestä eivät kumpua pelkästään yhteiskunnan paineista. Tuntui, että nämä kaksi asiaa menivät tekstissä sekaisin.

Kauneus on usein yhdistelmä karismaa, itsevarmuutta, tyyliä ja ulkonäköä. Itsensä kauniiksi kokeva henkilö on helposti muidenkin silmissä kaunis ja toisaalta itseään vähättelevä ja häpeävä välittää viestin myös ympäristöllen. Hyvä itsetunto ja ylpeys omasta ulkomuodosta ei todellakaan kulje käsi kädessä kauneusihanteita vastaavan ulkomuodon kanssa.

Silferbergin jutussa ihan ansiokkaasti pohdittiin sitä, millaisen ulkonäkösuhteen haluaa lapselleen opettaa. Itse näkisin, että olisi hyvä näyttää lapselle esimerkkiä itsensä arvostamisesta ja oman ulkonäön hyväksymisestä. Jos meikatessa kokee yrittävänsä peittää omaa vääränlaista ulkonäköä, ei lasta ehkä kannata ottaa mukaan tähän rituaaliin.

Minulle meikkaamisella on aivan eri merkitys enkä muutenkaan pystynyt samaistumaan Silferbergin kokemuksiin tässä asiassa. Oma ulkonäköni ei varmasti riittäisi mallin hommiin, mutta tykkään silti omasta kuorestani ja niin tuntuu lähipiirinkin tekevän. Kotoa olen saanut Silferbergilaisen mallin, jossa pyritään hyväksymään oman huonoksi koetun ulkonäön riittämättömyys. Tarvittiin aika monta vuotta ystäväpiirin ja puolison hyväksyntää ennen kuin opin nykyisen tavan katsoa itseäni. Toivottavasti oma lapsi saa nämä taidot jo kotoa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ou nou, tietenkin kirjoitin Silfverbergin väärin! :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Naulan kantaan. Slifverberg antaa meikkaamiselle tekstissään vain yhden merkityksen: itsensä peittämisen. Monelle naiselle meikkaaminen voikin olla tätä, mutta ehkäpä ihan yhtä monelle se merkitsee jotain aivan muuta.

Kuten sanoit, meikkaamisen ja itsetunnon ei tarvitse liittyä toisiinsa. Totta kai on vaikea opettaa lapselle hyvää itsetuntoa, jos itsellään on huono minäkuva ulkonäöstään, mutta ainakin asian voi tiedostaa, eikä vaikkapa syyttää siitä pelkästään yhteiskunnan rakenteita.

Henna___ (Ei varmistettu)

"Päätin alusta saakka, että mä haluan olla siistin näköinen äiti, joka pitää huolta itsestään ja ulkonäöstään, se tuntui omalle identiteetille tärkeältä. Mulla on mukavampi fiilis käydä lounaalla kaupungilla, jos naamassa on vähän poskipunaa."

--> Tämä on musta just se ongelma. Siis tämä yhteiskunnassamme valloilla oleva yhtälö: siistin näköinen ja itsestään huolta pitävä = meikkaava. Ja että sunkin kaltainen feministimuikki silmää räpäyttämättä toistaa tätä narratiivia. Siis what?!

Kyllä sitä voi olla siisti ja hygieeninen ja pitää huolta ulkonäöstään ilman paklaamistakin. Itse en todellakaan tykkää meikkaamisesta, se on pakollinen paha, joka joka ikinen työaamu varastaa multa siivun aamun unista ja vie lähes kuukausittain osan palkkapussista. En missään nimessä tee sitä muista syistä kuin siksi, että työssäni on oltava "edustava" ja "siisti", erityisesti asiakastapaamisissa.

Moni olettaa, että ilman meikkiä töihin tallustava nainen on a) kipeä, b) masentunut tai c) "has let herself go", mihin sunkin ylläoleva kommentti implisiittisesti viittaa. Vähän sama kuvio kuin että vapaana kasvavat sääri-, kainalo- tai häpykarvat olisivat "epäsiistejä" (vaikka erityisesti häpykarvoituksen suhteen homma on lääketieteellisesti just päivastoin, liika trimmailu edesauttaa tulehdusten syntyä).

Siitä olen samaa mieltä, että naisten kiinnostuksenkohteita dumataan ihan turhaan, se on oire tän yhteiskunnan naisia lyttäävistä asenteista. Meikki voi todellakin olla ihana leikki ja itseilmaisun muoto, mutta yhteiskunnan kontrollista irralliseksi asiaksi sitä ei kyllä saa millään.

Jotain naisen ulkonäön polisoinnista kertoo esim. se, että se "siistin näköinen itsestään huolen pitäminen" on ihan tasan yhdenlaista meikkaamista: tarpeeksi luonnollista, huomaamatonta ja tiettyjä naisellisuuden aspekteja korostavaa. Räikeät värit, paksu meikkivoidekerros, "järkyttävät viirukulmakarvat" tai muu revittely on, ainakin pääkaupunkiseudun akateemisessa työelämässä ihan varmasti "mautonta", "huomion hakemista" tai jopa "hutsahtaa". Että ei, mielestäni meikkaaminen ei ole ihan noin neutraali asia kuin tää sun kirjoitus esittää, vaikka voisikin olla vapaaehtoista itseilmaisua joissain tapauksissa.

Mut eriävästä mielipiteestä huolimatta kiitos hyvästä, ajatuksia herättävästä ja hyvin argumentoivasta blogista!

Henna___ (Ei varmistettu)

Valotan kelaani vielä yhdellä rinnastuksella: Olet urheilija sporttikilpailuissa, jossa pääsääntöisesti kaikki muut osallistujat käyttävät dopingia. Jääkö sulle muuta vaihtoehtoa, kuin käyttää itsekin, jos haluat pärjätä kisassa? Vapaaehtoisuus on kaukana siitä, että esim. työelämässä arvotetaan vähemmän ammattilaiseksi tai epäsiistiksi, koska ei ole intressiä meikkaamiseen.

Se on myös mun näkökulmasta ihan taloudellinenkin ongelma: naisen "ammatilais-look" vie aika helvetisti enemmän rahaa kuin miehen vastaava. Kiinnostava aihetta liippaava (vaikkakin pukeutumista käsittelevä) juttu on tämä kahden tv-ankkurin vaatetuksen vertailu: https://www.theguardian.com/lifeandstyle/womens-blog/2014/nov/17/male-tv...

Vierailija (Ei varmistettu)

Doping-rinnastus tuntuu vähän erikoiselta. Dopingia käytetään urheilussa parantamaan epäreilusti suoritusta. Mihin kilpailuun osallistuu poskipuna naamassa lounastava kotiäiti ja ketä vastaan hän kilpailee?

Lisäksi ensimmäisessä kommentissa esiintyvä ajatus siitä, että laittamalla pakkelia naamaan kotiäiti olisi jotenkin huono feministi on, no, masentava. Keskittykää naiset vähän vähemmän muiden naisten moraalin arvosteluun, se ei varmaan ole feminismiä mutta saletisti edistäisi sukupuolten välistä tasa-arvoa.

Muut argumentit meikkaamisen hinnasta ja kommentoijan omasta suhteesta asiaan olivat ihan kiinnostavia ja hyvin perusteltuja. Silti ajatus siitä, että meikkaamisesta tykkäävän pitäisi rajoitta itseään solidaarisuudesta muita naisia kohtaan, on sellainen ajatusmalli, jolla miehet eivät juuri itseään rasita ja hyvä
niin heille.

Henna___ (Ei varmistettu)

Moi Vierailija! Viittasin doping-kommentilla nimenomaan työelämään. Itselläni ei ole mitään ongelmaa hiihtää kaupungilla ilman meikkiä, eikä peruselo olekaan mitään kilpailua. Ongelma nousee nimenomaan esiin kun meikkausta käytetään "siisteyden" tai "ammattimaisuuden" mittarina ja sen tekemättä jättäminen saattaa vaikuttaa prospekteihin työelämässä.

En myöskään missään nimessä ole sitä mieltä, että meikkaava kotiäiti olisi huono feministi. Jos tällainen ajatus kommentistani välittyi, olen ilmaissut itseäni huonosti. Viittaatkohan siihen, että ihmettelin kuinka Juliankin "kaltainen feministimuikki toistaa tätä narratiivia"? En tarkoittanut, että hän toisintaisi jotain ongelmaa meikkaamaalla tai että kotiäidin meikkaustavassa oli mitään väärää. Yksinkertaisesti yllättyin siitä, että hän tekstin tasolla rinnasti meikkauksen aika yksi yhteen siisteyden kanssa, kun muuten tarkasteli postauksessa asiaa kuitenkin tosi monipuolisesti ja analyyttisesti.

Oon ehdottamasti samoilla linjoilla, että muiden naisten moraalin kyttäys tekee hallaa feminisimille, ja kannatan ehdotonta ilmaisunvapautta ulkonäköasioissa. Mikä mä olisin edes meikkaamista arvostelemaan, teenhän sitä itsekin (vaikka koenkin välttämättömäksi pahaksi)! Oman kommenttini tavoite oli ihan vaan herätellä keskustelua ja tuoda oma näkökulma, joka näyttää Julian mielestä ainakin olleen hedelmällistä :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos täydennyksestä, ymmärsin pointtisi ilmeisesti hieman väärin! Mielestäni puhetapa, jossa kyseenalaistetaan toisen naisen kuuluminen johonki naisyhteisöön ("miten voit naisena/äitinä/feministinä jne ajatella noin") yksittäisen mielipiteen perusteella, on tosi ongelmallinen. Se tavallaan sisältää ajatuksen, että toinen osapuoli voidaan sulkea yhteisön ulkopuolelle mielipide-eron vuoksi ja on siten vallankäyttöä. Juliankin blogissa on esiintynyt huolta siitä, että joku täysin henkilökohtainen ratkaisu, kuten unikouluttamatta jättäminen olisi häneltä itseltään huonoa feminismiä. Kaikki tuohon suuntaan ohjaava kommentointi nostaa karvat pystyyn ja ilmeisesti tällä kertaa liian herkästi :)

Itse ymmärsin, että meikkaaminen on Julialle yksi itse-ilmaisun ja hulluttelunkin muoto, joka tuo iloa arkeen. Turkoosi ripsiväri tai voimakas huulipuna ei kuulosta hillityn ja viimeistellyn naiskuvan toteuttamiselta. Itselläni oli ripsiväriä ja valokynää jo synnytyssairaalassa. Kyse ei ollut tarpeesta miellyttää puolisoa tai vastata yhteiskunnan odotuksiin, vaan muistuttaa itselleni, että kaiken mullistuksen keskellä olen edelleen minä ja teen samoja juttuja kuin ennenkin. Meikkaaminen oli yksi osa normaalia aamurutiiniani ja vaikka vauvan myötä lähes kaikista tutuista rutiineista oli luovuttava, sen pystyi mahduttamaan uuteen arkeen. Toisaalta olen alalla, jossa meikkaaminen on oma valinta enkä ole teini-iän jälkeen (jos silloinkaan) kokenut kuvaamaasi paineita meikkaamalla vastata yhteiskunnan odotuksiin.

Minua jäi kiinnostamaan, millaisella alalla on kuvaamasi kaltaisia paineita nimen omaan meikkaamisen suhteen. Omassa tuttavapiirissäni tieteen ja taiteen aloilla meikkaaminen ei ole mikään edellytys ja moni johtotehtävissäkin työskentelevä jättää meikkaamatta. Millaista ulkoasua miehiltä edellytetään alallasi?

Täältä myös ääni myöhemmän kommentoijan ajatukselle olla ääneen arvostelematta muiden naisten ulkonäköä!

Henna___ (Ei varmistettu)

Joo, olet ihan oikeassa, asettelin sanani tuossa kohtaa selvästikin harvinaisen huonosti. Kuten sanottu, en millään tavalla kyseenalaista Julian feminismiä hänen sanomistensa tai meikkaamistensa perusteella. Olin vaan aidosti yllättynyt, kuinka muuten niin moniulotteisen tekstin seassa oli mielestäni yksioikoinen rinnastus (meikki=siisteys). Se ei tuntunut itsestäni olevan linjassa sen kanssa, mitä Juliasta blogin ja muutaman tosielämän tapaamisen (terkkuja valtsikasta!) tiedän: fiksu ja analyyttinen kirjoittamisen ammattilainen, joka luultavasti jakaa kanssani ajatuksen, että sanavalinnoilla rakennetaan maailmankuvia. Koitin tämän mielikuvani ja siitä syntyneen yllätyksen tiivistää tuohon "feministimuikkeli"-sanavalintaan, joka oli vähänniinkuin humoristinen viittaus kohti sitä puhetapaa, mitä Julia käyttää itsekin itsestään blogissaan. Mutta turha selitellä: ajatus ei välittynyt, joten valitsemani muotoilu oli selvästi huono. Missään nimessä en koe oikeudekseni määritellä, kuka saa tai ei saa olla feministi. Kiitos kun pointtasit! :)

Ekassa kommentissanikin jo sanoin, että meikkaus todellakin voi olla itseilmaisua ja ihanaa leikkiä – ymmärrän hyvin miksi se on monen valinta, ihan vapaaehtoisesti. Joskus tykkään itsekin laittautua, jos tiedossa on vaikka kiireetön iltameno, ja nuorempana testailin kaikennäköisiä väirkkäitä meikkityylejä. Kiireisessä ja univelkaisessa työarjessa meikkaamisesta on kuitenkin tullut lähinnä taakka. Siksi olisi ihanaa nähdä maailma, jossa vähän useampi valitsisi olla meikkaamatta: olisi paljon helpompaa olla nakunaama kun ei olisi aina se ainokainen. Siinä mielessä henkilökohtainen on polittiista – vaikka valinnat tekisikin omasta tahdostaan, ne eivät ole tyhjiössä, irrallaan kulttuurista ja yhteiskunnasta, ja ne myös rakentavat sosiaalista todellisuutta ympärillämme, halusimme sitä tai emme. Tämä asetelma on hyvä muistaa ja tiedostaa valintoja tehdessä. Sen pointtaminen ei mielestäni ole kenenkään feminismin kritisoimista vaan ihan vaan keskustelua :)

Kysyit työstäni. Teen töitä myynnin ja markkinoinnin parissa. Dress code on casual mutta siisti, eli mistään pukupakosta ei ole kyse. Tavallisen työpäivän voin helposti viettää meikittä, paineet tulevat asiakastapaamisista kun pitäisi olla "myyvä". En myöskään voisi kuvitella meneväni työhaastatteluun ilman meikkiä, vaikka kuinka haluaisin (ehkä muuten vähän ontuva doping-esimerkki pätee erityisesti tässä).

Paineiden kokemus on varmasti sekoitus ympäristöä ja luonnetta (en ole persoonaltani semmonen "vitut muiden mielipiteistä"-tyyppi, vaikka kuinka haluaisin). Paineisiin vaikuttaa myös, millasella genetiikalla on siunattu – mä olen albiinonvalkoinen ja ripseni ovat tyyliin läpinäkyvät, joten meikittömän päivän "ootko kipeä"-kommentteja tulee varmasti suhteessa enemmän minulle kuin tummemmalle kollegalle. Samoin heleäihoisen on helppo sanoa, että meikkaaminen on oma valinta ja itseilmaisun väline, pahasta aknesta kärsivälle se taas saattaa olla ainoa tapa kokea itsensä yhteiskunnan silmissä hyväksyttäväksi – ja silloin voi jo pohtia, kuinka vapaaehtoisesta valinnasta on kyse.

Huh. Olen huono tiivistämään, mutta tässä jotain ajatuksia.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos kiinnostavasta tarkennuksesta. Olen itse töissä sairaalamaailmassa joka varmaan on omanlaisensa kupla. Lääkärinuran alussa koin paineita näyttää uskottavalta, kuten varmaan kaikki kollegat sukupuoleen katsomatta. Oman ammatillisen itsevarmuuden kasvaessa tarve on vähentynyt ja sama trendi on havaittavissa muillakin: mitä kovempi asiantuntija, sitä eriskummalisempi ulkomuoto ja persoonallisempi tyyli. Niin miehillä kuin naisillakin. Sairaalassa kaikki sukupuoleen, ammattiin ja asemaan katsomatta pukeutuvat samaan työnantajan tarjoamaan "pyjamaan", joten oma persoona pystyy tuomaan esiin aika vähän. Nuorilla lääkäreillä on usein selvästi suurempi tarve ulkoisesti erottautua muusta hoitohenkilökunnasta. Tuntumanin on, että naisilla on tyyliasiossa omalla alallani miehiä enemmän liikkumavaraa ja variaatiota on meikittömyydestä ja kynitystä tukasta aina todella räväyttävään tai viimeisteltyyn tyyliin.

Alat ovat erilaisia, mutta jos meikkaaminen tuntuu tarpeelliselta vain ammatillisen pätevyyden korostamisessa, ehdottaisin miettimään millä muilla keinoilla omaa ammattitaitoa voisi tuoda ilmi. Tämä neuvo on toisaalta helppo sanoa alalta, jossa ulkonäköpaineet ovat vähäiset. Työhaastattelussa koen, että meikillä osoitan samaa kuin juhlatilanteessa: arvostusta hakemaan työpaikkaa ja haastattelijoita kohtaan, en niinkään tuo esiin omaa ulkonäköäni.

Kiitos kiinnostavasta ajatustenvaihdosta ja pahoittelut ensimmäisen kommentin tiukoista sanamuodoista :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Sairaalamaailma ja markkinointimaailma ovat tosiaan erilaiset. Myyntityössä itsensä brändääminen on yksi keskeinen osa ammattitaitoa. Osaamista viestitään toki muutenkin kuin ulkoisella olemuksella, mutta neuvosi ei alan luonteen vuoksi olen ihan sellaisenaan sovellettavissa: substanssiosaaminen on tietysti ykkönen, mutta ammattitaito on paljolti mielikuvien luomista, ja mielikuviin littyy myös asiantuntijan ulkonäkö.

Ulkonäölle taas luodaan merkityksiä nimenomaan kulttuurissa vallitsevien normien kautta. Sanot, että meikkaaminen juhliin tai työhaastatteluun on tilanteen kunnioittamista – tämä on normi, jonka haluan kyseenalaistaa. Eihän pigmenttien sutiminen naamaan oikeasti kerro yhtään mitään siitä, millaiset ajatukset minulla on työnantajaa tai vaikka naimisiin menevää ystävää kohtaan! (haisevana ja reikäisissä vaatteeissa paikalle saapuminen on toki luku erikseen, mutta puhun nyt perussiististä olemuksesta ilman meikkiä). Samalla logiikalla meikkaamattomuus myynnillisessä asiakastapaamisessa voitaisiin siis tulkita epäsiisteydeksi/epäkunnioitukseksi asiakasta kohtaan – siinä juuri paineiden syy, ei niinkään varsinaisessa "ulkonäön korostamisessa" tai siinä että pitäisi olla kaunis menestyäkseen.

Ymmärrän kuitenkin hyvin, että tämä problematiikka on kaukana sairaalamaailmasta, siellähän monenlainen koristautuminen on käsittääkseni(?) rajoitettua juurikin hygieniasyistä. Tämä keskustelu toi mulle ihan uutta näkökulmaa työelämän paineisiin eri aloilla, kiitos hyvästä ajatustenvaihdosta siis sullekin!

Vierailija (Ei varmistettu)

Sen verran haluan vielä tarkentaa, että nimen omaan OMA meikkaamisen juhliin ja työhaastatteluun on minulle tapa osoittaa arvostusta tilaisuutta kohtaan. En edellytä sitä muilta eivätkä kaikki lähipiirissäni toimi näin. Oma siskoni liikkuu usein meikittä, mutta esim saattaa väkertää häihin hyvin henkilökohtaisen lahjan. Itselleni on helpompaa laittaa pari kymppiä lahjatilille ja ehostautua tilaisuuden mukaisesti (mm koska se on minusta ihan kivaa vaihtelua arkeen). Sanoit, että haluat kyseenalaistaa tämän normin. Työelämä on yksi asia, mutta vapaa-ajalla varmasti täysin mahdollista, kannustan etsimään itselle sopivaa tapaa. Ajatus siitä, että muiden meikkaaminen tekisi sinulle mahdottomaksi tulla tilaisuuteen meikittä tuntuu vähän kummalta. Ellet normaalisti ole hyvin näyttävä ehostaja, voi olla ettei juuri kukaan edes kiinnitä huomiota. Yhteiskunnan odotuksia ruotiessa on välillä hankala erottaa, mitkä paineet tulevat oman pään sisältä ja mitkä ulkopuolelta - kokeilemalla selviää:)

Emilia M

Mä kyllä huomaan, että ihmiset (toiset naiset) huomaavat, että mulla ei ole meikkiä. Joskus saan etenkin vanhemmilta tyylikkäiltä leideiltä sellasia "hienovaraisia" vinkkivitosia, että huulipuna muuten se kivasti piristää olemusta. Tämä riippuu oikeasti niin alasta - mutta yllättävän monella alalla niitä ulkonäköpaineita on. Akateemisissa piireissä usein korostuu ns. hyvä maku (Bourdieun makuteorioidin kannattaa tutustua), jolloin hillitty meikki tai jopa meikittömyys on sallittua, mutta tosiaan, mitä enemmän ollaan tekemisissä ihmisten eikä asioiden parissa, sitä tärkeämpää se ns. pirteä ja iloinen olemus on, joka meikkien väreillä usein aikaansaadaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lääkärinä olen kyllä ihan jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa. Olisiko kuitenkin, että mitä enemmän ollaan tekemisissä kaupallisuuden kanssa, sitä enemmän ulkonäkö korostuu?

Emilia M

Näin se varmaan on. Tai mitä enemmän siinä ihmistyössä tärkeää on toisen palveleminen ja miellyttäminen. Lääkärin työssä se miellyttäminen ei liene niin ensiarvoista, siinä on toisenlainen valta-asetelma kuin tosiaan vaikka myyntityössä :) Eipä sitä kirjastonhoitajankaan välttämättä tarvitse meikata, tai opettajan, mutta varmaan jokaisella supermarketin naispuolisella maistattajalla on kyllä meikkiä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, oot kyllä oikeassa kommentissasi. Tuo ei todellakaan ole mikään yksinkertainen asia.

Mun tekisi mieli sanoa, että minä pidän itseäni siistin näköisenä silloin, kun poskilla on vähän punaa, mutta se olisi naiivia, sillä kysehän on nimenomaan kulttuurisista odotuksista eikä mun itse keksimästä ideasta, että puna saa naaman näyttämään freesimmältä. 

Hittolainen, tätä on vaikea purkaa osiin. Tuota kohtaa kirjoittaessakin tajusin kyllä, että ajatteluni on ongelmallista, mutta toisaalta, niin mä ajattelen (omalta kohdaltani), joten kelasin, että olisi jollain lailla hurskastelua esittää, ettei mitkään tällaiset kulttuuriset normit koske omaa ajatteluani. 

Ehkä kyse on omalla kohdallani tietynlaisesta rituaalista: mä teen jonkinlaisen eron kotiminän ja työminän/kaupunkiminän välille. Okei, mun meikkausrutiini kestää 3 minuuttia (olen megalaiska meikkaaja), mutta se 3 minuuttia jotenkin erottaa minut kotiarjesta. Se jollain lailla buustaa minut tuleviin koetoksiin (lol). 

Mä tietyllä tapaa rinnastan naisten työmeikin ja miesten puvun käyttämisen: ne ovat tällä hetkellä kulttuurisia "sopimuksia", että "nämä leikkisivät nyt näin". Mutta toki kulttuuria pitää voida muuttaa, jos se aiheuttaa paineita ihmisille. 

Äh, pitää ehkä kelata vielä omaa suhtautumista tähän asiaan, ehkä vähän muuttaa mielipidettäkin... Mutta kiitos erittäin hyvästä kommentista: just näin mä tämän kelaan, että blogipostaus saattaa olla vähän hähmäinen ajatus, ja sitten kommenteissa lähtee muodostomaan hyvää dialogia, jonka jälkeen osaan muodostaa vielä paremman mielipiteen asiasta :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Joo, hyviä pointteja. Kiva, jos kommenttini kirvoitti hyviä keloja keskustelun eteenpäinviemiseksi. Tuo Vierailijan alla esiin tuoma muiden ulkonäön kommentoinnin totaalikielto on tosi hyvä ja ratkaisukeskeinen periaate, josta haluan ottaa onkeeni – kiitos bloggauksesi otan tämän käytätöön heti!

Ja siis, mulla ei todellakaan ole mitään meikkaamista vastaan per se, eikä se ole musta epäfeminististä toimintaa. Mutta nuo mainitsemasi "kulttuuriset sopimukset" tuntuvat itselle ahtailta, ja koen että niihin pitäisi saada lisää liikkumavaraa. Tästä näkökulmasta luin myös Silfverbergin jutun.

Henna___ (Ei varmistettu)

Oho, nimimerkki unohtui, minä olin asialla!

Cersei (Ei varmistettu)

Mä olen niin samaa mieltä kaikesta.

Mun äiti ei pahemmin meikkaa eikä muutenkaan välitä ulkonäöstään enkä sitten ikinä oikeen kiinnostunut meikkaamisesta. Mulla on myös vaan kaks isoveljeä, joten isosiskoiltakaan en ole saanut mitään meikkaamisen esimerkkiä. En siis oikeen edes osaa meikata tai pitää muutenkaan ulkonäöllisesti huolta itsestäni (kulmakarvojen nyppiminen, utopiaa) ja olen potenut siitä aina huonoa omaatuntoa ja kokenut olevani "huono nainen". Ja se on sairasta.

Lisäksi mua ei myöskään haittaa yhtään, jos kainalokarvat, säärikarvat tai alapääkarvoitus kasvaa, mutta eilenkin yleisessä saunassa ollessani mua hävetti ja ajattelin, että kaikki varmaan dumaa mut ja ajattelee, ett oon jotenkin masentunut tai muuten kujalla, kun annan kaikkien karvojen kasvaa. Mä vaan yksinkertaisesti unohdan tosi usein ajella karvoitukseni ja onneksi poikaystävälle se on okei. Muistan ala-asteella, että mun piti kirjoittaa muistilappuja "muista ajaa kainalokarvat", koska mua hävetti koulun liikuntatunnilla, jos se oli unohtunut.

Olen myös itse asiantuntija-alalla, jossa huoliteltu ulkonäkö kuuluu asiaan niin miehillä kuin naisillakin. Saan tästä ihan hirveästi ylimääräisiä paineita, koska saatan mennä esimerkiksi johonkin tärkeään tapaamiseen, huomata etten taaskaan ole tehnyt mitään kynsilline (taas kerran, kynsiviila on jostain avaruudesta) ja stressailen siinä sitten, että jengi varmaan ajattelee, että olen ihan hompsuinen ja huono työssäni. Energia menee siis aivan muihin asioihin. Meidän ammatissa tarkkuus on valttia, joten huolitellun ulkonäön ajatellaan huokuvan huoliteltua työnjälkeä.

Tästä puheenvuorosta varmaan huokuu huono itsetunto ja sellainen se joskus onkin. Meikkaamiseen liittyy mulla vielä semmone lisäaspekti, että nuorena oli tosi paha akne, jota sitten meikillä "peittelin", vaikka eihän se meikkivoide tosiasiassa mitään peittänyt. Sillon ei tullut kuuloonkaan mennä ulos meikittä, nykyään ei niin enää kiinnosta. Silti aina vähän mielessäni pahastun, kun joku täydellisen ihon omaava kertoo, ettei meikkiä tarvita mihinkään. Mulla on jäänyt iho epätasaiseksi ja punertavaksi aknen myötä, joten ilman meikkiä näytän siltä, että olisin just juossut puolimaratonin.

Summa summarum mua jotenkin surettaa se häpeän määrä, mikä mulla liittyy siihen, etten "osaa" pitää itsestäni huolta kuten kunnon naisen "pitäisi". Toki varmasti oletan myös paljon enemmän tuomitsemista kuin sitä ehkä esiintyykään, mutta kyllä olen saanut kuulla meikkaamattomuudestani (vaikka siis meikkaan, mutta hyvin vähän) ja kuullut, kun jengi nauraa muiden naisten karvoille. Samalla ihmiset olettaa, että koska en meikkaa, olisin jotenkin tosi epänaisellinen ja ettei mua kiinnostaisi esimerkiksi pukeutuminen, vaikka se ei ole totta.

Pidänkin paljon tosta lähestymistavasta, että lopetetaan kaikenlainen ulkonäön kommentointi. Ei mulla muuta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos (jälleen kerran) hyvästä kirjoituksesta. Kommentoin ekaa kertaa, vaikka luen sun jokaisen postauksen ja löydän valtavasti samaistumispintaa ja nautin ilmaisutyylistäsi paljon. Tämä aihe kiinnostaa kahdesta syystä erityisesti: olen kahden alle 3-vuotiaan tytön äiti ja lisäksi meikkaava feministi, joka pohtii vastausta ihan samoihin kysymyksiin kuin sinä ja kommentoijat yllä. Sen verran moniuloitteinen kysymys ja niin nivoutunut kulttuuriin, rakenteisiin, luokkaan ja ties mihin, että ei ole löytynyt. Oman lisänsä hämmennyksen tilaan tuo myös Englannissa asuminen, eli erilaisten kansallisten kulttuurien erilaiset mallit ja niiden antama perspektiivi vs. Suomi-kuplassa käytävä (vanhemmuus- tai muu-) keskustelu. Mulla on nyt meikki-
/ laittautumishommiin joka tapauksessa yksi ratkaisukeskeinen lähestymistapa: nollatoleranssi toisten naisten (ja yhtälailla miesten) ulkonäköä koskevien valintojen ja tekojen arvostelulle. Ei meikkiä, liikaa meikkiä, tekoripset ja -kynnet, tekorusketus, säärikarvat - ihan sama!! Kieltäydyn arvostelemasta tai kommentoimasta (ja torun omaa sisäistä ääntäni aktiivisesti jos se meinaa mainita jotain). Tämä ei ratkaise yhtään kysymystä lopullisesti mutta opettaa ehkä tytöilleni jotain suvaitsevuudesta ja yksilönvapaudesta sekä poistaa yhden turhan asian (tarkennan: toisten ulkonäkö) puheenaiheista. Kiitos vielä ihanasta blogista!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, ihan törkeen hyvä ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa. Juuri tuon otan käyttöön. En ole pahemmin aiemminkaan tykännyt naisten tai miesten ulkonäön kommentoimisesta, mutta nyt pitää ottaa ihan asiakseni, ettei varsinkaan oman lapsen kuullen vahingossa naureskele kenenkään ulkonäkövalintoja. 

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Kuten otsikko sanoo, meikkaaminen ei ole todellakaan mustavalkoista. On yhteiskunnan aiheuttamat odotukset siitä, miltä naisen tulee näyttää tietyissä ammateissa ja millä lailla kuuluu meikata. Eri ikäisille naisille on myös eri normit ja vanhempaa meikkaamatonta naista ei katsota samalla tavalla kuin nuorta naista. Yllä tuli jo hyviä kommentteja meikkaamisesta yleensä enkä viitsi kirjoittaa samoja asioita, koska sun jutussa oli kuitenkin enemmän kyse siitä onko meikkaaminen epäfeminististä vai ei.

Mun mielestä jokainen päättää itse miltä haluaa näyttää. Se, että meikkaa ei pitäis kuitenkaan sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että on samalla feministi. Sama juttu, kun Emma Watson sai kauheeta heittausta, kun poseeras lehden kannessa ilman paitaa ja feministit huuteli, että et voi olla feministi ja samalla näyttää tissejäs. Kaksi aivan eri asiaa nämäkin, juuri niin kuin tää meikkausasia.

jeppp (Ei varmistettu)

"Se, että meikkaa ei pitäis kuitenkaan sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että on samalla feministi"

No ei se meikkaaminen kyllä mitään myöskään auta? Vähän sama kuin kuuluisi ympäristöjärjestöön ja silti ajelisi paljon autolla ja söisi punaista lihaa. Eli aika kaksinaismoralistista käyttäytymistä. Meikkaamalla pidät yllä tätä naisia alistavaa yhteiskuntarakennetta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä kommentti aika lailla tiivistää sen, miksi en halua puhua itsestäni feministinä vaikka olen tasa-arvon vankkumaton kannattaja ja puolestapuhuja.

Voiko uskottava feministi myöskään kommentoida blogitekstiä naistenlehden ylläpitämässä blogiportaalissa? ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Joo-o. Tämä on juuri sellaista raja-aitojen pystyttävää argumentointia, jonka takia moni ei halua identifioitua feministiksi.

"Minä täältä ylhäältä tulen kertomaan sinulle, että sinä meikkaamalla pidät yllä tätä naisia alistavaa yhteiskuntarakennetta."

Eli olisiko se oikeanlaista feminismiä, että kukaan ei koskaan saisi meikata?

piia_ (Ei varmistettu)

Tunnistan kyllä hyvin aiheen problematiikan, mutten oikein ymmärrä sitä, että meikkaava nainen ei olisi uskottava feministi (mieluummin puhun kyllä tasa-arvon ajamisesta kuin feminismistä). Ehkä hieman kärjistän, mutta tuon ajattelutavan mukaan uskottava feministi ei myöskään voi ajaa tangottomalla pyörällä, käyttää hameita, värjätä hiuksia, lakata kynsiä jne. Toki miehetkin värjäävät ja lakkaavat, käyttävät hameitakin, mutta ovahan nuo itsensä koristelua, mikä kivikautisessa ajattelussa liitetään naiseuteen. On älytöntä, jos feministi yrittää vältellä asioita, joka liitetään feminiinisyyteen. Silloin sortuu helposti vain vahvistamaan valtaapitäviä sukupuolidiskursseja.

Olen ehkä sitten outo, mutten kiinnitä huomiota siihen, onko jollain meikkiä vai ei. Itselleni tulee hyvä olo, kun hieman ehostan kasvojani peittäen mustat silmänaluset ja lisäten vähän väriä naamaan. Teen sen siksi, että pidän peilikuvastani enemmän silloin ja minulla on raikkaampi olo. Jos en jonkun mielestä ole silloin vakuuttava tasa-arvon puolustaja, se on sääli. Tottakai tiedostan, että ehostaminen on kulttuurisesti opittu toimintamalli, mutta esimerkiksi äitini ei ole ikinä juurikaan meikannut. Hän ei ole tehnyt asiasta myöskään minkäänlaista numeroa, mikä on näin jälkikäteen ajateltuna tosi hyvä juttu.

Myös (ja etenkin!) nyt äitiyslomalla tykkään siistiä ulkonäköäni, ja olen järkyttynyt, että edelleen törmään ajattelutapaan, että se ei ole aina sallittua kotiäidille. Kun lakkasin kynteni vauvani ollessa kaksi kuukautta, yksi nainen sanoi: "Ai sulla on lakatut kynnet. Mä kuljin ainakin vauva-aikaan ihan nuhruisena enkä todellakaan lakannut kynsiä." Äänensävystä tulkitsin kommentissa pienen kritiikin, ikään kuin hyvä äiti pelkästään pyykkäisi lapsen ollessa nukkumassa. Äidiksi tultuaanhan ihminen on enää pelkkä äiti. Paheksuva katse häneen, joka jotain muuta yrittää!

Tähän hämmentävään ajattelutapaan törmää myös toistuvasti naistenlehdissä. Jopa otsikoihin nostetaan, miten se ja se julkkis käy kaupassa kumppareissa ja ilman meikkiä (Huhhuh!) eikä vapaa-ajallaan ylipäänsä laittaudu (Onpa ihanan tavallinen ja viisas ihminen!). Tuollaisilla huomioilla yritetään mielestäni korostaa meikkaamattomia naisia muita parempina ja leimata muut turhamaisiksi. Tän vuoksi oon ottanut saman linjan kuin yksi kommentoija yllä: yritän olla kommentoimatta muiden ulkonäköä. Sen ei todellakaan pitäisi olla ihmisen arvomaailman, älyn ja hyvyyden mittari.

Vierailija (Ei varmistettu)

Aamen!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, kiitos piia_!

Just tämä oli mun pointtini tuossa, kun sanoin, että äitiysloman aluksi mulle oli tärkeää ehostautua lähtiessäni kaupungille. Mä nimenomaan koin meikkaamisen feministiseksi teoksi: En ole vain "lapselleni täysin omistautuva äiti, joka ei todellakaan laita aikaa sellaiseen humpuutukseen kuin meikkaaminen". Olen edelleen nainen, jolla on oma elämä, ja jolla on oikeus kiinnostua edelleen omasta navastaan lapsen lisäksi, vaikka tuntuu, että yhteiskunta vähän ylistää niitä äitejä, jotka omistautuvat 100 prosenttisesti lapsilleen, koska se on naisen tehtävä.

Toki tässä on toisena puolena se, että meikkaavana äitinä mä ikään kuin vaadin muitakin äitejä meikkaamaan, mutta... kun en vaadi!

Mä puhun hyvin subkejtiivisesta tunteesta, mä itse tunnen sen meikkaamisrituaalini tärkeänä itselleni. Olin tottunut meikkaamaan ennen vauvaa, haluan pitää siitä samaisesta itsestäni kiinni vauvan tulon jälkeenkin.

Enfant Terrible

Jes ja aamen! En ole koskaan ollut erityisen ahkera meikkaaja - välillä kausittain tuli laitettua ripsaria luennoille ja töihin - välillä käytin aikani mieluummin kahvin juontiin ja kuljin ilman meikkiä. Baariin joskus tuli laittauduttua ihan kunnolla toisaalta välillä siellä hypittiin ilman meikkiä ja käytettiin lötköpipoja peittämään likasta tukkaa, jos baarireissu sattuikin olemaan extempore. 

 

Nyt äitiyslomalla olen oikeasti ruvennut meikkaamaan enemmän ja haluan laittaa ainakin ripsaria, jos lähdemme kauppaan. Ja jos lähden kavereiden kanssa lounaalle/ihan ilman vauvaa illalla yhdille niin VARMASTI laitan huulipunaa ja laittaudun. 

Yksi sukulaiseni kerran kehaisikin,että ihan oikein kun meikkaan -  se on tärkeää mieheni näkökulmasta. Tähän oli pakko älähtää, että meikkaan itseäni varten en miestäni. Ja oikeasti koen, että meikkaaminen on tällä hetkellä itselleni sellainen pieni irtaantuminen siitä äidin roolista ja muistutus, että olen myös nainen, ystävä, maisteri, vaimo. Että imetyksen, kakkavaippojen, pyykinpesun ja vaunulenkkien lisäksi osaan vieläkin puhua musiikista, kulttuurista, kiinnostua maailmasta ja ihmisistä. Vaikka mulla on vauva niin silti olen minä.  

Ja se myös piristää minua - koska rehellisesti sanottuna ei tää äitiys ihan  aina mieltä ylentävää ole. On päiviä kun vauva kirkuu sulle ilman mitään syytä koko päivän ajan, kaadat kahvit housuille, rinnat vuotavat maitoa paidalle, vauva puklaa sun hiuksiin ja rintojen väliin ja lattialle, sä olet hikinen ja väsynyt. Niin eikö nyt suotaisi äideille sitä huulipunaa ja kynsilakkaa. 

Eikö se oli kuitenkin että hyvinvoivat vanhemmat=hyvinvoiva vauva, jos äiti saa positiivista energiaa meikkaamisesta niin eikö se ole vähän antifeministista paheksua häntä siitä? 

(kommentti on kirjoitettu huutava vauva kainalossa) :D

Nica
Klassikko viikossa

Niin se otsikkohan kuului "miksi toteuttaa kauneusihanteita, joita inhoaa?". Oliko se kirjoittajan laatima otsikko, en tiedä, mutta ihan hyvä otsikko mielestäni. Mulle toi juttu avautu niin, että monet meistä pakotetaan ottamaan osaa näihin kauneusihanteisiin, jos halutaan pysyä yhteiskunnassa mukana. Tähän mukaanluettuna meikkaaminen. Mulle siis toi meikkaamisen problematisointi näyttäyty varsin terveenä huomiona. En lukenut sitä mustavalkoisena julistuksena vaan hyvänä problematisointina. 

Mä oon kyökkikulttuuriantropologina tehny sellasen havainnon et ainaki oman sukupolveni seksuaalivähemmistönaiset meikkaa vähemmän kuin perusheterot. Siinä maailmassa mulla on ollu turvallista ja hyvä olla. Sellanen vähemmän kilpavarustelufiilis. Mun meikkaustaidot on aina ollu aika kämäset ja meikkibudjetti pieni. Mutta kyllä mä visuaalisena ihmisenä myös tunnistan ton meikin itseilmaisupuolen ja koen, että meikillä voi myös hyvällä tavalla haastaa kauneusihanteita vaikka aivan kreisillä huulipunasävyllä.  

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, mä itsekin pidin tuota problematisointia ihan tervetulleena. Mun mielestä meikkaamista käsiteltiin kuitenkin melko suppeasta näkökulmasta, vaikka tilaa esseessä olisi ollut enemmänkin sille. Siksi päätin jatkaa keskustelua täällä internetskussa :) 

Sulla on hyvä pointti tuossa, että erilaisissa (ala)kulttuureissa on erilaiset ulkonäköihanteet, myös meikkaamisen saralla. Itse vaikkapa hengailin lukiossa ja yliopistossa sellaisissa humanistipiireissä, joissa ei myöskään hirveästi arvostettu. Siksipä opettelin meikkaamaan vasta joskus yli parikymppisenä. Toisaalta: oliko se epäfeminististä, että (naiselliseksi asiaksi miellettyä) meikkaamista paheksuttiin näissä piireissä? 

Heehee, täällä sitä vähän väännän pillkkua. :)

Emilia M

Täällä olikin jo hyvää keskustelua tuosta rinnastuksesta meikattu = siisti, johon itsekin kiinnitin huomiota tekstiä lukiessani. On todellakin niin alasta kiinni, mitä pidetään siistinä, mutta melkeinpä paikassa kuin paikassa huolitellusta ulkoasusta on etua, ja usein se tarkoittaa ns. luonnollista meikkiä. Asiakaspalveluammatissa, jossa pitää myydä jotain, meikki on naiselle (naisoletetulle) käytännössä lähes pakollinen, oli kyse sitten tavaratalosta, pankista tai Prisman kassasta. Meikittömänä voi esiintyä, jos sattuu olemaan ilman meikkiä konventionaalisella tavalla luonnonkaunis. Meikitön, tavallisen näköinen nainen, vaikka tukka olisikin kammattu ja vaatteet siistit, antaa herkästi viestin, ettei "välitä itsestään", ja joka ei välitä itsestään, välittääkö hän sitten mistään muustakaan? Kuten työn tekemisestä hyvin? Itse kiireaamuina priorisoin usein aamupalaa meikkauksen sijaan, ja saan kyllä silloin tutkivia katseita pomolta osakseni.

Lisäksi minua huvittaa näissä meikkikeskusteluissa aina ankara kieltäminen, etteikö meikkaaminen olisi pinnallista. Tietysti se on pinnallista, meikki on pintaa. Se on sitten taas ihan toinen kysymys, että onko pinnallisuudessa jotain pahaa (ei, mutta toivottavasti elämässä on muutakin sisältöä. Jos ei ole, niin se on sitten taas kolmas kysymys...). Elämässä on ihan mukava olla pieni määrä suloista turhuutta ja sitähän meikki parhaimmillaan on. Mutta toisille meikki on pakko ja välttämättömyys, ei hauskaa leikkiä vaan velvollisuus, joka on hoidettava, ja tämä kai on se rakenteellinen ongelma, josta tässäkin on keskusteltu.

Sitten ihan mutuilua: maailmassa lienee vaikka kuinka paljon ammatteja/töitä, joihin hakeutuvat ennen kaikkea sellaiset naiset, jotka tykkäävät meikkaamisesta. Naistenlehden toimittaja, Stockmannin kosmetologiosaston myyjä, lentoemäntä... Mutta sitten on niitä ammatteja, joissa on paine näyttää "huolitellulta", ja yleensä se tarkoittaa meikattua. Tämä koskee niin palveluammatteja kuin oikeastaan ketä tahansa johtajatasolle edennyttä. Kuka voisi kuvitella yliopiston professorin tai toimitusjohtajan ilman meikkiä? Ehkä tällaisia ihmisiä on, mutta he ovat ilman muuta vähemmistössä, ja usein heitä pidetään hieman erikoisina tai eksentrisinä persoonina. Jos kiinnität huomiota vaatteisiisi, on sinun maalattava myös naamasi, näin se vain yleensä menee.

Itse olen onnellinen, kun vuosikaudet kestänyt paha akne on vihdoin historiaa, ja mun ei ole enää _pakko_ meikata. Kyllä töihin yleensä meikkaan, aina en. Harmillisinta on se, että ilman meikkiä kasvot tuntuvat värittömiltä ja valjuilta - siinä mielessä meikki ei ole oma valinta. Jos haluan näyttää joltain muulta kuin väsyneeltä ja univelkaiselta, meikkaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei kai tässä keskustelussa ole esitetty meikkaamista erityisen syvällisenä harrastuksena, vaan että meikkaaminen ei tee ihmisestä pinnallista eikä meikittömyys syvällistä.

Pidän aika kummana (ja uhriutuvana) ajatusta, että vallan kahvassa olevat naiset meikkaisivat yhteiskunnan paineesta. Oman käsitykseni mukaan suurin osa heistä tekee aika lailla mitä tahtoo. Itse tunnen useita meikittömiä naisjohtajia ja aika vähän niitä, jotka erityisesti välittävät muiden osoittamasta arvostelusta ulkonäköään kohtaan. Toki tämäkin varmaan riippuu alasta.

Emilia M

Aika moni tässä maailmassa kuvittelee tekevänsä mitä tahtoo, eikä havahdu siihen, että näin ei välttämättä ole.

Heitänpä tähän pari "vallan kahvassa" olevaa nuorta/ entistä nuorta naista, jotka on totuttu näkemään meikattuina, ja joista ehkä voidaan päätellä, että he tykkäävät meikkaamisesta. Jaana Pelkonen, Susanna Koski, Maria Guzenina. Jos olet kerran rakentanut uraasi ulkonäön varaan, siitä on pidettävä kiinni, tai reaktiot ovat arvaamattomat. Näiden henkilöiden esiintyminen ilman meikkiä herättäisi varmaankin melkoista kohua iltapäivälehdistössä.

Kuka voisi kuvitella Lenitan ilman meikkiä?

Vierailija (Ei varmistettu)

Uskomattoman seksistinen ajatus, että Pelkonen, Koski ja Guzenina-Richardson olisivat rakentaneet uransa ULKONÄÖN varaan? Oletko samaa mieltä Stubbista, Niinistöstä (presidentistä tai pj:sta) tai vaikka Jani Toivolasta? Kyse on pitkän linjan politiikan ammattilaisista, jotka sattuvat olemaan kauniita ja laittautuneita. Mitä meikkaamiseen tulee, Pelkosesta ja Koskesta uskoisin, että he tekevät aika lailla mitä haluavat ulkonäkönsä suhteen, Guzeninasta en ole aivan saletti.

Tunnetuista meikittöminä tai vähämeikkisinä naisjohtajina tulee mieleen mm Li Andersson, Merja Kyllönen ja Irja Askola.

Emilia M

Mitä jos lukisit, että mitä oikeasti olen kirjoittanut? En sanonut, että he olisivat rakentaneet uransa ulkonäön varaan. Sanoin, että heidät on totuttu näkemään meikattuina ja jos he nyt yllättäen muuttaisivat tyyliään, siitä nousisi haloo.

Naisen on ikään kuin valittava linjansa ja pidettävä siitä systemaattisesti kiinni. Etenkin kauneudellaan julkisuuteen päässyt on jossain määrin "velvollinen" säilyttämään kauneutensa - muuten joutuu median rääsittäväksi, kuten vaikkapa Brigitte Bardotille on käynyt.

Monet naiset, etenkin ne vanhemman polven feministit, ovat myös pitäneet linjanaan meikittömyyden tai vähämeikkisyyden. Sitä kautta on haettu uskottavuutta. Kiinnostavaa, että nostat esiin Irja Askolan - reaktiot piispan "räikeään" meikkiin olisivat myös varmasti mielenkiintoisia.

 

 

Emilia M

Tarkennan itseäni, koska näköjään kuitenkin kirjoitin, että he ovat "rakentaneet uraansa ulkonäön varaan". Tarkoitin tällä sitä, että huolimatta poliittisesta taidoistaan, he ovat alusta asti tulleet tunnetuiksi myös kauniin ulkonäkönsä takia ja pitäneet ulkonäkönsä näyttävyydestä (meikki, vaatteet, timmi kroppa) kiinni. Sitä lienee mahdoton tutkia, että miten ulkonäkö on vaikuttanut juuri heidän poliittiseen menestykseensä, mutta jotain tutkimuksia siitä muistan lukeneeni, että politiikassa noin ylipäätään menestyvät paremmin konventionaalisesti kauniit ihmiset.

Vierailija (Ei varmistettu)

En tainnut ymmärtää lukemaani, kun kirjoitit: "Heitänpä tähän pari "vallan kahvassa" olevaa nuorta/ entistä nuorta naista, jotka on totuttu näkemään meikattuina, ja joista ehkä voidaan päätellä, että he tykkäävät meikkaamisesta. Jaana Pelkonen, Susanna Koski, Maria Guzenina. Jos olet kerran rakentanut uraasi ulkonäön varaan, siitä on pidettävä kiinni, tai reaktiot ovat arvaamattomat. " ;)

En oikeastaan ole varma, käyttävätkö mainitsemani naiset meikkiä. Olen itse vallan kahvaa lähestyvä nuorehko nainen, jonka huippupätevä naispomo ei meikkaa ja joka itse vaihtelee tyyliä tilanteen mukaan ilman, että asia tuntuu ketään hetkauttavan. En tule katsoneeksi muita valtaapitäviä naisia sillä silmällä, miten he pukeutuvat tai laittautuvat. Voi olla, että olen aivopesty yhteiskunnan uhri, mutta vähän epäilen :)

Emilia M

Sepä näissä kaikissa yhteiskunnan rakenteisiin liittyvissä jutuissa onkin, että ymmärtääkseen asiaa laajemmin, on asiaa kyettävä tarkastelemaan myös oman elämänpiirin ulkopuolelta.

Asiassa kuin asiassa on poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Ja yhden tai useammankaan yksilön/tapauksen perusteella ei pidä vetää johtopäätöksiä koko asian suhteen. Ihan varmasti Suomessa on naisjohtajia, jotka eivät meikkaa, ja ihmisiä, jotka eivät juuri kiinnitä huomiota muiden meikkaamiseen (tosin sitten varmaan hekin kiinnittävät, jos meikki on riittävän "räikeä").

Lisäksi on erilaisia pienkulttuureja, jotka määrittävät tietyn yhteisön sisällä vallitsevan käytännön. Porukassa voi olla joku liideri, jota muut enemmän tai vähemmän tietoisesti jäljittelevät. Ole iloinen, että oma pomosi ei meikkaa - jos hän meikkaisi, saattaisi sinullakin olla suuremmat paineet meikkaamiseen.

Aivopesusta puhuminen on myös tässä yhteydessä turhan voimakas sanavalinta. Kyllä meillä on yhteiskunnassa paljon ääneenlausumattomia sääntöjä, joista meikkaaminen/meikkaamattomuus on vain yksi. En todellakaan usko sitä, ettetkö katselisi "muita valtaapitäviä naisia sillä silmällä, miten he pukeutuvat tai laittautuvat". Juurihan kerroit, ettei pomosi meikkaa ja luettelit naisia, jotka sinusta eivät meikkaa - olet siis kiinnittänyt huomiota heidän tyyliinsä ja niin me kaikki teemme, enemmän tai vähemmän tietoisesti.

Itse väitän myös, että meikkaaminen ja muiden meikkaamisen seuraaminen on asia, mihin nimenomaan naiset kiinnittävät huomiota ja missä he ohjaavat ja vahtivat toisiaan. Kauniin ja "hillityn" meikin tekemistä aletaan harjoitella jo teini-iässä ja samalla opetellaan varomaan, ettei sorruta liian "vulgaariin" meikkiin - ellei se sitten ole juuri sitä, mihin tähdätään. Mutta näistä erilaisten meikkien antamista viesteistä ollaan hyvin tietoisia. Ne ovat naisten koodikieltä toisilleen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielenkiinoisia näkökulmia, tuntuvat aika vierailta omasta maailmankuvastani käsin. Erityisesti kummastuttaa toistuvasti esittämäsi ajatus, että menestyvien naispoliitikkojen uran jatko olis kiinni ulkonäöstä. Oikeasti aika seksistinen ajatusmalli. Tuleeko sinulle mieleen joku nykyaikainen naispoliitikko jonka ura olisi katkennut ulkonäön muuttumiseen? Entisaikojen ranskalainen filmitähti ei ole aivan vertailukelpoinen esimerkki.

Kuten sanottu, muiden ihmisten meikkaamiseen tulee kiinnitettyä aika vähän huomiota, se ei jää päälimmäisenä mieleen. Li Andersonin ja kumppaneiden meikkaamattomuus oli arvaus. Omassa tuttavapiirissäni on monen alan osaajia ja vaikuttajia, monella on tyyli vaihtunut kesken matkan ja meikkaaminen varmaan siinä mukana. Käsittääkseni tyylin käänteillä ei ole ollut juurikaan vaikutusta urakehitykseen.

Emilia M

En varsinaisesti myöskään sanonut, että uran jatko olisi kiinni ulkonäöstä. Sanoin vain, että ulkonäön radikaali muuttuminen nostattaisi haloon. Sitä en kykene arvioimaan, miten meikkaamisen lopettaminen tai muu ulkonäöstä "huolehtimisen" lopettaminen vaikuttaisi Jaana Pelkosen tai Susanna Kosken uraan, mutta en myöskään usko, että he ovat halukkaita asiaa kokeilemaan.

Minulle ei tule mieleen yhtään naispoliitikkoa, jonka ulkonäkö ylipäätään olisi radikaalisti muuttunut. Moni on pitänyt kiinni vuosien varrella vakiintuneesta tyylistään, niin Päivi Räsänen kuin Riitta Uosukainenkin. Jotkut ovat alkaneet pukeutua "paremmin" päästyään eduskuntaan (esim. Vihreät "dandyt" Ozan Yanar ja Touko Aalto).

Minä en myöskään oikein ymmärrä, mitä sinä yrität sanoa. Oletko sitä mieltä, että meikkaamisella ja tyylillä ei ole mitään vaikutusta työelämässä pärjäämiseen ja urakehitykseen?

Vierailija (Ei varmistettu)

Varmasti tyylillä ja ulkonäöllä on vaikutusta työelämässä. Kommenteissasi tunnut antavan ulkonäköseikoille aika suuren painoarvon ja se näkökulma tuntuu vieraalta, erityisesti naisen rigidi ja uhrinomainen asema ulkonäköpaineiden keskellä. Ymmärsin, että kommenttisi pohjautuvat henkilökohtaisten kokemusten sijaan feministiseen teoriaan. Olisiko mahdollista, että käyttämäsi teoria on kehitetty kuvaamaan jotakin muuta kuin nykyaikaista pohjoismaista yhteiskuntaa eikä teoria siksi aivan taivu tarkoituksiisi?

Emilia M

Sä taas tykkäät tehdä aika pitkälle meneviä johtopäätöksiä mun sanomisista :) "Rigidi ja uhrinomainen asema" eivät varsinaisesti olleet käyttämiäni sanoja.

Pohjoismaat tosiaan on edelläkävijöitä tässä naisten meikittömyydessä ja korkokengättömyydessä. Itse katselen tätä näkymää jonkin verran myös Ranskasta käsin, jossa meikittömyys ja erityisesti lyhythiuksisuus on paljon enemmän kannanotto kuin Suomessa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Rigidi viitaten näkemykseesi, että naisen on valittava tyyli ja pysyttävä siinä tai tulee kohu.

Uhrinomainen viitaten tähän: "Kuka voisi kuvitella yliopiston professorin tai toimitusjohtajan ilman meikkiä? Ehkä tällaisia ihmisiä on, mutta he ovat ilman muuta vähemmistössä, ja usein heitä pidetään hieman erikoisina tai eksentrisinä persoonina. Jos kiinnität huomiota vaatteisiisi, on sinun maalattava myös naamasi, näin se vain yleensä menee." Ja "Aika moni tässä maailmassa kuvittelee tekevänsä mitä tahtoo, eikä havahdu siihen, että näin ei välttämättä ole."

Käytät aika voimakkaita ilmaisuja enkä oikein kykene samaistumaan. Avartavia mielipiteitä toki, kuten sanoit, välillä tekee hyvää katsella omia asioita toisesta näkökulmasta. Vastavuoroisesti sanoisin, että teoriaan pohjautuvassa ajattelussa on tärkeää välillä pysähtyä tarkastelemaan teorian ajankohtaisuutta ja sovellettavuutta käsittelyn alla olevaan aiheeseen.

Emilia M

Mä en nyt myöskään ihan hiffaa sitä, että mistä sä tuon teorian tuohon revit. Itse puhut itsestäsi ja tuttavistasi, ja varmaan hyvin tiedät, että niiden pohjalta ei oikein missään asiassa kannata tehdä yleistyksiä. Mä en puhu mistään erityisistä teorioista, mun kommentointi lähtee ihan siitä yleistiedosta, minkä kuka tahansa voi hankkia sanomalehtiä lukemalla ja muutamaa feminististiä blogia seuraamalla :)

Mä en myöskään sanonut, että kaikkien naisten on valittava tyyli. Sanoin että jotkut julkisuudessa tunnetut naiset ovat tyylinsä valinneet, en muuta.

Eikä se kohukaan nyt varmaan niin maailmaa mullistava asia ole, jos on muuten tasapainoinen ja hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen, siinäpähän kohkaavat sitten. Ei pidä kuitenkaan unohtaa sitä, että meillä on lukuisia esimerkkejä ihmisistä, joille julkisuuden asettamat ulkonäköpaineet ovat aiheuttaneet todellisia ongelmia, alkaen vaikka prinsessa Viktorian syömishäiriöstä.

Mä en oo enää ihan varma, mistä me nyt tässä tarkalleen ottaen puhutaan. Mä puhun lähinnä siitä, että näistä asioista on hyvä puhua - ja paljon. Koska mitä enemmän meikkaamisesta ja ulkonäöstä puhutaan tällä tasolla kuin tässä kommenttikeskustelussa puhutaan, sitä enemmän se meikkaaminen alkaa oikeasti olla harkittu, oma valinta, eikä vain jotain mitä tehdään koska kuvitellut tai todelliset ympäristön odotukset ja kaikki muutkin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ahaa :) Kannattaa perehtyä feminismiin sitten astetta syvällisemmin, esittämäsi "yleistiedot" ilmeisesti pohjaavat jollakin tasolla feministiseen teoriaan.

Emilia M

Mikähän nyt sitten on se feministinen teoria, johon minun sinun mielestäsi pitäisi perehtyä? Kerro vain, otan mieluusti vastaan uusia lukuvinkkejä!

Pages

Kommentoi

Ladataan...