Mihin synnytyskertomuksia tarvitaan?

Juliaihminen

Muistan elävästi, kun luin ensimmäisen synnytyskertomuksen netistä. Noin kahdeksan vuotta sitten yksi mun tuttuni yliopistolta oli kirjoittanut Facebookin "muistiinpanoihin" (onkohan sellaisia enää?) pitkän ja yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, miltä synnyttäminen tuntui. Luin sen läpi varmaan viisi kertaa. Oli älyttömän kiehtovaa ja rohkeaa, että joku kertoo niin realistisesti siitä, miltä synnyttäminen tuntuu. Samaan aikaan ajattelin, että "en kyllä ikinä jakaisi mitään noin henkilökohtaista netissä".

Vähänpä tiesin. Nykyään noin kolmesataa ihmistä käy edelleen joka kuukausi lukemassa mun synnytyskertomukseni, eikä se tunnu ollenkaan kummalliselta tai liian julkealta. 

Oikeastaan se tuntuu aika kivalta. Tänä päivänä synnytyskertomuksia on netissä ilahduttavan paljon. Mun suosikkeja ovat esimerkiksi Laura Frimanin ensimmäinen ja toinen synnytyskertomus. Ahmin ne (aika monta kertaa) ja kymmenittäin muita synnytyskertomuksia raskaana ollessani. Luin mä niitä ennenkin raskautta. Mua on nimittäin aina kiinnostanut tuo melko mystinen mutta samalla niin upea tapahtuma. Miltä se oikeasti tuntuu? Mitä siinä tapahtuu?

On älyttömän tärkeää, että näitä kirjoituksia on netissä luettavana paljon. Synnytykset ovat hirveän erilaisia, joten on hyvä, että on monenlaisia ääniä kertomassa niistä. Juuri juteltiin Mirjan ja Raisan kanssa, että sitä herkästi puhuu omasta synnytyksestään raskaana olevalle ihmiselle normatiivisesti: näin sinunkin synnytyksesi luultavasti menee. Tämä ei tietenkään pidä yhtään paikkaansa. Mun oma synnytys oli tosi kiva ja voimaannuttava, ja haluan aina valaa uskoa ja toivoa ihmisille, jotka ovat menossa synnyttämään. Sitten voi olla, että heidän synnytys menee ihan eri lailla. Mutta vaikka synnytys menisikin täysin toisin, se on ihan yhtä arvokas – kaikki synnytykset ovat yhtä arvokkaita, tämä on sanomattakin selvää. Silti: ihmiset kaipaavat vertaistukea synnytykselleen, joten on hyvä, jos netistä löytyy jonkun kertomus, jolla on ollut samoja kokemuksia kuin itsellä on.

Toisekseen: Nykyään aika monissa synnytyssairaaloissa on lopetettu etukäteisvierailut. Itse en päässyt vierailemaan synnärillä etukäteen, jonkun videon olisi ilmeisesti voinut katsoa jostain, mutta en sitten tainnut koskaan löytää sitä. Näin ollen synnytys saattaa tuntua hyvin hähmäiseltä etukäteen. Raisa oli haastatellut yhtä kätilöä, ja kävi ilmi kiinnostava seikka: Sen jälkeen kun nämä vierailut synnärille lopetettiin, synnytyspelkoisten ryhmät ovat kasvaneet. Mun mielestä synnytyskertomukset kuvineen ja teksteineen kuitenkin avaavat aika hyvin sitä, millaista synnyttäminen konkreettisesti on. Se, että pystyy kuvittelemaan synnytyksen etukäteen, voi auttaa synnytyspelossa. 

Kolmas syy, miksi synnytyskertomuksia tarvitaan, on se, että synnytys on hyvin tärkeä asia ihan noin yhteiskunnallisestikin. Me kaikki olemme syntyneet joskus! Tästä syystä synnyttämistä ei pitäisi siivota jonnekin mystiseen paikkaan tai ajatella, että siitä puhuminen on jotenkin mautonta, koska herregud, siihen liittyy naisen vagina. Mun mielestä myös miesten kannattaa lukea synnytyskertomuksia, etenkin sellaisten miekkosten, jotka ovat pian saamassa lapsen. Tämä auttaa myös heitä kuvittelemaan, mitä lapsen synnyttävä osapuoli kokee noina hetkinä.

Ja sitten vielä bonussyy, jonka tajusimme siskoni Sofian kanssa. Hän nimittäin kirjoitti pitkän ja yksityiskohtaisen synnytyskertomuksen mun pyynnöstäni. Kysyin, voisinko julkaista sen täällä mun blogissa, ja se käy Soffulle. Laitan tänne Sofian synnytyskertomuksen ensimmäisen osan (joo, siitä tuli pitkä!) huomenna ja toisen osan sen jälkeen.

Me molemmat huomattiin, että kun oman synnytyksen oli itse sanallistanut, se alkoi tuntua paljon koherentimmalta kokonaisuudelta. Kirjoittaessaan omasta synnytyksestään tapahtumasta rakentaa tarinan, jonka jälkeen aiemmin niin sekavaa ja kaikin puolin mullistavaa kokemusta pystyy käsittelemään selkeämmin. Tästä samasta syystä kannustan aina ihmisiä puhumaan mahdollisimman paljon ja monelle synnytyksestä jälkikäteen. Se on niin mieletön juttu, että sitä kuuluukin käsitellä pitkään, ehkä koko loppu elämän ajan.

Sitä paitsi onhan se nyt ihan älyttömän kiehtovaa, uusi ihminen syntyy maailmaan. Etenkin synnytyskertomusten loput, ne ovat taivaallisia. Niitä lukiessa mulla menee aina kylmät väreet pitkin ihoa, ja aika usein kyyneleet nousevat silmiin. Se on niin upeaa!

 

Oletteko lukeneet synnytyskertomuksia?

 

 

Kuvat: Hetki, kun on juuri pusertanut beebelon maailmaan ja saa sen syliinsä, on täysin mielivaltainen ja käsittämätön. Päivät sairaalassa vauvan kanssa ovat omituisia ja huumaavia.

 

Lue myös:

Näin Alppu syntyi

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen hullu valmistautujanainen. Synnytyskertomukset olivat todella tärkeitä ja koin että ne kaikista pelottavimmatkin helpottaviksi. Tiedän, että näin voi käydä, tiedän mitä silloin (suurin piirtein) voi tapahtua.

Luin myös kohtukuolemablogien synnytyskertomukset lämmöllä ja kyyneleet silmissä. Halusin olla valmis ihan kaikkeen, että en joutuisi katumaan päätöksiäni.

Meillä kaikki meni ilman komplikaatioita, mutta nyt toisen raskauden myötä tahdon taas olla valmis kaikkeen. Tai niin valmis kun vaan voi olla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihanaa, että joku "ulkopuolinenkin" lukee kohtukuolemablogien synnytyskertomuksia <3

Olen itse synnyttänyt kolme lasta, joista ensimmäinen syntyi kuolleena. Kun mammaporukoissa lähtee käyntiin se synnytystarinoiden muistelu, menen aina vaikeaksi. Haluaisin puhua ja kertoa ihan kaikista synnytyksistäni, mutta epäröin, kestävätkö muut kuulla siitä ensimmäisestä. Esikoisen synnytys kuitenkin oli kaikessa surullisuudessaan minulle mielettömän tärkeä, kaunis ja elämänmullistava kokemus. Se on myös on määritellyt näiden kahden muun synnytyksen lähtökohtia perustavanlaatuisesti (tarkka seuranta, käynnistys, sektiovalmius yms).

Usein siis valitsen vain vaikenemisen, en koe oikeaksi puhua ja muistella vain osaa synnytyksistäni. Tätäkin postausta lukiessa ensireaktio oli perääntyä ja myöntyä siihen kohtukuolemaa ympäröivään hiljaisuuden muuriin. Mutta tuo sinun pieni mainintasi rohkaisi avaamaan suuni, vaikkei mitään varsinaista asiaa olekaan. Eihän se hiljaisuus mihinkään katoa, jos ei joku puhu.

Juliaihminen
Juliaihminen

Otan syvästi osaa - ja koen ymmärtäväni ainakin hitusen sitä, mitä koet.

Mun pikkusiskoni kuoli viiden päivän ikäisenä. Se on vahvasti mua määrittelevä asia elämässä, mutta silti aina mietin, kannattaako asiasta mainita silloin, kun puhutaan vaikka sisarusten määrästä. Se on niin iso juttu, että saa keskustelun monesti tyrehtymään, vaikka toisaalta meidän perheessä siitä puhutaan edelleen, nyt kymmenen vuoden jälkeenkin, paljon ja arkisesti.

Kohdussa tai pian syntymän jälkeen kuolleet vauvat ovat yhtä lailla kauniita ja arvokkaita muistoja ja kokemuksia. Tietenkään en halua ottaa asiaa esille vaikkapa raskaana olevien naisten kanssa, koska sehän on pahin mahdollinen lopputulos (ja Suomessa tosi harvinainen), mutta toisaalta en myöskään viitsi vaieta asiasta täysin, koska onhan sekin osa mun elämääni. Kaunis ja tärkeä osa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos sanoistasi ja osanotot myös sinulle. Ja koko teidän perheelle.

Onneksi tosiaan on kuitenkin ystäviä ja läheisiä, joiden kanssa voin puhua arkisestikin kaikista lapsistani.

Ymmärrän hyvin kohtukuolemasta kertomisen aiheuttaman hiljaisuuden kahvipöytäkeskustelussa, asia on iso ja sen kuuluukin olla. "Hiljaisuuden muurilla" viittasin tarpeeseen saada antaa surun olla olemassa. Tätä käsiteltiin hesarissa taannoin hienosti http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002915661.html

Vierailija (Ei varmistettu)

Eikä muuten ollut tarkoitus millään lailla vihjata, että sinä Julia tai kukaan muu täällä olisi mitenkään millään lailla tukenut mitään epämukavaa hiljaisuutta! En edes ajatellut kommentoivani, mutta sitten ilahduin tuosta kohtukuolemaviittauksesta ja innostuin paasaamaan vahingossa.

Juuri näin! (Ei varmistettu)

Taisin löytää blogiisi alunperin juuri synnytyskertomuksen kautta, tai ehkä raskausviikkojen.. Googlailin noita molempia ja luin PALJON. Joo, olen raskaana.

Mulle on tärkeää valmistautua synnytykseen, ja on todella hienoa lukea erilaisia synnytyskertomuksia ja kokemuksia. Niitä on myös mahtavaa kuulla läheisiltä. Olen samaa mieltä myös siitä, että asia on tärkeä yhteiskunnallisesti - ei sen pitäisi olla vain joku synnyttäiden salakerhon sisäinen keskustelu!

ginty
gg and the moon

Synnytyskertomusten lukeminen on jotenkin todella voimaannuttavaa ja koskettavaa, vaikka en itse ole ollut raskaana.

Hämmentävin kokemus oli, kun katsoin YouTubesta (koti)synnytysvideon. Ai sentään, itkin niin paljon, vaikka juuri ennen sitä itse synnytystä olin istunut erittäin kyseenalainen ilme kasvoillani, tietämättä, olenko aivan todella varma, että haluan katsoa tämän videon. :D Kaikki tällaiset naisen kehoon, sen muutoksiin, raskauteen ja synnytykseen liittyvät seikat ovat mielestäni kiehtovia, ja synnytskertomukset parhautta, koska ovat juurikin niin yksilöllisiä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin :) Tämä on niitä aiheita, jossa on tärkeää, että mahdollisimman moni pääsee ääneen, jotta kokemusten moninaisuus tulee esiin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä olen yksi niistä joka on käynyt lukemassa sun synnytyskertomuksen! :) Nyt raskausaikana olen lukenut tarkkaan myös sun raskausviikko- + muut raskauteen ja vauva-arkeen liittyvät postaukset. Nyt viimeisimpänä olen käynyt läpi vauvan perätilaa koskevat postaukset, kun saman "tuomion" sain aivan yllättäen parisen viikkoa sitten (koska kyllä se tuomiolta tuntui ensin). Ilman sun postauksia olisin hädin tuskin tiennyt mitä perätila tarkoittaa, saati että vauvan voi myös silloin synnyttää alakautta! Mun kohdalla päädyttiin lopulta suunniteltuun sektioon, joka kyllä ensin harmitti, mutta nyt tämä reilun viikon päästä koittava tapahtuma tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta. Tähän tunteeseen vaikutti kyllä paljon myös sun mahtavat lukijat, jotka kommentoivat niin ihanasti kun kävit näitä samoja asioita läpi. Niiden kautta välittyi sellainen tunne, että kyllä sektiokin on ihan hyvä tapa synnyttää ja siitä selviää :) Kiitos Julia huippublogista, tykkään tosi paljon sun tavasta kirjoittaa!

Noora K. (Ei varmistettu) http://nooraandnoora.com

Tää onkin yllättävän tunteita herättävä aihe. Mulle, siis. Olen samaa mieltä, että netissä näitä on hyvä olla, jotta halukkaat pääsevät lukemaan. Tiedon jakaminen on tärkeää ja vertaistuki tietty kans. Mutta voi kunpa ne kertomukset pysyisivätkin netissä! Mulla oli itsellä erittäin paha synnytyspelko ja mulle ainoa keino diilata sen kanssa oli sulkea synnytys mielestä pois kokonaan ja ajatella sitä vasta, kun on pakko. Kelasin, että tunnen oman kroppani ja tilannetta johtaa joku, joka tietää tasan tarkkaan, mitä tekee - näiden on pakko riittää. Tätä valintaani oli monen vaikea kunnioittaa. Jotkut ehdottivat, että kuitenkin kertoisivat omasta synnytyksestään. Toiset heittivät läpällä sellaisia juttuja, jotka jäivät ahdistamaan mua päiväkausiksi. Täysin kysymättä, olisinko halunnut niitä kuulla. Suututtaa vieläkin, koska niistä heitoista nyt ainakaan ei ollut mitään apua. Yhteistä kaikille kertomuksille oli se narratiivi, että kuitenkin vaikka olisi kuinka hirveää, niin lopuksi saa syliinsä sen palkinnon ja mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa synnytyksen jälkeen oman vauvan ekaa kertaa syliin. No, mun vauva lähti suoraan teholle ilman, että sain nähdä hänestä vilaustakaan, että se siitäkin sitten.

That said, olen edelleen sitä mieltä, että tiedonjako hyvä. Sen sijaan se pitäisi jättää kuulijan päätettäväksi, haluaako hän tätä tietoa vastaanottaa. Netissähän tämä toteutuu loistavasti ja kyllä, minäkin olen sitä mieltä, että synnytyskertomuksia tarvitaan.

Omien kokemusten jälkeen olen tehnyt sen päätöksen, että kysyttäessä kerron kyllä, miten mulla meni. Voin oikeassa elämässä kertoa ihan kaikkia yksityiskohtia myöten. Koskaan, ikinä en kuitenkaan sano pyytämättä mitään. Pelottelu on ihan turhaa ja jos mä alkaisin kertoa pyytämättä, niin se varmasti kuulostaisi just siltä. Mun kaikki pelot realisoituivat synnytyksessä ja tapahtui vielä sellaistakin, mitä en ollut edes tajunnut pelätä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Olen niin samaa mieltä! Kirjoitin jo tuohon tekstiin yhden kappaleen siitä, miten synnytyspelkoa ei pidä millään lailla väheksyä ja miten musta on jopa vähän outoa, että käsittääkseni tällä hetkellä synnytyspelkoiset ihmiset eivät vain suoraan saa sektiota vaan heidän täytyy käydä läpi ensin jotain ryhmätapaamisia(?). Sitten en kuitenkaan ollut varma, miten se homma tällä hetkellä menee, niin dellasin koko kappaleen.

Mutta joo, en voisi olla enempää samaa mieltä. Musta oli ihan superärsyttävää, kun jengi alkoi vieläpä kertoa kauhutarinoita synnytyksistä silloin, kun olin raskaana (pieni ränttäys täällä). Mitä niiden päässä oikein liikkui? Jos ei halua kuulla, niin sitten ei pidä tunkea omaa kokemusta toisen naamalle. 

Lisäksi on sanomattakin selvää, että sektio on synnytystapa siinä missä muutkin, eli nekin kertomukset ovat tärkeitä yhtä lailla.

Lemon (Ei varmistettu)

Noora K, mulla on aika sama.

Synnytys ei ollut kovin positiivinen kokemus, ja kun vihdoin ohi niin lapsi pois teholla, ei mitään hienoja fiiliksiä siinäkään vaiheessa. Elossa ja hyvässä kunnossa, mutta ilmeisesti synnytyksen luonteesta johtuva kehityshäiriö hänellä.

En viitsi pyytämättä kertoa ainakaan tulevaisuudessa synnyttäville omaa traumatisoivaa tapahtumaani, koska se olisi tarpeetonta pelottelua. Vuosienkin jälkeen voin fyysisesti pahoin synnytyssairaalan ohi mennessäni, ja yhä syytän synnytystäni (itseäni) lapsen erityisistä haasteista.

Hyvä kuitenkin, että yleisesti synnytyksistä puhuttaisiin. Vaikka omastani vaikenenkin. Turhaa se on elämään kuuluvaa normaalia asiaa tabuttaa.

Todellakin luin synnytyskertomuksia raskaana ollessani! Ja nyt synnytyksen jälkeen varsinkin aluksi mulla oli suuri tarve kertoa synnytyksestäni. Myös siksi, että kaikki meni hyvin - olenkin joillekin sanonut, että tästä on vähän vaikea saada hyvä tarina kun kaikki meni niin tavanomaisesti: kipu oli siedettävää, lapsi voi hyvin ja syntyi terveenä ja kätilöt olivat tosi mukavia. Tuo kirjoittaminen tosiaan tuntuu tarpeelliselta, mutta itse päädyin suuremman julkisuuden sijaan siihen, että kirjoitan sen muistiin lapselle, jotta hän voi sen aikuisena lukea halutessaan.

Tämä on varmaan enemmän tabu, mutta olisipa mukavaa lukea myös synnytyksestä toipumiskertomuksia. Joillainhan on varsin hyvät fiilikset heti, toisilla taas kestää useamman viikon (kuukauden?) ja lohduttaisi kyllä kuulla näitä "vaikka nyt tuntuu siltä, että paikat putoaa niin kyllä se siitä". Koska se on kuulemma ihan normaalia. Jos synnytyksestä toipumista googlaa niin tulee vain joitain vau.fi -keskusteluja, jotka ovat taas sitä luokkaa, että "vaurioiduin pysyvästi, jos et heti mene päivystykseen valittamaan särkyäsi niin vaurioidut sinäkin".

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on muuten tuhannen tosi! Itsekin mietin aikoinaan, että tästä pitäisi kirjoittaa, mutta silloin ensimmäiset viikot vauvan kanssa olivat niin hektisiä, ettei jotenkaan saanut toimeksi. Mutta sekä fyysinen että henkinen puoli olivat muutamia viikkoja todellisella koetoksella. Ehkä pitäisi muistella tuota aikaa ja vielä kirjoittaa siitä. Hyvä idea! :)

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä!!
Synnytys meni itselläni varsin hyvin enkä kärsinyt suunnattomia kipuja tms, mutta se toipuminen!! Siinä missä eräs ystävä pystyi viikko esikoisensa synnytyksen jälkeen jo yhdyntään, minulla viimeinen tikki lähti 6vkon kohdalla ja ensimmäiset pari viikkoa pelkäsin kakkaamistakin ihan hysteerisenä. Tästä toipumisvaiheesta puhutaan liian vähän verrattuna itse synnytykseen! Eikä siinä enää ole edes ketään auttamassa ja puudutteita helpottamassa, vaan itse joudut yskimistä pelkäämään, haavoja parantelemaan ja verta vuotamaan viikkotolkulla! Sekin tosin ansaitsee tulla mainituksi, että kyllä siitä vielä ns.soiva peli tulee yleensä kaiken tuon jälkeenkin - vaikka lapsivuodeaikana tulikin itkettyä, että alapää on lopullisesti pilalla.

Kiitos tästä kommentista. Kyllä se tästä siis.

ellif (Ei varmistettu)

Oon ihan uteliaisuudesta lueskellut synnytyskertomuksia sitä mukaa kun niitä on blogeissa tullut vastaan, vaikka noin lähtökohtaisesti suhtaudun synnyttämiseen aika inhoavasti. Jotenkin kuvittelin jossain vaiheessa, että näiden lukemisesta olisi jotain hyötyäkin – siis että ne saisivat suhtautumiseni muuttumaan – mutta nyt olen jo aika lailla luovuttanut sen suhteen.

Taidan olla "lievästi" kontrollifriikki, mutta mua siis ahdistaa ihan uskomattoman paljon kaikissa näissä synnytyskertomuksissa oleva yhteinen tekijä eli se, että jotain tapahtuu ehkä joskus mutta kukaan ei tiedä milloin ja tässä sitä nyt vaan löhötään kolme päivää ja välillä sattuu. Toisinaan osuu kohdalle kertomus, jonka alussa kivasti sanotaan homman olleen nopeaa ja mukavaa, mutta eteenpäin lukiessa selviää että jälleen homma kesti monta päivää ja mikään ei edelleenkään ollut mitenkään hallittavissa tai ennustettavissa! Ai kauhea, kammottaa ajatuskin että pitäisi itse velloa monta päivää jossakin epätietoisena. Kyllähän nyt esim. kipua kestää tarvittaessa, mutta ei sitä epätietoisuutta, kun kukaan ei tiedä milloin sattuu ja paljonko ja kuinka kauan.

Toisaalta sitten sitä taas muistaa, että onhan sitä joskus tullut lojuttua viikkokin kotona mahataudissa kohtalaisen toimintakyvyttömänä. Ehkä noissa synnytyshommissa pääsisi jotenkin samanlaiseen transsiin, jossa ajantaju katoaa ja päivät vain menee ohi. Ehkä. Tämä nyt ei onneksi ole vielä muutamaan vuoteen ajankohtaista omalla kohdallani, eli saapa nähdä ehdinkö vielä päästä eroon tästä ihmeellisestä neuroosistani :D

Rakkautta
Rakkauspäiväkirja

Minulle oli itsestäänselvää, että kirjoitin synnytyskertomukseni ylös. En kuitenkaan julkaissut sitä missään, vaan talletin sen visusti osaksi lapseni vauvakirjaa. Aivan samalla tavalla kuin olin itsekin lukenut oman syntymäni tarinan äitini koukeroisella käsialalla kirjattuna omasta vauvakirjastani, minusta tuntui hirvittävän tärkeältä jättää tarina kuvien kanssa omalle lapselleni. Halusin, että hänellä on se yksi pieni pala lisää siihen tarinaan mistä hän tulee voidakseen itse määrittää kuka hän on ja minne hän on menossa.

 

Tarinoilla on varmasti suuri merkitys sekä muille ihmisille: synnyttäjille, synnyttäjien puolisoille, vapaaehtoisesti lapsettomille, nuorille ja vanhoille. On hyvä, että ihmiset kirjaavat näitä asioita ylös ja puhuvat niistä entistä enemmän ääneen. 

Enfant Terrible

8.2.2016 tuijotin vessassa epäuskoisena kahta viivaa ja hyperventiloin. 

Ja 8.2.2016 laitoit tänne blogiisi kuvan sinusta ja iiihan pienestä vastasyntyneestä Alpusta. Muistan kun sinä iltana tuijotin vuoronperään niin teidän kuvaa kuin pissatikkuakin ja mietin, että miten hitossa jotkut selviytyvät synnytyksestä. Siun kirjoittaman synnytystarinan luin läpi... no hyvin monet kerrat. Ja Puutalobabyn ja Asikaisen. Lopussa googlettelin ihan pelkästään synnytystarinoita, kun aivot halusivat tietää KAIKEN tulevasta synnytyksestä. 

Muistan, kun neuvolassa hoitajat pitivät minua outona, kun kerroin miten oon kattonu niin synnytysvideoita kuin lukenut kaikkia synnytyskertomuksia läpi uudelleen ja uudelleen, mutta kai se oli jollakin tapaa oma keino valmistautua tulevaan. Ja vaikkei omaan synnytykseen voi oikeasti ns. valmistautua, on synnytyskertomukset todisteena ainakin siitä, että suurin osa synnytyksista menee hyvin ja siitä selviää. 

Tuota ei muuten voi korostaa liikaa - kaikki synnytykset ovat arvokkaita! <3 

Mullakin on ollut erittäin suuri tarve käydä omaa synnytystäni läpi monen monet kerrat, eli olen jauhanut synnytyksestäni mahdollisimman monelle ystävälle ja mitä enemmän siitä on puhunut, sitä varmempi olen, että jonakin päivänä pystyisin siihen hommaan uudestaan. Oma synnytykseni taisi (?!) olla jollakin osin rankka, koska monet neuvolanhoitajat ja psykologi ovat ihmetelleet positiivista asennoitumistani siihen. Samoin kätilömme ilmoitti synnytyksen jälkeen, että tätä voitaisiin käydä parin viikon kuluttua läpi kun olet saannut vähän levätä ja prosessoida synnytystä.

Siitä olen kyllä samaa mieltä, että synnytyksen jälkeisestä ajasta puhutaan liian vähän ja esimerkiksi myös baby blues on vähän vaiettu asia. :/
 

 

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi että miten ihanaa <3 Taianomainen hetki nuo kaksi viivaa!!!

Iltavirkku (Ei varmistettu)

Tosi ihana postaus. Kiitos!!

Ps. Jos saa antaa palautetta, musta toi tekstien vika kysymys on usein aika turha. Luota siihen et keskustelua herää vaikka ei käyttäisi niitä. Vähän blogiklisee 2013 &lt;3

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos! <3

Hmmmm! Hitto tämä on paha! Joo, ehkä nuo lopun kysymykset ovat vähän päälle liimattuja joskus... Mutta! Mun mielestä ehdottomasti paras asia koko tässä bloggaamisessa on tämä kommenttiboksi. Täällä on mun mielestä aina niin kiinnostavia juttuja, ja tulen suorastaan omahyväiseksi siitä, että mulla on niin älykkäitä lukijoita (huomattavasti älykkäämpiä kuin itse olen). Olen huomannut, että jos ei laita kysymystä, niin sitten kommentteja ei tule yhtä helposti.

Mutta otan kyllä tämän nyt mietintöön, sillä EN TODELLAKAAN HALUA OLLA BLOGIKLISEE 2013 :D :D :D (Burn!)

Ehkä pitää alkaa vähän säännöstellä kysymyksiä. Jos koko postauksen pointti on se kysymys (kuten tässä), niin sitten kysymystä, mutta ei väkisin väännettyä. :)

Kiitos siis palautteesta!

Reetta L
Pelkkäähyvää

Ehdottomasti allekirjoitan tuon synnytyskertomusten kirjoittamisen terapoivan puolen! Oma synnytykseni päätyi hätäsektioon ja koin ekat päivät ja viikot jotain hassua surua/pettymystä "pieleen" menneestä synnytyksestä. Varsinkin siksi, että miten edes kehtasin ajatella synnytyksen menneen pieleen, jos lopputuloksena oli terve lapsi. Kirjoittamalla annoin itselleni ihan eri tavalla luvan omiin tunteisiin ja tajusin, että minun synnytys on kuitenkin ennen kaikkea minun kokemus, eikä sitä voi verrata toisen kokemuksiin, kipuun tai suruun. 

Vaikka olin koittanut suhtautua synnytykseen avoimin mielin, oli synnytyskertomukset myös jollain tapaa muokanneet sitä, mitä ajattelin tuleman pitävän. Luulin, että synnytys tosiaan kestää kauan ja etenee jonkinlaisten vaiheiden kautta. Mutta kun lapsi sitten pitikin saada ulos nyt ja heti, ei pää ihan ehtinyt mukaan tajuamaan, että minulla tämä menikin näin. Kaiken kaikkiaan siis minunkin mielestä todellinen rikkaus saada lukea niin monenlaisia synnytysten kulkuja!

Oma hätäsektiosynnytystarinani löytyy täältä: http://pelkkaahyvaa.blogspot.fi/2015/07/synnytyskertomus-hatasektio.html 

Kommentoi