Milloin se normaali tulee?

Juliaihminen

Mä olen lähiaikoina kysellyt kaikilta mun lapsia saaneilta kavereilta yhtä juttua: Milloin tämä alkaa tuntua normaalilta?

Pikkuinen täyttää tänään kaksi viikkoa, mikä tuntuu tosi helpottavalta. Nimittäin joidenkin lähteiden mukaan se on ikä, jonka jälkeen monia asioita saa alkaa tekemään: pumppamaan maitoa, leikkaamaan kynsiä, käyttämään tuttia, käymään ulkona ja sen semmoista.

Lisäksi olen etukäteen jostain syystä päättänyt, että kahden viikon jälkeen mun olo voisi muuttua normaaliksi. Olen nimittäin oikeastaan joka ilta vähän itkeskellyt sitä, miten ihana tuo vauva on. Siis ihan vain sitä, että se on niin ihana, ja miten sitä voikin rakastaa niin paljon. (Ja okei, vähän myös sitä, että mä en kestä ajatusta sen menettämisestä, mutta sen aatoksen olen yrittänyt vahvasti tukahduttaa mielestäni.) Olen siis ollut ihan käsittämättömissä huuruissa nyt pari viikkoa. Ja nyt mua alkaa pikkuhiljaa ärsyttää tämä, koska aika aikansa kutakin, myös herkkää itkeskelyä.

Mä ajattelin, että kahden viikon kohdalla alan hallita tätä hommaa, ja näin on oikeastaan käynyt. Aluksi yöllä herääminen tuntui väkivaltaisen pahalta. Ihan ekoina öinä päässä kävi ajatus, että en mää nousekaan! (Tietenkin nousin.) Nyt öisin herääminen ei enää ole niin kamalaa. (Joo, se voi muuttua kyllä.) Myös imettäminen jännitti aluksi: saako tuo tarpeeksi ruokaa. (Tähän sain tosi kivoja neuvoja ja tsemppiä onneksi yhdeltä vanhalta ystävältä, joka sattuu vielä olemaan lääkäri.) No, kyllä se vissiin saa, koska terkkarin tarkastuksessa sen paino oli noussut 10 %. (Kelatkaa jos teidän paino nousisi viikossa 10 prosenttia!) Nykyään meillä alkaa pienen kanssa jo olla vähän rutiinia: mä osaan aamulla laittaa rahka-aamiaisen yhdellä kädellä ja heijata toisella kädellä vauvaa. Olen myös ottanut äbän neuvot käyttöön: Kaikkea muuta saa tehdä imettäessä paitsi ei saa ottaa kuumaa uuninpeltiä ulos uunista eikä saa käydä omilla tarpeillaan (se olisi brutaalia!). Ja ai niin: eilen pystyin ekaa kertaa istumaan tuolilla ilman tyynyä, ah!

Mutta ehkä tähän mennessä suurin paluu normaaliuteen on tullut juuri ystävien kanssa olemisesta.

Tuon pienen ihanan tulo on järisyttänyt mun maailmaa todella lujaa. Ja vaikka se on paras muutos ikinä, se on iso kuitenkin muutos, ja sellaiset laittaa mun pään aina ihan sekaisin. Jotenkin mä sitten kuitenkin haluan, että kaikki olisi niin kuin ennenkin tai ainakin että mun pää olisi kuin ennenkin.

Tänään Anna ja Ässä toivat mulle ensimmäiset sushit kymmeneen kuukauteen (ja vaikka mitä ihania pikku lahjoja!). Me jutusteltiin kolmisen tuntia kaikesta, ja yhtäkkiä mun olo oli ihan normaali. Voi että se tuntui mahtavalta. Etenkin kun nämä kaksi tyyppiä sanovat aina kuin ohimennen sellaisia viisauksia, joista tulee älyttömän helpottunut olo (kuten vaikka että mun ei vielä tarvitse miettiä mitään periaatteellisia asioita vauvan kasvatukseen tai nukkumiseen liittyen, vaan ihan vain olla ja nauttia ja kattella niitä hommeleita sitten myöhemmin).

Tiedän, että mä palaan vielä huuruihin mutten ehkä enää niin syvälle. Ja pikkuhiljaa en enää ollenkaan. Ja mä tajuan, että kyllä mun pitää nyt pyytää kavereita kylään (ja ennen pitkää itse uskaltautua ulkomaailmaan), vaikka olisin kuinka väsynyt. Se tekee niin hyvää päälle.

Okei, yksi periaatteellinen kasvatusjuttu pitää kyllä Tikin kanssa hoitaa pian: Meidän on keskusteltava pikkuisen kanssa hänen orastavista poliittisista kannoistaan. Sieg heilaaminen ei ole soveliasta, etenkään Ässä-tädin läsnä ollessa.

No niin, nyt menen viettämään Tikin ja pikkuisen kanssa pizzaperjantaita! Se jos joku on normaalin ihmisen toimintaa. <3

 

Mutta haluaisin kysyä vielä:

Milloin tämä kaikki alkaa tuntua normaalilta? tiedättehän, sellaiselta tavalliselta osalta elämää? Ja mikä edesauttaa siihen?

 

 

Share

Kommentit

Kiti
Katso tarkemmin

Mulla ei oo lapsia joten en osaa vastata kysymykseen, mut pakko sanoa et ihan mahdottoman suloinen pieni ihminen. <3 

Juliaihminen
Juliaihminen

Ooo, kiitos! <3

Reetta L
Pelkkäähyvää

Hihii, mulla on jo käsittämätön kahdeksan kuukauden kokemus, joten voin tulla tänne huutelemaan mukamas jostain jotain tietävänä.

Mutta siis, niin...noh, olin tuossa maanantaina koiran kanssa ulkona ja olin ihan vaan, että "hmm... voisinpa soittaa jollekin kaverille". Ja melkein itkettää myöntää, mutta se oli eka kerta kahdeksaan kuukauteen! Ei siis se, että olisin puhunut jonkun kaverin kanssa, vaan se, että ihan spontaanisti tuli mieleen soittaa ja rupatella jollekin. Hullua. Kävin tällä viikolla myös ekaa kertaa kampaajalla! Ja yksin kaupungilla!

Näiden mielettömien extreme-elämysten jälkeen on siis alkanut vihdoin tuntua siltä, että alan kömpiä silmät sirrillään ulos täältä äiti-vauva -luolastani. Aika saakelin kauan siihen näköjään meni :D Itselle tilanteen normalisoituminen vaati yösyöttöjen lopettamisen ja parin viikon ihmismäiset yöunet. Toki olin aiemminkin tehnyt ihan normaaleja juttuja jumpassakäynneistä tyttöjen iltoihin, mutta mustassa väsymyssumussa tissit pinkeinä maitohinkkeinä ne nyt ei vaan tuntunut ihan niin normaaleilta elämyksiltä kuin ennen...

Anjuska
Ripaus elämäämme

Kyllä se aikanaan sitten alkaa tuntumaan normaalilta, nimimerkillä kahden lapsen äiti :D Viimeistään siinä vaiheessä elämä normalisoituu, kun rytmit tulevat pysyäkseen ja hommat alkaa sujumaan, ihan kun mitään lisää elämään ei olisi ikinä tullutkaan :) Kohta huomaatkin, että elämä ilman lasta, mitä se sellainen on?! (Hyvällä tavalla siis vain!) :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, ihana kuulla! Ja hyvällä tavalla nimenomaan :)

Hei Beibi

Voi miten suloinen hän on! <3

Mä muistelisin (koska huurujen vuoksi en voi olla ihan varma), että joskus siinä parin viikon jälkeen tosiaan alkoi kirkastua, että tuo tyyppi ihan oikeasti jää meille asumaan. Siihen asti elo oli lähinnä epäuskoista pällistelyä ja "mitä mun pitää tehdä" -tuskailua. Niihin aikoihin saatiin myös ekat vieraat käymään täällä kotona, ja olihan se aika virkistävää. Sen jälkeen vieraita on käynyt tasaisin väliajoin ja väittäisin, että nimenomaan niiden vanhojen tuttujen ihmisten näkeminen auttaa siihen, että vauvaelämä ja se vanha tuttu elämä kohtaavat paremmin ja ennen pitkää sulautuvat nätisti yhteen. Ekoina viikkoina ei tosiaan oikeastaan edes kiinnostanut poistua kotoa ihmisten ilmoille, mutta muutaman viikon jälkeen sitä jotenkin havahtui sieltä kuplastaan ja huomasi, että aikuisten ihmisten seura olis toisinaan ihan jees. Mutta pakko sanoa, että yhä edelleenkin välillä ihmettelen, että onko tämä tässä ihan oikeasti minun ja meidän vauva - oma lapsi. Kyllähän näin isoon mullistukseen sopeutuminen vie aikaa. Pikkuhiljaa ja pienin askelin, pizza on aina hyvä :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Musta on ihana seurata teidän elämää, kun ootte sillee inasen verran koko ajan "edellä" meidän meiningeistä. Ehkä mun ongelma on ollut just se, etten ole edes uskaltanut poistua (ja sitten toisaalta, ei ole tehnyt mieli - miten ristiriitaista).

Ja tuo "ihan oikeasti meidän vauva" on kyllä tuttu tunne; oikeastaan joka aamun herään haltioissani pojan vierestä ja aattelen, että vitsi miten ihanaa, että tuo asuu täällä nyt!

Minnamassage (Ei varmistettu)

Itsellä esikoisen saamisesta on nyt aikaa 8 vuotta ja 8 kuukautta ja on tyystin jo unohtunut milloin siitä tuli normaalia. Ehkä kun yövalvomiset harveni? Ehkä silloin kun esikoinen lakkasi pistämästä tavaroita suuhunsa ja uskalsi pienen hetken luottaa siihen ettei pallopää tukehduta itseään dublolegoon? Ehkä vasta siinä vaiheessa kun perheen toinen syntyi?
Ihanan rennosti otat asiat, pidä se! Itse sorruin neljännen lapsen synnyttyä järjettömään suorittamiseen ja nyt burnoutin läpikäyneenä osaan jälleen rentoutua. Äsken vedettiin iltapalaksi nelikon kanssa nachoja ja katseltiin elokuvaa. Peittelin kaikki sänkyihinsä ja loruttelin jokaiselle hyvänyön toivotukset. Istuin sohvalle ja luin tämän sun tekstin ja havahduin miettimään, että jestas kun on tultu pitkälle noista hetkistä, no nyt tää tuntuu normaalilta, mutta koska se tosiaan alkoi tuntua siltä :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Todellakin, tuota ylisuorittamista pitää välttää kaikin keinoin, koska mulla on taipumusta sellaiseen. Lapsen suhteen oon kuitenkin onneksi ottanut vähän iisimmin. (Ajatus on koko ajan se, että jos mä olen onnellinen, niin tuokin on todennäköisesti onnellinen.)

Oi vitsi miten suloinen mielikuva, jonain päivänä mäkin vedän tuon kanssa nachoja ja kattelen leffoja <3 

Mr (Ei varmistettu)

Ei ol totta, juurikin äsken pohtisin, että onkohan kukaan koskaan odottanut normaalia elämää ja tottumista yhtä paljon kuin minä :)
Jollain hassulta tavalla olen toivonut unohtavani ajan ennen vauvaa, niin sillä tavalla tämä uusi aikakausi ei tuntuisi niin vieraalta. Mulle se raja oli 3kk, ja sitä olen odottanut kuin kuuta nousevaa, ja ensi viikolla se tapahtuu vihdoinkin!!! No okei, onhan sitä ennenkin jo ollut ihan normaalit fiilikset(välillä), mutta nyt aletaan olemaan voiton puolella.
Sain ekalla viikolla neuvon tähän kyseiseen tilaan, että tee niin paljon kuin mahdollista niitä vanhoja juttuja. Katso dvd:ltä suosikkisarjoja, syö turvallista lohturuokaa.
Mutta minä lupaan julistuksen lailla, normaali elämä odottaa :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Toi on todella hyvä neuvo, käyttöön!

Ja oikeastihan kolme kuukautta elämästä on hirveän lyhyt aika. Kyllä mekin täältä perästä tullaan! :) Eikö muuten kolme kuukautta ole myös jokin raja sille, että vauvan vatsa ei väännä enää niin kovasti... (Tai sitten se oli joku koliikkiraja.) 

Mr (Ei varmistettu)

Kolme kuukautta on jokin ihme maaginen raja lähestulkoon kaikkeen, hormoonit laantuvat, masuvaivat jäävät unholaan ja yötkin paranevat.
Monet ystäväni joille olen tihrustanut sitä, että oma elämä tuntuu vieraalta, enkä oikeen tunne itseäni, ovat käsi sydämellä vannoneet että kolmen kuukauden jälkeen helpottaa☺️

riik
3h+kasvimaa

Ässä-täti on kyllä ihan parhautta <3.

Sun kysymykseen en osaa vastata. Mutta ehkä siinä vaiheessa, kun oma kunto kesti taas ulkona liikkumisen ja päästiin hiljalleen lenkkirytmiin ja kaikkeen arkiseen kiinni. Oisko siinä mennyt joku kolme-neljä viikkoa? Mutta aika pitkään siinä meni, että puuhasi kotona jotain ja sitten yhtäkkiä muisti, että ai niin mullahan on se vauvakin nykyisin!! V nukkui alkuun niin paljon, että sen olemassaolon pystyi välillä unohtamaan. Ei enää :D.

Juliaihminen
Juliaihminen

Lenkkeily! Sitä mä kaipaan todella paljon! Mutta no, nyt tuolla loskassa ei voisikaan juosta. Onneksi mennään kevättä kohti, niin ulkoilumeisingeistä tulee koko ajan kivempaa.

Hihi, tuo A nukkuu kanssa tosi paljon, ehkä mäkin unohdan sen hetkeksi vielä jonain päivänä (kunhan en esim ratikkaan!). :D

Ja Ässä-täti on vain parasta! (Kuulin ihanista päivistä V:n kanssa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihana teksti! Hei kannattaa liittyä Imetyksen tuen fb-ryhmään! Sieltä saa huimasti hyvää tietoa, kun koulutetut tukiäidit vastailee ihmisten imetyskysymyksiin. Ihan huippu ryhmä!

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos! <3

Ja hei todellakin, mainio vinkki, kävin heti liittymässä! (Tällä hetkellä onkin paljon maidonpumppauskysymyksiä ilmassa.)

Kahvin parhaaksi

Muistan ton fiiliksen, en ihan tarkkaan, milloin se loppui. Palaa joskus edelleen. :)

saarah
visual diary

En TAASKAAN vastaa sun kysymykseen, mut sanon vaan et tää iltapäivä oli monessakin mielessä tärkeä ja legendary <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei voi muuta sanoa <3

ttania (Ei varmistettu)

Vauva täytti viikko sitten 3 kuukautta, ja tänään oltiin kolmisin ekaa kertaa kaupungilla, kahvilla Forumissa. Sinne uskalsin mennä kun googlasin et siellä on kaupungin paras hoitohuone :D Ei me sitä edes tarvittu, koska tyttö nukkui tyytyväisenä koko reissun.

Vuorotellen ollaan kyllä käyty aikasemminkin kaupungilla. On ollut vähän utopistinen olo kun yli viikon jälkeen laittaa ekaa kertaa meikkiä naamaan ja lähtee ulos eikä peilikuvaansa tunnista :D Kun itse elelee vauvakuplassa ja ulkona on kaikki kuten ennenkin. Muistan miten vauvan ollessa noin kuukauden sisko toi mulle työpäivälounaani kulmakivet:
Picnicin salaatin ja Metro-lehden. Se oli niin outo tuulahdus ulkomaailmasta ja ajasta ennen vauvaa :D

Mä tarvitsin aikaa, että tuli varmemmaksi omasta olemisestaan ja vauvankin rytmit tietää paremmin ennenkun lähdettiin yhdessä mihinkään. Ja muutenkin aikaa tähän olon normalisoitumiseen. Nyt just tänään mietin miten aika on tehnyt tehtävänsä ja tyttö on solahtanut hyvin meidän normaaliin elämään, erilaiseen mutta kuitenkin riittävästi samanlaiseen kuin ennenkin :) Jokaisella kuitenkin varmaan aika normalisoitumiseen on eri, lyhyempi tai pidempi kuin meillä!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, juuri tällaisia kommentteja mä haluankin nyt lukea. Niin lohdullista kuulla, että kyllä se aika tekee tehtävänsä. Mulla on juuri tuo sama, että haluan just varmistua kaikesta ja tutustua vauvan rytmiin, ennen kuin uskallan lähteä sen kanssa kunnolla hurvittelemaan (eli kahville kodin ulkopuolelle).

Oon nähnyt lähiaikoina paljon sellaisia unia, joissa lähden tekemään jotain, mitä en osaakaan. Viime yönä mm. lupauduin säestämään pianolla konsertissa kuoroa, kunnes esityksen alkaessa muistin, etten osaa millään lailla säestää pianolla. ...jostain tää kertoo.

Aaaaaaa (Ei varmistettu)

Mulla se tunneherkkyys ja itkuisuus kesti ehkä kuukauden-pari. Se ei helpottanut kertarysäyksellä vaan pikku hiljaa. Mä yritin alkuun liikaakin häivyttää sitä, lähdin esim. hyvin pian kotiutumisen jälkeen yksin kaupungille sellaisella "ei tässä mitään" asenteella, ja sitten itkeskelin jossain sovituskopissa. Muistan, että sellaisia "mä olen yhä mä" -olotiloja tuli kun pääsi vaikka taas jumppaan ja kuunteli jotain vanhaa suosikkimusaa. Anna aikaa äläkä pelkää mitään tunteita, ahdistavia tai surullisiakaan, ne on baby bluesia vaan!

Sagaliina (Ei varmistettu)

Oletko huomannut, että jacky-makupalat ovat saaneet uudenmallisen pakkauksen? Mitä olet mieltä tästä uudistuksesta?

Juliaihminen
Juliaihminen

Siis todellakin olen!!

Kaikki alkoi siitä, kun synnytyksen käynnistämistä edeltävänä päivänä mun kaveri oli tulossa meille. Se oli aatellut piristää mua Jacky makupalalla, mutta STOP THE PRESS kaikki Jackyt olivat Prismasta loppu! (Se jopa lähetti aiheesta kuvan.)

No, sain korvikkeeksi Paula-vanukkaita.

Näitä Jackyt ovat loppu -kauhistusviestejä alkoi tulla pikkuhiljaa muiltakin mun kavereilta. Osa ehti jo pohtia, oliko se mun kulovalkean tavoin levinneen blogipostauksen ansiota. (Ei se oikeasti levinnyt kulovalkean tavoin.)

But little did I know.

Lopulta niitä sitten ilmestyi hyllyyn: ihan väärän näköisinä!!! Tässä vaiheessa oli pakko lainata Mauno Koivistoa: Jos se toimi, on sitä turha mennä kropeloima. Ne olivat siis loppuneet siksi, että purkkien design uusittiin.

Mutta mutta, sitten kävin lukemassa jackyn sivuilta täältä, että tämä uusi purkkimalli on paljon ekologisempi kuin edellinen: siinä käytetään vähemmän muovia. Tämä on oikeastaan ainoa mahdollinen syy, joka saa mut hyväksymään Jacky-purkin uuden muotoilun.

Eli kiitos kysymästä, kyllä tätä asiaa on todella täällä pohdittu!

 

(Ehkä tämä on osasyy siihen, miksi musta ei ole lähiaikoina tuntunut niin normaalilta.)

Milka Rantamo
Olennaisuuksia

Any day now...

T. Napero 8kk, ite vieläkin huuruissa.

Kommentoi