Mitä haluan tehdä isona -kriisi kasvaa

Juliaihminen

Edellisessä postauksessa kerroin, mitä töitä olen tähän mennessä tehnyt. Pääsin vuoteen 2016, eli siihen pisteeseen, jossa olin päättänyt, että nyt alan tosissani miettiä, mitä haluaisin tehdä urallani seuraavaksi.

Loppusyksystä 2016 mua alkoi ahdistaa aika paljon. Mitä hittoa mä teen?! Mitä seuraavaksi? Mitä mää oikein haluan?!

Kaikki kiteytyi nimenomaan siihen haluamiseen. Olen melko optimistinen hahmo ja aika suureellisestikin kuvittelen, että jos vain päätän, mitä haluan, niin saavutan sen kyllä jollain keinolla. Olen myös valmis hikoilemaan asioiden eteen, jos ne motivoivat mua tarpeeksi. (No, kukapa ei olisi?) Esimerkiksi ahneuksissani en halunnut pitää palkatonta opintovapaata vaan pykäsin gradun töiden ohessa valmiiksi. (Se oli itse asiassa ihan mukavaa aikaa elämässä, kun mulla oli niin hauska graduntekokaveri Katariina seurana aina kirjastolla töiden jälkeen.)

Syksyllä 2016 olin edelleen vauvan kanssa kotona. Hulluinta on, että olin koko vauvavuoden nukkunut paremmin kuin kymmeneen vuoteen. Kuitenkin syksyllä aloin taas kärsiä unettomuudesta. Se iskee aina, kun stressaan tai innostun tai suutun tai no, tunnen minkäänlaisia tunteita. 

Otin tämän "mitä haluan tehdä isona" -kysymyksen vähän liian laveasti. Aloin epäillä, haluanko olla ylipäänsä media-alalla. Kun oli saanut etäisyyttä lehtitalojen meininkiin, aloin kyseenalaistaa niissä työskentelemistä. Luokkakokouksessa tapasin lukiokavereita, jotka olivat nyt valmistuneet ekonomeiksi, juristeiksi ja lääkäreiksi. Niiden työtilanne oli paljon varmempi kuin omani. Mua alkoi kiusata ajatus, että olin valinnut opiskelualani väärin. Yhtenä yönä selailin lääkiksen pääsyvaatimuksia ja mietin, millaista olisi olla nyt 19-vuotiaiden fuksien kanssa sitsaamassa.

Toisena päivänä ajattelin hankkivani sähköputkimiehen (!) tutkinnon ja alkavani asuntosijoittajamoguliksi, joka ostelee pommikuntoisia kämppiä ja remontoi ne itse. Kelasin myös palvelumuotoilun opintoja, koodaamista ja opettajan pätevyyden hankkimista. Toisaalta ajatuskin opiskelusta laiskotti. Ajatus lapsesta ja opiskelusta kauhistutti. Onneksi Thaimaa-kuukauden aikana sain muuta ajateltavaa. Rentouduin vähän. 

Helmikuussa palasin töihin taas Demiin. Tajusin, että aloitin täällä kahdeksan vuotta sitten. Se on pitkä aika. Osa työkavereista oli vaihtunut, työtehtävätkin olivat muuttuneet ja kaikki oli uutta. Ja samalla vanhaa. 

Kriisi alkoi vähän helpottaa. Töissä olikin paljon kivempaa kuin mä olin yön pimeimpinä hetkinä pelännyt. Työkaverit olivat superkivoja. Sain täysin uusia hommia, tutustuin suomalaiseen YouTube-kulttuuriin ja aloin tuottaa Tube-lehteä ja Tube-yhteisöä. Mun työpäiväni ovat monesti sellaisia, että nauran niin paljon, että mulle tulee kyyneleet silmiin. Tubettajat ovat hulluja, demittäjät ovat vielä hullumpia, ja mun työkaverit ovat kaikkein eniten sekaisin. Hyvällä tavalla.

Aloin ajatella, että ehkä mä olenkin nyt vain täällä, tämä on kivaa.

Ja sitten taas aloin miettiä, mitä muutkin musta ajattelee, tuo mujer on ollut samassa talossa töissä pian yhdeksän vuotta. Mikä uskomaton paikalleen jämähtänyt lortto! Nykyään pitäisi olla maksimissaan kaksi vuotta yhdessä työssä, ja sitten dynaamisesti vaihtaa seuraavaan. Mielellään johonkin pieneen startuppiin, jonka toimitilat sijaitsevat vanhassa sairaalassa tai jätteenpolttolaitoksen hylätyssä piipussa.

Mä oikein ihmettelin, miten paljon mua kiusasi muiden mahdolliset ajatukset. Aikaisemmin olin aina porskuttanut menemään tyytyväisenä, enkä ollut kelannut hetkeäkään, mitä joku muu ajattelisi mun pikku operaatioistani. (Tähän "mitä muut ajattelevat" -aiheeseen pitää palata, kävin siitä just todella hyvän keskustelun yhden Elisa-ystäväni kanssa.)

Tajusin kuitenkin, että ehkä mun nyt ei kuitenkaan kannata ryhtyä lääkäriksi tai sähköputkimieheksi. Voin toki joskus myöhemmin vielä tehdä sen, mutta silloin motiivin pitää olla joku parempi kuin että "se kuulostaa niin hienolta".

Aloin myös miettiä, että ehkä "ihan mukava" tai "helppo" ei enää riitä, vaan nyt kannattaisi alkaa miettiä jotain haastavampaa, ihan vain, jotta pysyisi skarppina työelämässä. Tajusin, että vaikka mun prioriteettini ovat aika lailla siirtyneet kotiin ja lapseen, niin silti työhön liittyvä kunnianhimo ja halu tehdä uusia juttuja eivät olleet kadonnut mihinkään.

Koko kevään hain kuumeisesti seuraavaa suuntaa. Hain yhtä työtä ja sain sen. Sitten kuitenkin kieltäydyin siitä, koska lopulta mun intuitio sanoi, että tämä ei sittenkään ole mun juttuni. (Lol, olen parjannut täällä usein "sydämen kuuntelemista", ja sitten lopulta aloin kuunnella sydäntäni.) Hain toista duunia, mutta toisella haastattelukierroksella tajusin, että ei tämäkään ole juuri tällä hetkellä minua varten. (Sydän se taas siellä ilmoitteli.)

Katselin kaikenlaisia kiinnostavia työpaikkailmoituksia ja keksin syitä, miksi en halua hakea niihin.

Aloin kuumeisesti miettiä, mistä mä saan kaikkein eniten kiksejä työssäni. Mitkä jutut tuovat sellaisia hetkiä, että tekee mieli räjähtää innostuksesta? Tajusin, että ihan ne samat kuin silloin 16-vuotiaana. Tykkään edelleen kysellä ihmisiltä, mitä niiden päässä liikkuu ja mitä ne ovat duunailleet. (Oli kyse sitten vastarakastuneesta 14-vuotiaasta tai rahoituksen professorin uusimmasta tutkimuksesta.)

Tällä hetkellä mun työ tuottajana tarkoittaa sitä, etten pääse kovinkaan usein kysymään keneltäkään muusta kuin "sopiiko tämä aika". Mä sovin aikatauluista, briiffaan, luen ja editoin avustajien juttuja, katson paljon YouTubea, kirjoitan B2B-artikkeleja, suunnittelen somekoulutuksia sekä teen ja toteutan somestrategioita. Nämä ovat kaikki mahtavia juttuja, mutta niiden lisäksi haluaisin edelleen tavata ihmisiä ja haastatella niitä. Tai oikeastaan haluaisin tehdä enimmäkseen sitä.

Ette välttämättä tunne mediataloskeneä kovinkaan hyvin, mutta hommat ovat menossa koko ajan siihen suuntaan, että freelancer-toimittajat eli avustajat kirjoittavat juttuja, toimituksissa niitä tilataan ja editoidaan. Pienten aikakauslehtien toimituksissa ei siis enää ole kauheasti toimittajia, sen sijaan toimituspäälliköitä, tuottajia ja toimitussihteereitä löytyy.

Kesällä päätökset alkoivat muototua. Mutta nyt jätän tämän horinan taas kunnon cliff hangeriin, koska muuten tästä postauksesta tulee ihan liian pitkä. (No, tämä on jo ihan liian pitkä.)

Lisäksi tämän jälkeen lupaan aloittaa pienen postaussarjan siitä, minkälaiset käytännölliset neuvot auttoivat munt tämän jäätävän urakriisin yli. Koska kuten sanoin, tämä on vaatinut paljon erinäisiä työkaluja ja vielä enemmän horinaa eri ihmisten kanssa.

 

 

Millaisista jutuista te saatte työssänne eniten kiksejä? Saatteko tehdä niitä usein?

 

 

Lue myös:

Työhistoriani tähän saakka

Ikäkriisi ei tarkoita haikailua menneeseen

Kolmenkympin kriisi on täällä

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

Juliaihminen
Juliaihminen

Näääääh! Kulkukortit shmulkukortit, pitää oikeasti tehdä mitä haluaa, ja unohtaa kaikki semmonen pompöösi rekvisiitta siitä ympäriltä. :)

Tiia S (Ei varmistettu)

Olen käynyt samat urapohdinnat läpi juurikin tässä kolmenkympin kynnyksellä ja helpotuksekseni tullut johtopäätökseen, että olen kerrasta onnistunut valitsemaan itselleni oikean ammatin, jossa viihdyn. Tykkään työssäni monesta asiasta ja pätevyydelläni voin työskennellä hyvin erilaisissa työympäristöissä. Vaihtelua voin siis saada työpaikkaa, ei ammattia, vaihtamalla. Ainoa haittapuoli on matala, työehtosopimuksen sanelema palkka. Mutta aion kestää sen sopeuttamalla elämäni tulotasooni ja tekemällä fiksuja ratkaisuja kauas tulevaisuuden varalle.

Pohdin kyllä toki opiskeluja ja vaikka sun mitä, mutta totesin, että ei minua varten! Töihin paluu äitiysloman jälkeen kutkuttelisi jo, mutta päätin kuitenkin viettää lapsen kanssa kotona vielä vuoden päivät =)

Juliaihminen
Juliaihminen

Mahtava kuulla! :) Ja oon samaa mieltä nykyään siitä, että palkan ei välttämättä tarvitse sanella varallisuutta - siis jos on joku ihan peruspalkka olemassa. Rahee voi hankkia muillakin keinoilla kuin työllä.

Jg (Ei varmistettu)

Löysin sun blogin vasta vähän aikaa sitten ja oon tykännyt!! Tosi hyviä postauksia ja varsinkin rahaa koskevat jutut on tullut luettua :D Mulle tuli mieleen, että saisko minkäänlaista postausta kehitettyä aiheesta bloggaus ja verotus? Nettikeskusteluissa oon nähnyt puimisia siitä, saako bloggaaja laittaa mm kaikki kalliit luksuslaukut verotukseen ja mitä jos saa tavaraa ilmaiseksi ja ne myydäänkin sitten eteenpäin lukijoille omalla nettikirppiksellä... Oisko sulla mitään sanomista asiasta tai ylipäätänsä paljon blogeilla tienataan? :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos! <3

Tuo on tosi kiinnostava pohdinto. Jos on oma yritys, niin verotuksesta voi varmasti vähentää kaikenmoista. Oikeastaan olisi kiinnostava haastatella verottajaa ja kysyä, mikä kaikki menee läpi veroilmoituksessa :) Mä olen vähentänyt läppärin, mutta toisaalta teen sillä myös freelancer-juttuja. Muuta en sitten olekaan vielä keksinyt vähentää... mutta ehkä tämän innoittamana! No ei vaan :D

Mä en oikeastaan tiedä, mitä bloggaajat tienaavat tai mitä kaikkea vähennetää verotuksessa. No, ainakin kaikista rahallisista palkkioista tms täytyy maksaa vero, ja usein blogia pidetään sivutoimisesti oman duunin ohessa, niin ehkä se ei ole niin moraalitonta vähennellä menemään mitä ikinä keksiikään. Emmä tiedä :D Kiinnostava kysymys tosiaan. Siis koko suomalainen verotus on kiinnostava puheenaihe!

Jg (Ei varmistettu)

Jooo haastattele verottajaa!! :DD Sen on ainakin yksi kosmetiikkablogaaja sanonut, että meikit mistä hän tekee sisältöä blogiin niin laittaa verotukseen. Eli tällä logiikalla menis myös laukut ja vaatteet ja ihan kaikki mistä on postannut? :D Mut joo verotus on kyllä mielenkiintoinen aihe.

Mulla tohon kolmenkympin paremmalla puolella alkaneeseen kriisiin liittyi myös uravalinnan täydellinen kyseenalaistaminen. Aloin ajatuksissani syytellä lähipiiriäni siitä, ettei minua kannustettu nuorempana näkemään kaikkia mahdollisia uravaihtoehtoja ja jäin fakkiintuneeksi omaan ajatuskulkuuni: olen hyvä vain tässä yhdessä jutussa ja se on ainoa vaihtoehtoni. Näin jälkeenpäin ajatelleena laudatureilla, eximioilla ja reilusti yli ysin keskiarvolla vaihtoehtoja olisi varmaan ollut muitakin. Olin ja olen aina ollut hyvä oppija. Siksi aineenopen liksaa nostellessa kiristelen usein hampaita ja mietin, miten leveästi elelisin ja miten shoppailisin Vepsäläisessä esimerkiksi lääkärin palkalla. Ehkä mulla on myös tällä hetkellä liian suuret luulot itsestäni - tietty olisin päässyt lääkikseen jos olisin valinnut toisin. 

Harkitsin myös hetken Teakin dramaturgi-opintoihin hakemista. Sehän on myös aika piece of nakki, tyyliin kolme valitaan vuosittain eli sisäänpääseminen on riski, huh! Siksi en tietenkään lopulta hakenut. Olisin ollut suurissa taloudellisissa vaikeuksissa, jos olisin joutunut jälleen opiskelemaan, käyttämään opintovapaata ym. Traagista :) 

Tein tietenkin kriisin ratkaistakseni ainoan järkevän valinnan: taivuin äiäni piinallisen vauvakuumeen edessä ja seuraavaksi astunkin ihan uudenlaiseen limboon toviksi...

Juliaihminen
Juliaihminen

Haa, mä niin tiedän. Olen käynyt ihan samanlaisen pohdinnon läpi. "Kyllä mää olisin päässyt mihin vain." (Okei, tutalle tuskin en. Tai näyttelijäksi.) Mutta sitten taas pitää muistuttaa itseään, että rahe ei ole kaikki kaikessa. (Uudestaan ja uudestaan joutuu muistuttelemaan..)

Onnea järkivalinnasta! <3 <3 Bestest!

Tuikku__ (Ei varmistettu)

Tää on kyllä mielenkiintoista, miten monen ja nimenomaan naisen suusta olen kuullut näistä ihan samoista työelämäkriiseilyistä vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Luen itseni mukaan tähän joukkoon. Kun prioriteettini on jokseenkin siirtynyt kotiin ja lapseen, niin haluan tehdä sillä toisella puoliskolla (työelämässä) myös jotain merkityksellistä. Siis sillä ajalla, jonka olen pois kotoa. Olen ollut kymmenen vuotta samalla alalla, hieman eri nimikkeillä, mutta pitkissä työsuhteissa. Tuntuu, että tää juttu on jo nähty ja pohdin kuumeisesti, että mitä seuraavaksi. Mitä vahvuuksia haluan hyödyntää, mistä saan työssä iloa, mitä tykkään tehdä...miten voisin hyödyntää osaamistani jollain toisella alalla ilman, että se olisi täysin samaa? Paljon avoimia kysymyksiä. Tärkein arvo vastauksia etsiessäni on kuitenkin merkityksellisyys.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tässä on jotenkin semmonen jännä käännekohta meneillään monella. Ja ihan vain se, että on saanut vähän etäisyyttä ja aikaa miettä. On niin helppoa vain mennä ja tehdä ja jatkaa samaa juttua, mutta sitten jos saa vähän miettimisaikaa, niin se voi olla aika vaarallista :D ...tai hyödyllistä!

Fiinu (Ei varmistettu)

Oi, miten ihanaa lukea näitä sun uramietteitä! Kiitos, kun oot kirjoittanut näitä.
Olen itse nyt syksyllä valmistumassa teologisesta tiedekunnasta ja kaikki työjutut tuntuu kamalan jännittäviltä. Mulla on kelpoisuus open ja papin hommii, joista jälkimmäinen tuntuu paljon houkuttelevammalta. Mutta silti samaan aikaan kytee paniikki: "enhän mä nyt pappi voi olla, en ikinä ois niin hyvä kuin papit, joita tunnen, mitä jos en yhtään tykkää siitä mitä teen ja myös se "mitä muutkin nyt oikeen ajattelee!"" Ihan hölmöä, koska olen tykännyt kaikista harkoistani ja alan kesätyöjutuista. Mutta jotenkin sitä saa lietsottua itsensä ihan ihme solmuihin.

Mutta olipa hyvä kysymys tuo, millaisista jutuista saa työssään eniten kiksejä – juuri tuota kysymystä kaipasin ja se selvitti tunteita ja fiiliksiä tosi paljon. Koska eniten mua aina ilahduttaa ajatus papin työstä se, että pääsisi tapaamaan ihmisiä niiden erilaisissa elämänvaiheissa ja kuulemaan niiden tarinaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi, vanhana pappissuvun smuikkelina sanoisin, että kuulostat ihan täydelliseltä papilta. Halu tavata ihmisiä ja heistä kiinnostuminen on kyllä ihan tärkeintä koko hommassa. (Ei esim vain oman äänen kuunteleminen.) Tunnen paljon hyviä pappeja, pakostakin keskenään tosi erilaisia, jengi tekee sitä niin omalla persoonallaan.

Eli sanon vain, että go for it! Sun kaltaisia pappeja tarvitaan. <3

CougarWoman
CougarWoman

Nonni, nymmä masennuin. Tajusin just, että mun ainut vastaus tuohon sun kysymykseen on, että mä en saa kiksejä mistään mun työhön liittyvästä. (Paitsi siitä kun kello lyö viisi ja saa lähteä kotiin, ja maksetuista lomista.) Ei mulla ikävää töissä ole, työkaverit on kivoja jne, mutta kiksejä - ei. 

Haha - mä olen muuten kanssa harkinnut just tuota sähköputkimiehen (...) koulutusta ja talojen flippausta. Ja viimeksi eilen halusin alkaa teurastajaksi ja perustaa charcouterien. Koska hyvä ruoka antaa mulle ainakin aina kiksejä :D 

Juliaihminen
Juliaihminen

No mutta sullahan on vaikka mitä urapohdintoja ja suunnitelmia meneillään. Oikein odotan, että mihin sää päädyt! Pikku kriisit on aina välillä paikallaan, absoluut :)

...voi olla, että 10 vuoden päästä tavataan jollain asuntojenflippailupalstalla ja paukutellaan henkseleitämme. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ja sitten se että alanvaihto on vaikeampaa kuin ennen, kun halutaan luopua pääsykokeista ja suositaan abeja, toki jos on 15 v sitten kirjoittanut kuusi ällää niin tämä on hyvä uutinen : D Lääkikseen tosin mennään toistaiseksi edelleen pääsykokeilla. Ja toki teakkiin ynnä muihin. Itse olen todella huono matemaattisissa aineissa ja olen aina ihmetellyt miksi ne jotka on hyviä kaikessa ei hae juurikin sinne lääkikseen..suurin osa töistä on isolta osin puurtamista ja rutiineja joten parempi mitä enemmän rahaa siitä saa..

Taustatiedoksi kerrottakoon että olen nyt neljättä päivää työttömänä, eli tällä hetkellä saisin kiksejä lähinnä siitä että olisi töitä (vaikka ihan rehellisesti sanottuna saan kyllä tosi paljon kiksejä siitä, ettei tarvii laittaa herätyskelloa soimaan ja voi vaan haahuilla koko päivän teemukin kanssa ympäri asuntoa ja löytää tällaisen mainion blogin, jonka lukemisen voi tavallaan niinkuin laskea työnhakuaikaan). 

Tämä on ehkä väärä vastaus, mutta tavallaan saan eniten kiksejä siitä, että tiedän sen mun työni olevan merkityksellistä. Eli en ehkä olen riemuissani tyyliin "ai että, saan avata Excelin ja muokata taulukkoa!", mutta olen silleen hiljaisella tavalla tyytyväinen, että voin mennä jonnekin paikkaan 8 tunniksi ja tietää, että siitä mitä teen on hyötyä jonkun ihmisen sielulle ja/tai ruumiille. Ja bonuksena saan jutella kivojen työkavereiden kanssa, saan rahaa ja joskus jopa lomaa, jos on vähän pidempi määräaikaisuus. Ehkä tämä on vähän vaatimaton tavoite, mutta jotenkin vaan avaan sen tietokoneeni niiiin paljon mieluummin kun tiedän että sillä työllä on mun arvoihini sopiva tarkoitus. Jos avaisin Excelin vaikka jonkun tupakkafirman toimistossa, tuskin saisin kauheasti kiksejä. Tai ehkä niillä on tosi paljon hauskemmat Excelit, mistäs sitä tietää.  

Maira__ (Ei varmistettu)

Lähes varma tietolähteeni kertoi, että tupakkafirmalla on aivan hillittömän törkeet palkat! Just siksi kun se on niin epäeettistä businesta niin korvaus on sen mukainen. Eli ei tiedä jos vaikka excelit siellä olis ihan mahtavia ;)

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä olen käynyt tässä keväällä kanssa tuon saman kelan läpi: Mun on ihan pakko tehdä sellaista duunia, josta koen aiheutuvan maailmaan enemmän hyvää kuin pahaa. Se on mun mielenterveydelle ihan ehdotonta. Kuulostaa vähän jeesustelulta, ja vaati aikamoisen pohdinnon ennen kuin tajusin, että omg, mulla on oikeasti aika vahvat arvot, joita mun täytyy noudattaa myös työssäni. (Esim vaatimus tasa-arvosta tai se, etten myy ihmisille mitään semmosta paskaa, mikä ei tee niitä tai maapalloa onnellisemmaksi, tai no, mitä näitä nyt on.) Onneksi suuri osa töistä tuottaa enemmän hyvää kuin pahaa.

Eli vaikka tupakkafirmasta saisi millaiset masandeerokset, niin sitä ei oikein pystyisi selittämään itselleen, että miksi tätä tehdään. :D

iidis
Varpain jaloin

Mä oon kaikissa töissäni saanut suurimmat kiksit siitä, kun oon ylittänyt itseni tavalla tai toisella - yleensä tähän liittyy adrenaliiniryöppy tai jonkin sortin päteminen, parhaimmillaan molemmat! Mä huomaan janoavani tunnustusta kyvyistäni ja älykkyydestäni (tällä on todellakin paljon tekemistä pitkän mammavapaan ja koitihoidon kanssa - tää vaukuttaa yhä vaikka töihinpaluusta on jo melkein pari vuotta), haluan tehdä töitä niin, että sillä on merkitystä paitsi muille myös minulle. Kyllästyn ilman haasteita ja mulla on jatkuva jano oppia uutta. Tietysti myös rakastan näyttämötaiteita ja mulle onkin tosi tärkeää, että saan työskennellä juuri tällä alalla. Nyt tilanne on tosi hyvä, kunnteen töitä, jotka olen viime vuonna itselleni suunnitellut :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Jes, samaa mieltä. Tunnustus ja muiden mielipiteet kiinnostelee, enkä edes näe sitä mitenkään huonona asiana - päinvastoin, se antaa hyvää draivia eteenpäin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulle riittää toistaiseksi että sain oman alan töitä kelvollisella palkalla ja vaihtelevilla projekteilla. Asun ulkomailla enkä puhu maan kieltä sujuvasti, vaikka ymmärränkin mitä ympärillä puhutaan.

Toisinaan työni on kamalaa, stressaavaa ja turhauttavaa. Yleensä ihan tasaisen ok, toisinaan jopa innostavaa. Suuri plussa on vakityö, joustava työaika ja työpaikalla vallitseva ymmärrys siitä että perhe tulee ensin.

Toiveena olisi löytää jotain vielä omempaa tulevaisuudessa, mutta ensin haetaan hieman vakautta, maksetaan lainoja ja hoidetaan pieniä lapsiamme. Nyt on ihan hyvä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kuulostaa hyvältä hommalta. Nämä on juurikin kokonaisuuskysymyksiä, eli mikä sopii mihinkin vaiheeseen elämää ja mikä tuottaa kokonaisuuden kannalta eniten onnea. Mainiota, että sait oman alan töitä vieraasta maasta, ei ole mikään helppo juttu!

futurebosslady (Ei varmistettu)

Moikka Julia!

Kiitos näistä avoimista ja tosi kiinnostavista jutuistasi, jotka liittyvät työelämään ja rahaan. Opiskelen samaa alaa kuin sinä ja olen päässyt jo vähän työn syrjään kiinni. Olet itse tehnyt ja tuottanut friikkujuttuja, ja haluaisin kysyä sulta kainosti, että millaisia vinkkejä antaisit friikku-uraansa aloittelevalle? Mitä te haluatte juttubriiffeiltä? :D Miten itsensä pitäisi tai kannattaisi hinnoitella? Vapaan toimittamisen lisäksi haluaisin ihan törkeän paljon viestintäharjoitteluun, jossa pääsisin tekemään esim. tuollaisia juttuja, joita sä nyt teet tuottajan hommassa. Olisiko sulla tuollaisena kokeneena bossladymuijana vinkkejä siihen, miten saan jalkani tungettua johonkin itseäni kiinnostavaan lafkaan harkkaan, kun kaikilla on rahat loppu? Aattelin, että kysyn, kerta toiveistaan pitää kailottaa ääneen!

Juliaihminen
Juliaihminen

Moikka futurebosslady, todellakin toiveista pitää ehdottomasti kailottaa ääneen! 

Hitto, mun pitää tehdä noista juttujen tarjoamisista oma postauksensa, mulla on niin paljon sanottavaa aiheesta :D (Vaikkei se nyt suoranaisesti ole tämän blogin corea, hehe.) 

Mutta siis, saleen pääset harjotteluun, ja siitä sitten aika helposti saa sieltä joko friikkuduuneja tai sitten voi joskus myös työpaikan. Toki ne harjottelut on usein palkattomia, mikä on tietty vähän ankeaa.

Mihin lafkaan haluaisit? Joku mediatalo vai viestintätoimisto? Lait mulle meiliä, jos haluat kysyä jotain spesifimpää! Tunnen jonkun verran mediatalojen jengiä ja on mulla jotain viestintätoimistokontaktejakin. Tai mennään käymään kahvilla joku päivä? (julia.thuren @ gmail.com )

Nettanen

Hei muakin kiinnostaisi ihan hirveästi tää aihe! Salaa haaveilen siitä, että tekstejäni voitaisiin joskus julkaista muuallakin kuin blogissa, mutten tiedä yhtään, miten käytännössä päätyä siihen pisteeseen. :)

Elisa-ystävä (Ei varmistettu)

Pieni hiki otsalla odotan sitä tulevaa postausta muiden mielipiteistä...

Taitaa muuten olla monella alalla noin, että kokemuksen karttuessa etäännytään johtotehtäviin yhä kauemmas siitä alkuperäisestä työstä. Tämä on ongelma jos johtamisen ja organisoinnin sijaan haluaisi tehdä sitä varsinaista työtään. Olen ajautumassa samaan ja samoin pyristelemässä vastavirtaan.

Juliaihminen
Juliaihminen

Pyristele, pyristele! Älä anna byrokratian rattaiden jauhaa sinua. Hehee, postaus on tulossa. Siinä luonnollisesti lytätään kaikki, mitä olet sanonut.

Vierailija (Ei varmistettu)

Luin juuri että keski-iän kriisi tulee milleniaaleille yhä aikaisemmun mikä näkyy haluna vaihtaa uudelle uralle n 35- vuotiaana kun työelämää on takana 10 v. Jutussa sanottiin että se on "viimeinen vaihtoehto" kun silloin menettää kaiken kartuttamansa kokemuksen, mitä en ymmärrä, kun silti on kerännyt a) sitä kokemusta olkoonkin itselle väärältä alalta b) rahaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihan shaisse ajatuskin, että se olisi joku "viimeinen vaihtoehto". Eih! Kaikesta kokemuksesta on aina hyötyä. Just tutustuin yhteen naiseen, joka oli sairaanhoitaja ja nyt lukenut itsensä teologiksi, ja sen suunnitelma oli alkaa tarjota vanhuksille saitaanhoito + sielunhoitopalveluita. Nerokasta!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mua kyllä hitusen mietityttää tässä se, että jos ja kun alanvaihto on erityisesti naisten juttu, niin onko tässä yksi syy siihen, miksi naisten tienestit jää miehiä pienemmäksi. Jos alanvaihto tehdään nimenomaan opiskelun kautta, niin kyllähän siinä tavallaan menettää työkokemusvuosia, mikä näkyy ainakin jonkin aikaa pienempänä palkkana.

Oon kyllä itsekin tähtäämässä nimenomaan opiskelun kautta uudelle alalle, mutta välillä mietityttää, miksi en "osaa" liikkua vain sivuttaissuunnassa kivemmille työapajille. Mystisesti kokonaan uusi koulutus tuntuu kuitenkin helpommalta ratkaisulta kuin se sivuttaissiirtymä tehtäviin, joihin mulla on muodollinen pätevyys, mutta muu kokemus puuttuu.

Juliaihminen
Juliaihminen

Voiko tämä olla joku verkostoitumiskysymys? Tunnetustihan miehillä on paremmat verkostot. Jotenkin sitä ajattelee, että uusi koulutus tuo uudet verkostot, mutta ehkä ne voisi saada jollain muullakin tavalla. 

Mutta onko siis alan vaihtaminen erityisesti naisten juttu? Ehkä se on, kiinnostava kysymys! (Ja hyvä juttuaihe + näkökulma myös, siis tuo sun kommentti.)

Blue Peony (Ei varmistettu)

Minäkin mietin vanhempainvapaalla ura-asioita, mutta kroonisen unen puutteen ( olen totaaliyh ja lapsi herätti pahimmillaan viikkojen ajan 20 minuutin välein) en saanut mitään tehtyä. Yksi puhelu ratkaisi: työnantaja tarjosi juuri sitä toimenkuvaa, josta olin haaveillut, ja sitä olen saanut sittemmin muokata paljon mieleni mukaan. Työni ei kaikkien mielestä ole kovin eettistä, mutta saan siitä silti enemmän kicksejä kuin tunnontuskia, ja ihmisten voivotteluun, että mitä se ja sekin (tarkoittaa varmaan useimmiten sitä voivottelijaa itseään, luulen ma) ajattelee tästä ja tuosta, olen jo pitkään vastannut, että voit antaa mun puhelinnumeron, voi soittaa minulle sitten, jos pohdituttaa. Olen aikoinani käynyt läpi raskaan avioeron ja kaiken siinä yhteydessä niskaani sataneen kuran keskellä opin olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Kun oikein viiksettåä, ajattelen, että suurin osa maailman populasta ei kuitenkaan välitä pikku minun tekemisistä pätkääkään. Tietysti aina välillä tulee joku, jonka pitää avautua, ja silloin siteeraan berliiniläisen baarin seinältä joskus lukemaani viisautta, että iso paha susi ei menetä yöuniaan lampaiden mielipiteiden takia. Jos kauheasti täytyy muiden elämää ja vieläpä negatiivisessa valossa pohtia, ihmisen oman elämän täytyy olla aika tyhjää. Toki muut pitää huomioida, mutta jokainen pelaa ne kortit, jotka on saanut eikä toisen ratkaisuja voi mitenkään aina ymmärtää. Itse olen oppinut, että kummasti palaset menevät paikoilleen, kun antaa niille aikaa etsiä kolonsa. Joskus nuorena tyhmässä työssä mietin, että oppiihan ainakin yhden asian, mitä ei halua isona tehdä. Plussaa sekin!

Hmm mä oon pyrkinyt viime vuosina eroon sen miettimisestä, mitä muut musta ajattelee. Mua iljettää tuo ajatus, että vain mainstream arvostetut hyväpalkkaiset alat olisi tavoiteltavia ja ne ihmiset, jotka tuohon kastiin kuuluvat olisi jotenkin erityisen onnistuneita ja heidän elämänsä kahdehdittavaa. Ammatti ei loppujen lopuksi kerro ihmisestä paljoakaan. Ihailen ihmisissä enemmin luonteepiirteitä (vaikka ystävällisyys, avuliaisuus, lempys, ahkeruus) kuin ammattia tai pankkitiliä. Tämähän ei sinänsä liity postauksen pointtiin, mutta tulipahan avauduttua :D

Omassa työssäni nautin eniten nuorten parissa työskentelystä ja siitä, kun saa heidät innostumaan ja oivaltamaan. 

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Itsehän olen siinä asemassa, että saan tehdä työkseni jotain jolle on mulle jos ei maailman eniten niin top3-eniten väliä. Työskentelen inarinsaamen kielipesässä, lyhyesti; toteutan varhaiskasvatusta inarinsaameksi eli joka päivä saan olla elvyttämässä sitä maailman rakkainta kieltä. Työskennellä lasten kanssa, joiden äidinkielen pitäisi olla saame mutta ei ole, ja nähdä miten he oppivat sana ja lause kerrallaan sukujensa kieltä.

Etenemismahdollisuudet aika nolla, palkka huono, työ rankkaa, resurssit tiukalla ja mihinkään en vaihtaisi, vaikka ehkä älliäkin olisi. Sain itselleni väkisin vääntämällä oman kielen takaisin ja nyt puhun sitä sekä omille että työlapsille ja säästän seuraavan sukupolven kielitraumalta yksi kerrallaan. Sanoisin että aika merkityksellistä on.

Olen siis jäävihkö, mutta minun on hyvin vaikea ymmärtää miten joku jaksaa tehdä töitä vain rahan vuoksi. Silloin kun kaikkein eniten vituttaa, tekee oikein hyvää katsoa peiliin ja miettiä miksi siellä työpaikalla ollaan. Ja taas mennään vaikka joskus tuntuu että about mikä tahansa olisi helpompaa!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kommentti piakkoin lääkäriksi valmistuvalta:

Kommenttikentässä on ollut mainintoja siitä, miten on mietitty, että olisiko pitänyt mennä lääkikseen, jotta saisi paljon rahaa. Voin vakuuttaa teille että lääkärin ura ei ole hyvä tie rahan ansaitsemiseen. Itse olen nyt opiskellut 5 vuotta lääkiksessä (jäljellä siis vajaa vuosi) ja olin viime kesänä kesätöissä. Palkka bruttona 2600e +70e toimenpidepalkkioita ja harteilla oikeasti vastuu ihmisten elämistä (ja pelko järjettömistä oikeusprosesseista, jos unohtaa mainita sairauskertomuksessa että potilas on myöntyväinen tähän ja tähän jne). Kun valmistun, lähden erikoistumaan ja saan HUS:n alueella 3300e/kk ja lisäksi toki päälle ekstraa, jos haluaisin uhrata perhe-elämäni erikoistumalla alalle, jossa päivystetään paljon (en halua). Tämä siis 6 vuoden opiskelun jälkeen. Tässä siis kun katselee Julia vaikka sinun palkkapostaustasi niin sehän näyttää kyllä paljon järkevämmältä tieltä vaivannäkö-raha suhteessa! (Muistakaa laskea mukaan tähän 6 vuoteen se, että suurin osa lääkikseen hakevistahan on aloittanut tämän hemmetin puurtamisen jo viimeistään lukiossa ja sitten keskimäärin sisään päästään 3. hakukerralla elikkä siitä voitte laskea kuinka paljon hommaa tähän pitää tehdä). Lisäksi meillä lääkäreillä tiedossa työttömyys vajaan 10v sisällä kun lääkäreitä koulutetaan paljon.

Eli tosiaan te jotka olette katuneet sitä että kun ette hakeneet lääkikseen kun olis saanut niin hyvää palkkaa ja varma työllistyminen, niin olkaa ihan iloisia että ette hakeneet! Mutta toisaalta jos kaipaatte lääkärin työhön, joka on todellakin merkityksellistä ja tärkeää hommaa niin hakekaa ihmeessä! Meidän vuosikurssilla aloitti myös yli 50-vuotiaita. ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Voisin vielä mainita että toki siis jos haluaa paljon rahaa JA on valmis uhraamaan muun elämän sen eteen niin sitten lääkäriys on mainio valinta: lähde johonkin perähikiälle ja päivystä yöt pääksytysten niin toki sitten saat rahaa! Mutta sillä on syynsä että miksi siitä saa niin paljon rahaa (ja että silti tiettyihin paikkoihin harva lähtee).

Juliaihminen
Juliaihminen

Todella hyvä kommentti! Lääkärin ammatissa on tällä hetkellä joku semmonen omituinen aura, että ihmiset (minä itsekin) kuvittelevat, että se on työllisesti tie onneen ja autuuteen. Ehkä se johtuu siitä, että lääkäreiden työtilanne on niin hyvä, ehkä siitä, että ammattia ylipäänsä arvostetaan niin paljon. Mutta tällaisen näkökulman esiin tuominen on fiksua ja tarpeellista.

Galenos (Ei varmistettu)

Minua havahdutti kanssa, kuinka monessa kommentissa mietittiin, olisiko pitänyt lukea lääkäriksi. Minulla oli itselläni pitkään ennen valmistumista, ja ennen lääkäriksi opiskelua, sellainen ajatus, että lääkärit ovat suojassa monelta pahalta. Eivät sairastu, ainakaan mihinkään vakavaan, ja elävät takuuna onnellisen elämän. Hain alalle, koska halusin nähdä, mitä se oikein on: miltä tuntuu olla lääkäri.

Sanotaanpa palkasta nyt näin: asun syrjäseudulla. Palkkani on kuukaudessa 5500-6200 euron luokkaa bruttona. Sanotaan, että ihminen aina on valmis saamaan lisää rahaa, mutta minusta palkkojen haitari on nyt hyvä, eikä saisi tästä kasvaa. Nyt on aika korjata muiden alojen palkkoja. Kasvakoon minunkin palkkani, jos suhdanne tai mikälie sitä nostattaa, mutta suhteessa matalapalkka-alaan ei enempää. Tiedän, että olen poikkeuksellisen outolintu tässä asiassa, mutta syynä on ihan vaan se, että koko sukuni on matalapalkkaihmisiä ja tasapainoilen koko ajan kahden eri taloudellisen tarjottimen välillä. Olen sisimmässäni yhä sen niukkuuden kasvatti ja korkeat tulot aiheuttavat ajoittain ristiriitaiset fiilikset. Olen nähnyt, että raskas työ voi olla huonosti palkattua. Minusta lääkärinkin työ on raskasta, mutta hyvin palkattua.

Samalla olen silti tyytyväinen, että lääkikseen pääsee varsin kovan seulan kautta. Luotan moniin kollegoihini, on onni, että he ovat osaavia ja soveltuvia. En kadehdi minua paremmin ansaitsevia lääkäreitä, heitä, jotka tekevät vaativia kalloleikkauksia. Olkoon palkkansa korkeampi, jos tekevät sitä, mihin kukaan muu ei pysty, he tekevät työtä meitä muita varten, merkityksellistä ja vastuullsita. Palkkaa kuuluu maksaa tehtävän vaativuudesta, ja ymmärrän systeemin toimivan niin. Mutta silti en tykkää varsinkaan asiakasmaksujen korotuksista - mieluummin laitan meidät hyvätuloiset maksamaan veroja enemmän, progressiivisemmin. Meillä hyväosaisilla on elämä ja arki yleensä hallussa monin keinoin, voimme kasvattaa varallisuutta vaikka sitten muillakin keinoin. Haluan olla kantamassa vastuuta huonompiosaisista. Jälleen kerran - tämä kumpuaa vahvasti omasta taustasta.

Kommentoi