Näin tulotasoni on noussut (ja tämä se on nyt)

Juliaihminen

Mua jotenkin pelottaa julkaista tällaista tekstiä, vaikka kuinka uskon siihen, että rahasta ja euroista pitäisi puhua ääneen. Voiko omista palkkatiedoista puhumisesta olla jotain haittaa? Olen kysynyt tätä kaikilta lähipiirissä, eikä kukaan oikein ole keksinyt, mitä ongelmia siitä voisi seurata. Ne vain sanovat: "Palkasta ei ole tapana kertoa." Mutta miksi ei? Siksikö, että silloin vaikuttaa leuhkalta mulkvistilta? (Se on oikeasti mun suuri pelkoni, koska en mää ole leuhka! Mulkvisti saatan välillä olla.) Vai siksi, että jos saa pientä palkkaa, joku luulee, että olet huono työssäsi tai jotenkin vähemmän arvokas kuin toinen. (Mikä on täysin typerä ajatus.)

Ja sitten taas: Olen vahvasti sitä mieltä, että rahan ja palkan pitäisi olla yhtä arkinen puheenaihe kuin aamupuuro, siitä pitäisi riisua arvolataukset pois. Joten menköön. Nyt kerron seikkaperäisesti, miten mun taloudellinen tilanteeni on tähän päivään mennessä kehittynyt.

 

Mulla on melko tavallinen tausta rahan käytön suhteen: Sen jälkeen kun muutin pois kotoa, en ole saanut vanhemmiltani rahaa (ja perintöä tulen tuskin koskaan saamaan).

Sain 19-vuotiaana opiskelupaikan Turun yliopistosta ja aloin tehdä opiskelujen ohella kaikenlaista pientä osa-aikaduunia: Työskentelin kaupan kassalla, jaoin Metro-lehtiä, olin kesän Bengtskärin majakalla oppaana ja tein kotisiivousta (sen aloitin itse asiassa jo lukiossa). Opintotuen lisäksi sain siis muutamia satoja euroja kuussa, joten mun ei tarvinnut koskaan nostaa opintolainaa. (Sen sijaan esimerkisi siskoni nosti ja reissasi Aasiassa kolme kuukautta, se oli erinomainen päätös!)

Pikkuhiljaa aloin kirjoittaa myös friikkuna kaikenmoisiin lehtiin. (Mun ei ollut itse asiassa alun perin tarkoitus ryhtyä toimittajaksi, mutta kun huomasin, että siitä maksetaan paremmin kuin kotisiivouksesta, alkoi hauskalla puuhastelulla ansaittu raha kiinnostaa ja sille tielle jäin.)

Kolmantena opiskeluvuotena kirjoitustöitä alkoi olla jo tosi paljon, ja tämän jälkeen ei tarvinnut nostaa enää opintotukea. Tein harjoittelua Turun ylioppilaslehdessä ja kirjoitin sanomalehtiin sekä aikkareihin. Muistan, että yhtenä kuukautena sain yli 5000 euron palkkiot laskutettua. Tämä oli kyllä harvinaista herkkua, normaalisti kuukausitulot olivat jotain paria tonnia.

Muutin halvasta Turusta kalliiseen Helsinkiin 21-vuotiaana (Turussa mun vuokra oli ollut 275 e / kk, Helsingissä heti 600 e / kk), jolloin sain täältä töitä. Aluksi 2500 euron joka kuukausi saapuva kuukausipalkka tuntui huikealta verrattuna opiskelijaelämän epäsäännöllisiin tuloihin. Elin kuitenkin pari vuotta edelleen opiskelijabudjetilla (söin lounasta usein Unicafessa ym.), ja tästä syystä sain säästettyä aika hyvin rahaa "tulevaisuutta varten".

Olen säästäjäluonne. Mun päässä on ajatus siitä, että aina pitää säästää ainakin vähän. Mä en ole koskaan säästänyt rahaa mitään erityistä varten, kunhan olen vain säästänyt. Haastattelin joku aika sitten Kristiina Halkolaa, ja koin sielujen sinfoniaa, kun se sanoi: "Aina on sukanvarteen ollut pakko säästää. Jopa toimeentulotuesta on säästetty." 

Musta tuntuu, että muhun on sisäänrakennettu sellainen pieni turvallisuuden kaipaaja, jolle on tärkeää, että tilillä on Fuck you -rahaa. (Humphrey Bogartilla oli Fuck you -rahasto, eli jos sitä alkoi ärsyttää joku tuotantoyhtiö, sen ei ollut pakko vastaanottaa rooleja taloudellisista syistä.)

Nyt olen ollut vakituisesti töissä kahdeksan vuotta, ja sinä aikana olen saanut muutaman palkankorotuksen. Tittelin ja työpaikan vaihtuminen ovat olleet hyviä tilanteita pyytää lisää liksaa. Kerron palkkaneuvotteluista erillisessä postauksessa, koska muuten tästä horinasta tulee pitkä kuin nälkävuosi.

Tällä hetkellä mun titteli ei ole enää toimittaja, nykyään olen tuottaja. Mun palkka olisi jonkun verran yli 3000 euroa kuussa, mikäli tekisin täyttä työaikaa. Koska olen töissä vain neljänä päivänä viikossa, saan noin 2600 euroa bruttopalkkaa (eli noin 2000 euron nettopalkkaa = summa joka tulee verojen jälkeen tililleni). 

Olen etuoikeutettu, koska mun työnantaja joustaa niin kivasti tämän osittaisen hoitovapaan suhteen ja myös siksi, että meidän perheen taloudellinen tilanne kestää sen. Monilla mun kavereilla ei todellakaan ole näin.

Päivätöiden lisäksi kirjoittelen joskus iltaisin tai viikonloppuisin freenä muihin julkaisuihin, ja saan niistä satunnaisia muutaman sadan euron palkkioita. Lokakuusta lähtien olen saanut myös tämän blogin kirjoittamisesta muutaman satasen kuussa. (Mikä on niiin siistiä! Tosin jos tälle blogille laskisi tuntipalkan, niin päästäisiin johonkin 1800-luvun tehdastyöläisen ansioihin. Eli siis: blogia kirjoitan siksi, että tämä on niin innostavaa ja hauskaa hommaa.)

Myöskään näitä muita ylimääräisiä duuneja en oikeastaan tee rahan takia, vaan siksi, että musta on hauskaa perehtyä esimerkiksi teknologia- ja taousaiheisiin (joista olen lähiaikoina tehnyt juttuja) tai vaikkapa haastatella jotain kiehtovia tyyppejä. (Mutta toki siis ihan mielelläni tästä työstä rahaakin otan, eli en ole mikään pyhällä hengellä elelevä hurskastelija!)

Voi hyvin olla, että jossain vaiheessa vaihdan vähän pienipalkkaisempaan työhön (tai isompipalkkaisempaan!). Jos pitäisi valita hyväpalkkaisen tylsän työn ja pienempipalkkaisen kiinnostavan työn välillä, niin ottaisin ehdottomasti jälkimmäisen. (Tämä on etuoikeutetun puhetta.)

Entäpä muun omaisuuden hankkiminen?

Kun me alettiin Tikin kanssa seurustella, usutin myös hänet säästämään. Tiedän monta pariskuntaa, joissa toinen on aluksi hassaillut massia menemään, mutta sitten toinen on laittanut sen ruotuun. Toisaalta tämä toimii myös toisinpäin: Tiki on opettanut mua suhtautumaan rahaan vähän löysemmin, mikä on parantanut omaa elämänlaatuani.

Kun ei ollut lapsia tai autoa eli elettiin DINK-elämää (double income no kids), onnistuttiin parissa vuodessa säästämään ASP-tileillämme yhteensä noin 20 000 euroa, jolloin meidän kannatti hankkia oma asunto.

Päädyttiin ostamaan Hermannista kaksio 208 000 eurolla, joka me myytiin 2,5 vuoden päästä 235 000 eurolla. (Helsingin hintojen nousu on täysin sairasta.) Kämpän arvonnousu tuli aika isona yllätyksenä; yhtäkkiä meillä olikin varaa ostaa neliö Hermannista. Siinä kävi hullun hyvä mäihä. 

Omistusasunto ei muuten mun mielestä ole mikään lähtökohtainen tavoite elämässä, vuokralla asuminen voi olla henkisesti kivempaa (ja meilläkin on just meneillään kallis julkisivuremontti). Toisaalta, ainakin Helsingissä se vaikuttaa olevan järkevää, mikäli saa just tuon ehkä 10 000–20 000 euron käsirahan hankittua. (Mikä on helpommin sanottu kuin tehty.) Rahabisneksissä ei kuitenkaan koskaan ole "liian myöhäistä", joten ei kannata harmitella, jos ei ole alkanut säästää 20-vuotiaana käsirahaa asuntoon. Harva on. 

Nykyisen kämpän hankkimisen jälkeen mulla ei ollut enää mitään sen erityisempää säästökohdetta, joten kiinnostuin sijoittamisesta – sekä rahastoon ja osakkeisiin että sijoitusasuntoon. Mun säästäminen ei koskaan ole ollut mitään näkkileivän syömistä tai marttyyrinä elelemistä. En vain tykkää shoppailusta, se on mun säästöjen suurin salaisuus.

Kuten aiemminkin, haluan kirjoittaa tähän loppuun disclamerin. Mun ei todellakaan ole tarkoitus lesotella menemään palkoillani. Ennemminkin ajatus on se, että tulot ovat arkinen asia muiden puheenaiheiden joukossa, ja josta voi horista menemään samalla tavalla kuin omasta treenistä tai ruuanlaitosta. Koska mun tämän hetkiset tuloni ovat yli mediaanipalkan verran, tiedän, että moni tämänkin postauksen lukija tienaa vähemmän kuin minä. Toisaalta, moni tienaa myös mua enemmän, koska ei se palkka niin paljon mediaanin yli ole. 

On myös huomautuettava, että silloin kun elin megasäästeliäästi, mulla ei ollut lasta tai mitään muutakaan suurta menoerää elämässä. Lisäksi mulla on aina ollut taloudellinen turvaverkko, eli tiedän, että jos jotain kävisi, niin voisin aina kääntyä vanhempieni (tai rikkaan pankinjohtajapappani) puoleen ja pyytää heiltä apua. Onneksi näin ei ole tarvinnut tehdä, mutta ihan vain tämän mahdollisuuden tiedostaminen on antanut tosi paljon vapautta ja rohkeutta tehdä asioita.

Huh! Että näistä rahahorinoista tulee pitkiä eepoksia. Ihan semmonen krapulainen olo, kun kirjottelen näin henkilökohtaisita jutuista.

 

 

Kiinnostaa tosi paljon: millä lailla sinun taloudellinen tilanteesi on kehittynyt vuosien varrella? Onko tulotaso noussut vai laskenut?

 

 

Kuvat: Tällä kertaa tuo pieni toukka narsissin vierellä kuvastaa ööö... sitä, miten toukastakin kuoriutuu aikanaan perhonen ja totaa... palkkakehitys kehittyy.

 

Lue myös:

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen

Verotietokateus: Miksen minä tienaa yhtä paljon kuin nuo?

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Share

Kommentit

Minnea
Minnean muruja

Kiitos, että osaltasi edistät palkoista puhumista! Se on niin tiukkaan iskostettu, ettei näistä puhuta, ettei naapuri ole kateellinen tai ettei muut naura selän takana, että tuo tienaa noin vähän! Peukku tälle tekstille! 

Oma palkkakehitykseni on melko samanlainen, tosin kituutin opiskelijana opintotuella ja kesätyötienesteillä, en käynyt töissä säännöllisesti. Voi sitä riemua, kun sai ensimmäiset kuukausipalkat!  Ala on mulla hieman eri kuin sulla, mutta palkkataso samoilla leveleillä. 

AaAa (Ei varmistettu)

Aika samansuuntainen stoori täälläkin (tai no, perintöä olen saanut, mutta se on jakamattomassa kuolinpesässä ts. ei mun käytössä ja olennaisesti se on hyvin pieni määrä rahaa ja pieni osuus kesämökistä ilman sähköä ja kantovedellä, kesämökin kuluja kuitataan kuolinpesän rahoista, eli olennaisesti se rämä mökki syö mun perintöni pikkuhiljaa...kannattaisi myydä, mutta long story straight se ei ole mahdollista ilman että rikkoo välit sukulaisiin, joten olkoon).

Mutta joo, käytännössä varatonna muutin omilleni 19-vuotiaana. Ekan vuoden elin opintotuilla ja niillä 100 markkasilla mitä vanhemmat viikonloppuisin sujautti mun handuun (se kuittasi junamatkan, ja vanhemmilla sai ilmaista safkaa). En muista kyllä kärsineeni rahapulasta, asuin opiskelija-asunnossa ja ei kavereillakaan ollut paljon rahaa. Kesätöitä ei tippunut ja muutin kesäksi vanhempien luo...mistä sitten opiskelupaikkaan nro 2 pk-seudulle seuraavana syksynä. Asuin kimppakämpässä ja fillaroin kaikki matkat (koska bussilippu oli liian kallis), mutta silti opintotuki+asumislisä riitti tarvittaviin juttuihin (tai no, äiti maksoi teekkarilakin). Sit ekan teekkarivuoden jälkeen onnenpotku, sain kesäduunia. Eikä mitä tahansa kesäduunia vaan "oman alan" sellaista ja TEKin suosituspalkalla (joka oli ihan huikea juttu...ja elämäni ainoa kerta jolloin olen suosituspalkan mukaisen palkan saanut). Sen kesän jälkeen en olekaan sitten rahapulaa kokenut, sillä syksyllä alkoi osa-aikainen tuntiopettajan pesti yliopistolla ja kesät olin kesätöissä. Opintotuen tulorajat paukkui enkä vissiin sen ekan opiskeluvuoden jälkeen pystynyt nostamaan opintotukea täyttä vuotta. Kolmannen opiskeluvuoden jälkeen päädyin kesätöihin paikkaan, jossa jatkoin sit aika monta vuotta, tein diplomityön ja jatko-opinnot. Eli olennaisesti opiskelin ja sain siitä kokoaikaista palkkaa. Muistelisin hämärästi, että jatko-opinnoissa olisin saanut noin 2000e/kk alussa ja väittelyn tienoilla jotain 3200e/kk (ehkä, tästä on jo aikaa niin on hämärä). Tulotasoa nosti noiden vuosien aikana lisäksi sivutoiminen opetustyö (20-30 euroa per tunti) ja säätiöiden apurahat (verotonta tuloa). Ei erityisen hyvä palkkaus dippainssille, mutta toisaalta monen muun alan jatko-opinnoissa rahoitustilanne on taas jotain muuta.

Nykyisellään olen tutkija julkishallinnossa ja saan palkkaa noin 4000 euroa kuussa. Olen saanut enemmänkin, mutta tämän pestin valitsin sen kiinnostavan työnkuvan vuoksi. Kaveripiirissä samalla taustalla kuukausipalkka vaihtelee 3000-10000 euron haarukassa, riippuen toimialasta ja työn liittyvistä vastuista ja matkustamisesta. Oma palkka on työnkuvaani nähden kohtuullinen. Työtilanne on hyvä, mutta pätkäinen (ts. mulla ei ole ikinä ollut yli 3v. työsopimusta), mutta toisaalta kun oon ollut täysipäiväisesti töissä jo kohta 15 vuotta, niin kaikkeen tottuu, vakipesti on lähinnä utopiaa (tällä valitsemallani polulla).

Miehen kanssa dinkkuiltiin ja säästettiin pitkään, joten pystyttiin ostamaan suoraan 2009 kolmio kohtuullisen kokoisella lainalla. Kävi flaksi, sillä korot tippui ja laina tuli loppujen lopuksi todella halvaksi. Eli nyt meillä on velaton kolmio ostettuna 3500e/m^2 hintaan ja tällä hetkellä meidän asuinalueen keskihinta on 5200e/m^2 (realistisesti ajatellen vähintään 5000e/m^2 myyntihinta on mahdollinen, joten asuntojen hinnat on nousseet meidän hoodseilla ihan älyttömästi). Eli ollaan oltu tosi onnekkaita asuntokauppojen ajankohdan suhteen. Meidän perheen tulotaso oli pienimmillään kun olin muutaman kk hoitovapaalla, mutta silloinkin tajuttiin että yhden ihmisen palkalla eletään ihan hyvin (ei jäänyt pahemmin säästöön, mutta ei tarttenut kiristelläkään. Niin joo ja tuplasinhan mä hoitorahan sillä, että luennoin 2h/vk sen hoitovapaani ajan (8h luentoja per kk + valmistelu yms tarkoitti noin 500e/kk bruttotuloja hoitorahan päälle).

Pyjama
Pyjamapäiviä

Kiitos tästä postauksesta! Olet rohkea nainen (ja toivotaan, että tulevaisuudessa omien tulojen kertominen ei ole sen kummempi juttu)!

Eikä kolmentonnin kuukausipalkka nyt voi kenenkään mielestä olla leuhkimisen arvoinen juttu, ei kai? (Ja nyt yhtään vähättelemättäkään!)

Minun ensimmäinen työni oli avustaja sanomalehdessä. Työ oli vakituinen! Aloitin 14-vuotiaana ja olin noin neljä vuotta. Kirjoitin kerran viikossa lyhen jutun lasten palstalle ja valitsin lasten lähettämiä piirroksia lehteen. Sain jokaisesta tekstistä 100 markkaa. Tekstin ideoin päässäni kävellessäni toimitukseen (ei ollut mitään sähköpostia, jolla olisin sen voinut lähettää!) ja kirjoittamiseen meni joku parikytminuuttia. Siitä voi laskea kieli poskessa 300 markan tuntipalkan (eli jotain 50 euroa), johon en vieläkään ole päässyt. :D

Mulla ei ole mitään suoraviivaista urakehitystä. Lukion jälkeen pääsin sattumalta ihan palkkatöihin samaiseen sanomalehteen ja harjoitteluajan jälkeen sain toimittajan alinta taulukkopalkkaa, mitähän se sitten olikaan niihin aikoihin kun markoista siirryttiin euroihin. Silloin se oli kova juttu. Siitä sulavasti muutaman vuoden jälkeen opiskelemaan opintotuelle ja sieltä taas töihin välillä isommalla ja välillä pienemmällä palkalla. Välillä montaa työtä yhtä aikaa ja sitten taas vuosikausiksi opiskelemaan, mutta tein samalla ihan ok palkattuja myyntitöitä (12-18 euroa tunnilta). Pari vuotta sitten valmistuin ja sen jälkeen palkanmaksajiakin on ollut useita, parhaimmillaan tuli yliopistolta samana päivänä kolme tilinauhaa eri osastoilta. Projektitutkijana tienasin 2200 euroa kuussa, tuntiopettajana saan korvauksen kaikesta mitä teen erikseen (16-33 euroa/tunti tai kappalemäärien perusteella).

Pikku hiljaa olen haaveillut, että joku maksaisi minulle kirjoittamisestakin (toimittajan töitä en ole tehnyt yli kymmeneen vuoteen). Miten hinnoittelet free-juttusi? Onko jossain jotain suuntaa-antavia taulukoita vai miten tällainen ihan pihalla oleva pääsisi selville palkkioista?

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Leuhkimisesta tuli mieleen, että kaikki on suhteellista. :) Omassa korkeakoulutetussa ystäväpiirissäni on tällä hetkellä useita työttömäksi valmistuneita maistereita, joiden nenän edessä muut eivät halua heilutella 3000 euron kuukausipalkkoja. Itsekin olen ollut tilanteessa, jossa työmarkkinatuella eläessä rahaa on kuukaudesta toiseen niin vähän, että se on väkisin mielessä lähes koko ajan. Toisten huoleton rahatilanne tuntuu oikein alleviivaavan sitä, että osalla ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen.

Aada K. (Ei varmistettu) http://lily.fi/blogit/7-miljardia-aarettomyytta

En pidä Julian postausta leuhkimisena vaan erittäin tarpeellisena tabun rikkomisena.

Haluan silti sanoa, että kukaan perheenjäseneni ei ole koskaan saanut 3000 euron kuukausipalkkaa (vaikka osa on tehnyt töitä lakkaamatta). Siispä minulle 3000e/kk kuulostaa utopistiselta. Jos itse joskus (10 vuoden päästä, olen nyt parikymppinen opiskelija) saan sellaista palkkaa, tulen pitämään itseäni rikkaana.

Kiitos Julia, sun nöyrä ja tiedostava asenne on blogosfäärissä vertaansa vailla «3

N. (Ei varmistettu)

Sama juttu täällä, mä oon mielestäni ihan miljonääri kun mulla jää verojen jälkeen käteen yli 2600e/kk, kumpikaan vanhemmista ei ole koskaan nauttinut samansuuruisesta kuukausipalkasta vaikka ovat jo työurien loppupuolella. Ja mulla tää on aloituspalkka, ihan hullua!
Koin jo opiskeluaikana olevani aika varakas kesäisin kun oli kokopäivätyö eikä tarvinnut laskea jokaista senttiä. Saattoi mennä terassille muutamille jos huvitti ja rahaa jäi syksyä varten säästöönkin, vau! :)

Siskoni tienaa vielä paremmin, mutta hänellä on heikompi peruspalkka johon tulee päälle erilaiset lisät (vaarallinen, fyysinen työ, paljon matkustamista ympäri Suomen, pitkät työpäivät). Laskettiin että mun palkka tulee kuitenkin ajamaan seuraavan kymmenen vuoden sisään siskon palkasta ohi ja reippaasti, mikäli palkkakehitys menee alan keskiarvojen mukaan. Ja totesi siskoni senkin, että mä pystyn tekemään duuniani todennäköisesti eläkeikään asti siinä missä hänen hommissaan ei juurikaan yli 50-vuotaita enää näy, koska kunto ei kestä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Luulen tuon alakommentin olleen suunnattu ei niinkään bloggaajalle, vaan siinä yllä kommentoineelle. :)

3000 euron palkka on mustakin ihan epätodellinen. En ole koskaan saanut edes 2000 euroa bruttona (en lähellekään - netosta nyt puhumattakaan). Periaatteessa voisin tuon 3000e joskus saadakin (palkkasuositukset koulutuksellani), mutta se on tosiaan periaatteessa. Tunnen oloni varmaan lottomiljonääriksi, jos niin joskus käy. :)

Mistä töitä? (Ei varmistettu)

"avustaja sanomalehdessä. Työ oli vakituinen! Aloitin 14-vuotiaana ja olin noin neljä vuotta."

Hieno mahdollisuus noin nuorelle! Miten sait tällaisen työn?

Olen huomannut että monet pääsevät työelämään (ja palkkoihin, ja hyviin palkkoihin) kiinni suhteilla. Ei tietty kaikki! Mutta tämäkin on etuoikeus, joka joskus unohtuu.

T. itsekin perheyrityksessä töissä ollut..

Pyjama
Pyjamapäiviä

Suhteilla tavallaan. Luokkakaverin isä oli lehden päätoimittaja, ja oli kysynyt tytöltään, että kuka olis hyvä kirjoittaja. Emme olleet mitään läheisiä ystäviä tytön kanssa, mutta hänen mieleensä oli jäänyt hyvät ainekirjoitusnumeroni. Se oli siinä.

Siskoni oli koko teini-iän eläinkaupassa töissä, kävi kolmesti viikossa siivoamassa eläinten häkkejä. Muistaakseni sai työn ihan kävelemällä kauppaan sisään.

Mitenköhän teinit saavat nykyään töitä: nuo olivat kuitenkin pahimpia lamavuosia Suomessa...

iidis
Varpain jaloin

Jee, hyvä Julia! Kiitos tästä postauksesta. Tämä on tärkeä aihe. Kommentistani tuli niin pitkä, että julkaisin sen omalla tontillani. Löydät sen täältä.

N. (Ei varmistettu)

Mä muutin omilleni 19-vuotiaana, ja onnistuin saamaan melkein heti opintojen alettua osa-aikaisen duunipaikan pikaruokaravintolasta. Oon elänyt suurimman osan opiskeluajasta opintotuella + tulorajojen sisällä pysyvällä kuukausipalkalla, eli verojen jälkeen käteen jäi yleensä 600-750e kuussa ja tuosta meni yleensä noin 500e kiinteisiin kuluihin (vuokra + puhelinlasku + muut laskut). Tiukimpina kuukausina rahaa oli muistaakseni käuytettävissä 160-180e laskujen jälkeen, joten tavaksi tuli tehdä viikkobudjetti kuukaudelle jotta raha ei loppuisi kesken. Sain myös välillä vanhemmilta ruokakassin tai vähän avustusta tilille. Vaihtovuonna en käynyt töissä vaan nostin opintolainaa, ja ulkomaille pysyvästi muuttaessani rahoitin takuuvuokrat ja muut kulut opintolainalla + lainaamalla vanhemmilta rahaa. Nyt mulla on opintolainaa noin 23000e, jota lyhennän tässä vähitellen pois (250e/kk), samalla kun laitan rahaa säästöön asuntoa varten (400e/kk).

Kandin ja maisterin välissä tein pari vuotta kokoaikaduunia asiakaspalveluhommissa, josta täällä Tanskassa jäi käteen verojen jälkeen noin 1300e/kk. Vuokra söi tuosta summasta puolet, muut kiinteät kulut noin 150e ja loput meni sitten elämiseen. Maisteriopintoihin sain opintotuen Tanskasta, koska mulla oli osa-aikainen oman alan duuni siinä sivussa. Tanskassa opintotuki on muistaakseni nettona jotain 700e luokkaa/kk, ja palkkaa tuli toinen 700e kuussa siihen päälle.

Nyt valmistumisen jälkeen oon oman alan duunissa it-alalla projektijohtajana, nettopalkka on noin 2600e luokkaa (bruttopalkka on huomattavasti korkeampi mutta niin on tuloveroprosenttikin: 38%). Mun nykyinen palkka on täällä aika keskitasoa tällä alalla ja tällä koulutuksella, olen palkkatasooni tyytyväinen. Mulla on vihdoin mahdollisuus säästää rahaa sukanvarteen, tähän asti se ei ole ollut mahdollista (tai olen priorisoinut esimerkiksi matkustamisen säästämisen edelle).

Suurin ilonaihe mulle on viimeisen parin vuoden aikana ollut, ettei tarvitse enää tuntea kurkkua kuristavaa ahdistusta kuun puolivälissä rahojen riittämisestä. Se ahdistus oli pahinta opiskeluaikana, se tuli mulle lähes joka kuukausi ja se lamautti muutaman päivän ajaksi ihan täysin.
Disclaimerit multakin tähän loppuun: mä olen todella etuoikeutettu että pääsin opiskelemaan yliopistoon, ja että vanhemmat pystyivät auttamaan kun hätä oli suurin. Myös tieto siitä että opiskeluajan varattomuus tulisi olemaan väliaikaista auttoi kestämään taloudellisesti tiukempina aikoina (it-alalla oli Suomessa vielä mun opintojen alussa hyvä työtilanne). Voin vain kuvitella kuinka lamaannuttavaa on, kun joutuu päivästä toiseen/ vuodesta toiseen elämään rahattomuuden aiheuttaman ahdistuksen kanssa.

Olen todella kiitollinen siitä että koulutus on mahdollistanut mulle nousun korkeampaan tuloluokkaan kuin mihin vanhempani kuuluvat (olen duunariperheen ensimmäinen korkeakoulutettu), kiitos siitä kuuluu tietysti myös vanhemmille jotka patistivat hakemaan yliopistoon ja tukivat mua mahdollisuuksien mukaan opintojen ajan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Pakko tähän kommentoida, että ei se korkeakoulutus kyllä takaa hyvää palkkaa. Itsekin olen yliopiston käynyt ja palkkani on 2600€, josta jää nettona noin 2200€ käteen verojen jälkeen.

N. (Ei varmistettu)

Ei missään nimessä takaa, ei se takaa edes työpaikkaa. Mun kommentista ei varmaan käynyt tarpeeksi selvästi ilmi et olen tosiaan jo useampi vuosi sitten muuttanut töiden perässä Suomesta pois: kun it-alan työtilanne heikkeni, totesin että se on melkeinpä pakko muuttaa muualle ainakin joksikin aikaa jos haluaa oman alan/koulutusta vastaavia töitä valmistuttuaan. Sillä tiellä tässä ollaan edelleen :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Näitä henkilökohtaisia taloushistorioita on musta ihan älyttömän kiinnostava lukea, kiitos!

Vierailija (Ei varmistettu)

Halleluja! Paljon saa palkkaa EI pitäisi olla kysymys johon jätetään vastaamatta, varsinkaan kun sen esittää nainen toiselle naiselle. Naiset saa aivan liian usein edelleen pienempää palkkaa ja jos asiasta ei edes keskenämme uskalleta puhua niin miten se asia paranisi. Valitettavasti en usko miesten kiinnostuvan asiasta koskaan tarpeeksi paljon. Joskus aina joku häpeillen kysyy palkkaani ja ihan joka kerta kerron mikä se on. Voin itse omalla esimerkilläni vaikuttaa asiaan ja kerron auliisti palkkaani myös muutenkin. Joskus se on huonompi, joskus parempi. Ja mikäli palkka aiheuttaa kateutta niin en voi sille mitään. Jos itse kadehdin muiden palkkoja saan siitä vain enemmän boostia tsempata lisää ja tähdätä korkeammalle.

Mia K.
Voi taivas

Oi ihanaa, että muutkin alkaa puhuun rahasta ja palkoista, eikä se oo enää mikään ihmeellinen tabu!!! ☆☆☆

Kiitos ihanasta tekstistä! Linkkaan takuulla eteenpäin!! 

 

Kiitos ♡

La La Lilja (Ei varmistettu) http://www.lalalilja.fi

Kiitos kiitos kiitos tästä postauksesta! Ihanaa, että joku uskaltaa kirjoittaa raha-asioista! Olen kanssasi ehdottomasti samaa mieltä siitä, että Suomessa puhutaan aivan liian vähän rahasta.

meemetin (Ei varmistettu)

Toooooosi tärkeä aihe! KIITOS! Huutomerkki!

Naisten pitäisi olla muutenkin enemmän kiinnostuneita rahasta; aika monen vanhemmat tai jopa itse kuuluvat siihen ikäluokkaan, jossa nainen on kotona hoitanut lapsia ja mies kaiken muun. Eli nainen ei ole ollut kärjistetysti sanottuna rahan kanssa muutoin tekemisissä kuin talousrahan kera. Eli, mihin se on johtanut? Siihen, että minäkin 80-luvun penskana olen pelännyt rahaa, osakkeita ja sijoittamista. Edelleenkin takaraivossa kiristelee jännityksen tunne, kuten laina, laskut ja rahastot.

Tapaan sijoitusalalla päivittäin naisia, kaikista ikäluokista (no en ehkä vauvoja, khih), jotka kertovat että "en minä mitään tiedä/osaa/halua tietää/uskalla, meidän Pena hoitaa nämä asiat". Ja sitten ollaan kusi sukassa, kun Pena ottaa eron/kupsahtaa/sairastuu jne...

Alkuun kaikki pelottava on siksi pelottavaa, kun ei tiedä asiasta. Ottakaa selvää! Raha ei ole pelottavaa oikeasti, tietämättömyys on. Huutomerkki!

Eli, Kiitos Julia, että uskallat!

Räyhälä
Räyhälä

Jes, tosi mielenkiintoista lukea näitä!

Yksi asia, johon kiinnitin heti huomiota, on se, että miten paljon parisuhde vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin kerryttää varallisuutta. Ei sillä, että olisin voinut edes pienituloisessa parisuhteessa ollessani haaveillakaan mistään säästämisestä tai omistusasunnosta, mutta nyt sinkkuna tuo haave tuntuu entistäkin kaukaisemmalta ja suorastaan mahdottomalta. Mutta eipä siinä, ei se elämänlaatu ole lopulta varallisuudesta tai omaisuudesta kiinni. (Tosin minulta meni lähes 29 vuotta tämän asian ymmärtämiseen.)

t. Opintolainat niskassa, silpputyöläisen tulot, sinkkutalous, matalapalkka-ala ja epävakaat työllisyysnäkymät, osittain sosiaaliturvan ulkopuolella, välillä henkilökohtaisen tukiverkon varassa (onneksi tukiverkko auttoi hankkimaan osakkeita. Ei näillä määrillä juhlita, mutta onpahan todellisen hädän hetkellä rahaa edes pariksi kuukaudeksi). Toisaalta, eipä ole asunto-/auto tms. lainaa eikä ketään muuta elätettävänä eikä tarvitse sitoutua yhtään mihinkään. Että kaikessa on puolensa ja puolensa. 

(Ja kyllä, vähän hirvittävää jotenkin avata näin henk.koht. asioita. Mutta hieno keskustelunavaus, jonka edessä pitää vaan uskaltaa.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Vaikuttaa joo parisuhde mutta mihin suuntaan :D Itse tienaan ihan kivasti mutta kun samalla palkalla elää myös opiskeleva puoliso (tulot suurimman osan vuodesta opintoraha noin 300€/kk) niin eipä tää parisuhde varsinaisesti paranna mun mahdollisuuksia säästää tai sijoittaa...

Juliaihminen
Juliaihminen

Erittäin hyvä pointti. Parisuhde vaikuttaa ihan älyttömän paljon: ei mulla olisi ollut ikinä yksin varaa ostaa sitä ensimmäistä kaksiota. Tai ehkä olisi, mutta huomattavasti myöhemmin. Vaikka ollaan miehen kanssa maksettu aivan kaikki 50/50 (eli kumpikaan ei ole koskaan kustantanut toisen elämistä tai asumista), niin se, että pystyy yhdistämään kahden ihmisen tulot esimerkiksi asuntoa ostaessa, on todella iso asia.

Se tuntuu kieltämättä epäreilulta. Vaikea sanoa, miten asiaa voisi korjata. Mutta mun mielestä meidän yhteiskunta tukee tällä hetkellä tosi paljon perheellisiä verrattuna vaikka juuri sinkkuihin. Tästä olisi tosi kiinnostava kuulla jotain avauksia, että voisiko jollain verotuksella/tuilla/valtion takaamalla lainalla tms. jotenkin helpottaa sinkkujen asemaa verusus vaikkapa dinkkuihin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Miksi piti erikseen mainita että kumpikaan ei ole kustantanut toisensa elämistä kun puhutaan siitä että kahden palkansaajan yhteistaloudessa jää enemmän ylimääräistä rahaa per tyyppi kuin yksin asuvan? Hetkinen, onko tää joku mies-nais -juttu että koet tarpeelliseksi korostaa että et ole elänyt miehesi rahoilla? Tosi urpoa jos on. Ja siis minä opiskelijan työssäkäyvä puoliso tuossa ylempänä olen nainen ja puolisoni mies mutta ei sillä hyvänen aika ole näin vuonna 2017 mitään merkitystä.

Räyhälä
Räyhälä

Mun mielestä siinä ei taas ole mitään urpoa että tuo ilmi ettei ole elänyt miehensä rahoilla. Mulle itselleni se on esim. aika perustavanlaatuinen oletus ihan sukupuoleen katsomatta, että ensisijaisesti pyritään tulemaan toimeen omilla varoillaan - oltiin sitä miten suhteessa tahansa, ja yhteiset menot laitetaan kummankin taloustilanteesta riippuen joko 50/50 tai jopa progressiivisesti jakaen, jos tuloerot ovat todella isot. 

Kuulostaa tosi hienolta ja avokätiseltä, että tuet puolisoasi rahallisesti noin paljon, mutta kaikissa suhteissa näin ei ole, eikä sen kuuluisi mielestäni olla mikään oletus (etenkään avoliitossa). Siksi nämä ovat toisinaan esim. erilaisia sosiaalitukia hakiessa vähän kinkkisiä juttuja - ihmisillä on niin erilaisia käsityksiä ja todellisuuksia raha-asioiden hoitamisesta parisuhteissa.

Ja mä en ainakaan puhunut tuossa ylempänä siitä, että yhteistaloudessa jää enemmän ylimääräistä rahaa per tyyppi, koska mielestäni parisuhde ei automaattisesti tarkoita, että varat ovat yhteiset, vaan nimenomaan, että yhteisissä hankinnoissa (esim. asunto) on todennäköisesti enemmän pelivaraa kuin yksin asuvalla.

Tai sitten mulla meni nyt jokin ohi tässä kommentissa?

Vierailija (Ei varmistettu)

Totta kai se on oletus että pyritään elämään omilla rahoilla, tietenkin on. Meilläkin menot jaetaan tulojen mukaan kuten kirjoitin. Mä olin mun puolison ikäisenä vähintään yhtä PA kun hän nyt on ja en jostain syystä kuitenkaan halua että hän syö kotona kaurapuuroa samalla kun mä esim. matkustan. Ja en halua asua opiskelijakopissa joten me asutaan mun asunnossa, kuinka muuten.

Se, että toitotetaan että HUOMIO: MINÄ EN MUUTEN OLE SELLAINEN NAINEN JOKA MIEHENSÄ RAHOILLA ELELEE silloinkin kun se ei mitenkään keskusteltavaan asiaan liity pitää yllä sitä mielestäni urpoa rakennetta jossa mies nähdään jotenkin luonnollisena koko perheen elättäjänä ja naisen pitää aina korostaa että nyt en parisuhteen taloudellisena hyvänä puolena tarkoita sitä että mieheni antaa mulle rahaa söpöltä näyttämisestä. Tämä siis kun koko ajan puhe oli siitä että esim. asunnon hankkiminen on helpompaa nimenomaan kaksilla tuloilla joista oletettavasti kumpikin puoliso tienaa toisen. Lisäksi tuollainen puhe sulkee ulos esim. kotiäitejä (ja -isiä!), ihan kuin he olisivat jotenkin huonompia kun kaikki ei mene 50/50.

Tuolla että rahaa (okei, olisin voinut kirjoittaa pelivaraa) jää enemmän per tyyppi tarkoitin siis sitä, että esim. ruokaa on halvempi ostaa isoissa pakkauksissa, netin ja kotivakuutuksen hinta puolittuu per henkilö, ison asunnon neliöhintä on halvempi, voi ostaa vaan puolikkaan sohvan/telkkarin/sängyn/auton jne jne ja näin sijoittaminen ja säästäminen helpottuu enkä sitä että kipastaan sugar daddyn lompakolle.

Siis voitaisko me naiset lopettaa se väsynyt jankkaaminen kuinka on jotenkin hyvin erikoista että meilläkin on paitsi duunit, myös liksat. Varsinkin kun sekin on tosi OK jos ei ole.

Pyjama
Pyjamapäiviä

(Totaali) yksinhuoltajien verotus. Sitä keventäisin minä.

paulahelena
ALUAP

Mä en nyt jaksa koko työuraa kerrata mut nykysessä työssä sain niin huiman palkankorotuksen että sen voisin jakaa. Meillä palkka määriytyy perusosasta ja lisäks muuttuvasta osasta, joka on suoraan tietty osuus asiakkaalta laskutettavasta työstä. Muuttuva osa on ehkä 500-1000€/kk. Mun peruspalkka oli aloittaessa 2800€ mutta pääsin mukaan semmoseen erityiseen hankkeeseen ja siinä tuntu luontevalta kysyä, vaikuttaako se palkkaan jotenkin. Koska olin tehny duunini hyvin niin palkan perusosa nostettiinkin kerralla 3400 euroon! Kannattaa siis rohkeesti pyytää lisää palkkaa, jos tuntee sen ansainneensa!

Juliaihminen
Juliaihminen

Mahtavaa! Onneksi olkoon, ja just näin, kannattaa pyytää!

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihanaa että tästä puhutaan. Olen itse töissä organisaatiossa jossa palkkarakenne on hyvin läpinäkyvä, vaikka tämä onkin ihan ns. normaali yksityinen yritys. Suurin osa tietää toistensa palkat ja palkkaan liittyvistä asioista kyllä puhutaan.

Raha ja palkka on olleet mulle viime vuodet ns. ulkokehän asioita. Ihmettelin pitkään suuresti miten kellään tässä maailmassa on jaksamista miettiä mihin rahansa laittaa tai suunnitella taloutta. Että olen huono ihminen kun saan ihan hyvää palkkaa, mutta mitään ei jää käteen ja luottokortti laulaa välillä liian tiuhaan. Sitten sain pitkän ja raskaan työputken jälkeen palkankorotuksen ja yhtäkkiä sekään ei tuntunut missään. Se ei tuntunut hyvältä, ei yhtään miltään, vaikka periaatteessa se osoitti yrityksen puolelta mulle arvostusta ja kiitosta. En tuntenut enää mitään. En kokenut että raha tuo minulle enää mitään lisäarvoa. Silloin sen tajusin ehkä ensimmäistä kertaa että taidan olla henkisesti "vähän loppu". Tästä meni vielä reilu puoli vuotta että lopullisesti romahdin.

Haluaisin välittää rahasta, haluaisin säästää, mutta olen liian väsynyt siihen. Raha on mulle todellakin vaan rahaa. Siksi annan sen mennä.. Säästövinkit kyllä tulisi tarpeeseen, ihan sellaiset yksinkertaiset ja konkreettiset.

Vierailija (Ei varmistettu)

Jes mahtava postaus!

Jäin vain miettimään sitä miten teidän Hermannin neliön hinta ei ollut noussut yhtä kreisisti, kuin kaksion hinta? Eli säästittekö lisää isompaan asuntoon, otitte siihen enemmän lainaa? Vai kävikö hyvä munkki ja saitte sen ihan ok hintaan? Henk koht siis tuntuu, että isotkin asunnot maksaa nykyään aivan sairaasti suur-Kallion alueella.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hyvä kysymys! Mun käsittääkseni neliöiden neliöhinnat (oh god mikä sanapari) ovat huomattavasti pienemmät kuin kaksioiden. Toki otettiin huomattavasti lisää lainaa (tämä maksoi remontteineen 350 000, ja lainaa on vielä rutkasti jäljellä), mutta se, että saatiin tuo miltei 30k tuossa "vaihdossa" helpotti sitä, että saatiin laina tähän asuntoon. Mutta joo, aivan järjettömän hintaisia nämä kantakaupungin asunnot ovat nykyään. Tällä hinnalla saisi Turun keskustasta suurinpiirtein jonkun jugendlukaalin. 

Emiliaj (Ei varmistettu) http://www.rantapallo.fi/matkanvarrella/

Ihan superhyvä teksti, Julia! Tässä oli monia ajatuksia, jotka allekirjoitan sataprosenttisesti. Rahasta pitäisi ehdottomasti puhua enemmän! Omassa käytöksessä huomaa usein häpeävänsä omaa tulotasoa ja erityisesti asunnon omistamista. Allekirjoitan myös ylemmät kommentit siitä, että parisuhde vaikuttaa tulotasoon. Sinkkutalous tulee erityisesti Helsingissä hyvin kalliiksi jos haluaa yksin elellä. Yhdessä asunnon ostaminen ei ollut lähellekään niin pelottavaa, kuin mitä se olisi ollut yksin.

Huolissaan (Ei varmistettu)

Kiitos avoimuudesta ja mielenkiintoista lukea myös kommentteja. Voi kun saisin edes 2000€ käteen kuussa. Minulla on 4v kestoinen (240op) kaksoisammattikorkeakoulututkinto. Valmistuttuani 4v sitten minulle tarjottiin 30h/Vko töitä, joista käteen jäi verojen jälkeen 1300€. Tuolloin maksoin yksin vuokraa 650€/kk, joten tiukkaa teki. Välillä tein kokoaikaista, mutta aloitin töiden ohessa yliopistossa uutta tutkintoa osaksi tyytymättömyydestä palkkatasoon. Tapasin miehen, yhteiskuntatieteiden maisteri, joka ei ole saanut töitä valmistumisen jälkeen. Minun vastuullani on kaikki "ylimääräinen" auton kulut, kotivakuutus, isommat muut laskut, tms. Koska minulla on vain määräaikaisia työsuhteita minulla ei ole mahdollista jäädä opintovapaalle, olen sinnitellyt tuolla 30h/Vko työmäärällä, jotta voin vähän opiskella kohentaakseni asemaani tulevaisuudessa, vaikka tiukkaa tekee nyt. Palkkani on hieman noussut (tesin työkokemuslisä, muita korotuksia ei tule!) nyt hieman alle 1500€. Vähän huolettaa tulevaisuus: olisi kiva jo lyhentää omaa kotia, mutta miten lasten hankinta? Luulen, ettei budjetti kestäisi lapsia. Olen 30v ja kello tikittää. Tuosta 1500€ kun laskee perhevapaiden määriä, niin ihan kauheasti ei jää jäljelle. Aika vähän jää nyky työstä käteen vaikka on kaksoiskorkeakoulututkinto, isoja vastuita, itsenäistä, tulosvastuullisia(!) työtä. Lisäksi lähes päivittäin luen arvostelua meidän hoitajien työstä mediasta. Motivoivaa. No opiskelumotivaatiota nostattavaa ainakin, mutta murehdin silti tulevaa. Eihän tilanne tietysti loputtomiin voi näin jatkua, että vain minä käyn töissä, mutta jotenkin harmillisesti tilanne on osunut tähän "pesänrakennus"vaiheeseen, mistä olen kovin murheissani.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi voi, tajuan täysin sun huolen. Mun tekisi mieli sanoa tähän, että ei se lapsi kauhean paljon maksa. Jos haaveilette lapsesta, niin yrittäkää tehdä semmonen, rahajutut tulee myöhemmin. (Okei, puhun vasta 1-vuotiaan äitinä.) Mutta oh god, ei tämmösiä neuvoja voi kellekään antaa - tämä siis vain mun syvästi empaattinen pohdinto tuohon tilanteeseen. (Silloin kun itse olin lapsi, isä oli todella pienipalkkainen apurahatutkija ja äiti teki graduaan, eli köyhää oli, mutta silti mulla on superonnelliset muistot lapsuudestani.)

Vaikutat kyllä semmoselta pärjääjätyypiltä, joka tekee hitosti työtä ja saleen se kyllä vielä takaisin maksetaan. Paljon tsemppiä! <3

(Ja btw, arvostan hoitajien työtä aivan sairaan paljon, hevon helevettiin arvostelijat!)

Niira (Ei varmistettu)

Mä saan reilu 3000 bruttona rahaa kuussa - nyt muutaman kuukauden ajan. Sen jälkeisestä elosta en tiedä. Tää on eka duuni valmistumisen jälkeen ja en todella tiedä mihin tämän kaiken rahan tunkisin. Olen aina ollut köyhä, lapsuudessa leipäjonoköyhä, ja se on muokannut käsitystäni rahasta valtavasti. Ensimmäinen kahden palkan jälkee törsäsin ; ostin kengät, mekon, aloin syödä lounasta ja varasin kampaajan. Silti kaikkien haluamani asioiden ja pakollisten menojen jälkee käyttötilillä oli ennen seuraavaa palkkaa n 1000 (+ muutama aiemmin säästetty hilu)! Niin outoa! Keskituloisena oikeasti tuntuu täysin upporikkaalta näköjään

Juliaihminen
Juliaihminen

Aaaaa! Mä niin fiilaan! Tuo on niin siistiä! Pidä toi asenne, nautit elämästäsi niin paljon enemmän <3 Ja onnea valmistumisesta!

Ee (Ei varmistettu)

Hienoa Julia! Sinulle pitäisi myöntää näistä talousjutuista jokin somen tiedonjulkistamispalkinto. Raha-asioista pitäisi todellakin puhua!

Minä olen tehnyt taloudellisesti koulutusalan valinnan suhteen jonkinlaisen hannu hanhi -valinnan (koska kun 19-vuotiaana koulutuspaikkoja mietti, ei ollut todellakaan ajatuksissa tuleva palkkataso). Nettotuloni ovat 10 vuoden työuran jälkeen 3200 e/kk (brutto 5.000 e/kk). Enkä todellakaan ole mikään uraohjus vaan ihan viraston peruspuurtaja, joka on sattuman kauppaa ajautunut työpaikasta toiseen. Ystäväpiirissäni on monta samanlaisista julkisen puolen virastojuristia ja minulla taitaa olla huonoin palkka.

Mutta siis, niin kuplassa en ole, ettenkö tajuaisi olevani törkeän etuoikeutettu, kun perheen perustaminen ja asunnon ostaminen eivät ole taloudellisesti mitään mahdottomia asioita.

Vaikka en niin uraorientoitunut olekaan, niin tasa-arvosyistä joskus kyseenalaistan (myös oman) asenteeni, että ei sillä palkalla niin väliä, kunhan on mielenkiintoinen työ. Jostakin syystä en ole kuullut kenenkään miespuolisen tutun toteavan näin, miehille on tyypillisempää haluta (ja saada) sekä hyvä palkka että mielenkiintoinen työ.

Näin aiheeseen löyhästi liittyen: olen myös havainnut, että 30-40 ikävuoden välillä on se ratkaiseva hetki, että siihen asti suurinpiirtein tasavertaiset naiset ja miehet erityvät urakehityksessä asiantuntija-aloilla. Naiset ryhtyvät miettimään lapsensaantia (ja jo miettiessään ovat hakematta vaativampia/kiinnostavampia tehtäviä, koska jos vaikka tulee raskaaksi). Sitten tulee raskausaika, äitiysvapaa ja hoitovapaa. Hups, siihen menikin 4 vuotta. Ja sitten se toinenkin lapsi olisi niin ihana. Ainakin omassa tuttavapiirissä suurin osa naisista on joko raskaana tai perhevapailla, miehet ovat puolestaan edenneet joksikin pikkupäälliköksi. Mutta olin siis itsekin lapsen syntymän jälkeen kotona miltei 1,5 vuotta, etten missään tapauksessa halua arvostella kenenkään valintoja. Enkä edes osaa sanoa, miten tilannetta voisi käytännössä korjata?

Ja lopuksi onnittelut hyvistä asuntokaupoista! Me myimme kaksion Kalliosta juurikin samalla voitolla, mutta viiden vuoden asumisen jälkeen. Tosin taloyhtiössä oli juuri ollut luteita, mikä luultavasti karkotti osan potentiaalisista ostajista, eh eh.

Tulee kyllä jotenkin hirveän vaivautunut olo, kun kirjoittaa omista raha-asioistaan nettiin, enkä edes uskalla kirjoittaa omalla nimellä. Että vielä kerran, olet kyllä rohkea!

Juliaihminen
Juliaihminen

I know woman! Raha-asioista puhuminen on vaivaannuttavaa, ihan kammottavaa. Mutta tuo tasa-arvopointti on just yksi todella tärkeä syy siihen, miksi näistä hommista todella kannattaa puhua. Mä jotenkin kelailen tämän niin, että jos vain puhun ja puhun rahasta, niin siitä tulee mun mielessäni tarpeeksi arkinen juttu (vähän samaan tyyliin kuin äitien mielestä ulosteesta puhuminen on arkista), ja lopulta vaikka palkankorotuksen pyytäminen ei tunnu mitenkään järjettömän vaivaannuttavalta.

Tuo 30-40 ikävuosien palkanmuodostusgäppi on totisinta totta, ja siitä se yksi mujer Kauppalehdessäkin vähän aikaa sitten varoitti. Ja on totta, että tuommoiset "ei palkalla ole niin väliä" -lauseet on vaarallisia. Tietenkin sillä on väliä!

Mutta ehkä prioriteettinä se ei mene kiinnostavuuden yli: tiedän, että mun koulutuksella mulla olisi mahdollisuudet vaikkapa johonkin 4500 tai 5000 euron viestintäpäällikön duuneihin, mutta tällä hetkellä en ole vielä löytänyt sisäistä paloa siihen suuntaan. Jos kuitenkin raha olisi mun ainoa motivaattori työelämässä, niin johonkin tällaiseen suuntaan kannattaisi pyrkiä. 

Sun kommentissa on niin monta hyvää pointtia, että tekee mieli tarttua niistä jokaiseen. Vielä se piti sanoa, että musta on vähän paskamaista, että en 19-vuotiaana todellakaan miettinyt, mitä palkkaa tulen tulevaisuudessa saamaan. Itse asiassa silloin haaveilin siitä, että musta tulee "köyhä ja humaani kehitysmaatutkija", koska pidin sitä jotenkin ylevänä. Ja sitten kuitenkin 19-vuotiaana aika isot valinnat tehdään. Siinä kohdassa pitäisi oikeasti edes vähän puhua ammattien palkkauksesta. Tai olla itse siitä jollain tasolla kiinnostunut.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tartun tuohon, että naiset eivät hae kiinnostavia hommia jos jos jos vaikka tulevat raskaiksi: itse hain uuden mahtavan duunin vaikka halusin myös raskautua, miksi en olisi. Ihanaa kun on hyvä paikka minne palata ja haasteita. Tämä siis kannustuksena jos joku miettii kehtaako pyrkiä eteenpäin vaikka myös vauvahaave. (Ymmärrän että sä et mitenkään ollut sitä mieltä ettei niin voisi tehdä.)

Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä! Olen itse 22v. ja itselläni on ollut kenties etuoikeutetuin historia mistä tiedän. Sain ensimmäisen kesätyöni 17v. parhaan ystäväni äidin kautta ja palkkani oli nettona muistaakseni n.2300e (sairasta enkä ole koskaan tienannut sen jälkeen niin paljon!). Seuraavat pari kesää olin respatyttönä mistä sai tuntipalkkaa n.10e ja palkka vaihteli suurin piirtein tonnista kahteen tonniin kuussa. Sitten menin britteihin opiskelemaan kauppatieteitä. Ensimmäisenä opsikelijakesänä tein Lontoossa kuukauden palkattoman harjoittelun ja kahden kuukauden palkallisen harjoittelun Suomessa. Palkallinen harjoittelu oli pääosin markkinatutkimusta ja sain siitä 1950e kuussa bruttona. Seuraavana kesänä tein jenkeissä kuukauden mittaisen palkattoman harjoittelun äitini kautta ja nyt viimeisenä kandivuotenani aloitin helmikuun lopussa palkallisen harjoittelun teknologiayrityksessä markkina-analyytikkona. Olen tehnyt osa-aikaisena siellä töitä viimeiset pari kuukautta, mutta kun siirryn parin viikon päästä täysipäiväiseksi vuosipalkkani tulee olemaan 22000gbp. Kun minulle virallisesti tarjotaan mahdollisuutta jatkaa aion pyytää, että vuosipalkka nostetaan 25000gbp. Vanhempani säästivät myös lapsilisäni, joten minulla on n.13000e ASP tilillä, johon lisään pian viimeisen opintolainani. Tarkoituksena on ostaa lähiaikoina Helsingistä asunto ja vuokrata sitä eteenpäin, sillä toistaiseksi olen jäämässä Englantiin. 

Tiedän, että tämä kaikki on ollut mahdollista vain anteliaiden vanhempieni takia. Yritän kuitenkin olla potematta liian huonoa omaatuntoa, sillä en suoraansanottuna usko, että kovin moni poika/mies samassa tilanteessa hirveästi murehtisi ja kuvittelisi ansainneensa kaiken. Otan siis vastaan, mitä minulle tarjotaan ja toivon, että joku päivä pystyn tekemään jotain hyvää rahoillani. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Huono omatunto poijes, sähän olet ahkera ja oman elämäsi omiin käsiisi ottanut ihminen. Muutenkin tosi kiinnostava kuulla sun työhistoriasta, oot aika siisteissä duuneissa ollut jo noin nuorena!

Oon aina ollu ihan superkiinnostunut opiskelusta ja työelämästä niin määrätietoisuudesta ei ainakaan ole ollut puutetta! Yritän kanssa puhua aina mahdollisimman paljon työelämästä ja palkoista poikapuolisten kavereiden kanssa, ja pyrin pyytämään aina vähintään sentasoista palkkaa ja vastuuta, mitä samanlaisissa hommissa olevat poikakaverit saavat. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Rahasta on helpompi puhua kun on keski/hyvätuloinen, työpaikka on vakituinen, asunto ostettu ja velkataakka kohtuullinen jne. Silloin on myös helppo olla sitä mieltä, että mielenkiintoinen työ on tärkeämpi asia kuin palkka. :)
3000 e bruttopalkka on monelle utopistinen ja toisille taas huono, jolla ei paljon leuhkita. Toki verotus vie aina suhteessa enemmän isosta palkasta ja se varsin usein unohtuu palkkakeskusteluissa. Myös parisuhde auttaa niin paljon esim. asumiskuluissa. Esim. jos joutuisin muuttamaan vuokralle, saisi etsiä että löytäisi kohtuullisen vuokra-asunnon ja silti vuokra voisi helposti olla 800 e. Säästäminen on hankalaa jos kaikki raha menee elämiseen ja sitten taas oman ostaminen on vain haave.
Itsekin monessa mielessä etuoikeutettu, mutta paljon paremmin asuisimme, jos ei töiden takia tarvitsisi asua pk-seudulla. Toisaalta meidän asunnon arvo ei haihdu aivan taivaan tuuliin ainakaan lähivuosina.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, oot täysin oikeassa tuossa, että keskiluokkaisen on helppo puhua rahasta: Asiat on hyvin, joten ne eivät lannista tai ole sillä lailla haavana sielussa.

Mutta toisaalta taas ei ole: muuten jengi puhuisi siitä huomattavasti enemmän. Mä en ole kauheasti lukenut lifestyle-blogeista rahajutuista, vaikka rahahan nimenomaan mahdollistaa sen lifestylen eli elämäntyylin. Mutta siinä on just omat pelot ja tabuasetelmansa, jotka haluaisin rikkoa. Tuntuisi tekopyhältä sanoa, että puhukaa rahasta mutta sitten olla itse puhumatta siitä omalla kohdalla.

Mutta joo, nämä on hankalia juttuja, eikä pelkästään sillä, että kirjoittaa "tiedostavansa etuoikeutetun asemansa" vielä mitenkään pestä pois sitä seikkaa, että oman onnen hierominen jonkun toisen naamaan ei ole ystävällisesti tehty. Tämä on vaikeaa ja ristiriitaista.

yykoo (Ei varmistettu)

Hyvä teksti! Ja kerrankin mullakin on jotain kommentoitavaa!

Kommenteissa tulikin jo hyvä pointti siitä, että miten parisuhteessa eläminen vaikuttaa tulotasoon. Mä viihdyn erinomaisesti ilman perinteistä monoparisuhdetta, mutta joskus olen ajatellut että sellaisen voisi hankkia ihan vain puhtaasti taloudellisista syistä. Laskeskelin, että jos asuisin jonkun kanssa yhdessä (enemmän kuin vain kämppiksinä) niin kulut laskisivat 400-500 euroa / naama kuukaudessa ihan vain pelkästään vuokran, safkan ja yhteisten kuukausiveloitteisten stremauspalveluiden takia. Jos tuon rahan pistäisi säästöön niin kolmessa vuodessa kasassa pariskunnalla on tosiaan se 28 - 36 tonnia kasassa kepoisesti! Ja tämä ei siis ollut mikään "sinkkuja sorsitaan, yhyy" -kommentti vaan ihan vaan omaa laskeskelua ;)

Mä olen ollut vakituisessa työsuhteessa vuodesta 2011, silloin aloitin huikealla 1600 euron kk-palkalla (pari kk:ta kesäassarina mainostoimistossa harjoittelun jälkeen), vakinaistuksen aikana se nousi vähän alle kolmeen tonniin ja siitä se on nyt hivunnut yli 4000 euroon, brutto / kk. Verojen jälkeen jää abt 2700 kätöseen.

Mä en ole koskaan ollut säästäväinen persoona, päin vastoin. Kaikki mikä on tullut, on melko pitkälti aina myös mennyt. Elämäntyylin hinnalla ja palkalla on ollut suora korrelaatio - enkä suoraan sanoen voi käsittää ihmisiä, jotka käyvät opiskelijarafloissa vielä senkin jälkeen kun alkavat saamaan ns. oikeaa palkaa :D Mä jätin kaiken uni- ja edu-alkuisen taakseni välittömästi kun eka oikea palkka napsahti tilille!

Jossain vaiheessa kuitenkin rahaa alkoi jäämään tilille ja tajusin, että ehkä sille voisi tehdäkin jotain. Aluksi säästin itselleni noin 9000 euron puskurin (odottelee tilillä sitä "pahaa päivää") ja sen jälkeen marssin sijoituspankkiin kuulemaan sanaa. Nykyään eri rahastoihin menee 400-500 euroa kuukaudessa, johon olen todella tyytyväinen, summa on sellainen että se ei ole rajoittanut mun elämääni millään tavalla, mutta toisaalta se luo hyvää ja turvattua fiilistä. Lisäksi heti urani alussa liityin työttömyyskassaan yt-rumban pelästyttämänä, joten vaikka saisin kenkää niin talouteni on turvattu vuodeksi, lähes kahdeksi.

Omistaminen ei kiinnosta mua, se pitää vielä sanoa kun liittyy niin vahvasti näihin raha-asioihin. Mä haluan asua vuokralla ja viime aikoina olen ostamisen sijaan lahjoittanut ja myynyt kamaa pois. Mä sijoitan rahani mieluummin rahastoihin (ja elämyksiin) kuin seiniin ja olen laskeskellut, että pitkällä tähtäimellä tuottokin on samaa luokkaa mutta ilman omistamisen taakkaa. Mä näen, että mun onni koostuu siitä, että mulla on turvattu taloudellinen tilanne eikä mitään, mikä sitoo mua paikkaan X, käytännössä voin siis tehdä "mitä vain". En mä sillä vapaudella välttämättä mitään tee, mutta mulle on tärkeätä että se on olemassa!

Juliaihminen
Juliaihminen

"Mä jätin kaiken uni- ja edu-alkuisen taakseni välittömästi kun eka oikea palkka napsahti tilille!"

<3 <3 <3 Repesin niin täysin tälle kommentille, ihan mahtavaa!! :D :D  (Ja joo, nyt on unit ja edut kyllä heivattu omastakin elämästä jo pois, tosin siksi, että Hki yo potki mut sieltä pellolle.)

Sulla on tosi hyvin mietitty tuo omistamisen ja rahankäytön filosofia. Mä olen samanlainen kaman suhteen tuon: omistaminen ei enää kiinnostele yhtään. Kämpän haluan tällä hetkellä omistaa, koska en pystyisi asumaan näin leveästi vuokralla. (Me maksetaan vähän yli 1000 e kuussa asumisesta, ja neliöitä on 78.) Kelaan kuitenkin niin, että tämän kämpän voi myydä aika nopsaan, jos tekee mieli. Edellinen kämppä myytiin niin, että laitoin sen perjantaina oikotielle ja sunnuntaina oli ostotarjous hyväksytty.

Mutta raha ehdottomasti mieluummin elämyksiin ja rahastoihin kuin vaikkapa no, öö about mihinkään shoppailuun, eli samoilla mennään.

(Jännä muuten, että sinkkujen oikeuksia ei oikein aja kukaan, kun esim perheiden oikeuksista puhutaan about koko ajan.)

Räyhälä
Räyhälä

Hahah, mulla oli kans hetken täysillä tuo uni- ja edu-pakovaihe :D

Ja sinkkujen/yksin asuvien oikeuksien osalta nostaisin kyllä esiin esim. Helsingissä Vihreiden Maria Ohisalon, jolla on ollut avauksia aiheesta. Tuleekohan jollekulle mieleen joku muukin, joka tätä olisi ottanut aktiivisesti esille Helsingissä? Tai miksei muuallakin Suomessa.

hennaa9 (Ei varmistettu)

Hyväs postaus ja tärkeä aihe!
Eniten mua ihmetytti tämä: "Pikkuhiljaa aloin kirjoittaa myös friikkuna kaikenmoisiin lehtiin." Haluatko kertoa miten sen teit? :D
Itse olen kirjoittanut ja valokuvannut useampaan lehteen saamatta koskaan penniäkään. Osa on ollut harjoittelua, mutta sain alasta kuvan, että kukaan ei halua maksaa mitään, töitä ei ole ja jos haluaa päästä jonkinlaisille palkoille, niin sinne pääsee vain korkeakoulun kautta.

Mistä töitä? (Ei varmistettu)

Tää on hyvä kysymys, mua kans kiinnostaa.

Olen itse eri alalla, mutta tuntuu että tällaiset käytännöt ovat levinneet erityisesti viime vuosina melkein joka alalle: että ennen kuin pääset mihinkään palkkatyöhön kiinni, pitää tehdä vuosikaupalla palkattomia harjoitteluja ja "cv:n vuoksi" eri perusteilla palkatonta tai alipalkattua työtä. Tuntumani on, että joskus 15 vuotta sitten ei vielä ollut tällainen meininki..

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, mun pitää tehdä tästä ihan oma postaus! Vanhana tuottajana todellakin haluan kertoa, miten juttuja kannattaa tarjota mediaan ja miten ne saa menemään läpi. Yritän ehtiä kirjoittaa tästä asap!

P (Ei varmistettu)

Oletko jo tehnyt tällaisen postauksen? :) Tee tee tee! :D

Pages

Kommentoi