Neljä mokaa ja kolme onnistumista palkkaneuvotteluissani

Ladataan...
Juliaihminen

Palkankorotuksen pyytäminen on suoraan sanottuna helvetillistä. Ja todella tarpeellista, kun työskentelee yksityisellä sektorilla. (Kuten myös monissa julkisenkin tai kolmannen sektorin duuneissa.)

Mä olen pyytänyt palkankorotusta muutaman kerran. Olen sekä onnistunut että epäonnistunut neuvotteluissani. Sen sijaan mun palkkaa on korotettu urani aikana ehkäpä viisi tai kuusi kertaa, en ole pysynyt laskuissa. (Tulotasoni noususta olen puhunut täällä.) 

Ensimmäinen mokani: Pyysin palkankorotusta sähköpostilla

Olin ollut pari vuotta työpaikassani, ja mun tehtävänkuva oli kasvanut ja muuttunut selvästi vaativammaksi. Palkkani oli noin 2600 euroa, mutta mun mielestä sen olisi kuulunut olla enemmän. Mua ujostutti palkankorotuksen pyytäminen ihan sairaasti, joten idioottina kirjoitin asiasta pomolle sähköpostin. Perustelin, miksi mun palkkani pitäisi nousta ja tittelin muuttua. Listasin jutut, mitkä kuuluivat nyt mun vastuualueelle. Pomo vastasi sähköpostilla, että ikävä kyllä titteli tai palkankorotus ei nyt onnistu. 

Tämä oli multa idioottimaista siksi, että koko hommasta jäi aika halju fiilis. Miksen mä pyytänyt, että voitaisiinko jutella palkasta kasvokkain?!! 

No, onneksi tämä ei sitten kuitenkaan koitunut mun kohtalokseni, sillä parin kuukauden päästä tästä episodista mun pomo vaihtui. Ensi töikseen hän vaihtoi mun tittelini ja nosti parilla sadalle eurolla mun palkkaani noin 2800 euroon.

Toinen mokani: Pyysin liian vähän enkä ottanut selvää, paljonko kannattaa pyytää

Hain uutta työpaikkaa. Halusin sen duunin enemmän kuin mitään, joten laitoin palkkatoiveen vain himpun verran korkeammaksi kuin mitä edellisessä työssä se oli ollut. Ajattelin, etten halua, että tämä jää siitä palkasta kiinni Pyysin 3000 euroa kuussa. Sain 3050 euroa kuussa. Jälkikäteen ajateltuna olisi todellakin pitänyt pyytää tyyliin 3300 euroa. Sitten vaikka olisin lopulta saanut sen 3050 euroa, olisi jäänyt sellainen olo, että "sain neuvoteltua itselleni hyvän diilin". Nyt jäi sellainen olo, että olin ressukka, joka ei osannut vaatia liikaa. En usko, ettenkö olisi saanut työtä, vaikka olisi pyytänyt palkkaa kunnolla. Siksi niitä kutsutaan palkkaneuvotteluiksi, ei palkkasaneluksi.

Typerää oli myös se, että tunsin ihmisen, joka teki tätä duunia ennen mua. Miksi hitossa en kysynyt hänen palkkaansa ennen palkkatoiveen pyytämistä?!

Kolmas mokani: En pyytänyt korotusta, vaikka työvastuuni kasvoi

Olin tehnyt unelmaduuniani pari kuukautta, kun mun työpari lähti menemään. Mulle jäi iso osa hänenkin hommistaan. Eräs reilu ja kiva mua vanhempi työkaveri pyysi mut yhtenä päivänä kahville ja sanoi: "Julia, sun vastuu on nyt selvästi kasvanut. Pyydä palkankorotusta."

Olin tästä huomaavaisuudesta tosi otettu, mutta idiootti kun olen, mamoilin, enkä sitten kuitenkaan mennyt pomon puheille.

Neljäs mokani: En puhunut kehityskeskusteluissa palkasta

Vuosikausia mä kuvittelin, että kehariessa ei kuulu puhua palkasta. Jostain taivaasta oli ikään kuin laskeutunut tällainen tieto mulle. Että siellä vain horistaan jostain henkisistä tavoitteista ja kehittymisestä ilman pienintäkään mainintaa palkasta. Ei pomon edun mukaista ole alkaa kysellä, että saatko mielestäsi tarpeeksi palkkaa. Mainitsin tästä joskus (yllätys-yllätys miespuoliselle) kaverilleni, joka oikein nauroi ja sanoi, että hänen keharinsa alkavat palkkapuheesta. 

Ensimmäinen onnistumiseni: Laitoin palkkatoiveen kunnolla yläkanttiin

En ollut oikein varma, haluanko yhtä duunia, jota hain. Laitoin palkkatoiveeksi aika poskettoman summan, 4200 euroa. Periaatteessa joissain lafkoissa kyseisestä hommasta voi saada tämän summan, mutta tiesin, että tuolla ei. Ajattelin, että palkka voisi päätyä lopulta 3500 euroon, mikäli saisin duunin. Työhaastattelu meni hyvin, olin ihan fiiliksissä potentiaalisesta pomostani. Kun sitten lopulta tultiin palkkakohtaan, keskustelu meni näin:

Potentiaalinen pomo: "Tästä sun palkkatoiveesta. Se on aika yläkanttiin siitä, mitä meidän talossa tästä työstä tarjotaan. Voiko tästä neuvotella, mikäli sut valitaan tähän?"

Minä: "Kyllähän siitä voi."

Ja se oli siinä. Ei kiusallisuutta, ei vaivaantuneisuutta, ihan vain sanoja peräkkäin ja molemmille jäi reilu fiilis. No, en koskaan saanut tietää, minkä palkan olisin saanut, koska ilmoitin kakkoshaastattelukierroksella, etten sittenkään halua tuota työtä. 

Toinen onnistumiseni: Kerroin pomolle tavoitteeni, saavutin ne, pyysin palkankorotusta

Olin tehnyt kyseistä hommaa noin puoli vuotta. Oltiin koko ajan kommunikoitu siitä, millaisia tuloksia haluttaisiin aikaiseksi. Hän kysyi multa, mitä seuraavaksi ja mä vastasin silloin melko mahdottomalta kuulostavan tavoitteen itselleni. Pomo piti tätä hyvänä ideana. Kun sitten hiellä ja uurastuksella pääsin tähän tavoitteeseen, laitoin heti pomolle meiliä, että katsopa tätä, voidaanko jutella palkasta. No voitiinhan me!

Sitten puhuttiin kahvilla hyvässä hengessä noin puoli tuntia seuraavista tavoitteista ynnä muista, ja lähdin siitä neuvottelusta itsellen oikein onnistunut palkankorotus taskussani.

Kolmas onnistumiseni: Olen oppinut virheistäni ja päättänyt, että palkka on arkinen puheenaihe

Me kaikki naiset ollaan kuultu noin seitsemäntoistatuhatta kertaa se, että naiset eivät pyydä tarpeeksi eivätkä tarpeeksi usein lisää palkkaa. Miehet pyytävät. Ja mun kokemuksen mukaan tämä menee just näin. Tai on aiemmin mennyt. Nyt on nimittäin sellainen kunnon voimaantumisen liike meneillään. On Ompeluseuraa ja muita Facebook-yhteisöjä, joissa naiset neuvovat toisiaan ottamaan palkkakehityksensä haltuunsa.

Ennen kaikkea mun omassa elämässä on tapahtunut sellainen asennemuutos, että raha on menettänyt gloriansa. Se ei ole enää mystinen tabu, josta piäisi jotenkin hiiskuen kuiskutella. Ehei. Rahapuhe on ihan yhtä arkista kuin kaupasta soijannakin ostaminen. Siitä voi keskustella kahvipöydässä ja siitä voi keskustella pomon kanssa palkkaneuvotteluissa ilman, että kädet alkavat täristä ja posket punottaa. Aina ei palkankorotusta saa, mutta tuntuu hyvältä, jos on ainakin yrittänyt.

 

Lisäksi discalmerina on sanottava, että tosiaan kaikissa ammateissa palkankorotuksen pyytäminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Jos on valmiiksi määritelty taulukkopalkka, niin siinä ei sitten kamalasti neuvottella. Toisaalta tässä on se etu, että ainakin palkkaus on tällöin läpinäkyvää, eikä tarvitse mielessään hautoa pelkoa siitä, että samaa työtä tekevä kollega saa enemmän palkkaa.

En tarkoita, ettäkö rahasta pitäisi puhua koko ajan tai että joka kuukausi pitäisi mennä mankumaan pomolta palkankorotusta. En mä työtä tee pelkästään rahan takia. Mutta kuten aiemmissakin postauksissani olen sanonut, kyllä siitä rahasta jonkun verran kannattaa välittää.

 

 

Minkälaisia palkkaneuvotteluja te olette käyneet? Tuleeko mieleen jotain onnistumisia tai mokia?

 

Kuvassa: Mä ja Lotta käytiin purjehtimassa heinäkuussa. Tässä on myös metafora sille, että purjeveneen ruori (tai no meidän H-veneen kohdalla ohjauspinna) kädessä on ottanut oman elämänsä suunnan haltuun!

 

Lue myös muut rahasarjan postaukset:

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen

Näin tulotasoni noussut (ja tämä se on nyt)

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

Yhden kuukauden menoni: 1600 euroa

Sijoitusstrategiani on laiskuus

Piheilyn säännöt

Raha-asioista puhuminen parisuhteessa

En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä olen ollut pitkään yliopistomaailmassa ja siellä ohje oli nimenomaan erottaa kehityskeskustelut ja palkkaneuvottelut (ts. tavoite oli että kehityskeskustelun lisäksi palkasta keskusteltaisiin säännöllisesti, mutta erikseen). Käytännössä palkkaneuvottelut käytiin kuitenkin kehityskeskustelun yhteydessä. Yliopistourani aikaan palkan kehittyminen oli aika suoraviivaista, se nousi sitä mukaa kun pätevöityi tutkijanuralla ja mittarit oli selkeät (ja käytössä palkkataulukko, eli läpinäkyvyyttä sen verran että tiesi mihin haarukkaan palkka voi sijoittua). Yhdessä palkkakeskustelussa (itse asiassa äitiysvapaalta paluun jälkeen) esimieheni yllätti kyllä mut totaalisesti ehdottamalla 150 euron palkankorotusta (itse en siinä vaiheessa kokenut suoriutuvani töistäni erityisen hyvin, kun univajeessa kuljin sumussa :D).

Nykyiseen työpaikkaani hain vähän mentaliteetilla "en ole varma kiinnostaako" ja heitin hakemukseen palkkatoiveen omasta mielestä hieman yläkanttiin. Oli samaan aikaan vireillä pari muutakin paikkaa, joten kun haastattelussa paikka osoittautui kiinnostavaksi (plus muista ehdoiltaan ylivoimaikseksi), niin jänskätti että paljonkohan saan neuvotella palkkaa alaspäin...mutta läpi meni se palkkapyyntö heittämällä (mistä seuraa sitten toki pohdinta, että pirhana oisko pitänyt pyytää enemmän...). Nyt kun olen täällä muiden palkkoja vähän udellut, niin enpä onneksi tunnu olevan palkkakuopassa (toisin kuin muutama täällä pitkään ollut).

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä oon pohtinut, että hieman yläkanttiin olevalla palkkatoiveella voi myös erottua edukseen työnhakutilanteessa. Jos työhakemus on muuten vakuuttava ja asiallinen, yläkanttiin oleva palkkatoivomus saattaa vahvistaa rekrytoijan kuvaa asiantuntevasta ammattilaisesta. Korkea palkkatoive viestii, ettei hakija ole epätoivoinen, vaan uskoo olevansa esitetyn palkan arvoinen. Toisaalta rekrytoijatkaan eivät aina ole täysin perillä, paljonko muissa firmoissa maksetaan varsinkin, jos potentiaalisia työntekijöitä samalla työkokemuksella on suhteellisen vähän.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on muuten hyvä kela, itsensä oikein hinnoitteleminen on tärkeä osa työhakemusta!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulle on eräskin fiksu (mies, kuinkas muuten) sanonut, että jos ei osaa kaupata omaa osaamistaan hyvään hintaan työnantajalle, kuinka työnantaja voi odottaa, että tällainen työntekijä osaisi kaupata firman tuotteita hyvään hintaan asiakkaille. Ja tämä nyt laajennettuna koskemaan erilaisia työtehtäviä, ei pelkästään kaupan alaa. Eli pitäkää vaan kiinni siitä omasta osaamisestanne, jolle saa laittaa ihan tuntuvan hinnan.

Kaikille netin naisryhmille iso <3! Tuntuu hölmöltä että vielä 2000-luvullakin sellaisia tarvitaan, mutta näin se vaan on. Tykkään myös naisten tavasta keskustella netissäkin toisia arvostavasti ja kunnioittavasti. Toivottavasti toi Ompeluseura avautuisi pian, että pääsisi sinnekin mukaan.

Juliaihminen
Juliaihminen

Nämä on hankalia! Saako keharissa puhua palkasta vai ei? Voisko joku antaa vastauksen tähän :)

Musta tuntuu, että tuo "en ole varma kiinnostaako" on aika hyvä valtti palkkaneuvotteluissa. Lisäksi se on myös sitten kosher tapa lopulta jättää tulematta ko työhön, kun voi sanoa, ettei päästy palkasta yhteisymmärrykseen tms.

Tosi hyvä, että tuosta duunista jäi fiilis, ettet ole palkkakuopassa. Koska juurikin tuo palkkakuoppatunne on pahin!

MM
Maijan matkassa

Luulen, että riippuu työpaikasta, saako vai ei. Mulle sanottiin omassa työpaikassa, että kehityskeskustelu ei ole paikka palkkaneuvotteluille vaan niille on omat keskustelunsa. Mutta mä olenkin taulukkopalkkahommissa. "Palkkakeskusteluissa" (jotka kyllä kulkivat muulla nimellä :)) tarkasteltiin sitten mm. työnkuvaa, työn vaatimuksia, vastuuta ja omaa suoriutumista suhteessa palkkaluokkaan.

innostunut lukija (Ei varmistettu)

Nää sun rahapostaukset on ihan mahtavia, kiitos! Oon tässä itekin pähkäillyt tulevia uravalintoja (oon nyt 21-vuotias) ja sitä, kuinka paljon palkkaa voisin mistäkin työpaikasta saada. Nyt oon harjoittelussa, mutta en edes tiedä tarkkaan, kuinka paljon mun työkaverit saa palkkaa. Pitäisi varmaan kysyä, vaikka siitä tuntuu aina vähän hankalalta puhua. Pelottaa jo valmiiksi vähän se, että miten pärjään työmarkkinoilla nuorena naisena sitten kun parin vuoden päästä valmistun. Sun blogin lukemisesta jää kyllä aina tosi innostunut ja itsevarma olo! Tuntuu siltä, että kyllä mäkin pystyn mihin vaan :)

ps. Tuli mieleen tänään kun luin hesarin juttua rokotuksista, että ootko jo kirjoittanut siitä aiheesta? Jos et, niin siitä vois olla kiinnostavaa lukea. Ainakin oletan, ettet oo mikään rokotusvastainen hippi :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Jes! Kysy ehdottomasti! Ihan sillee pokerina, koska miksi ei? Eihän se palvele ketään, että palkoista ollaan hiljaa. (Paitsi toki ehkä työnantajaa :D )

Ihan superihanasti sanottu, että näistä tulee itsevarma olo. Mulle taas tulee juurikin näistä kommenteista itsevarmempi fiilis: kun ihmiset kertovat omasta rahankäytöstä ja palkoistaan, vaikuttaa siltä, että tämä aihe oikeasti kiinnostaa ja tästä ihan mielellään keskustellaan. (Eli etten ole ihan hakoteillä rahahorinoideni kanssa.)

 

Joo siis tuo rokotusjuttu. Miten idiootti voi ihminen olla, että jättää lapsosensa rokottamatta?! Ihan mielisairasta! Mä olen tähän mennessä pitänyt rokottamista niin itsestäänselvänä, etten ole vaivautunut kirjoittamaan siitä mitään, kun oon ajatellut, että se on sama kuin kirjoittaisi, että "muista hengittää, nukkua ja syödä". Mutta viimeaikaisten uutisten perusteella näyttää siltä, että rokotusluddiitteja, noita viheliäitä vapaamatkustajia, kuhisee yhteiskunnassamme!

 

Mä mietin, että miten tuohon rokotusjuttuun voisi vaikuttaa? Meinaan, että auttaako yhtään mitään, että kertoo faktoja tai että kertoo ihmisen olevan tyhmä? Tää on muuten harvoja "lastenkasvatusasioita", joista kerron kyllä mielipiteeni suoraan. Muuten kukin tehköön miten parhaaksi näkee, hankala mun on sanoa, miten jonkun toisen lapsen kanssa pitäisi toimia.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on ihan totta. Siitä puhuminen on usein vähän semmosta kuorolle saarnaamista (sori anglismi!), koska tuskin ne, jotka eivät rokota, jaksavat lukea semmosta ponnetonta paheksuntaa, että herregyyd, miksetsää rokota lastasi! 

Hankalaa!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kannattaa myös muistaa, että verotustiedot ovat julkisia tietoja ja esim. pk-seudulla niitä voi käydä katsomassa yleisöpäätteellä Myyrmäen verotoimistossa. Joku saattaa mieltää tämän nuuskimiseksi, mutta jos epäilee olevansa palkkakuopassa eivätkä kollegat halua puhua palkastaan, niin tämä on kuitenkin yksi tapa saada varmuus asiasta. Toki ansiotuloissa näkyvät mahdolliset muutkin tulot kuin vain päätoimen tulot, mikä kannattaa muistaa, jos tuloero silti yhä epäilyttää.

MM
Maijan matkassa

Mulla on tapana antaa omille opiskelijoilleni harjoitteluun lähtiessä tehtävä, jossa tulee haastatella työkaveria, ja yhtenä kysymyksenä tehtävässä onpalkka (kuinka paljon) + palkan perusteet (kuukausipalkka, tuntipalkka, urakkapalkka, onko lisiä jne.). Tällöin opiskelijat saavat hyvän verukkeen kysyä palkkaa eikä se ehkä ole niin noloa. Ja tavoitteena on tietenkin se, että opiskelijoille muodostuu käsitys alan palkkatilanteesta. Ehkä säkin voisit lähestyä asiaa jotenkin näin? :) 

Palkan kysyminen kieltämättä tuntuu vähän kiusalliselta. Mä olen ratkaissut asian sillä tavalla, että arvaan haarukan ja kysyn esimerkiksi, meneekö yli vai ali. Tyyliin "minkälaista korvausta tästä saa? Pääseekö yli kolmen tonnin?" Aika usein pääsee tuolla edes 500 euron tarkkuuteen, mikä on parempi kuin ei mitään, joskin edelleen iso haitari. Ehkä säkin voisit kysyä jotenkin noin?

Kaa (Ei varmistettu)

Mielenkiintoista, kiitos!

Itse olen kunta-alalla ja olen miettinyt, että olenkohan jo huippupalkassani ainakin tässä työtehtävässä, kun ammattialalisä on jo maksimissa ja sain pienen henkilökohtaisen lisänkin jo. En tiedä sateleeko niitä samalle henkilölle helposti enää lisää. Kiinnostaisi kyllä kuulla, puhutaanko kunta-alalla esim. kehityskeskusteluissa palkka-asioista? Itse en ole sitä ottanut puheeksi koskaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä olen kaupungilla töissä, joten ov-tessin (opehommia) palkkataulukoita luetaan. Sellainen fiilis on, että taulukon mukaan mennään ja henkilökohtainen lisä tuli "kaikille samanlaisena" muutama vuosi takaperin. Palkankorotusta yritin reippaasti neuvotella viime kehityskeskustelussa, mutta ei mennyt läpi. Perusteena mulla oli, että aloitin tiiminvetäjän hommat. No, kunhan tässä tätä teen aikani niin pitää palata asiaan.

Meillä on sikäli selkeää, että jos esim. tekisin ylemmän korkeakoulututkinnon niin palkka nousisi sitten taulukon mukaan ihan reippaasti. Että kouluttautumisesta palkitaan. Sitten taas nämä henkilökohtaiset erot työnkuvassa on hankalampia, mutta toisaalta ja toisaalta -ihan kiva tietää että ollaan kaikki samassa veneessä.

Minsk (Ei varmistettu)

Mun mielestä palkkakeskustelu on hyvä myös siksikin käydä säännöllisesti, että siihen valmistautuessa tulee analysoitua ja pureskeltua omaa työtään ihan eri tavalla kuin normaalissa työarjessa. Ja ihan eri tavalla kuin kehityskeskustelussakin, sillä palkkaneuvottelussa joutuu usein toden teolla perustelemaan ja puolustelemaan itseään. Itse olen ainakin parin palkkaneuvottelun myötä oivaltanut aika isojakin asioita omasta työstäni. Suosittelen!

Vierailija (Ei varmistettu)

Ah, kiitos Julia, toivon, että jokainen varsinkin aloitteleva yhteiskuntatieteilijä/humanisti (niillä aloilla oleva, jossa palkasta ei muka ole korrektia puhua) lukisi sun postauksen. Palkasta voi ja pitää puhua, mieluusti niin ystävien, työkavereiden kuin pomonkin kanssa.

Olen itse ensimmäistä kertaa sellaisessa yrityksessä, jossa kuulun bonusohjelmaan. Käytännössä mulle siis määritellään henkilökohtaiset tavoitteet vuodeksi ja seuraavana vuonna käydään läpi miten ne on toteutunut. Tämä on herättänyt mussa erittäin paljon ristiriitaisia ajatuksia. Ensinnäkin tuntuu hullulta, että nyt saan tuhansien eurojen palkkiot suoritetuista projekteista ja esim. edellisessä työpaikassa sain hikisesti 50 euron palkankorotuksen todella haastavan projektin läpiviennistä.
Toisekseen, kun "hyvään" on kerran tottunut, miettii miten vanhaan tilanteeseen, eli työhön, jossa bonuksia ei ole, voisi palata. Kyse ei ole pelkästään niistä tilille kilahtavista euroista, vaan ylipäätänsä siitä, että palaisi epävarmuuteen siitä onko omalla työpanoksella mitään merkitystä (palkkaan) tai välittääkö edes kukaan.

Heh, varmaan sanaa bonus ei edes kannattaisi mainita saamatta rich pitch -leimaa otsaan, mutta olen tietoisesti valinnut puhua myös tästä, vaikkakin ystäväpiiriin kuuluu luovan yrittäjiä, joille bonukset on aika kaukainen kummajainen.

Anonyymi111 (Ei varmistettu)

Mulla on valitettavasti kerrottavana esimerkki kafkamaisista neuvotteluista. Eräässä työpaikassa ensimmäinen (reilusti yläkanttiin heitetty) palkkatoiveeni meni sukkana läpi. Ihmettelin asiaa itsekseni, ja muutaman kuukauden päästä selvisikin, ettei pomoni ollut ilmeisesti punninnut toivettani loppuun saakka, sillä hän ehdotti palkkani alentamista. Palkan alennus naamioitiin siihen, että ryhtyisin tekemään täyttä viikkoa neljän päivän sijaan ja saisin muutaman kympin lisää kuussa. Kahden umpikujassa junnanneen "neuvottelun" ja kuukauden (pomon pitämän) mykkäkoulun jälkeen sain pitää palkkani. Sanomattakin selvää, että mulle jäi todella paska maku, sillä mielestäni toimin oikein: aloitin neuvottelun korkeasta summasta, josta olisin voinut joustaa, jos sitä olisi pyydetty. Ikävä kyllä en voinut noin vain irtisanoutua työpaikasta, muuten olisin lähtenyt saman tien. Jaksoin pitää pintani neuvottelujen eli mykkäkoulun ajan kaverien tsempin ansiosta. Siksi iso peukku sulle tästä postauksesta! Olen blogisi vakkarilukija, mutta turvaudun tällä kertaa anonyymiyteen.

Manuu (Ei varmistettu)

Todella mielenkiintoinen aihe! Itse työskentelen yliopistossa ja palkka kasvaa tutkijanuran myötä. Palkkataulukot ovat hyvät ja hyödylliset mutta itseä kaihertaa se, että ainoastaan tutkimustyö (ja julkaisut) määrittävät palkkataulukon ruudun. Esimerkiksi siis opetustyö, projektien vetäminen jne. ei vaikuta palkkaan mitenkään. Kuitenkin opetusvelvollisuus nimensä mukaan velvoittaa tutkijat osallistumaan opetukseen ja kurssien järjestämiseen. Itselläni on mielestä monia suuria vastuualueita (mitkä ovat osaltaa myös hidastaneet julkaisujen syntymistä) mutta tämä systeemi enemmänkin rokottaa niistä kuin kannustaa monipuoliseen osaamiseen.

Kaisamaria (Ei varmistettu)

Kiitos mielenkiintoisesta avauksesta! Olen vuoden päivät jo miettinyt, että minun pitäisi pyytää palkankorotusta, mutta aihe tuntuu hankalalta, koska olen aiemmin työskennellyt yrittäjänä, enkä oikein tiedä, paljonko palkkatyöläinen voi tekemistäni hommista ansaita. Hurjinta on se, että konsernin johtaja vinkkailee säännöllisesti, onko työ mielestäni vielä sitä, mistä työhaastattelussa on sovittu - vaikka työnkuva ja vastuualueet on hypännyt ihan selkeästi lapsenkengistä jo isoihin saappaisiin. Hän siis vihjailee palkankorotuksesta - jota minä en uskalla viedä eteenpäin!

Soitin viime syksynä ammattiliiton neuvontaan ja kerroin, etten oikein tiedä miten menetellä asian kanssa. Kerroin työnkuvastani media-alalla, vastuualueistani ja monenlaisista osa-alueista, joita työhöni kuuluu niin grafiikan ja tuote-ulkoasujen suunnittelusta aina viestintään ja markkinointiin. Parhaimmillaan olen vielä mukana tiimissä, joka suunnittelee mobiilisovellusta, koska vastaan kaikesta konsernin tuottamasta visuaalisesta materiaalista. Lisäksi koordinoin näkyvyyttä somessa ja verkossa ja vastaan myös tytäryhtiöiden materiaaleista.
Ammattiliiton nuiva, vanhempi rouva kysyi koulutuksellisesta taustastani (minulla on ammattikoulupohja, mutta harrastuneisuus ja vuodet yrittäjänä ovat vieneet ammatillista osaamista eteenpäin, minkä lisäksi päivitän osaamistani niin työnantajan maksamilla kuin myös omakustanne kursseilla säännöllisesti) ja työvuosiani ja totesi vastauksen kuultuaan, että saan jo nyt enemmän palkkaa (noin 1950,- kuussa käteen), kun minun heidän taulukkojensa mukaan pitäisi tällä koulutuksella ja työvuosilla tienata.

Puhelu loppui siihen ja samalla luovuin ajatuksesta palkankorotuksesta - vaikka se silloin tällöin vielä mielessä kummittelee. Tukea ja vahvistusta ajatuksilleen on kuitenkin vaikea saada - kukaan tuttavani ei ole vastaavalla alalla tai konsernissa, jossa vastaa yhtä laaja-alaisesti ja "yrittäjähenkisesti" tietystä osa-alueesta. Hankalia asioita!

Tuo artikkelissa ollut Ompeluseura -linkki ei muuten toiminut ainakaan meikäläisellä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Haa, ihan kaikki viittaa siihen, että sun pitää jo tänään laittaa pomolle viestiä, että voitaisinko keskustella palkasta ja varata aika keskusteluun. Sitten vain kerrot saman, mitä kerroit tähänkin, ja ainakin keskustelet aiheesta. Vaikkei palkka nousisi, niin kukaan tuskin pitää sua minään valittavana kantturana, vaikka lisää palkkaa pyytäisitkin. Sitä ei kuaan sun puolesta tee, jos kerran ammattiliitostakaan ei ole tässä kohdassa apua.

Ammattiliitoissa on usein hyviä tyyppejä töissä, mutta aina välillä sattuu tuollaisia maailman menosta tipahtaneita yksilöitä, joiden sanaan ei todellakaan kannata luottaa.

Nyt sitä viestiä! 

(Ja joo, ikävä kyllä Ompeluseuran talousgurut on nyt laitettu suljetuksi, kun sinne pyrkivien määrää haluttiin vähäksi aikaa rajoittaa.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä taas yksityisellä puolella menee niin että palkka on naisille se mikä taloon tullessa on ja sitä ei koroteta vaikka työnkuva muuttuisi. Mulla vastuu on lisääntynyt roimasti ja hommat samalla. Keväällä otin kahteen kertaan puheeksi että haluan lisää liksaa, ja lupailtiin laittaa paperit vetämään kesällä tiettyyn aikaan ku on saumaa laittaa. No, kivasti esimies feidasi tämän joten lisää liksaa ei ole tulossa. Silti juuri muutaman miespuolisen palkkaa korotettiin heti sen jälkeen ja samalla mulle väitetään kirkkain silmin että tässä talossa ei saa kukaan palkankorotuksia. Voin kertoa että työmotivaatio on täysin kadonnut ja en enää jousta, saikkua haen pienemmällä kynnyksellä enkä tosiaankaan tee enää saikuilla etänä töitä kuten ennen. Myös ylityöt on mun osalta nyt tehty (aiemmin tein tiettyyn aikaan kuusta jopa 12h työpäivää että hommat saatiin hoidettua ja ylityöt saa vaan tunti tunnista vapaana sitten joskus), tyhjiä lupauksia annetaan mutta mitään ei pidetä joten miksi mäkään enää joustaisin. Halvalla ei saa hyvää joten miksi mäkään enää olisin keskivertoa parempi.

Kommentoi

Ladataan...