Neljän lapsen perheessa kasvaminen oli upeaa

Juliaihminen

Sain hyvän postausaiheen hetki sitten kommentetihin: Onko iso sisarusparvi onni vai epäonni? Entä haluanko saman määrän lapsia kuin mitä omassa lapsuudenkodissani oli? Tästä tulee pitkä postaus, mutta kysyvälle vastataan!

Mun perhe koostuu tällaisista hahmoista: Lapsuuden kodissani oli neljä lasta. Synnyimme kaikki alle kahden vuoden välein: Lotta syksyllä 1985, minä kesällä 1987, Sofia keväällä 1989 ja Otto talvella 1991. 

Kun olin 8-vuotias, vanhempani erosivat. Noin seitsemän vuoden päästä molemmat vanhempani menivät uusiin naimisiin. Äiti ei hankkinut lisää lapsia, mutta isälle ja hänen vaimolleen syntyi neljä lasta. Jälleen samassa järjestyksessä, eli ensin kolme tyttöä ja yksi poika. Kuten olen kertonut, heidän toiseksi vanhin tyttönsä, Venla, kuoli alle viikon ikäisenä. Meitä on siis yhteensä seitsemän tai kahdeksan (laskutavasta riippuen), mutta mun lapsuudenkodissa kasvoi neljä lasta. 

Mun lapsuus oli todella onnellinen, ainakin siihen saakka kunnes vanhempani erosivat (ja kyllä pian sen jälkeenkin). Iso syy tähän onneen on mun mahtavat vanhempani, mutta veikkaan, että kaikkein suurin syy oli mun superihanat sisarukseni. Me tehtiin neljästään tosi paljon juttuja. Asuttiin peltojen ja metsien keskellä puisessa omakotitalossa Turun Kakskerrassa. Saatiin temmeltää miten huvitti. Leikittiin talvella metsissä sotaa, rakennettiin kesällä puihin "toimistot", pidettiin muotinäytöksiä, oltiin prinsessoja, apinoita, noitia ja hirviöitä (Otolla oli yhdessä vaiheessa oikea katras mielikuvitushirviöitä, heimon nimi oli jamsserit). 

Kehitettiin itsellemme hassuja sääntöjä. Yhdessä vaiheessa Lotan ja mun piti seistä yläkerran aulan pöydällä aina, kun kello lyö neljä, mikäli  ollaan kotona. Kesäisin oli sellainen sääntö, että jos joku sanoi taikasanat: "Tämä on tempaus!" oli yksinkertaiesti pakko suostua, mitä ikinä toinen ehdotti. Lotta tuli joskus yöllä herättämään mut yöuinnille, ja koska kyseessä oli tempaus, ei auttanut muuta kuin lähteä Kylänrantaan. Mulla ja Lotalla oli myös salainen koputuskieli, jolla me koputeltiin toisillemme seiniä pitkin iltaisin, kun nukuttiin viereisissä huoneissa.

Totta kai me riideltiin paljon. Jälkikäteen ajateltuna se väkivallan määrä oli infernaalista. En ole ikinä lyönyt ketään muuta nyrkillä selkään, paiskannut lattiaan, repinyt hiuksista, lyönyt Barbie-nukella tai heittänyt halolla (en osunut!!!). Ollaan naureskeltu jälkikäteen, että vain ihminen, jolla on sisaruksia, voi tajuta, miltä tuntuu, kun juoksee vihaista siskoa pakoon portaita alas ja pitää valita, mihin suuntaan alhaalla kääntyy. Voi mennä riskillä vasemmalle, jossa saattaa olla äiti, mikä on varma pelastus. Mutta jos ei ole, niin sitten saa kyllä nyrkistä. Tai sitten voi kääntyä oikealle, jossa on ulko-ovi ja tie vapauteen, mutta sitten saattaa joutua olemaan pitkään piilossa metsässä vihaista siskoa. Joo, me oltiin välillä ihan sairaita riiviöitä. Neljä oli kuitenkin siitä kiva määrä, että jos kaksi liittoutui muita vastaan, jäljelle jäi toiset kaksi.

Mun asemani toiseksi vanhimpana lapsena oli täydellinen. Ystävystyin sekä Lotan että Sofian kavereiden kanssa, joten sain automaattisesti triplakaveripiirin. Suuri osa näistä ihmisistä ovat edelleen mun hyviä ystäviä. Tästä myös ehkä juontaa se, että mulla on aina ollut kymmenittäin kavereita, ja olen halunnut tutustua uusiin tyyppeihin. Oli myös ihanaa olla toiseksi vanhin, kun Lotta raivasi tien, eikä multa kielletty läheskään yhtä paljon asioita kun Lotalta. Oli myös kivaa voida kysyä neuvoa Lotalta mistä vain ja matkia häntä monessa. Isosisko toi cooliusposteitä, kun hänen kauttaan tutustuin kaikkiin siisteihin bändeihin ja populaarikulttuurin ilmiöihin läpi yläasteen ja lukion.

Me ollaan aina saatu myös valtavasti lohtua toisiltamme. Etenkin silloin, kun meidän vanhemmat erosivat, tuki oli korvaamaton. Sitä halusi suojella vanhempiaan omalta surulta, mutta oli turvallista itkeä Sofian ja Lotan kanssa iltaisin. (Otto oli niin pieni, vasta 4-vuotias, joten hän ei kyllä siitä kamalasti ymmärtänyt.) Saatiin tukea toisiltamme myös koulussa ja maailmalla noin yleensä.

Ylipäänsä mulla on aina sellainen perustavanlaatuinen tunne siitä, että vaikka mitä tapahtuisi, niin mun kolme sisarustani ymmärtävät. Se on ikään kuin mun elämäni vahva premissi: sisarukset haluavat mulle aina parasta ja ovat poikkeuksetta mun puolellani. Otan tämän täysin itsestäänselvyytenä. Jos asiaa ajattelee, niin kyllä sellainen varmuus tuo valtavasti rohkeutta ja itsetuntoa ihmiselle. Että minä nyt voin tehdä tai sanoa näin, ja jos kaikki menee surkeasti, niin sitten nuo kolme lohduttavat. Tai jos joku tekee tai sanoo minulle jotain ikävää, niin tiedän, että mun sisarukseni ovat aina valmiita pilkkaamaan minun kiusantekijääni ja tällä lailla nostamaan minut taas ylös. Meillä on tietenkin yhteinen WhatsApp-ryhmä, jossa puhutaan päivittäin. 

Ollaan edelleen hirveän läheisiä toistemme kanssa. Opiskeluaikoina asuin Lotan kanssa kimppakämpässä Yo-kylässä, nykyään taas asun samassa rakennuksessa Sofian ja hänen perheensä kanssa. Oton kanssa mulla taas on purjevene, jossa toivon mukaan asutaan tulevina vuosina yhä pidempiä aikoja! Hyvässä sisaruussuhteessa on jotain aika taianomaista, eikä sen dynamiikka todellakaan aukea välttämättä ulkopuolisille. 

Isän ja hänen vaimonsa lapset ovat minua yli viisitoista vuotta nuorempia, mutta ihania tyyppejä yhtä lailla. Uskon, että meistä tulee aikuisena läheisiä ystäviä (ollaan toki jo nyt omalla tavallamme).

Minulle sisarukset ovat yksi tärkeimpiä asioita koko maailmassa, ja elämä ilman heitä ei olisi elämää. Sitten tähän kysymykseen, että aionko hankkia saman määrän lapsia kuin omassa lapsuudenkodissani oli. En todellakaan aio.

Se on ihanaa lapsille, mutta sen täytyy olla aika rankkaa vanhemmille. Neljä vauvavuotta ja päiväkodin aloittamista. Neljä murrosikää ja neljä huolta siitä, pääseekö tuo nyt opiskelemaan ja löytääkö se suunnan elämälleen. Ja nihkeänä realiteettina: Se on kallista. Neljä lasta pakottaa ihmisen melko todennäköisesti ostamaan auton, eikä mitä tahansa autoa, vaan jonkun jäätävän Iso-Farkun! Sitten ei myöskään enää 78 neliön asunto riittäisi, ja mä en halua muuttaa meidän kodista ikinä pois! 

Mä haaveilen siitä, että saisin jossain vaiheessa toisen lapsen. Alun perin ajattelin, että haluan lapsilleni alle kahden vuoden ikäeron, kuten omassa lapsuudenkodissani. Oli pienoinen kriisi tajuta, etten minä pystykään siihen. En vain yksinkertaisesti jaksa toista lasta niin pian, vaikka rakastan Alppusta enemmän kuin mitään. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos minä olen niin läheinen sisarusteni kanssa, niin kyllä meidän sisarustenkin lapsista (eli serkuista) tulee läheisiä keskenään. Minä nimittäin taas en ole serkkujeni kanssa erityisen läheinen. Ne ovat mukavia tyyppejä, mutta me ollaan niin eri elämäntilanteissa, ettei me kovin usein nähdä. 

Meidän äiti toki aina sanoo, että on ihanaa, kun meitä on monta, ja olen tietenkin samaa mieltä. Oli ihanaa viettää joulua äidin ja hänen miehensä Juhan luona, kun paikalla oli me neljä ja meidän puolisot sekä meidän lapsoset. Tykkään siitä, että on paljon ihmisiä, ruokapöydässä voi olla meneillään monta eri keskustelua ja ääntä on aamusta iltaan. Mutta vanhemman näkökulmasta se on myös uskomattoman vaivalloista. Ja mä olen aika laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen. Eli joo, laiskuus ja piheys estävät mua hankkimasta neljää lasta. Ylevää!

Toki nyt, kun kirjoitin tätä ylitsepursuavaa rakkaudentunnustusta sisaruksilleni, aloin miettiä, että tietenkin haluaisin tarjota Alpulle saman onnen. Mutta ei se tiedä mitä se menettää, jos se ei ole kokenut sitä. Nojoo. En tietenkään sano "ei koskaan", mutta näillä näkyminen en kyllä halua neljää lasta. Sitä paitsi mä olen jo kolkkent, eli en välttämättä edes ehtisi hankkia niitä, ellen sitten puskisi hommaa kiukulla läpi. (Äitini oli 24, kun hän sai Lotan.) Ja joo, sitten on myös sellainen seikka, että myöskään Tiki ei todellakaan halua neljää lasta. On ilmeistä, että hänelläkin on jonkinlainen päätäntävalta tähän asiaan.

Nämä perhekokopäätökset ovat kiinnostavia kysymyksiä, ja niihin on yhtä monta hyvää ratkaisua kuin on perhettäkin. 

 

Haluaisitteko saman määrän lapsia kuin mitä omassa lapsuudenkodissa oli?

 

Kuvat: Otto, Sofia, minä ja Lotta sukulaistemme Antin ja Paulan häissä toissa kesänä. 

 

Postauksessa mainitut linkit:

Venla syntyi kymmenen vuotta sitten

Sofia ja Sampo muuttivat naapuriin!

Pysy aina Otto-veljenä

Lapsi ei tarvitse sisarusta

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Kommentit

dotsdotsjonna
Polka dots

Noni. Melkein väännän itkua täällä länsimetrossa. Meitä on neljä sisarusta. Minä ja pikkuveljet. Ja se, että meitä on yhteensä neljä, on ehkä parhaita asioita mitä mulle on tapahtunut.

Vaikka ei hengata veljien kanssa keskenämme kovinkaan usein, on meillä päivittäin laulava viestiketju ja kai vain se tieto, että noi kolme tyyppiä on valmiita tekemään mun puolesta mitä tahansa (ja mä niiden) tuo ihan uskomattoman turvan ja kokonaisuuden fiiliksen. Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmille, että ne jaksoivat ja halusivat ison perheen (tosin nuorimmat veljet on kaksoset joten hiukan tuuriakin mukana).

Ajattelin ennen, että haluisin yhtä ison perheen, mutta koska toistaiseksi ei ole yhtään mukulaa, rupeaa realiteetit lyömään päälle. Toisaalta en myöskään tiedä, haluaisiko ihan oikeasti neljä lasta.

Se väkivalta on muuten ihan järjetöntä. Meillä on myös tyhjennetty roskapusseja toisen sängylle ja kaadettu rasvatonkka päälle. Ja kerran istuin pimeässä vessassa kaksi tuntia. Pakenen sinne vessaan kun yhtäkkiä hiffasin, että pikkuveli onkin jo vanhempi ja nyt tulee turpaan ja pahasti. Lopulta pakenen sieltä sumuttamalla veljen naamaan dödöpullollisen :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä halusin pitkään toisintaa omaa lapsuudenperhettäni. Meitä oli kaksi lasta ja meillä oli peräti 9 vuoden ikäero, mä olen kuopus. Sen jälkeen, kun veljeni oli muuttanut pois kotoa, vanhemmat usein sanoivat, miten tyytyväisiä olivat isoon ikäeroon. Et oishan se nyt ihan kauheeta, jos lapsiperhevaihe pitäisi kuitata päättyneeksi, sitähän tuntisi itsensä vanhaksi! Noh, ikärealiteetit on tullut muakin vastaan. Lapsettomana 33-vuotiaana ei taida enää olla realistista miettiä tuleville lapsilleen lähes 10 vuoden ikäeroa... Mutta samalla oon havahtunut siihen, että oikeastaan kolme lasta on alkanut kuulostaa tavoittelemisen arvoiselta. Ystäväpiirissä katsoessa tuntuu, että kolme on uusi kaksi, ja kai mä oon niin laumasielu, että muiden esimerkki vaikuttaa :D

(Ja vähän mietin myös sitä, että jos yhdelle lapselle tapahtuisi jotain, niin niillä kahdella muulla olisi vielä toisensa... ihme ajatuskuvio, mutta tällaisia mä kelailen!)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on pikkuveli ja pikkusisko. Rakkaita pirulaisia...ja kyllä, se tappelun määrä kasvaessa oli ihan jäätävää...meillä oli yhdessä vaiheessa mutsin työpaikka samassa kerrostalossa missä asuttiin, niinpä ei oo kerta tai kaksi, kun riidan päätteksi toinen riitapukareista soitti puhelimella mutsille ja toinen samaan aikaan juoksi portaat alas sinne työpaikalla. Mutsi parka (ja joo, se on masokisti, se sanoo että vauvoja ois sen puolesta saanut tulla lisää, mutta isä sanoi kolmen jälkeen että riittää).

Aattelin aina että mulle tulee kaksi lasta. Siskokset. No, mulla on kohta 6v. tyttö ja toista lasta ei ole tulossa. Perheenkasvatushaaveiden loppumiseen
riitti pyhä kolminaisuus: raskaus, synnytys ja vauvavuosi haastavan vauvan kanssa. Don't get me wrong, tytär on parasta mun elämässä, mutta en silti tekisi tätä toiste. Viskari-ikäinen on ihan mahtava tyyppi ja mitä isommaksi skidi kasvaa sitä kivempaa sen kanssa on (no joo, itse asiassa tyttärellä on iskemässä tosi rajusti 6v. uhmaikä ja mä tiedän jo näistä alkusoinnuista että tästä tulee helvetillistä...mutsini sekä lohduttaa "vaikea uhmaikä voi tarkoittaa helpompaa murrosikää" (sen omat empiiriset havainnot), kannustaa "on hyvä että lapsella on oma tahto" (no onhan se niin...mutta miksi se pitää ilmaista ulisemalla) ja on vahingoniloinen "lapsi on tullut äitiinsä" (argh). Jeps, mutta tosiaan vaikka omat sisarukset on mahtava lahja elämään, niin lapseni tulee olemaan ainokainen, kun hänen vanhemmillaan ei resurssit riitä enempään...

Meiii (Ei varmistettu)

Samoin.
Molempien isovanhempisettien sijaitessa lentomatkojen paassa(vastakkaisiin suuntiin) niin yksi lapsi mahdollistaa myos toistuvat vierailut, kahden kanssa ei mitenkaan olisi varaa.

Seve (Ei varmistettu)

Neljän lapsen äitinä kiitän tästä rehellisestä kuvauksesta! Varsinkin tuo sisarusten välinen nujakointi väkivaltaisuuksineen oli helpottavaa kuulla, ja se, että niitä kinasteluja voi muistella lämmöllä jälkikäteen. Arki ison perheen kanssa ei ole pelkkää pullantuoksua, vaikka somen perusteella siltä usein vaikuttaakin. Itse yhden reilusti minua nuoremman siskon kanssa eläneenä nämä isomman sisarusparven suhteet ovat jääneet kokematta, ja pakko myöntää, että välillä kauhistuttaa seurata menoa sivusta.

Ajatusleikki

Mulla on kolme isosisarusta, mutta tosi monimutkaisen tapahtumaketjun vuoksi ei harmikseni olla erityisen läheisiä. Toivoisin tähän vielä muutosta näin aikuisiällä.

Meille kolme on sopiva. Ei. Todellakaan. Neljättä. Never. Ever. Kaikella rakkaudella näitä kolmea kohtaan :D meillä on noin kolmen vuoden ikäeroilla kaikki ja itse koen että juuri se kolme vuotta on ratkaiseva ikä kun moni asia helpottuu ihan merkittävästi, niin sitten onkin syntynyt uusi. Ja sitä pikkulapsivaihetta on sitten kaikkinensa kestänyt lähes yhdeksän vuotta kun tämä kuopus täyttää kolme. Kiitos riittää. Ei riitä paukkuja tällä mudella. Joskus mietin, että pienemmillä ikäeroilla EHKÄ, mutta ehkä ei sittenkään. Eniten olen miettinyt, että en kestäisi jakaa huomiota niin monelle. Nytkin tekee tiukkaa ja koen, että joku jää aina vähän vaille. Tietysti etenkin nyt kun on pieni taapero, joka vie kaiken huomion.

Ja kiitos Julian lisäksi kommentoijille, mua lohduttaa aivan järjettömän paljon kuulla noista tappeluista! (Ja hirvittää toki myös) Koska meidän isommat lapset tappelee aivan järjettömästi ja tähän asti olen syyttänyt itseäni siitä, kun ei muiden muka noin paljon ja rajusti tappele. Kiitos kiitos kiitos. Voi se toki silti olla seurausta mun surkeasta äitiydestä, mutta nyt voin jättää takaportin auki, että ei välttämättä :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Kun näin joskus 3-vuotiaan pikkusiskoni kalauttavan täysillä lapiolla 1-vuotiasta pikkusiskoaan päähän, ajattelin ensin, että "millainen SOSIOPAATTI tuo lapsi oikein on". Sitten hetken päästä muistin oman toimintani vielä 10-vuotiaanakin, ja aika nopeasti ajatus jostain "normaaliudesta" haihtui. :D

 

Niks (Ei varmistettu)

Meitä oli lapsuudenkodissani myöskin neljä, ja aina alle kahden vuoden ikäeroin. Paras yksittäinen lähtökohta, jonka olen elämääni saanut! Olemme hyvin erilaisia ja kaveripiirit ovat olleet erillisiä kouluiästä lähtien, mutta se tietoisuus sisarusten tuesta. <3 Se on sanatonta ja nyt aikuisena toki sanallistakin, mutta aina olen tiennyt minulla olevan ystävien ja vanhempien lisäksi kolme ihmistä, jotka ovat puolellani AINA.

Itselläni on kolme lasta parin vuoden ikäeroin ja arvelen sen jäävänkin tähän (paitsi tietysti nyt kun aloin fiilistellä neljää sisarusta). Oma tausta on vaikuttanut siten, että lasten toivominen on ollut minulle itsestään selvää kuten myös se, että toivoin lapsilleni sisaruksia.

AHK (Ei varmistettu)

"Ylipäänsä mulla on aina sellainen perustavanlaatuinen tunne siitä, että vaikka mitä tapahtuisi, niin mun kolme sisarustani ymmärtävät. Se on ikään kuin mun elämäni vahva premissi: sisarukset haluavat mulle aina parasta ja ovat poikkeuksetta mun puolellani." Tämä on niin totta! Mullakin on luotto siihen, että vaikka mitä tapahtuisi, sisarukset olisi mun puolella, ja se on niin helpottavaa. Miellä kotona aina myös korostettiin, että "Auta sisko/veljeä, pidä sen puolia" jne. Meitä on neljä, kolme tyttöä ja poika, minä vanhin, seuraava veljeni ja sitten siskot. Kolme ensimmäistä 2 vuoden välein ja kahden viimeisen välillä 4 vuotta. Kenenkään kanssa en ole tapellut niin väkivaltaisesti kuin veljeni ja siskoista vanhemman kanssa, mua on heitetty esim. lusikalla päähän (ei huomattavaa vahinkoa). Meillä on myös huudettu antaumuksella, sitä mieheni ei aluksi ymmärtänyt, kun hänellä vain yksi reilusti vanhempi veli. Välttämättä kaikki huuto siis ei ole agressiivista, vaan on huudettava (joskus edelleen) että tulee kuulluksi. Hoidin nuorinta siskoani pienenä paljon esim. kesäisin (tuntuu nyt hullulta, että 10-vuotias hoiti päivät 2-vuotiasta 4 viikon ajan kun vanhemmat oli töissä, mutta ajat oli erilaiset ja vanhemmat pienellä paikkakunnalla tavoitettavissa töistä nopsaan), ja meille on muodostunut jotenkin erityinen suhde. Olisin (ja mieheni) halunnut 3 tai 4 lasta, mutta yhtään ei saatu, eli kyllä mulla se malli kotoa on. Tosin jos olisi edes yksi saatu niin voi olla, että sitten ajattelisin samaan tapaan kuin sinä. Sisarusten lapset (yht. 8) on mulle äärettömän tärkeitä, ja nekin yhdistää meitä. Meille on jonotussysteemi lasten viikonloppuvierailuista, ja se jotenkin hivelee mieltä. Siskot on myös kysyneet, että jos heille ja miehilleen jotain kävisi, niin otettaisko me lapset meille (tietysti!), se on musta myös luottamusta meihin.

Torey
Näissä neliöissä

Mulla on pikkusiskoni kanssa 8 vuotta ikäeroa, joten lapsena emme olleet niin läheisiä, toisin kuin nykyään. Nykyään olemme päivittäin yhteyksissä. Kuitenkin, minulla on serkkuja, joista kaksi on aika saman ikäisiä kuin minä. Vietimme lapsuuden kesät aina yhdessä ja etenkin tyttöserkun kanssa olimme kuin siskot vuoden ikäerolla. Ja kyllä, muistan miten juostiin karkuun toisen suututtua ja revittiin tukasta jne. Ja silti se toinen oli se paras kaveri jonka kanssa oltiin koko kesä kuin paita ja peppu + viikonloput päälle jolloin usein perheeni kanssa tultiin maalle tädin perheen luo. Ihania muistoja!

Äbä (Ei varmistettu)

Paras saavutus elämässäni on neljä lasta, joista Julia on toiseksi vanhin. Onneksi en hiukan vaille 24-vuotiaana ymmärtänyt, mitä se vaatii. Jossakin vaiheessa, kun aloitin uudelleen opiskelut, tajusin olevani täysin uupunut. Vihasin sanaa ”Äiti” , koska se oli aina vaatimus. Neljä lasta 5,5 vuodessa oli liikaa. Ja parasta elämässäni!

On mainiota, kuinka vähän lopulta tiedän lasten todellisuudesta silloin. Riitoja näin kyllä, mutta nyt vasta paljastuu, kuinka kamalia ne ovat olleet.

Ja se että teillä on toisenne, on suurenmoista ja myös iso helpotus äidille, että vanhemmat eivät ole ainoa turva.

Nettanen

Mä olen ainoa lapsi, ja kateellisena luin tätä postausta! Ja ihaillen, että wau, tuollaista se just voi olla.. Mä oisin lapsena todellakin halunnut sisaruksia ja olisi siitä kyllä aikuisenakin ihan kauheasti iloa varmasti. Mut sit taas, mulla ei ole omia lapsia ja kun pohdin lastenhankintaa, mietin usein, et no jos vaikka yhden lapsen hankkisi :D Vaikka lapselle se aivan varmasti ois kivempaa, jos olisi sisaruksia. No, tulevaisuus näyttää sitten. :) Mut aivan ihana tuo teidän sisaruskatras <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Kuten olen ennenkin sanonut, niin mun mielestä tärkeitä ja vahvoja suhteita voi muodostaa myös ystäviin, sisaruus ei ole mikään elinehto onneen :) 

Tuo on just hyvä asenne, että tulevaisuus näyttäköön, näissä ei ole mun mielestä mitään optimaalisia totuuksia.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää on ollut pitkään piikkinä sydämessä, että alle parikymppisinä vanhempina emme mieheni kanssa "tehneet" kuin yhden lapsen. Jatkoimme opiskelua, ja sitten tuli matkatyöt miehelle, ja lopulta tuntui että ikäero olisi toiseen ollut liikaa. Tosiasiassa sitä varmasti tottui vaan elämän helpottumiseen, kun pikkulapsivaihetta veti suurelta osin yksin.

Lapsi vaan tässä taannoin, n.25-vuotiaana sanoi miten kadehti parhaimpien ystäviensä sisaruussuhdetta. Toki tiedosti että nämä olivat poikkeuksellisen läheisiä; lähipiirissä on esimerkkejä suurista, pysyvistä sisarussodistakin...

Myös kihlattunsa kanssa toivovat kahta lasta, eli ehkä sittenkin olisi kannattanut miettiä asiaa uudelleen. Itse olen ainoa lapsi, ja olen nauttinut valtavasti, hyvä mielikuvitus ja suuri suu pikkutyttönä takasivat aina seuraa ja kavereita eikä niitä ehtinyt kaivata kotona. :D Vanhemmat oli myöskin niin nuoria, alle 20 hekin kun synnyin, että jaksoivat hullutella ja leikkiä mun kanssa kouluikään asti, ja isä varsinkin vielä siitä eteenpäin, kaikkia hassuja seikkailuja ja kulttuurielämyksiä elämään tuoden. Miehelläni on kaksi etäistä sisarusta, joten sieltäkään ei mitään italialaisen lämpimän suurperheen mallia tullut. Toivottavasti lapseni itse aloittaa sellaisen, suomalaisen version! :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on pelkästään "puolikkaita" sisaruksia, joista kahden (molemmat poikia ja toinen 8v vanhempi isäpuoleni edellisesestä avioliitosta ja toinen 6v nuorempi isäpuolen ja äidin yhteisenä) kanssa olen asunut samassa taloudessa nuoruutta ja lapsuuttani. Ollaan tehty kyllä asioita yhdessä ja riidelty ja lomailtu jne. mutta tuollaiset ikäerot lapsuusiässä kyllä selvästi vaikutti kuinka läheisiä oltiin tai mitä ollaan. Se että molemmat oli poikia ja minä tyttö varmasti myös. Nykyään olen enemmän tekemisissä kyllä vanhemman veljeni kanssa kuin ennen. Isäni puolelta minulla on kaksi sisarusta lisää, minua 10v nuorempi tyttö ja 3v nuorempi poika. En ole kovin läheinen kummankaan kanssa, veljen kanssa ollaan jonkin verran tekemisissä mutta yleisestä henkisestä ja maantieteellisestä etäisyydestä, johtuen ei olla kovinkaan läheisiä, puolisiskon kanssa tuskin ollenkaan tekemisissä. Joskus harmittelen asiaa mutta harvemmin. En jotenkin edes tiedosta että mulla on näin monta sisarusta, elämäni läheisimmät henkilöt on äitini ja ystäväni, sisaruksien seuraa en tavallaan edes kaipaa. Lapsuuden muisteleminen tuntuu hassulta, en oikein osaa muistella millaista oli elämä sisarusten kanssa tai oliko sitä ollenkaa. Samalla tuntuu yhtä luonnottomalta ajatella ettei minulla olisi sisaruksia ollenkaan. Yhteinen geeniperimä ei loppujen lopuksi vie kovin pitkälle tai ainakaan omassa mielessäni :)

pieta
Ruista Ranteessa

Mulla on kaksi isoveljeä, joiden kanssa ollaan synnytty parin vuoden välein. Sen lisäksi mulla on kaks pienempää sisarusta, toiseen ikäeroa 9 ja toiseen 12 vuotta, molemmat siis vanhempien uusista suhteista eron jälkeen. Mä olen monesti näin vanhemmiten miettinyt, että vaikka vanhempien ero otti tosi koville silloin, olen nykyään tosi onnekas, koska sain vielä pari sisarusta lisää. En osaisi kyllä kuvitellakaan elämää ilman sisaruksia, vaikka asuinpaikoista johtuen nähdäänkin suhteellisen harvoin.
Olen myös miettinyt tätä lapsiasiaa, että jos saisin lapsia, haluaisin ihan ehdottomasti, että niitä olisi useampi niin että saisivat sisaruksia. Mutta koska en välttämättä halua lapsia ollenkaan, puhumattakaan että useita, en tiedä onko tällä ajatuksella niin väliä. Mutta tässäkin asiassa sisaruksista on iloa, koska molemmilla vanhemmilla veljillä on jo lapsia, jotka on myös itselle tosi tärkeitä. Eli vaikka en omia saisikaan onhan niitä tuossa. Ja jos saankin vanhoilla päivillä vielä päähäni hankkia lapsia, voin hypätä nuorempien sisarusteni kanssa samaan kelkkaan, ja niiden lapsista voi tulla sitten mun lapsille serkkuina sisaruksenkorvikkeita. Ai miten niin oon miettinyt asiaa... :D

Meitä on yhtä monta kuin teitä kaikkia yhteensä ja vaikka oon aina iloinnut mun sisaruksista ja nauttinut siitä kaikesta hälinästä ja meiningistä, en ikinä koskaan milloinkaan haluaisi seitsemää lasta. Isä oli yrittäjä eli periaatteessa poissa kuvioista suurimman osan ajasta, äitillä iso talo ja lapsikatras huolehdittavana. Mulla oli ihana lapsuus mutta kärsin kyllä siitä, ettei vanhemmilla ollut aikaa kuunnella, keskittyä, antaa aikaa ja huomiota. Äiti on myöntänyt, että ei enää viiskybäsenä olisi jaksanut meitä viimeisiä murkkuikäisiä. Mulla iskikin murrosikä vasta kakskymppisenä kun muutin kotoa pois.

Mun sisarukset on mulle kaikki kaikessa ja haluan kyllä mun tyttärelle sisaruksen, ehkä jopa kaksi, mutta useamman vuoden ikäerolla. Ideaali ois musta 4-5 v. Mä oon nykyään tosi läheinen mua tasan kymmenen vuotta vanhemman siskoni kanssa, joten ei kaikki ole kiinni iästä. Lapsena olin jopa hieman epäsosiaalinen, koska takerruin niin vahvasti siskoihin, että muut ystävyyssuhteet ei pidemmän päälle kestäneet.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen ennenkin ajatellut, että mikä onni kun sulla on noin mahtavat sisarukset! Harvoin tunnen kateutta, mutta toisten sisaruksista olen kai aina ollut vähän kateellinen :D Mun vanhemmat erosi kun olin pieni ja joskus lapsena jopa häpesin sitä ettei mulla ollut "tavallista" perhettä (johon siis olisi kuulunut äiti, isä ja vähintään kaksi lasta, aivan kuten "kaikilla muilla" oli...). Nyt aikuisena olen tietenkin ymmärtänyt, ettei se että on sisko tai veli automaattisesti tarkoita että tähän on läheiset välit, mutta toisaalta sisarukset saattaa myös, kuten teillä, olla todella läheiset ja tärkeät. Vaikka oma lapsuuteni olikin todella hyvä ja onnellinen myös ilman sitä mun hartaasti toivomani sisarusta, haluaisin ainakin yhden, ehkä kaksi lasta lisää, jotta tyttäremme saisi kokea sen sisarusten välisen suhteen josta itse olen jäänyt paitsi! Ja ehkä hieman itsekkäästi ajattelen, että saisin vihdoin sen tavallisen perheen ;)

emmms (Ei varmistettu)

Meitä on 4 sisarusta, tosin neljäs on kymmenisen vuotta meitä muita nuorempi, joten huomaan usein ajattelevani, että meitä on kolme sisarusta ja yksi iltatähti päälle. Olen luonteeltani erilainen kuin nämä kaksi vanhempaa sisarustani, joten nuorempana emme oikein osanneet olla yhdessä. Lapsuudessa taas keskimmäinen meistä kolmesta oli se hankala ja temparamenttinen tyyppi, jota juoksimme vessaan karkuun kun hän suuttui. Rakastan kuitenkin kaikkia sisaruksiani ja näin aikuisiällä olemme alkaneet (ihan vapaaehtoisestikin) viettää aikaa yhdessä. Sisarukset ovat rikkaus, eikä vähiten siitä syystä, että kukaan muu ei voi ymmärtää lapsuuden perheen dynamiikkaa ja miksi vanhemmissa tietyt asiat ärsyttävät niin paljon.

Itse halusin pitkään 3 lasta (eli käytännössä lapsuuden kodin mallia mukaillen). Herättyäni maapallon ekologiseen tilanteeseen lapsihaaveet on laitettu jäähylle. En tiedä vielä, pystynkö hyvillä mielin yrittämään lastenhankintaa, kun en tiedä millainen maailma heitä odottaisi edes 10 vuoden päästä. Olen kuitenkin ihanassa rakkaudellisessa parisuhteessa, jossa lapsi olisi luontainen jatkumo. Jos lapsia päädymme yrittämään, haluaisin kaksi. 3 lasta tuntuu liialliselta juurikin ekologisesta näkökulmasta, mutta sisarukset ovat pop&lt;3

paulahelena
ALUAP

Mä oon ainoo lapsi ja mulla on jo kaks omaa, joten vastaus on ei :D kolmaskin ois haaveissa mutta katellaan sitä sit muutaman vuoden päästä... mä oon kasvanut isossa serkuskatraassa ja vähän surettaa se että omat lapset tuskin saa serkkuja.

Mulla on isoveli ja miehellä pikkusisko, joten toistetaan molempien lapsuudenperheiden mallia kun poika on ihan lähiaikoina saamassa pikkusiskon. Ikäerosta tulee tosin pienempi kuin meillä sisarusten kanssa. Mahdotonta sanoa mikä johtuu taustasta ja mikä "omista ajatuksista", mutta ainakin nyt tuntuu että juuri näin tämän pitikin mennä. Olen aina ajatellut että jos joskus saan lapsia, kaksi on Se Määrä.

Tr (Ei varmistettu)

Minulla on vain yksi 4 vuotta vanhempi isoveli. Ja voi kuinka me ollaankaan riidelty! Ihme ja kumma, että kumpikaan ei koskaan joutunut paikattavaksi.

Mutta kaiken riitelyn ohella tulimme aina hyvin toimeen keskenämme. Elämämme opiskeluiden myötä meni eri suuntiin ja välimatkaa on noin 400 km, mutta olemme silti aika paljon yhteydessä ja käymme syömässä veljeni ollessa työmatkalla lähellä minua. Ja edelleen se pieni lapsuus tulee pintaan kun olemme samaan aikaan vanhemmillamme, osaamme edelleen riidellä, vaikkakin ilman väkivaltaa nykyisin.

Kaksi lasta olisi minusta siis hyvä määrä. Vielä hallittavissa, mutta niistä ehkä olisi toisilleen myös seuraa. Katsotaan mitä tulee, ikää kun alkaa jo olla.

Janica Bee. (Ei varmistettu) http://www.savusuolaa.fi

Tämä on hieman Julian toistelya, sillä hän sanoi itsekin edellä, että läheisiä suhteita voi muodostaa moniin muihinkin ihmisiin kuin sisaruksiin.

Mä olen siitä oudoksuttu ihminen, etten osaa pitää sisaruutta mitenkään pyhänä, vaikka minulla on sisarus. Emme ole koskaan olleet noin läheisiä enkä ole kokenut mitään maagista sisarymmärrystä. En ylipäätään ole koskaan leimautunut kovin voimakkaasti sukulaisiini, vaikka osa heistä onkin ollut kovin rakkaita ja tärkeitä. Olen aina kaivannut enemmän ystäviä, omia läheisiä ja rakkaita kuin sukulaisia. En usko, että lapseltani puuttuu jotain olennaista, vaikka sisarusta ei ole. Ja se on aina sellaista ainokaisen jossittelua, että olisiko elämä ollut kivempaa ja parempaa sisaruksen kanssa. Voi olla ja voi olla että ei. Ja jakamaan hän joutuu joka ikinen päivä sekä tarhassa että meidän kanssamme.

Joskus tuntuu, että minua pidetään tosi outona ja jotenkin kylmänä, kun ajattelen näin, vaikka kaipaan ja haluan antaa rakkautta ja läheisyyttä. En vain jostain syystä osaa pitää sisaruutta mitenkään automaattisesti "tavallista" ystävyyttä autuaampana tai vahvempana suhteena.

Satuven (Ei varmistettu)

Mulla on sisko kahden vuoden ikäerolla. Tappelu oli aikanaan todellakin jäätävää, kun ollaan hajotettu mm. kylpyhuone erään keissin seurauksena. Samoin tauluista hajosi laseja, kun heiteltiin toisiamme seinään.

Olisi ollut kai enemmänkin, mutta ennen mua mutsilla oli monta keskenmenoa ja sisko syntyi todella hätäisellä sektiolla, kun mutsi oli ”jo” 35.

Meillä on kolme lasta; 8v, 5v ja 9kk. Ihan paras setti ikinä! Vanhempien lasten karut vuodet ovat takana ja edessä on enää iltatähden taival. On ihanaa olla himassa, kun koululainen tulee koulusta ja mennä vessaan ilman pelkoa, että lapset tappavat toisensa.

Miehen lapsuudenperheessä on myös neljä lasta ja nyt isän kuoltua äitinsä tarvitsee yhä enemmän jeesiä ison omakotitalonsa kanssa, joten lapset jakavat huolenpitoa. Kaikki asuvat aikalailla 10 km säteellä, joten senkin puolesta on helppo.

Sisaruus on varmaan useinmiten rikkaus ja myöhemmällä iällä edellisen kirjoittajan mainitsema mahdollisuus jakaa vastuuta yhä enemmän huolta tarvitsevista vanhemmista on joskus myös todella merkittävä asia.
Sisaruus voi myös aiheuttaa suurta huolta ja taakkaa ja (aiheetonta) syyllisyyttä, kun kaikilla sisaruksilla ei mene yhtä hyvin. Tähän voi liittyä monta tekijää, vakavaa kroonista sairautta, kyvyttömyyttä pitää huolta itsestään, huumeita ja sen myötä ties mitä, alkoholismia ja what ever. Silloin tilanne voi olla hyvin erilainen kuin kuvan kauniilla nuorella fiksulla (ilm. suht) tasavertaisella nelikolla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lienee jonkunlainen tabu sisarussuhteisiin liittyvät negatiiviset asiat. Lapset voivat olla niin erilaisia, etteivät lapsena varsinaisesti löydä yhteistä säveltä tai sitten niin käy aikuisena. Monille voi myös jäädä tunne, että toisia sisaruksia on suosittu enemmän tai sitten näin on käynyt ihan oikeastikin. Sisaruksista voi olla hyötyä, kun vanhemmat vanhenevat ja tarvitsevat apua, mutta siitä voi myös syntyä katkeruutta ja kaunaa, kun esim. lähimpänä vanhempia asuva "joutuu" huolehtimaan eniten vanhemmista, vaikka toisaalta on aikoinaan voinut itse saada eniten apua. Perintömökit ja muut ovat sitten oma lukunsa. Onhan näitä. :)
Sanoisin, ettei etukäteen voi päättää, että lapset saavat hyvät sisarussuhteet, koska se ei vain ole vanhempien kädessä ja toisaalta ainoa lapsi voi olla täysin tyytyväinen tilanteeseensa. Jossittelua harrastetaan aina niin, että ajatellaan niitä hyviä asioita, joita ei ole saanut syystä x.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minulla on kolme siskoa ja olen meistä toiseksi nuori. Olemme syntyneet kaikki noin viiden vuoden välein. Suhteellisen suurista ikäeroista johtuen emme lapsina olleet kovin tiivis siskosparvi. Pikkusiskoni kanssa meillä oli lapsuudessani läheisimmät välit ja hoidin häntä usein ollessani alle kymmenenvuotias - edelleenkin koen hyvin voimakasta suojeluvaistoa häntä kohtaan. Vanhimman siskoni kanssa tutuistuimme kunnolla oikeastaan ollessani 15-vuotias ja siitä lähtien olemme olleet 11 vuoden ikäerosta huolimatta parhaita ystäviä - hänen kanssaan riitelen nyt aikuisena myös eniten. Olemme nyt kaikki todella läheisiä, vaikka olemmekin hyvin erilaiset persoonat. Meidän tapauksessa siskojen arvon on todella tajunnut vasta nyt, kun olemme kaikki aikuisia.
Miehelläni on kolme veljeä ja he ovat syntyneet noin kahden vuoden sykleissä. Lapsena he leikkivät paljon yhdessä ja olivat kuulemma toisinaan myös aikamoisia tappelupukareita. Nyt aikuisina veljesten välinen dynamiikka tietysti muuttuu ja hakee taas uudelleen muotaan. Mielestäni viimeisten vuosien aikana he ovat myös lähentyneet.
Saamme tänä vuonna mieheni kanssa esikoislapsemme. Olemme aikoinaan jo ennen ensitreffejä puhuneet lapsilukutoiveista ja molemmilla vastaus oli kaksi lasta, vaikka tulemme siis molemmat nelilapsisesta perheestä. Molemmat tiedostamme, kuinka rankkaa ison perheen pyörittäminen on ja ekonomeina ajatuskin kuusihenkisen perheen kuluista saa meidät molemmat haukkomaan henkeämme. Mutta ennen kaikkea toivon voivani olla omistautunut äiti jokaiselle lapselleni ja tekeväni vähemmän töitä, jotta voin olla enemmän kotona, kuin esimerkiksi oma äitini, joka palasi täysipäiväisesti töihin jokaisen lapsen ollessa yksi vuotias. Kokopäivätyön ohella ison perheen ruokkiminen ja kodinhoito on todella raskasta, eikä siinä välttämättä jää kauheasti aikaa keskittyä päivittäin jokaisen lapsen iloihin, suruihin, koulutehtäviin jne. Olen itse ollut pienestä pitäen todella itsenäinen ja lapsuus on osittain jäänyt vähän kesken. Haluammekin siis olla mieheni kanssa läsnäolevia vanhempia ja että omat lapsemme saavat olla lapsia mahdollisimman pitkään tekemättä heistä kuitenkaan pilalle hemmoteltuja uusavuttomia isin ja äidin kullannuppuja :)

Pietu (Ei varmistettu)

Vaikka sisarukseni ovat minulle yksi maailman tärkeimmistä asioista, he eivät ole koskaan olleet ystäviäni. Ja tärkeimmät ystäväni ovat myös yksi elämäni tärkeimmistä asioista.

Olen miettinyt paljon tuota perustavanlaatuista tietoisuutta siitä, että sisarukset ovat puolellani aina. Ystäväni ovat arkeni onnessa ja suruissa minua kiistatta lähempänä kuin sisarukseni. Jos kuitenkin ajatellaan jotain äärimmäistä tilannetta, missä KAIKKI menisi pieleen, voin kuvitella vain parhaassa mahdollisessa tilanteessa ystävien yltävän sille samalle perusluottamuksen tasolle, joka sisarusten suhteen on minulle itsestään selvää. Siis sille, että ovat puolellani, kaikesta riippumatta.

Koska sisaruus.

mamofonia
Mamofoni

Siis tää aihe mietityttää ja valvottaa mua öisin. Mulla on 2 sisarusta ja se on aivan parasta, esikoisena tietysti murehdin ja huolehdin myös heidän asioitaan. Nyt kun meillä on 1 lapsi mietin tosissaan haluanko, jaksanko toista tai enempää. Pystyisinkö olemaan hyvä vanhempi toiselle ja siinä samassa molemmille, entäpä ekologisuus ja maapallo. Huhhuh, on kuitenkin eri asia puhua omien sisarusten kanssa lapsuudesta ja vanhemmista kuin kenenkään muun kanssa. Ja kun joskus aika meistä jättää, hänen lähin perhe on sitten siinä. Vaikka toivonkin, että siinä vaiheessa hällä on jo oma perhe ja työ ja kiinnostava elämä. Mut kyllä niin painin tän asian kanssa. Meillä on 5 vuotissuunnitelma. Nyt ei mietitä eikä stressata, 5 vuoden päästä se on sisarus tai vasektomia :D

Mulla on yksi sisarus ja itsekin ehkä toivoisin kahta lasta. Tosin nyt kun esikoisen yritys on ollut päällä jo reilut puoli vuotta, olen alkanut ajatella että kunpa saisin edes sen yhden lapsen, koska eihän sekään ole mitenkään itsestäänselvää. Muistaakseni tässä blogissa olet joskus maininnut, että teilläkään esikoinen ei saanut alkuaan ihan ensimmäisestä kierrosta, vaan raskauden alkamista jouduttiin odottelemaan. Oletkohan kirjoittanut aiheesta kokonaista postausta, tai jos et, niin voisiko siinä olla ideaa postausaiheeksi? Itseäni ainakin kiinnostaisi lukea siitä. :)

mamac (Ei varmistettu)

Meitäkin on neljä sisarusta, mutta me ei olla erityisen läheisiä ja mä oon aina surut sitä. Mun mielestä meidän perheestä puuttui sellainen yhteisen tekemisen meininki ja yhteishenki. Äiti ja isä erosivat kun me lapset oltiin aikuistuttu, vaikka olisi kannattanut erota jo 10v aikaisemmin. Niin että mun mielestä iso sisarusparvi voi olla kumpaa vaan (siis onni tai epäonni), riippuu täysin kodin fiiliksestä ja yhteishengestä, ja ne taas riippuu pitkälti vanhemmista.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen yksinhuoltajaperheen ainoa lapsi. Luulen sen vaikuttaneen jollain tavalla persoonaani. En esimerkiksi viihdy isoissa ryhmissä (edes kaveri) ja nautin ehkä liikaakin yksinolosta. Työni on kuitenkin todella sosiaalinen ja ihmettelenkin välillä valintaani. Ehkä sekin tosin vaikuttaa haluuni välillä olla yksin. Minulla ja puolisollani ei vielä ole lapsia, mutta harkinnassa on. Haluaisin, että lapsillani olisi sisaruksia. Vaikka kirjoitit, ettei Alppu tiedä, mitä menettää, niin uskon itse jollain tavalla tietäväni, että menetän monia asioita ainoana lapsena. Tästä kirjoituksestakin saan hyvän kuvan, mistä olen jäänyt paitsi. Siksi toivoisin, että tulevaisuudessa meillä olisi ainakin 2 lasta, tuskin enempää. Kolkkent meinaan kolkuttelee jo ovella!

Ps. Sulla on huippu blogi ja ig-tarinat!

Kommentoi