Oma tapa olla

Juliaihminen

Kello on 23.44, ja me käveltiin äsken Mariannan ja Raisan kanssa Kallion läpi Mirjan luota kukin koteihimme. Käytiin Mirjan luona saunomassa ja syömässä pastaa (ja tietysti juomassa viiniä). Tiki ja Alppu ovat Tampereella.

Olen ollut koko päivän ihan euforisissa tiloissa. Eilen oli mun viimeinen työpäivä ja tänään mun ensimmäinen päivä vapaana kirjoittajana. Heräsin aamulla ja ikkunasta tuli juuri sellainen alkusyksylle ominainen taianomainen auringon valo. Tunsin itseni niin onnelliseksi, että mietin, saako näin onnellinen ollakaan. Ja se onnen tunne tuntuu nyt seuraavan kaikkialle, minne menenkin.

Kun äsken käveltiin Torkkelinmäen yli, katseltiin kerrostalojen ikkunoissa palavia valoja ja mietittiin, että miten sitä syksyllä aina rakastuukin Helsinkiin niin käsittämättömällä tavalla. Juteltiin siitä, että jonain päivänä me vielä muistellaan näitä aikoja ja sanotaan itsellemme, että me oltiin vain niin järjettömän onnellisia tuolloin.

Marianna sanoi hyvin, että näin kolmekymppisenä sitä on löytänyt tavan olla. Sellaisen tyylin elää omaa elämäänsä, joka tekee jokaisesta päivästä melko lailla onnellisen ja hyvän. Nyt tuntee itsensä ja tietää esimerkiksi, että minä en halua stressata töistä vapaa-ajalla, vaan arvostan ihan älyttömän paljon vetelemistä lauantain ja sunnuntain läpi ystävien (ja lasten) seurassa. Enemmän kuin sellaisia kunnianhimoisia uraprojekteja, jotka syövät kaikki löysäilylle varatut tunnit. Tykkään tietysti töistä, mutta tykkään myös vapaudestani. Nämä ovat selkeitä prioriteettivalintoja, ja kun itsensä tuntee, osaa tehdä sellaisia päätöksiä, jotka tekevät onnelliseksi ja joista pystyy kantamaan vastuun.

Ympärillä on joukko ystäviä, jotka tukevat omaa olemista ja joiden kanssa ei tarvitse kelailla hetkeäkään, olenko nolo tai sanonko jotain väärin. Elämässä on ollut niin monta epävarmuuden vuotta, jolloin kuka tahansa on saattanut painaa pienelläkin kommentilla alas tai itsellään on ollut sellainen olo, että mä en täysin istu tähän porukkaan. Nyt tuntuu, että on löytänyt täysin omat tyypit, juuri tämä on minun viitekehykseni ja juuri nämä keskustelut niitä, joiden käymisestä eniten nautin.

Puhuttiin myös siitä, että kukaan meistä ei enää ota mitään tästä itsestäänselvyytenä. Meillä kaikilla on omat kokemuksemme siitä, miltä tuntuu elää painajaisessa ja joutua osaksi "väärää tarinaa", sellaista johon ei olisi ikinä halunnut joutua. Niitä juttuja, jotka eivät tehneet meistä parempia tai voimakkaampia ihmisiä (ehkä päinvastoin), mutta jos jotain, niin ainakin opettivat, että se mitä meillä on nyt käsillä, on arvokasta. 

Syyskuu saa minut aina vähän haikeaksi tai vähintäänkin mietteliääksi. Kesä alkaa olla ohi ja ilmaan on sekoittunut sekä iloa että surua. Voi olla, että nyt puhuvat punaviini- ja sukmppapullo, mitkä me äsken neljään naiseen vedettin, mutta mä tunnen itseni valtavan kiitolliseksi tästä kaikesta, mitä on juuri nyt. Tiedän, että asiat muuttavat muotoaan ja mikään ei jatku ikuisesti, mutta se on luonnollista. Ja ehkäpä parhaat jutut jäävät. Näihin lauseisiin ei sisälly mitään mystistä suunnitteilla olevaa elämänvaihetta, päinvaston, juuri nyt toivoisin, että elämä voisi olla aina tällaista. Vapaata, kepeää, syvällistä ja kaunista.

 

Samoissa tunnelmissa:

Nämä kevyet alkukesän illat

Mökillä Mirjan, Raisan, Mannen ja lasten kanssa

Elämää äitiyslomakuplassa

 

 

Kuvat: Vietettiin viime viikon lauantai Mirjan vanhempien luona Tapanilassa Mirjan, Raisan ja Mariannan kanssa. Täydellistä.

 

Share

Kommentit

saarah
visual diary

<3

Ihana teksti! Oot kyllä tosi onnekas kun oot löytänyt oman paikan ja tärkeitä ihmisiä ympärille :)

Oon itse ollut viime vuodet tosi onnellinen. Näin kolmekymppisenä (!) tiedän, mitä tarvitsen ja mikä tekee mut onnelliseksi. Välillä oikein hävettää, kuinka etuoikeutettu olenkaan. Mulle on siunattu niin paljon hyvää elämässä. Toki ehkä menneisyyden vaikeudet ja vuodet masennuksen kourissa on opettanu arvostamaan elämää nyt.

Viime aikoina arkeen on kuitenkin sujuttautunut taas lisää tummia värejä. Yksinäisyys. Se painaa rintaa hiekkalaatikolla ja nostaa kyyneleet silmiin vaunulenkillä. Voi kunpa voisin jakaa nämä päivät kotiäitinä jonkun kanssa. Kerhossa ja jumpassa on tuttuja, mutta kaipaan juurikin ystäviä, joiden kanssa voisi olla 100% minä, stressaamatta. Jotka ymmärtäis arkea taaperon kanssa. Joiden kanssa voisi jakaa nämä ainutlaatuiset vuodet pikkulapsen vanhempana.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ymmärrän täysin! Joskus ystäväpiiri vähän muuttuu elämäntilanteiden mukaan, ja sitten saattaakin hetkeksi joutua sosiaaliseen tyhjiöön, mikä on ihan kammottavaa. Tunnen siis suurta empatiaa sua kohtaan ja toivon, että jostakusta tutusta voisi tulla pikkuhiljaa ystävä. Se on hankalaa, tiedän tämän todellakin. Muutin itse Helsinkiin aikoinaan niin, etten tuntenut täältä ketään, ja mulla meni vuosia ennen kuin mulla oli koossa sellainen ystäväpiiri, että viikonloput eivät pelottaneet siksi, että pelkäsin yksinäisiä lauantai-iltoja. 

Eli paljon halauksia ja tsemppiä siihen, että ystäviä löytyisi! <3

Ihana tunnelma tässä.

Nettanen

Tää on ihana teksti! Uskon, että "oma tapa olla" on yksi asioista, joihin jokainen ihminen elämässä pyrkii. Tai siis siihen, että löytäisi sen :)

Juliaihminen
Juliaihminen

<3 Just näin!

Kommentoi