Onko äitiys haitannut työssä tai uralla?

Juliaihminen

Tuntuu friikiltä, että olen ollut jo kuukauden töissä. Tietyllä tapaa tämä on uudenlaista verrattuna aiempaan työelämään, sillä mulla on elämässä nyt myös työroolin lisäksi äitirooli. Tästä dikotomiasta aion paasata lisää myöhemmin, mutta tänään haluan pohdiskella sellaista tärkeää ja paljon puhuttua aihetta kuin äitinä työelämässä. Tai oikeastaan ei välttämättä edes äitinä, vaan potentiaalisena äitinä työelämässä.

Nimittäin jokainen nainen joutuu jollain lailla tekemisiin työurallaan tämän lapsibisneksen kanssa: sanon jokainen, koska myös ne naiset, jotka eivät hanki koskaan lapsia, ovat tietyn ikäisinä ”riskiryhmää” jäädä kotiin hoitamaan lasta.

Kuten tänään taas Hesarissa mainittiin, naiset jäävät hoitamaan kotiin lapsia huomattavasti pidemmäksi ajaksi kuin miehet. Laskelmat siitä, paljonko tämä vanhemmuus maksaa työnantajalle, vaihtelevat parista tonnista jopa pariinkymmeneen tuhanteen. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksen mukaan 3000 euroa kuussa tienaavan työntekijän vanhemmuuden kustannuksista jää työnantajan maksettavaksi 5200 euroa lasta kohti. Ja koska suurin osa näistä rahoista jää naisen työnantajan maksettavaksi, tietyn ikäiset lisääntymisriskissä olevat naiset saattavat olla miehiä heikommassa asemassa työnhaussa.

Miten tämä on sitten näkynyt mun kaveripiirissäni? Vaihtelevasti. Monet ystävistäni ajattelevat, että nyt kolmenkympin molemmilla puolilla ei uskalla lähteä omasta semi puuduttavasta työstä hakemaan kiinnostavia määräaikaisuuksia, koska pelkää, että jossain vaiheessa ei sitten saakaan enää töitä.

Sitä paitsi äitiyslomalle on helpompaa ja turvallisemman tuntuista jäädä vakityöstä. Sitten on jotain, mihin palata. Tämä kuitenkin ihan jo selkeästi estää mun ikäisten naisten urameininkejä. On niin helppo neuvoa muita, että ”elämä kantaa” ja ”rohkeasti vain kiinnostavia haasteita kohti”. Mutta sitten kun ajattelee omaa tilannetta, sellainen turvallisuutta hakeva pieni murmeli piipittää korvassa, että ei tässä mitään riskejä lähdetä nyt ottamaan! Kyllä vauvan reissumiehen päälle voi täytyy jostain hankkia.

Tämä on mun mielestä niitä juttuja, joita ei nimellä ja naamalla kauheasti kuulutella. Tästä puhutaan aina sellaisella yleisellä tasolla, että "naisilla on hankalaa tämä", mutta naiset eivät puhu näistä jutuista omakohtaisesti julkisessa keskustelussa – sillä kukapa nyt haluaisi leimautua potentiaalisen työnantajan silmissä lapsia tekeväksi laskelmoivaksi kantturaksi?

Nyt kun eri puolueet ja ammattiliitot kertovat kilvan ehdotuksia siitä, miten vanhempainvapaat ratkaistaan, tästä asiasta kannattaa puhua julkisesti. Vaikka kertomalla anonyymisti kokemuksiaan. 

Nyt mä kaipaan teiltä apua. Olen nimittäin saanut suuren kunnian mennä puhumaan Women of the World -festivaaliin Tampereelle viikon päästä. Olen mukana sellaisessa paneelissa kuin Tasa-arvo ja työelämä. Siellä on mun kanssa juttelemassa aika kovan luokan tyyppejä, kuten Lune Groupin toimari Heli Kurjanen, Bimbo Oy:n omistaja Alina Välimäki, Fullsteamin perustaja Juha Kyyrö, kätilö Raakel Shapcott sekä toimittaja Maaretta Tukiainen.

Mun tekisi mieli alkaa vähätellä, miten en mää nyy sielä mittää osaa sanoa noin kovassa joukossa, mutta se olisi niin ankea ja epäfeministinen teko, että mieluummin valmistaudun paneeliin kunnolla ja kysyn teiltä: 

 

Naislukijani:Miten äitiys tai lapsenhankkimisbisnekset ovat vaikuttaneet välillisesti tai suoraan teidän uraanne tai työelämäänne? Negatiivisesti tai positiivisesti?

Kaipaisin konkreettisia esimerkkejä, joita voin kertoa tuolla paneelissa.

Keskustelua voi käydä myös Juliaihmisen Facebook-sivulla.

 

Wow-festivaalista sen verran, että se on Suomessa ekaa kertaa järjestettävä tapahtuma, jossa juhlitaan naista ja tasa-arvoa. Se järjestetään Tampere-talolla 11. – 12.3. ja mä todella, todella suosittelen tulemaan paikalle. Ohjelma näyttää aivan sairaan kiinnostavalta. (Feministinen talouspolitiikka ja Tanssi kuin Beyoncé -paja kiinnostelee!) Teen vielä erillisen postauksen mun Wow-tärpeistä!

 

 

 

Share

Kommentit

Uusi Alku

Mä kommentoin nyt omalla naamalla :D Koska olen kasvatus- ja sosiaalialalla, niin mun työuraan oma lapsi on tuonut pääasiassa uskottavuutta. Omalta alalta olen kuullut lukemattomat ilkeät kommentit kollegoille, joilla ei ole lapsia. On ihan suoraan kyseenalaistettu, miten sinä (ammattilainen) voit mistään mitään tietää, kun sulla ei ole omia lapsia. Eli alakohtaista varmasti. Omalla alallani koen enemminkin olevani kummajainen, kun lapsia on tähän hätään vain yksi - useimmilla muilla tuntuu olevan liuta omia ja vähän muitakin päälle ;) Useamman kerran kysytty, että ettekös tekin nyt vielä lisää tee jne.

Muilla aloilla työskenteleviä tuttujani seuraillessa olen useamman kerran ollut paasaamassa (itsekseni pääasiassa) äitiyden ja työelämän yhdistämisen haasteista. Mun mielestä on hirvittävän epäreilua, ettei uskalleta vaikkapa kertoa työpaikalla raskaudesta ennen kuin luvattu ylennys tai työsuhteen jatko on paperilla. Mutta ymmärrän kyllä, että nykyisellään naisen on melkein pakko niin tehdä, jos mielii jatkonsa saada.

Uusi Alku

Ja tyylikkäästi vastaan omaan kommenttiini vielä, että ainoa miinus, jonka olen itse saanut tuta on sairaan lapsen kanssa kotona vietetty aika. Oma lapsi on kuitenkin aina ollut silleensä terve, etten ole ollut mikään sarjasaikuttaja ja itse tuskin koskaan kipeänä. Silti oma syyllisyys jäädä pois kalvaa eikä sitä yhtään helpota, jos töissä puuskutetaan, että eikö se isä nyt voisi olla. Ei se oikein voi, jos se on työmatkalla Barcelonassa. Eli pikkulapsi aika taitaa olla se haastavin alalla kun alalla. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Haa! Kiitos ihan superisti tästä kommentista, tämä toi just sillä lailla uutta näkökulmaa koko keskusteluun, jota itse en ollut edes ajatellut. Mahtavaa.

Tuo on tosi jännä ilmiö, mutta sinällään ymmärrettävä (vaikka typerä), että ihmiset vaativat opettajalta tai lastenhoitajalta kokemuksia omien lapsien hoitamisesta. Siinä menee aika vahvasti puurot ja vellit sekaisin. Ei ortopediltäkään vaadita omakohtaista kokemusta jalkaleikkauksesta.

Kahvin parhaaksi

Sanotaan nyt ensin yksi asia, millä lapsen saaminen on jollain tavalla helpottanut mun työelämää: monissa sosiaalisissa tilanteissa pääsee henkisesti istumaan aikuisten pöytään, kun kertoo, että on kaksivuotias kotona tai että lapsi pitää hakea tarhasta. Lapset ovat myös keino verkostoitua tehokkaasti. Se on hyvä ihmiselle, joka ei esim. golffaa.

Näin pienen kanssa (ehkä tämä on vähän ylikorostunut juttu näin yksinhuoltajalla) on kuitenkin ollut pakko myöntää, että lapsi ottaa aika paljon sitä aikaa ja jaksamista, jonka muuten käyttäisi ainakin jonkin tasoiseen työntekoon. Palasin töihin vuosi sitten ja tämän vuoden aikana olen ollut väsyneempi ja kiireisempi, kuin olisin ollut ilman lasta mikä on johtanut hutilointiin ja ahdistukseen. Mulla ei ole yksinkertaisesti niin paljon aikaa työlle, kun haluaisin siihen käyttää. Välillä mös mietin, että miten ihmeessä selviäisin, jos en saisi omilta vanhemmiltani apua tai jos tekisin jotain muuta kuin toimistotyötä joustavassa ja hyväntahtoisessa organisaatiossa. Voin uskotella itselleni, että voisin periaatteessa tehdä mitä vaan kiireisen huippukonsultin töitä, mutta tosiasiassa en ehkä ihan oikeasti voisi. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, jo tämä kuukauden kokemus työelämässä on vahvistanut mulle tuon: aikuisten pöydässä istutaan. Samaan aikaan tämä on ihan mahtavaa, ja samalla tasa-arvoa vaativa pikku naikkeli mun korvassa huutelee, että on kyllä vähän epäreilua. Mutta tästä aiheesta saa kyllä paneelissa ammennettavaa, ihan sairaan hyvän pointin toit esille, kiitos!

Ja tuo, mitä sanoit alempana, on niin totta. Siksi musta olikin ihan asiallista, kun vaikka Hesari kertoi nyhtökauran keksijästä, että "hänellä on neljä lasta". Siis ihan oikeasti, se että jollain on neljä lasta himassa (oli hän nainen tai mies) on aika hc-yhdistelmä jossain huippuduunissa. Siinä pitää olla todella hyvät apuverkostot tai lasten/lapsien toinen vanhempi, joka hoitaa lapsia enemmän kuin itse.

CougarWoman
CougarWoman

En tiedä oliko sattumaa, mutta nykyistä duunia hakiessani 30-plussana, lähetin useamman työhakemuksen, johon en saanut koskaan vastausta. Nykyiseen duuniin hakiessani lisäsin viitekirjeeseen, että olen vapaaehtoisesti lapseton (don't blame the player, blame the game ja silleen). Minut kutsuttiin heti seuraavana päivänä haastatteluun, ja itse haastattelussa vielä palattiin tuohon mun vela-viitteeseen, ns. varmistettiin kautta rantain, etten ole lisääntymisaikeissa. (Mitä ei tietysti saisi edes kysyä haastattelussa...) 

Anni (Ei varmistettu)

Itsellä pian 2v tyttö ja täytyy kehua omaa työnantajaa sekä esimiestä, vuoden poissaolon jälkeen löytyi oma paikka ja mielenkiintoiset, jopa aiempaa haastavammat tehtävät. En tosin usko hetkeäkään että tehtävä olisi odottanut esim. 2v poissaolon jälkeen, tämän tiedostin jo pois jäädessäni. Sain jopa pitää paikkani YT-kierroksella vaikka olen potentiaalinen toiselle vanhempainvapaalle jäävä. Valitettavasti koen olevani etuoikeutettu ja yrityksessä jossa asiat ovat poikkeuksellisen hyvin, ystäviltä kuulee liian paljon päinvastaista esimerkkejä.

Kalla (Ei varmistettu)

Tärkeä aihe! Olen tällä hetkellä toisen lapsemme kanssa äitiyslomalla ja ilman vakityötä johon palata ja olen itseasiassa lähdössä opiskelemaan tämän äitiysloman jälkeen, mutta esikoisen kohdalla koin konkreettisesti että äitiys "hankaloitti" "uraani". Ura lainausmerkeissä sen vuoksi etten suinkaan ollut koulutustani vastaavassa työssä, mutta olin kuitenkin edennyt silloisessa työpaikassa esimiesasemaan ja kartuttanut tärkeää kokemusta johtamisesta jne. No, puolisen vuotta äitiyslomalle jäämisen jälkeen yrityksessä käynnistyi jälleen yt-neuvottelut sekä laaja organisaatiouudistus jonka seurauksena vanha tiimini lakkasi olemasta ja synnytettiin uusi, isompi tiimi, jonka lähiesimiehiksi haettiin kaksi henkilöä. Proseduurin mukaisesti hain tehtäviä äitiyslomalta käsin, joihin lopulta valittiin kaksi ikäistäni kundia. Siis tehtäviin, joihin myös liittoni lakimiehen mukaan mulla olisi ollut oikeus koska olin jäänyt ko. tehtävästä äitiyslomalle. En lopulta lähtenyt tästä edes vääntämään työnantajan kanssa, vaikka tosiaan liittooni otin suivaantuneena yhteyttä tuossa vaiheessa.
No varsin pian esikoisen 1-vee syntymäpäivän jälkeen irtisanouduin koko lafkasta (olin kuitenkin ajatellutkin että lapsen saanti olisi hyvä irtioton hetki tuosta työpaikasta) ja hakeuduin vähän lähemmäs omaa alaa osa-aikaisiin töihin (määräaikaisella sopimuksella, toki...).
Ollaan miehen kanssa mietitty paljon sitä, että vaikka kuinka paasattiin ja vannottiin että me tehdään asiat toisin ja tasa-arvoisesti ja mies jää ilman muuta myös kotiin lasten kanssa, niin todellisuus on ollut toista ihan vaan nykyisen työmarkkinatilanteen vuoksi. Mies on tehnyt pätkätöitä kohta 6 vuotta eikä oikein voi kieltäytyä kun seuraavaa pätkää tarjotaan, kun valitettavasti meidän toimeentulo riippuu siitä. Nyt juuri harkitaan irtiottoa tästä tilanteesta, jolloin mä pystyisin äitiysloman päätyttyä keskittymään opiskeluun ja mies jäisi ansiosidonnaisen turvin kotiin seuraavan työpätkän päättyessä. Kovin tuntuu houkuttelevalta mutta myös epävarmuudessaan karmaisevalta tämä idea :)
Tulipa pitkä kommentti! Pahoittelen sekavuutta ja mahdollisia virheitä, kirjoitan kännykällä..
Kiitos tosi kivasta blogista!

Kalla (Ei varmistettu)

..Pakko vielä jatkaa sen verran, että edelleen täysin pöyristyneenä mietin erästä kommenttia yhteen päälle 3-kymppiseen naiseen liittyen, joka oli ollut kahden lapsensa kanssa kuutisen vuotta kotona (ja siinä sivussa opiskellut mm. 2 maisterintutkintoa), tämä nainen siis haki työpaikkaa yhdessä firmasta ja (ei onneksi päättämässä asemassa oleva) 50+ setämies totesi että onhan se nyt aikamoinen "händikäppi" että on 6 vuoden aukko työhistoriassa. Varmaan arvomaailma vaikuttaa tähän roimasti, mutta itse näkisin että kyllä se kotonaolokin ja lasten kasvattaminen voi ihmiset kehittää ja siis puhumattakaan siitä että tänä henkilö oli opiskellut menestyksekkäästi koko ajan (asia johon en itse välttämättä tässä lapsia hoitaessaan kyllä pystyisi! :D)

NeilikkaOrvokkiOnerva (Ei varmistettu)

Hyvä aihe! Työskentelen itse asiantuntijatehtävissä, alalla, jossa vakinaiset työpaikat ovat kiven alla. Musta sä puhut täyttä asiaa siinä, että naiset, jotka haaveilevat lapsesta lähitulevaisuudessa, eivät hyppää epätyydyttävästä työstä määräaikaisuuteen tosta noin vain, erityisesti siis aloilla joilla työmarkkinatilanne on epävarma. Ja se on kyllä haaste mielekkään uran rakentamisen näkökulmasta. Vaikka tänä päivänä, ehkä ymmärretään myös se, että sitä työpaikkaa ei välttämättä ole odottamassa vakinaisesta työsuhteesta perhevapaille jääneellekään. Mutta onhan se turvallisempaa jäädä pois vakkariduunista kuitenkin edelleen.

Yksi pointti, mitä itse olen pohtinut nyt hoitovapaalta takaisin töihin palattuani, on hoitovapaalla oloon liitetty negatiivinen leima työelämän näkökulmasta. Miksi usein näin? Koen itse puhkuvani nyt töihin palattuani sellaista pulppuavaa intoa työntekoa kohtaan, mitä oli ehkä silloin joskus valmistumisen jälkeen ekoissa työpaikoissa. Tuntuu, että ideoita pulpahtelee ja motivaatio työntekoon sekä työn kehittämiseen on todella kova. Uskon, että työnantaja on saanut minusta tuottavamman työntekijän monessa suhteessa luovan tauon jälkeen. Myös päivittäinen työaika pysyy sovitussa (koska lapsi on haettava x aikaan), ja kyllä, uskon hoitavani työni tehokkaammin tästä johtuen. Aiemmin jäin helposti lörpöttelemään kahvihuoneeseen, koska pystyin jäämään helposti tekemään töitä vähän myöhempään.

Minut taas palkattiin nykyisen työantajani leipiin odottaessani esikoistani. Raskaus oli ihan alussa, itse asiassa tuleva esimieheni siellä haastattelutilanteessa oli toinen, joka sai koko raskaudesta tietää. Eka oli oma mieheni. Palkkasivatpa kuitenkin. Olin vasta ensimmäisellä haastattelukierroksella ja hakijoita oli muitakin, joten ihan perustellusti olisivat voineet feidata mut liudalla muita syitä, kuin raskaus.

Mainittakoon vielä, että usean haastattelukierroksen myllyssä ei ollut yhtäkään naista pöydän toisella puolella. Raskaudesta kyseltiin kohteliaasti ja symppiksesti jutustellen (ai onko ensimmäinen lapsi? Onnea! Oksettaako? Itselläni on 3 jne jne jne).

Kun nimet olivat paperissa, rohkenin kysymään, että kuinkas nyt näin. Vastaus oli, että jos lasten saanti ja raskaus olisivat joku ongelma, he eivät ikinä voisi palkata yhtäkään 18 - 50 -vuotiasta naista! Kysyivät kyllä vienosti, että miten kauan suunnittelin olevani perhevapailla, mutta se heille suotakoon.

Etätyöt, osittaiset hoitovapaat, piipahdukset lapsen hammastarkastuksessa kesken duunipäivän... Kaikki sopii.

Tämän viestin tarkoitus ei ollut kehuskella, kuinka he-le-ve-tin hyvä mä olen, kun mut haluttiin palkata raskaudesta huolimatta. Tämän viestin tarkoitus oli valaa uskoa ja toivoa teihin kaikkiin! Työelämä ei ole läpeensä paska, vaan ihania poikkeuksia löytyy.

Vierailija (Ei varmistettu)

Samankaltaisia kokemuksia.

Aloitin uudessa työpaikassa miesvaltaisella alalla isossa yksikössä toisella raskauskolmanneksella, työstä oli sovittu jo ennen raskautta. Johto onnitteli ja pienen selvittelyn jälkeen työsopimus jatkettiin koko poissaoloajalle (kuten kuuluukin), vaikka mistään vakipaikasta ei ollut tuossa vaiheessa kyse.

Ennen äitiyslomalle jäämistä minulle tarjottiin erittäin kiinnostavaa projektia (ja rahoitusta) äitiysloman aikana/jälkeen tehtäväksi, projektin aikataulun sain itse suunnilleen määrätä ja pääsyin lopulta tekemään sitä jonkin verran jo äitiyslomalta käsin.

Äitiysloman aikana minulle tarjottiin työpaikalta haluttua vastuutehtävää, jossa aloitin töihin palattuani.

Omalta osaltani tein selväksi, että olen palaamassa töihin noin vuoden kohdalla, enkä aio jättää uraani ja ryhtyä kestovaippayrittäjäksi tms.

Olisin varmasti saanut nuo tilaisuudet ilman äitiyslomaakin, mutta raskaus kyllä auttoi jonkin verran bondailemaan erään vaikutusvaltaisen äitihenkilön kanssa. Työpaikallani miehet pitävät paljon perhevapaita ja myös muita palkattomia vapaita pidetään paljon.

Vaikka äitiyslomahommat menivät hyvin, työn ja perheen yhteensovittaminen on hankalaa, sillä työajat ovat joustamattomat, etätyömahdollisuutta ei ole ja lyhennetty työaika olisi käytännössä hankala järjestää. Saman ongelman kanssa painii suuri osa miespuolisista työkavereista, joista suuri osa osallistuu hyvin aktiivisesti perhe-elämään. Usein kai muutos lähtee valkoisista heteromiehistä ja uskoisinkin, että tulevaisuudessa omalla alallani joustavuuden on pakko lisääntyä. Tällä hetkellä nimittäin iso osa parhaista kyvyistä sukupuoleen katsomatta kaipaa joustoa tilanteeseen ja varmasti miettii myös tulevia urasiirtojaan perheen näkökulmasta. Joustavammat työnantajat siis saavat merkittävän rekrytointivaltin.

Juristi80 (Ei varmistettu)

Olin kolme vuotta putkeen kotona vakityöstä, mutta pitkä hoitovapaa ei vaikuttanut uraan millään tavalla. Työtodistukseen kun ei saa kirjoittaa asiasta mitään, niin työpaikan vaihtaminen oli yhtä helppoa tai jopa helpompaa kuin muilla, koska CV:ssä oli pitkä työkokemus.

Viuhtiliini (Ei varmistettu)

Jäin juuri määräaikaisesta työsuhttesta äitiyslomalle ja työtodistukseeni oli kirjoitett, että olen loppusopimuksen äitiyslomalla. Vähän tätä kummastelin, mutten tajunnut tai osannut kyseenalaistaa, ettei näin pidä tehdä. Luin tämän kommentin ja kaivoin internetin syövereisyä tasa-arvovaltuutetun lausunnon asiasta ja pyysin entiseltä pomolta uuden työtodistuksen. Hän lupasi hoitaa asian heti kuntoon. Eli kiitos tästä!

äiti ja ihminen (Ei varmistettu)

Mä olen ollut saman työnantajan leivissä kymmenen vuotta. Edennyt tehtävissäni asiantuntijarooliin. Ja olin siis todella vankka asiantuntija 29 vuotiaana. Sitten jäin äitiyslomalle.

Palasin töihin kun esikoinen oli 1 v 1 kk. Mies hoiti vanhempainvapaalla hetken ja esikoinen meni päivähoitoon. Pääsin ihan ok:sti kiinni töihin, mutta jotenkin äitiysloma oli syönyt parasta terääni. Ehkä syynä oli synnytyksenjälkeinen masennus, joka ehkä oli päällä vielä silloin. Minulla oli kuitenkin vanha tuttu (nais)pomo, joka antoi runsaasti luottamusta. Sain 4 kk:n jälkeen sijaisuuden erittäin haastavaan hommaan. Hoidin homman ja heti sen jälkeen tulikin organisaatiomuutoksia ja pomo vaihtui. En kuullut pomosta kauheasti ja tuntui, että jäin sijaisuuden jälkeen ihan tuuliajolle.

Ja samalla tulin raskaaksi uudelleen. Kerroin monikkoraskaudesta (mies)pomolle n. raskauden puolenvälin tienoilla (heti kun se oli olosuhteiden puolesta turvallista). Sen jälkeen en juuri uudesta pomosta kuullut. Raskauden erityisyyden vuoksi olin väsynyt ja kaikkea muuta kuin oma itseni lähes koko raskausajan. Loppujen lopuksi jouduin jäämään sairaslomalle 6 viikkoa ennen äitiyslomaa. Pomosta kuului hyvin vähän.

Nyt kyllä jännittää mikä on kohtalo kun palaan töihin. Se tapahtunee jossain vaiheessa ensi vuotta. Mitä on työelämä kahden 1-vuotiaan ja 3-vuotiaan äitinä? Mä en siis halua jäädä pitkäksi aikaa himaan, en vaan viihdy. Mutta kyllähän se realismia on, että ei musta mitään mieletöntä uraohjusta seuraavan viiden-kymmenen vuoden aikana varmastikaan tule, sillä onhan noissa tekemistä. Vaikka mies todellakin tekee osansa! Toivottavasti motivoituneelle tekijälle löytyy edes jotain mielekästä...

none (Ei varmistettu)

Esikoisen saaminen aiheutti uralla pienen takapakin, Teen vaativaa asiantuntijatyötä, joka on firmassa sen verran oleellista että äitiysloman ajaksi tarvittiin sijainen. Päteviä ei keikkahommiin saa, joten palkattiin vakituinen, minua 10 v vanhempi ja kokeneempi. Kun vuoden poissaolon jälkeen palasin remmiin, pääosa mielenkiintoisista tehtävistä jäi "sijaiselle" ja minulle jäi lähinnä rutiinit. Toisaalta tämän ansiosta ei tarvinut stressata töistä, kun yöheräilyjen jälkeen pilkin työpöydän ääressä tai olin vuodessa puolentoista kk:n edestä kotona hoitamassa sairasta lasta tai itseäni (mies kyllä hoiti osansa lapsen sairauksista, mutta niitä sairaspäiviä riitti silti). Kun palaan toisen lapsen jälkeen töihin, olen ajatellut palata johonkin toiseen työpaikkaan.

Eevaxxx (Ei varmistettu)

Olen 26-vuotias työnhakija, ja naisrekrytoija on kysynyt suoraan minulta puhelimessa, olenko "perheellinen" tai onko minulla "edes poikaystävää" (ei ja ei!). Kysymys puhuukin puolestaan ja olen viime aikoina miettinyt, pitäisikö nämä tiedot ilmoittaa jo hakemuksessa, vaikka käsittääkseni lastenhankkimisesta ei saisi kysyä työtä hakiessa. Tällaiset kyselyt ärsyttävät, mutta jo jonkin aikaa työttömänä ollessa alan jo pikku hiljaa laskea rimaa ja miettiä miten saisin luontevasti kerrottua sen, että en ole hankkimassa lapsia vaan etsimässä tapaa elättää itseni.

Mulla on ihan samanlaisia kokemuksia. Oon 25-vuotias  ja oon myös joutunut vastaamaan tällaisiin kysymyksiin.. Sitten on myös ovelasti kyselty suunnitelmista parin vuoden sisään poikaystävän kanssa..  Musta on hirveetä, että edes joutuu miettimään miten näihin kysymyksiin vastaisi fiksusti ja ilman verenpaineen nousua, koska muakin ärsyttää todella paljon! 

Maura (Ei varmistettu)

Julkisuuteen pitäisi nostaa todellakin keskustelua siitä, että laki ei käytännössä suojaa perhevapaalta palanneen oikeuksia. Samaan työhön tai samantasoiseen työhön ei tod. ole paluuta, jos työnantaja ei halua. Äidit ostetaan ulos tai pakotetaan hyväksymään huonompi pesti. Kukapa uskaltaa omalla nimellään rettelöidä, kun ei tiedä tahriintuuko maine tai saako muualta töitä. Nämä väärinkäytökset on suljetuissa piireissä käytyjen keskustelujen mukaan yleisiä, mutta julkisuudessa vaiettuja. Tiedän ison yrityksen, jossa pienen ajan sisällä usean äidin oikeuksia rikottiin eikä sille voinut mikään taho oikein mitään, kun korkeinta johtoa myöten toiminta siunattiin.

Mammalomalla (Ei varmistettu)

Todella tärkeä ja mielenkiintoinen aihe!
Siirsin lastenhankkimista työkuvioiden vuoksi monilla vuosilla. Alani elää murrosta ja fuusiot pinten toimioiden kesken ovat tavallisia. Osuinkin juuri fuusioituviin firmoihin töihin. Uudessa organisaatiossa täytyi pystyä todistamaan oma osaaminen ja asiantuntijuus omaan erikoisosaamisalaan, ennenkuin uskalsi aloittaa lapsen toivomisen. Nyt kun työelämään palaaminen alkaa olla jälleen ajankohtaista, niin myönnän kyllä että jännittää. Saanko kiinnostavaa ja haasteellista tekemistä, vai heitetäänkö minut vain tuuraamaan sinne missä suurin pula tekijästä on. Olen ollut alalla pitkään, joten tunnen ihmisiä myös kaikkien kilpailijoiden riveistä. Valehtelisin jos väittäisin etteikö ruohon vihreys kiinnosta aidan toisella puolella.

katijto (Ei varmistettu) https://valaistin.wordpress.com

Mä olen aina tehnyt paljon töitä, vaikka olenkin vaihtanut työpaikkaa suht usein ja tunteella. Mutta kun nelikymppisyys alkoi kömpiä naamalle, eikä lasta monen vuoden yrityksestä huolimatta kuulunut, päätin tehdä tietoisen loikan heikoille hangille ainoana päämääränäni äitiys. Vaihdoin stressaavan vakityön määräaikaiseen. Vakityössä mua olisi odottanut ylennys, lisää hommia, lisää palkkaa, matkustelua ja mitähän vielä. Määräaikaisuus oli vuoden, palkka laski ja vastuukin väheni melkoisesti. Mutta se kannatti - tulin vihdoin raskaaksi. Määräaikainen työsuhteeni päättyi, kun äitiysvapaata oli päivä takana. Nyt, vanhempainvapaan viimeisiä henkosia vedellessä, on melko sekava olo. Toisaalta haluaisin olla kotona pikku palleroni kanssa ainakin vuoden loppuun, toisaalta ajatus töihinpaluusta hirvittää ja haluaisin työpaikan hetimulletähännnyt. Mutta saanko nelikymppisenä pienen lapsen äitinä mistään enää töitä? Tätä pohdin joka päivä. Seuraan keskustelua mielenkiinnolla!

X (Ei varmistettu)

Pitkä, mutta toivottavasti ei liian sekava sepustus. Tämä aihe saa aina verenpaineen nousemaan...

Olen ~30 ja ollut samalla työnantajalla vakisopimuksella yli 4 vuotta kolmessa eri asiantuntijatehtävässä, kun tulin raskaaksi. Viimeinen vuosi ennen raskautta oli hyvin vaativa ja tunteja tehtiin ylitöinä paljon. Olin ollut todella joustava, vaikka koin, että palkka ja titteli olivat alimitoitettuja todelliseen työnkuvaan nähden.

Kerroin raskaudesta esimiehelle, kun olin viikolla 20 ja samalla toivoin, että työnkuvaukseni päivitettäisiin vastaamaan todellisia tehtäviäni. Ajatuksenani oli, että tämä hieman ns. turvaisi selustaa työhön palatessa. Esimies onnitteli, mutta työnkuvan päivitys ei edennyt. Minulla oli paljon tehtäviä, joista vain minä olin vastuussa. Onnistunut tehtävien siirto mielessäni toivoin, että sijaisen rekrytointi ja perehdytys aloitettaisiin ajoissa. Tämäkään asia ei edennyt ja työni vain lisääntyivät, vaikka olin asiallisesti tuonut esiin etten voi raskaana ollessani jatkuvasti tehdä 10 tunnin työpäiviä.

2 kuukautta ennen äitiysloman alkamista ilmoitettiin organisaatiomuutoksesta. Esimieheni piti minulle "keskustelun", jossa kerrottiin että tehtäväni poistuu. Minua ei kuitenkaan irtisanottaisi tai sijoitettaisi uuteen organisaatioon. Olisin siis jatkossa "näkymätön" ja sijaista ei palkattaisi lainkaan.

Uuden organisaation ja positioiden julkaisun yhteydessä totesin, että työt minun tittelilläni kyllä poistuivat, mutta ne oli todellisuudessa vain siirretty uuden avoimen position tulevalle haltijalle - nimikkeellä, joka olisi kokoajan vastannut todellisuudessa tekemiäni tehtäviä ja vastuita. Vain esimies vaihtuisi. Näin saatiin suoraa rekryttyä vakituinen korvaaja eikä äitiyslomasijaista.

Kysyin esimieheltäni asiasta ja hän antoi ymmärtää, että tähän uuteen paikkaan haluttiin joku "todella kokenut" eikä edes kehottanut hakemaan paikkaa. Hain kuitenkin ja kävin uuden esimiehen haastattelussa. Haastattelu meni hyvin. Minähän käytännössä hain omaa työpaikkaani vain hieman suuremmilla vastuilla.

Kun valinta julkaistiin oli aivan äimistynyt. Minua ei valittu vaan valituksi tuli minua 2 vuotta nuorempi mies, jolla oli korkeintaan sama kokemustausta kuin minulla, mutta ei taustaa minun tehtävistäni tai ainakaan merkittävästi laajempaa kokemusta, kuten minun oli annettu ymmärtää. Hänellä ei myöskään ole vaadittua koulutusta vaan kesken jäänyt tutkinto, kun itse olen maisteri. Todellisuudessa syy valitsemattajättämiseeni ei siis voinut olla kokemus vaan lähestyvä äitiyslomani, vaikka olin hyvissä ajoin ilmoittanut palaavani takaisin vanhemmainvapaan loputtua. Palkanmaksun ulkopuolella olen siis alle vuoden.

Palautekeskustelussa HR vakuutteli, että palattuani minulle löytyy jotain, mutta samaan lauseeseen saatiin kuitenkin ympättyä myös kokemuksia hiekkalaatikoista. Raskauden vuoksi minulta siis evättiin sekä ylennys että palkankorotus. Joustaminen ilmeisedti toimii siis vain yhteen suuntaan.

Itselläni on perhe vasta suunnitteilla, ja olen näitä asioita pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa. Niin samaistun tuohon, että periaatteen tasolla sitä kannattaa heittäytymistä ja haasteisiin tarttumista, vaikka se tarkoittaisi määräaikaista työsuhdetta. Käytännössä kuitenkin pidän kiinni vakituisesta työsuhteestani nimenomaan mahdollisen perheenperustamisen varalta, vaikka tiedostankin, ettei vakiduunin tuoma turva ole mikään satavarma juttu. Silti jotenkin se siltä tuntuu. Viime syksynä hain yhtä mielenkiintoista määräaikaista duunia sillä mentaliteetilla, että jos tämän saan, lykätään perhesuunnitelmia ainakin parilla-kolmella vuodella. Ennen kyseisen työpaikan ilmaantumista näköpiiriin olin ajatellut, että lapsenhankinta olisi ajankohtaista vaikka jo seuraavana vuonna. No, en saanut duunia, joten nyt ollaan siinä onnellisessa tilanteessa, että perheenperustaminen onkin ajankohtaista. Oli kuitenkin selvää, etten halunnut tehdä kumpaakin samaan aikaan - vaihtaa duunia uran kannalta haastavampaan mutta epävarmempaan ja perustaa perhettä. Toki puolisollakin on merkitystä - jos oma kumppanini olisi vakiduunissa, ehkä tilanne olisi ollut ihan toinen. Aloittelevan yrittäjän kanssa kuitenkin ollaan päädytty siihen, että toisella meistä on oltava vakitulot, ja tällä hetkellä se olen minä. Oma vakiduunini tosin on kyllä ihan mielenkiintoinen ja tarjoaa haastetta, mikä on kans vaikuttanut tässä suunnittelemisessa. Haluaisin viedä pari projektia loppuun ennen kuin siirryn hetkeksi sivuun lapsen kanssa - ihan vain portfoliota ja CV:tä silmällä pitäen. Vaikka sitä toivoo, että voi sitten palata vastaavien projektien äärelle, niin jotenkin alitajuntaisesti pelkää, että palatessa koko organisaation läpi on myllertänyt YT-neuvottelut, ja minä oon yksin jäänyt kummittelemaan johonkin organisaation osaan, josta johtuneena tarjotaan nykyisen työnkuvan tilalle jotain "sinnepäin"-työnkuvaa. 

GSDAGDS (Ei varmistettu)

Täytän kesällä 30 ja olen ollut saman työnantajan palveluksessa vuodesta 2013.

Mun miespuoliset esimiehet ovat lähinnä kyselleet, että eikö jo kiinnostaisi hankkia lapsia, ja samalla tietysti olleet
vähän kateellisia lapsettoman ja vastuuttoman rennosta elämästä. Vaikka firma on tosi pieni, ja se että lähtisin
äitiyslomalle, olisi varmasti iso taloudellinen menetys, niin minutkin nähdään ihmisenä, eikä vain työntekijänä. Meillä on laskettu, että tulee ihan pirun paljon kalliimmaksi vaihtaa välillä duunareita kuin antaa löysiä niille kenet haluaa pitää. Siksipä me kaikki saadaan vähän normaalia parempaa palkkaa, voidaan ottaa lomaa kun siltä tuntuu, saadaan sanoa jos motivaatio on hukassa ja mennä vaikka etsimään sitä ja tehdä myös niitä lapsia tai lähteä vaikka aasian. Vaihtuvuus on todella pieni, mikä on mukavaa, koska ala on sellainen, että perehtyminen vie kauan ja kaikki toimii paremmin pitkäjänteisesti.

Toisaalta ymmärtäisin kyllä pienyrittäjän huolen tässä kuviossa, ja siksi me ollaan ainakin töissä puhuttu tosi avoimesti näistä asioista. En halua että yrittäjä joutuu murehtimaan, että millonhan tuokin lähtee lisääntymään, vaan olen sanonut suoraan, että lisääntyminen ei edelleenkään ole näköpiirissä.

Jos lähtisin nyt vaihtamaan duunipaikkaa, niin varmasti miettisin, miten minuun suhtaudutaan. Mutta en varmaan ehkä voisikaan vaihtaa paikaan, jossa henkilöstöön suhtaudutaan huonommin kuin nykyisessä. Hyvään on saanut tottua.

Tämä kaikki siis kahden miehen johtamassa firmassa miesvaltaisella, melko juntilla alalla.

MiiaK (Ei varmistettu)

Mulla oli pieni urakriisi päällä silloin kun sain tietää olevani raskaana. Olin 30-vuotias ja ollut seitsemän vuotta samassa työpaikassa, joista kuusi esimiesasemassa. Työ oli mielekästä ja sopivan haastavaa, mutta myös aikaavievää ja halusin elämältä muutakin kuin työntekoa. Olin henkisesti väsynyt ja työminäni koki riittämättömyyden tunnetta. Minua oli aiemmin pyydetty vaativampaan esimiesasemaan ja olin saanut sitä myös käytännössä kokeilla. Kokeilujakson päätteeksi kieltäydyin kunniasta, koska en ollut riittävän kiinnostunut uusista työtehtävistäni. Jatkoin vanhassa työssäni. Vielä äitiysvapaalle jäädessäni lähin esimieheni (mies, kaksi lasta ja esimiehenä naisvaltaisella alalla) kysyi enkö kuitenkin haluaisi ottaa vastaan ylennystä äitiysvapailta palatessani. Vastasin suoraan, että en, koska en edes tiennyt haluanko palata takaisin silloiseen työhöni. Kaipasin uusia tuulia ja mietin yhtenä vaihtoehtona opiskeluakin (minulla oli tässä vaiheessa jo yksi amk-tason tutkinto), mutta en vielä tiennyt mitä haluaisin opiskella. Ajattelin, että äitiys- ja vanhenpainvapaan päätteeksi olisi helppo siirtyä opiskelijaksi ja tietenkin samalla pienempituloiseksi. Suunnitelmani oli, että nauttisin äitiysvapaalla olosta ja lapsen kanssa kotona olemisesta ainakin 1,5-vuotta ja ehtisin sinä aikana saamaan opiskelupaikan.

Vauvavuosi ei kuitenkaan mennyt kuten suunnittelin. Vauva oli ihana, mutta kotona olo ei. Olin kadottanut itseni jo kauan ennen vauvan syntymää, mutta kotona vauvan kanssa ollessa olin aivan eksyksissä ajatusteni kanssa. Olin hajoamispisteessä. Työminä oli määrittänyt ja muuttanut minua niin paljon, että en osannut vaan olla ja nauttia vauva-ajasta. Päässäni pyöri jatkuva huonon omatunnon karuselli, jossa koin huonoa omaatuntoa siitä, että en saa mitään järkevää aikaiseksi vaativan vauvani kanssa ja toisaalta huono omatunto kolkutteli, koska en osannut vain olla ja nauttia vauvastani. Mietin myös koko ajan, että mitä hittoa oikein teen elämälläni äitiysvapaan jälkeen.

Ennen kuin vauvani oli edes vuottakaan istuin päivisin opiskelemassa alaani sivuavaa tutkintoa aikuiskoulutustuen varassa. Opiskelulta toivoin saavani selkeyttä tulevaisuuden suunnitelmiini työuran suhteen, uusia työkaluja ja uutta intoa alaani kohtaan sekä verkostoitumista. Vuoden opintojen jälkeen, muutama työharjoittelujakso takana ja tutkinto taskussa, palasin kaksijakoisin fiiliksin vanhaan työhöni. Olisin halunnut vaihtaa työpaikkaa, mutta alallani oli sillä hetkellä huono työtilanne ja omat ajatukseni työurani suhteen edelleen aivan sekaisin. Päätin, että haistelen työmarkkinoita ja haen mielenkiintoisia työtehtäviä heti, kun niitä ilmaantuu. Pari kuukautta työhön paluuni jälkeen työpaikallani alkoivat YT:t ja puolet työntekijöistä irtisanottiin. Sain pitää työpaikkani, mutta työtehtäväni muuttuivat vähemmän itseäni kiinnostavaan suuntaan. Meni muutama kuukausi YT:stä ja sain mielenkiintoisen, määräaikaisen työtarjouksen. Ensin kiitin ja kieltäydyin, koska en uskaltanut irtisanoutua ja heittäytyä määräaikaiseen työsuhteeseen. Jostain kuitenkin sain rohkeutta kysyä määräaikaisuuden ajaksi vapaata työstäni ja sainkin sen. Palattuani määräaikaisesta työprojektista vanhaan työpaikkaani olin vihdoin valmis tekemään päätöksen ja lopulta irtisanouduin ilman tietoa uudesta työpaikasta. Tätä en olisi voinnut tehdä, jos miehelläni ei olisi ollut vakituista työpaikkaa ja säännöllisiä tuloja. Enkä olisi ikimaailmassa edes ehdottanut tyhjänpäälle hyppäämistäni ja hänen mahdollista elatusvelvoitetta, ellen olis ollut aikaisemmin perheemme elättäjä hänen opiskellessaan toista tutkintoa ja vaihtaessa alaa.

Viisi kuukautta tuntemattomaan hypystäni sain työtarjouksen vakituiseen, osa-aikaiseen työsuhteeseen. Tarjous tuli kyseiseltä työnantajalta, jolle olin aiemmin tehnyt määräaikaisen työprojektin. Tätä ennen olin ehtinyt tietenkin hakea oman alani töitä ja saanut haastattelukutsun jokaiseen hakemaani paikkaan. Koska en ollut vielä saanut uutta työtä ja nykyisellä työnantajallani oli jo muutama kiinnostava työprojekti tiedossa minulle, otin työn vastaan. Haen edelleen kokoaikaista työtä alaltani ja työnantajani tietää sen. Se tavallaan kuului diiliin, kun otin työn vastaan. Vaikka pidän silmät auki uusille työtehtäville, niin kynnys vaihtaa on korkea, koska saan tehdä nykyisessä työssäni mielenkiintoisia projekteja ja laajentaa osaamistani. Nyt olen myös hakemassa opiskelemaan yamk-tutkintoa, joka olisi helppo suorittaa osa-aikaisessa työsuhteessa ja ruuhkavuosien keskellä. Raha on tiukassa, mutta oma sisäinen rauha on palannut ja se on kaikista arvokkainta. Voin myös nyt viettää enemmän aikaa lapseni kanssa, joka vielä tarvitsee minua, mutta samalla olla työelämässä. Uraa ehdin luoda ja ansaita parempaa palkaa myöhemminkin. Nyt pitäisi vielä saada rohkeutta toisen lapsen yrittämiseen :)

Kaiken tämän horinan taustalla on seuraavat oivallukset:
-Olen hyvä omassa ammatissani ja siksi minut halutaan erilaisiin työtehtäviin elämäntilanteestani huolimatta.
-Avoimuus omista haluistani ja suunnitelmistani työurani suhteen työpaikallani ja varsinkin lähimmälle esimiehelleni on hyvä asia. Se kertoo esimiehelleni, että luotan häneen ja arvostan häntä. Toisaalta esimieheni voi edistää uratoiveitani yrityksen sisällä sekä motivoida ja kannustaa minua. Hyvä, mutta tyytymätön työntekijä kun harvoin pysyy työpaikassaan.
-Hyvä työnanantaja ja esimies osaa katsoa asioita isommassa mittakaavassa sekä laajemmassa aikaperspektiivissä. Oma esimieheni onnitteli minua kerrottuani raskaudestani, kyseli vointiani ja taisi olla tulevasta lapsestani enemmän innoissaan kuin minä. Hän myös totesi, että minusta tulee vielä entistä parempi työntekijä äityden myötä, koska opin lapsen myötä entistä tehokkaammaksi. Teen samat työt lyhyemmässä ajassa, koska en voi enää jäädä samalla tavalla ylitöihin kuin aiemmin :)
-Tulen todennäköisesti olemaan työelämässä vielä vähintään 30 vuotta, joten ehdin nauttia ylenmääräisestä työnteosta ja kerryttää eläkesäästöjä vielä pikkulapsiajankin jälkeen.
-Usko itseesi, koska olet muiden silmissä parempi kuin omissasi. Sain valtavasti itseluottamusta siitä, että sain haastattelukutsun jokaiseen hakemaani työpaikkaan. Hakemuksia lähettäessäni olin ihan varma, että en pääse edes haastatteluun, koska olen pienen lapsen äiti. Se joka jää sairaan lapsen kanssa kotiin ja mahdollisesti vielä tulee pian uudestaan raskaaksi.
-Puhu toiveesi ääneen. Jos tunnet olevasi jumissa työelämässä ja et tiedä mitä tehdä, niin ehkä joku toinen osaa neuvoa oikean suunnan tai tietää haussa olevan, juuri sinulle sopivan työtehtävän.
-Älä ota työtäsi niin vakavasti. Se on kuitenkin vain työtä ja kotona odottaa se tärkein eli perhe ja ihmiset jotka rakastavat sinua ehdoitta.
-Uskalla heittäytyä ja luota siihen, että elämä kantaa. Niin klisee, mutta totta. Ei kuitenkaan tarkoita sitä, että itse ei tarvitse tehdä mitään. Heittäytyessä tuntemattomaan selviytymisvaistojen pitäisi herätä. Silloin alkaa automaattisesti tekemään isoja ja pieniä asioita oman tilanteensa parantamiseksi. Jopa vielä tarmokkaammin, kun on lapsi, josta pitää pitää itsensä lisäksi huolta. Jos se tilanne, mistä irtautuu on sietämätön, niin suunta ei voi olla kuin parempaan :)

Tästä aiheesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta äitiys ei ole mielestäni työelämässä ongelma, vaan enemminkin se vaihe, jossa tullaan äideiksi. Useimmat äidiksi ensi kertaa tulevat ovat yli 30-vuotiaita, opiskelunsa opiskelleita ja työelämässä vuosia viettäneitä. Ajatuksiin on tullut jo keski-iän väistämätön lähestyminen, paniikki mahdollisesta lapsen/-ien saamisesta sekä oman elämän merkityksestä työkiireiden keskellä. Pelko siitä, että lapset pysäyttävät urakehityksen oli itselläni lopulta enemmän sitä, että jos en enää haluakaan tehdä uraa. Mitä jos haluankin vain tehdä töitä sen verran, että saan omalta osaltani elätettyä perheeni? Mitä jos opinkin lapsen kanssa kotona ollessa nauttimaan niukemmasta arjesta, lopetan ainaisen (työ)suorittamisen ja itseni ylittämisen? Näin myös tavallaan kävi, osittain olosuhteidenkin pakosta. Toisaalta koen saaneeni mahdollisuuden kokeilla uusia työkuvioita ja etsiä omaa urapolkuani rauhassa, lapsi kainalossa. Jos saamme vielä toisen lapsen, niin silloin haluan, että mieheni voi valita kotona olemisen lapsien kanssa ja höllätä hieman työelämän otetta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei hitto, tässä kommentissa oli niin paljon asiaa, että pakko tehdä siitä muistiinpanot paneelia varten.

Etenkin tuo pointti, että "ongelma" ei ole pelkkä äitiys vaan myös tuo kolmenkympin ikä ja tietty vaihe uralla ja pohdinto, että mitä seuraavaksi. Kaikkea tätä olen hähmäisesti kelaillut, mutten ole osannut muodostaa siitä mielessäni järkevää yhteenvetoa. Tämä selkeytti paljon kiitos!

Tee ilmaiseksi, äiti! (Ei varmistettu)

Vaikea kysymys, ja kyllä, nimettömänä haluan tämän kirjoittaa.

Olen kohdannut nyt vanhempainvapaiden aikana sekä "te synnyttävät naiset"-syyllistämistä että aivan uuden ilmiön: "Tule tekemään meille ilmaiseksi kun olet hoitovapaalla!". News flahs: En ole hoitovapaalla, olen työtön työnhakija, joka heittää ajoittain keikkaa ja etsii jotain vakituisempaa. Verkostoituminen on toki ihan jees ja ammattitaidon ylläpito, mutta perustelu ontuu pahasti! Lapsia en kuitenkaan ota mukaan niille palkattomillekaan työkeikoille, eikä heille kukaan ole tarjonnut lastenhoitoa duunin ajaksi. Syö ammatillista itsetuntoa, että on toiminut omalla alallaan yli 10 vuotta, ja nyt koetaan hyväksi ideaksi pyytää ilmaista työtä vedoten lisääntymiseen. Teen toki hyväntekeväisyyttä ja erilaisia projekteja (kuten alan henki edellyttää), opiskelen lisää ja verkostoidun, mutta ilmaiseen työhön en tahtoisi jo ihan siitä syystä sitoutua, että aina voi ilmaantua palkallinen toimi.

Toinen kiinnostava ilmiö ovat äitiryhmittymät, joissa puhutaan työstä. Väitän, että viidestä äidistä kolme suunnittelee työnvaihtoa tai katselee jotakin muuta. Miksi näin? Mikä tässä mättää?

Juliaihminen
Juliaihminen

Tämä on niin totta. Mietin, että johtuuko se juuri siitä, että jengi on sinnitellyt siellä vakipestissä äitiyslomalle saakka ja sitten on ihan, että nyt vihdoin jotain uutta? Toisin sanoen: ihmiset kitkuttavat tylsässä duunipaikassa siksi, että pitää turvata vanhempainvapaat.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Minä sain juuri ennen vanhempainvapaan alkua siirron haastavampiin tehtäviin ja toteamuksen, että ei välissä pidetty vanhempainvapaa mitään haittaa, sillä tulet aikanaan kuitenkin takaisin työelämään. Lisäksi työnantajani politiikkana on maksaa palkka kuudelta ensimmäiseltä vanhempainvapaakuukaudelta, koska perheellistymistä halutaan tukea. Työajan sain järjestellä lapsen hakemisten ja viemisten mukaan, ja jos lapsen takia on pitänyt nopealla aikataululla sopia etä- tai vapaapäiviä, siitä ei ole ikinä nuristu (olen totaaliyksinhuoltaja, joten minulle tämä on ollut todella tärkeää).

Asiantuntija (Ei varmistettu)

Menestystä paneelikeskusteluun! Olen asiantuntijaorganisaatiossa vakituisessa työsuhteessa. Painoin pitkää päivää konsulttina useita vuosia ennen kuin jäin äitiyslomalle. Olinkin sitten 4+ vuotta putkeen kotona lapsien kanssa, koska tuntui jo etukäteen, että lasten hoitaminen tulee olemaan haasteellista työn ohella. Mieskin osallistuu arjen pyörittämiseen mutta itse kyllä huomattavasti enemmän huushollaan. Nyt palannut töihin tekemään lyhennettyä työviikkoa. Työpöydälläni ei ole projekteja näkynyt... Pomoni on pitänyt minulle 5 min kehityskeskustelun ja muuta ei ole sitten puhunutkaan. Toisin sanoen lyhennetty työaika on kirosana tässä paikassa, jossa välillä tuntuu, että pitäisi olla käytettävissä 24/7 mutta periksi en anna, ainakaan vielä... Ainakin lapset ja koti hoituvat tällä hetkellä :-) Eli periaatteessa asiat on hyvin mutta ei kuitenkaan...

Opintojen loppusuoralla (Ei varmistettu)

Täytän tänä vuonna 27 ja aloittelen nyt graduani - valmistuminen häämöttelee siis noin vuoden päässä. Kyllä oma asema työelämään siirtymisessä mietityttää ja ärsyttää jo nyt, tulenhan olemaan "parhaassa lapsentekoiässä" valmistuessani, ja itseasiassa kyllä toiveeni on lapset hankkia, sikäli kun se osoittautuu mahdolliseksi, mieluusti ennen 30 ikävuotta, monestakin syystä. Ahdistaa siis. Vaikka itse haluaisin hoitaa perheen puolella asiat niin, että vanhemmuuden "kustannukset" jaettaisiin tasan, sillä ei ole merkitystä työmarkkina-asemani kannalta. Minussa herättää vihaa se, ettei 6+6+6 -mallia saada vietyä eteenpäin esim nais- ja miesjärjestöjen yhteisvoimin - sehän palvelisi kummankin "puolen" asemaa. Väistämättä poliittiset päätökset AINA jättävät jotkut ihmiset pakkorakoon, mutta "pakotta" työ- ja perhe-elämän tasa-arvo ei selvästikään etene. Eikö tasa-arvoa ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia pidetäkään arvoina, joita halutaan vaalia ja edistää? Siltä tämänhetkinen valtakunnanpolitiikka tosiaankin näyttää, ja sekös jos mikä ottaa päähän.

Odetskaja (Ei varmistettu)

Tässä 6+6+6 keskustelussa todella suuren äänen ovat saaneet matalapalkka-alojen naiset. Tuntuu, että nyt Suomessa ei muita olekaan kuin siivoaja/osa-aika kaupankassavaimoja ja yritysjohtajamiehiä. Ymmärrän, että pienellä yhden hengen palkalla perhe ei pyöri eikä isän kotiin jääminen ja tämä kuusi-kuusi-kuusi ole kaikille optimaalinen ratkaisu. Ääntänsä kuuluviin eivät ole saaneet ne asiantuntijatehtävissä olevat perheet, joissa palkkaerot eivät ole niin isot. Miehen ja naisen palkkaero ei ole iso, mutta asenne on. Nainen jää kotiin, mies ei voi jäädä, häntä tarvitaan töissä, työpaikka ei voi olla ilman tuoretta isää. Joskus mietin, miten samasta organisaatiosta ja samanlaisista tehtävistä nainen voi jäädä kotiin ja olla helposti pois vuoden tai enemmänkin, mutta mies ei. Itse kannatan tuota pientä pakkoa, joilloin myös mies olisi enemmän potentiaalinen perhevapaiden pitäjä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Sinä sen sanoit. Etenkin, kun Suomessa on tutkimusten mukaan itse asiassa aika iso homogamia, eli ihmiset menevät naikkeliin saman koulutustason ihmisten kanssa: perheen sisäiset tuloerot eivät varmasti ole niin isot kuin väitetään. Kyllä tässä on arvot taustalla eikä pelkkä käytännöllisyys.

Pitää paikkansa että on tavallista avioitua saman koulutustason immeisen kanssa. Mutta se ei tarkoita sitä etteikö perheen sisäiset tuloerot voisi olla todella suuret. Itselläni on terveydenhuollon amk-koulutuks ja mieheni amk-insinööri. Mieheni tienaa 3x enemmän kuin minä, ja jokainen varmasti ymmärtää, ettei minulla ole tässä nykyisessä ammatissa mitään mahdollisuuksia päästä samoille ansioille vaikka olisin kuinka ahkera. Sama koulutustaso ei siis todellakaan tarkoita samaa palkkatasoa.

Täällä Lilyssä asiasta keskustelu tuntuu varatun ainoastaan hyväpalkkaisille yliopistokoulutuksen käyneille naisille, jotka suoraan sanottuna tuntuvat elävän kuplassa, jossa esimerkiksi sairaanhoitajat, lähihoitajat ja siivoojat ovat joku marginaaliryhmä jossain toisaalla.

Tuloeroista huolimatta kannatan tuota 6+6+6 mallia, mutta on todella naiivia väittää että perheet joissa on mies tienaa huomattavasti enemmän ovat jokin marginaaliryhmä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Koen kyllä, että asemani työmarkkinoilla on erilainen kuin samanikäisellä miehellä. Olen 25+ nainen ja nykyisessä työpaikassa kivunnut pikkuhiljaa ylöspäin viimeiset 3 vuotta :) Tänä aikana moni on jäänyt äitiyslomalle ja palannutkin sieltä. Osa on hypännyt sulavasti samaan hommaan, osa on oikeasti tipahtanut johonkin organisaatioitten väliseen rakoon palatessaan. Mutta tiedän myös että se on joskus vaan realiteetti, että ala tai yritys muuttuu paljonkin siinä 1-2 vuoden aikana mitä äidit on olleet poissa. Aina ei ole mahdollista tarjota samaa ja joskus äitiyslomalta palaajan kanssa mietitään pitempäänkin miten löytyisi sopiva työnantajaa ja työntekijää yksimielisesti miellyttävä ratkaisu. Koen että avoimuus on menestyksen alku ja loppu näissä asioissa. Jos ei ole samaa pestiä tarjolla palatessa, niin sitten otetaan se työn alle YHDESSÄ ja rakennetaan sitä yhdessä. Sen voi ottaa urallisen kehityksen kannalta tai sitten sen voi kokea loukkauksena omaa ammattitaitoa kohtaan, varmasti riippuu esimerkiksi lähiesimiehen asenteesta.

Usein töitä hakiessani tekisi mieli kirjoittaa hakemukseen edes jotenkin kauttarantain että olen sinkku, eikä toiveita, haaveita tai suunnitelmia perheen perustamiseksi ole vielä ainakaan 5 vuoteen. Jo se, että tästä tekisi mieli mainita ja uskoisin sen parantavan asemaani työnhaussa on mun mielestä äärettömän huolestuttavaa.

Ihan aiheeseen liittymättä, olen huomannut myös kääntöpuolen tässä. Yksi aiempi pomoni laittoi minulle aina iltahommat ja helpommin kaikkea ekstraa, koska "eihän sinulla ole ketään kotona tai päiväkodin pihalla odottamassa". Silloin ihan aidosti loukkaannuin tuosta. Minun sosiaalisen elämän ei katsottu olevan yhtä arvokasta.

CougarWoman
CougarWoman

Usein töitä hakiessani tekisi mieli kirjoittaa hakemukseen edes jotenkin kauttarantain että olen sinkku, eikä toiveita, haaveita tai suunnitelmia perheen perustamiseksi ole vielä ainakaan 5 vuoteen. Jo se, että tästä tekisi mieli mainita ja uskoisin sen parantavan asemaani työnhaussa on mun mielestä äärettömän huolestuttavaa.

Tämä. Mua v*tuttaa vieläkin, että "jouduin" kirjoittamaan hakemukseeni vela-statukseni. 

Ihan aiheeseen liittymättä, olen huomannut myös kääntöpuolen tässä. Yksi aiempi pomoni laittoi minulle aina iltahommat ja helpommin kaikkea ekstraa, koska "eihän sinulla ole ketään kotona tai päiväkodin pihalla odottamassa". Silloin ihan aidosti loukkaannuin tuosta. Minun sosiaalisen elämän ei katsottu olevan yhtä arvokasta.

Meillä vähän sama juttu lomien kanssa. Koska olen ainoa meidän osaston lapseton, ja meillä ei ole vakituisia loma-aikoja, mun tavallaan oletetaan pitävän lomat aina koulujen lomien ulkopuolella, koska meidän osastolta voi periaatteessa olla vain yksi kerrallaan lomalla. 

Nekkutyttoe (Ei varmistettu)

Täällä olikin jo paljon mielenkiintoisia kommentteja :) Omalla kohdallani lapsentekohaaveet vaikuttivat niin, että en hakenut uusiin (mahdollisesti nykyistä mielenkiintoisempiin) töihin koska nykyisessä työpaikassani molemmat lähiesimiehet suhtautuivat niin kannustavasti lasten hankkimiseen. Molemmat ovat vieläpä miespuolisia :) Oli tosi mukavaa kertoa raskausuutiset töissä kun tiesi, että molemmat tulevat olemaan iloisia puolestani. Pomo jopa totesi, että hän näki kyllä minusta jo kolme vuotta sitten työhaastattelussa että tuo jää jossain vaiheessa äitiyslomalle mutta se ei vaikuttanut valintaan. Omalla alallani näin positiivinen suhtautuminen ei ole yleistä.

Raskausaikana minulle olisi tarjoutunut parikin tosi hyvän kuuloista työmahista, mutta jätin hakematta koska en uskaltanut ottaa riskiä.

marjaraj (Ei varmistettu)

Olen 33-vuotias ja esikoinen syntyy kesäkuussa. Nykyiseen työhöni olen siirtynyt aika tarkkaan kaksi vuotta sitten, tätä edeltäneessä työpaikassa olin neljä vuotta ja taas sitä ennen opiskelin pari vuotta töiden välissä. Viimeiset 10 vuotta olen kai ollut "kriittisessä lapsentekoiässä".

Omien kokemusteni ja tuntemusteni mukaan en ole koskaan tullut kohdelluksi eri tavalla kuin esim. miespuoliset kolleegani; en suuntaan enkä toiseen.

Nykyisellä työpaikallani kerroin raskaudesta heti ensimmäisen ultran jälkeen omalle esimiehelleni ja hänen esimiehelleen. Työpaikallani oli tiedossa organisaatiomuutos muutaman kuukauden sisällä ja halusin antaa työnantajalle pelivaraa valmistautua poissaolooni. Organisaatiomuutoksen myötä olen kuitenkin päässyt täsmälleen sellaisiin tehtäviin ja vastuisiin, joita olin toivonut; raskaudella ja tulevalla vanhempainvapaalla ei ollut tähän mitään vaikutusta.

Jos asiat sujuvat suunnitellusti, palaan töihin ensi vuoden alussa ja puolisoni jää vuorostaan kotiin. Paluustani on jo työpaikalla puhuttu ja esimieheni on sanonut, että hän voisi mielellään ottaa minut tilalleen nykyisiin tehtäviinsä ja siirtyä itse tekemään jotain muuta. Tämän toteutumisen toki näkee sitten, kun oikeasti palaan töihin, mutta ei minulla tällä hetkellä ole mitään syytä epäillä, etteikö näin tapahtuisi. Varmasti tämä on kiinni myös esimiehestä; omani on sen tyylinen, että nauttii muutoksesta ja häntä kiinnostavat myös näköpiirissä olevat kansainväliset vastuut. Hänenkin suunnitelmiinsa siis varmasti sopisi oikein hyvin se, että palaan ns. hänen paikalleen.

Saman keskustelun aikana esimieheni sanoi myös, että jos poissaolon aikana kävisikin niin, että totean vanhempainvapaan olevan unelmieni täyttymys, voin koska tahansa ilmoittaa - kyllä, ilmoittaa - etten olekaan vielä tulossa takaisin töihin. Hän on hyvin vahvasti sitä mieltä, että yrityselämässä muutama vuosi sinne tai tänne ei ratkaise mitään. Itse en ole aivan samaa mieltä - enimmäkseen siksi, että olen nähnyt paljonko asiat ehtivät muuttua parinkin vuoden aikana ainakin omalla alallani -, mutta oli silti ihan valtavan hienoa kuulla tällainen kommentti ja mielipide.

Päätellen yleisestä/yhteiskunnallisesta keskustelusta, olen varmaankin hyvin onnellisessa asemassa, kun omien ja lähipiirini kokemusten perusteella voin olla aika vilpittömästi sitä mieltä, että lapset eivät vaikuta urakehitykseen. Kai tässä on osittain tuurikin kyseessä? Onko mikään ala kategorisesti (potentiaalisia) äitejä syrjivä tai heihin neutraalisti suhtautuva vai onko enemmän kyse yrityskohtaisesta suhtautumisesta? En todellakaan tiedä.

On minulla toki esimerkki poikkeuksestakin. Yhden kerran minulta on työhaastattelussa kysytty, aionko hankkia lapsia seuraavan viiden vuoden aikana. Vastasin, että en tiedä, enkä silloin tiennytkään. Olisin senkin paikan saanut, mutta tämä kysymys "allergisoi" sen verran, että en tarjoukseen tarttunut. Pidän työnantajista, jotka pelaavat sääntöjen mukaan ja ovat eettisiä alusta lähtien - kysymystä ei olisi lähtökohtaisesti sopinut esittää. Hain kyseistä työpaikkaa, koska työnantaja oli profiililtaan aivan erilainen kuin silloinen työnantajani. Työtehtävät itsessään eivät olisi olleet kovinkaan erilaisia. En osaa sanoa, olisinko saanut työtarjouksen, jos vastaukseni olisi esimerkiksi ollut, että toivon saavani lapsen tai lapsia seuraavan viiden vuoden aikana. Mutta kuten totesin, minulle tämä tapaus on se poikkeus - ei se, että minua kohdeltaisiin tasapuolisesti mahdollisesta lastensaamisesta huolimatta.

SaaraCecilia

Minulla ei ole muuta sanottavaa itse kysymykseesi kuin se, että alallani varsinkin julkisella puolella moni pääsee ns. ovesta sisään äitiyslomasijaisuuden tai vuorotteluvapaan (jolla varmasti on moni mieskin!) myötä. Näin ollen ainakin vastavalmistuneille äitiyslomabisnekset antavat loistavan mahdollisuuden kerryttää työkokemusta, kun vakkariduuneihin sitä aina vaaditaan. Tätä nyt on tietysti jossain määrin arveluttavaa pitää positiivisena seikkana, mutta voi sen sellaisenakin nähdä. Toiseksi on sanottava, että mikäli ihan pieneen yritykseen menisin töihin, niin tuntisin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että aiheutan niin suuren menoerän työnantajalleni, ellei firman tuottavuus sitten olisi todella hyvä. Sairasta tiedän, mutta sellainen on tämä kallis mieleni.

Aiheen vierestä on sitten sanottavaa ja paljon. Olen jo pidempään hämmästellyt ihmisten ainaista pelkoa tehdä yhtään mitään tavallisuudesta poikkeavaa siksi, että sitten voi mennä työsuunnitelmat pilalle ja samanaikaisesti LinkedIniä myöten jaetaan kirjoituksia, joiden ydinsanoma on, ettei kukaan kuolinvuoteellaan murehdi yhtäkään tekemätöntä työtehtävää. Oliko se työ nyt elämän päämäärä ja tarkoitus vai eikö? Leipä tarvitaan pöytään, mutta toistaiseksi sen saa Suomessa pöydälleen ihan jokainen, vaikka toki nykyinen sosiaalitukijärjestelmä on hyvin raskastekoinen ja toivoisin, ettei yksikään ihminen joutuisi asemaan, jossa ei saa halutessaan tehdä töitä. 

Työskentelen asiantuntijatehtävissä historiallisesti miesvaltaisella alalla, jossa kuitenkin vähintään viimeisen kymmenen vuoden ajan yliopistossa aloittaneiden uusien opiskelijoiden sukupuolijakauma on 70 % naisia ja 30 % miehiä. Tämän kehityksen on muutettava työkulttuuria alalla johonkin suuntaan ja itse asiassa Ruotsissa vastaavan alan isossa yrityksessä on asetettu entry-level työntekijöille 50% ja 50 % kiintiöt, millä yritetään saada enemmän miesasiantuntijoita taloon, sillä heitä valmistuu koko ajan vähemmän. 

Tällä taustalla en ole kertaakaan elämässäni edes ajatellut, että vauvabisnekset asettuisivat jotenkin työsuunnitelmieni eteen. En ole myöskään ikinä ajatellut, että lasikatto tulee minulla urakehityksessä vastaan, vaikka alan yksityisen puolen työnantajien johtoporras on hyvin miesvoittoista. Toisaalta julkisella puolella suurissa asiantuntijan saappaissa on paljon naisia. Tämä on tietysti monen tekijän summa, eikä ollut edes tämän blogipostauksen aiheena. Haluan edetä urallani mahdollisimman pitkälle, mutta suurin unelmani on silti oma hyvinvoiva perhe. Tästä syystä en ehkä myöskään osaa liiemmelti edes pelätä sitä, että lasten teko pysäyttäisi urakehityksen.

Ylipäätään minun on vaikea ymmärtää sitä suurta pelkoa, mikä naisilla liittyy omaan sukupuoleen, ikään ja työllistymiseen. Varmasti johtuu myös siitä, etten tunne henkilökohtaisesti ketään, jolle olisi käynyt ns. huonosti. Toisaalta sellaiset ystäväni, jotka murehtivat sitä oikeaa aikaa lasten hankkimiseen tai vaikutuksia etenemiseen työuralla, ovat myös niitä, joiden mielestä olin jonkin verran hullu, kun palautin graduni ja lähdin toteuttamaan pitkäaikaista haavettani useamman kuukauden reppureissaamisesta ilman tietoa työpaikasta reissun jälkeen. Minullahan ei ollut edes käynyt mielessä, että olisin joutunut reissun jälkeen työttömäksi, vaikka niin siinä sitten kävi ja puoli vuotta reissun jälkeen sain etsiä sitä oikeaa. Sen jälkeen työllistyin ja nyt olen jo hyvässä asemassa, vaikka olin yli vuoden suoraan valmistumisen jälkeen tekemässä joidenkin mielestä kyseenalaisia hommia.

Uraan liittyvä pelko on kuitenkin läsnä myös silloin, kun ihminen esimerkiksi ajattelee, että pitäisikö vaan irtisanoutua ja lähteä vuodeksi hiihto-opettajaksi Japaniin. Moni ei uskaltaisi tehdä moista päätöstä ajatellen, ettei palattuaan sitten kuitenkaan enää työllistyisi. Jossain määrin näen tämän siis niin, että minkäänlaisia riskejä ei uskalleta uran suhteen ylipäätään ottaa, koska siinä voi käydä huonosti ja että tämä kysymys ei koske vain perheenlisäystä suunnittelevia. Elämässä käy välillä hyvin ja välillä huonosti ja jossain määrin se on siedettävä. Tietysti minulla ei ole omia lapsia elätettävänä tai asuntolainaa niskassa hengittämässä, joten en myös osaa pelätä kenenkään puolesta tai näe uhkakuvia velkavankeudesta. Tässä suhteessa lasten hankinta tai asuntolainan otto varmasti muokkaavat itse kunkin riskinottokykyä.

Suomessa ja maailmalla kaiken aikaa työntekijät menettävät kuitenkin työpaikkojaan ja urasuunnitelmiaan siksi, että ala esimerkiksi katoaa, koneistuu tai menettää julkisen rahoituksensa (kuten kävi taannoin esimerkiksi monien kehitysapua tekevien työpaikoille hallituksen leikkausten takia). Ihmiset hyväksyvät jossain määrin tällaiset skenaariot force majeure - tilanteina, mutta perhettä perustettaessa halutaan varmistaa selusta kaikin mahdollisin tavoin. Onko se sitten niin, että lapsia hankkiessa ei vaan haluta jättää mitään sattuman varaan, vaikka mitä tahansa voi milloin tahansa tapahtua?

 

Jullellson (Ei varmistettu)

Kiitos tästä kommentista, SaaraCecilia!

Itse olen myös hieman alkanut kummaksumaan tätä joukkohysteriaa, joka naiseuteen, raskauteen ja äidiksi tulemiseen sekä sitä kautta työpaikan (sekä, luoja paratkoon, eläkkeiden) mahdolliseen menettämiseen liitetään. Aluksi elin mukana tässä kuvitelmassa, että sukupuoleni takia olen nyt vain tuomittu kärsimään pienempipalkkaisissa töissä, joihin en edes lapsia saatuani pääse.

Olen kuitenkin hankkinut maisteristason koulutuksen, valmistunut 25-vuotiaana (monenmoista vuosikymmentä aikaa tienata eläkettä) ja tällä hetkellä vuosipalkkani on aivan käsittämätön - kiitos kahden setämiehen kannustuksen ja avun, tienaan nyt noin kolme kertaa enemmän kuin aikaisemmassa maisteritason työssäni. Enkä ole ollut päivääkään työtön - jälleen yksi joukkohysterian idättämä pelko, joka varsinkin yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloilla on miltei pakollinen murheen aihe. Eli kaikki pelkoni ovat tähän asti olleet turhia - miksi siis stressaisin lasten hankkimistakin tunnollisesti jo monta vuotta etukäteen?

Loppuun vielä disclaimer: ymmärrän, että kaikilla asiat eivät ole samoin kuin minulla. Oma äitini on joutunut kärsimään harmilloisen paljon työttömyydestä elämänsä aikana. Hän on myös hoitanut minua ja sisaruksiani pitkään kotona, mikä on vaikuttanut eläkkeen muodostumiseen. Haluan vain peräänkuuluttaa sitä, ettei mielestäni ole kivaa ajatella lisääntymistä ja perheen perustamista vain tulevaisuudessa häämöttävänä hidasteena ja uhkakuvana. Mitä enemmän uhkakuvia ja ahdistusta mallaillee, sitä synkemältä tulevaisuus tuppaa näyttämään.

Lapseton (vielä) (Ei varmistettu)

Ärsyynnyn usein kun perheelliset väittävät, että lasten myötä työteho kasvaa ja tekee samat asiat lyhyemmillä tunneille. Varmasti se joillakin on niin. Itse olen lapseton ja en todellakaan notku kahvilla juoruamassa ja usein lounaatkin vietän yhteistyökumppaneiden kanssa työasioita samalla läpikäyden. En todella tiedä mistä tässä voisi vielä tehostaa, jos joskus lapsia tulee.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oon myös samaa mieltä siitä, että lapsellisia ja lapsettomia ei pitäisi vertailla tässä asiassa.

MiiaK (Ei varmistettu)

Erittäin hyvä pointti! Jätin jo aiemmin tänne pitkän sepustuksen, jossa sivusin työtehon lisääntymistä lapsien myötä, silloisen esimieheni kommentin muodossa. Jätin kuitenkin kirjoittamatta, että olin jo ennen lapseni syntymää erittäin tehokas ja aikaansaava työssäni. Esimieheni kommentti tehokkuuteni lisääntymisestä huvitti, koska mietin laillasi, että miten voisin muka olla vielä tehokkaampi.

Tavallaan esimieheni oli kuitenkin oikeassa. Palattuani töihin en jäänyt enää virallisen työajan jälkeen vielä hetkeksi viilaaman työjuttuja täydellisiksi (jos ne nyt ikinä pystyivät olemaan täydellisiä) vaan lopetin "onko se nyt hyvä näin"-jahkailun sekä viilailun, koska lapsi oli haettava hoidosta tiettyyn kellonaikaan mennessä. Delegoin myös entistä enemmän sellaisia työtehtäviä alaisilleni, joita juuri minun ei ollut välttämätöntä tehdä. Sain tehostettua omaa ajankäyttöäni.

Katrianni (Ei varmistettu)

Kommentoin nyt vähän ohi kysymyksen. Allekirjoitan täysin tekstisi ja toivon todella tasa-arvoistumista työelämään. Kuitenkin minulla nousee niskakarvat pystyyn, kun kuulen puheenvuoroja tyyliin "kyllä äitejä pitäisi palkata projektien vetäjäksi, koska kotiäitys opettaa priorisoimaan ja aikatauluttamaan". Wtf? Käsittämätön ajatus mielestäni, että johonkin tehtävään valittaisiin sellaisen kokemuksen perusteella, joka ei todellisuudessa ole kokemusta vastaavista tehtävistä. Samalla myös syrjittäisiin lapsettomia ja niitä vanhempia, jotka eivät ole hoitaneet lapsiaan pidempiä aikoja kotona (lienee useissa tapauksissa kiertoilmaisu isälle). Ehkä mun puistatus tällaista ajattelua kohtaan johtuu myös siitä, että inhoan äitiydessä juuri tuota jatkuvaa priorisointia ja aikataulujen suunnittelua. Eli kun 8 kk päästä palaan työelämään oltuani kotona vajaat pari vuotta kaksosten kanssa en todellakaan halua vetovastuuta mistään projektista. Enkä edes koe pätevöityneeni kotiäitinä projektipälliköksi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, mäkin olen tyytyväinen siihen, etten palannut heti mihinkään megaprojektin vetäjäksi, vaikka juurikin tällaisesta hissuttelevasta asenteesta Kauppalehdessä tänään juuri konsultti varoitti.

Mutta en kyllä lähtisi työhakemusta rustaamaan siten, että "koska olen äiti, olen erittäin pätevä tähän työhön". :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä olen 22-vuotias opiskelija, ja haluan nostaa esille julkisen keskustelun sävyn vaikutuksen yksilöihin. Valmistuminen häämöttää parin vuoden päässä, ja koska opiskelen yleisesti melko hyvin työllistävällä alaa, realistinen toiveeni on vakituinen paikka mahdollisimman pian. Lapset ei kuulu lähivuosien suunnitelmiin, mutta mahdollisesti toivoisin niitä - sitten joskus, you know... Tää jatkuva puhe äitiyslomien kalleudesta vanhempien niskaan saa mut kuitenkin pohtimaan, onko mulla ylipäänsä oikeutta alkaa lastentekoon heti vakipaikan saatuani. Tuntuu kauhealta aiheuttaa työnantajalle valtavia kustannuksia vain sen takia että minä haluan lisääntyä. Olen lukenut niin monta artikkelia pienyrittäjien tuskasta ja äitiyslomien aiheuttamista konkursseista, että odotan jo kauhulla sitä mahdollista päivää joskus 10 vuoden päästä kun joudun ilmoittamaan olevani raskaana.

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi ei! Sä olet niin oikeassa. Ja se on just tämän asian ydin. Yksittäisen ihmisen ei todellakaan kuuluisi kokea huonoa omaatuntoa tästä aiheesta, tämä pitäisi muuttaa rakenteellisesti.

MamaHoo (Ei varmistettu)

Palasin myös kuukausi sitten takaisin töihin, keskelle yt-neuvotteluita. Lapseni oli 10kk ikäinen ja henkisesti olin jo valmistunut irtisanomiseen, äiti-ihminen kun olin. Sain vinkkejä, miten nyt kannattaisi jäädä kotiin, jotta olisin turvassa irtisanomiselta. Pakko sanoa, että hyvä kun pidin omasta ajatuksestani kiinni. Sain säilyttää tehtäväni, sain enemmän vastuuta ja ylennyksen. Nuo kolleegat, jotka ovat nyt vapailla tullaan irtisanomaan heti, kun se on laillisesti mahdollista.

Työnantajalle iso kiitos, mutta lapsettomat kollegat ovat oma luku erikseen, savustuksen ja syrjinnän makua on jo kuukauden jälkeen havaittavissa. Enkä edes puhu lapsestani kahvipöytäkeskusteluissa.

Vierailija (Ei varmistettu)

En usko että lasten hankinta on haitannut uraani mitenkään. Tietenkin jos olisi erityisen uraorientoitunut, voisi ilman lapsia olla ns. paremmassa työssä. Itse kuitenkin arvostan vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa joten minulle sopii hyvin ihan ok työ ihan ok palkalla ja joustavilla työajoilla. Päivääkään en ole työttömänä ollut ja koulutusta vastaavassa työssä olen ollut valmistumisesta lähtien jo kohta 15 vuotta.

FromKaren
Ihana Päivä

Työnantajan näkökulmasta vanhemmuuden kustannukset pitäisi ehdottomasti maksaa verovaroin, ei työnantajan pussista. Siis nyt puhun yksityisestä yrityksestä, en julkisesta toimijasta. Koska siis kuluja on, vaikka usein väitetään ettei ole ja ne kulut eivät tule äitiysloman palkasta (koska sen voi lähes täytenä hakea Kelalta) vaan lomarahoista ja siitä, että samaan aikaan pidetään kahta samapalkkaista henkilöä töissä

Eli otetaan kuvitteellinen tilanne, jossa äitiyslomalle lähtevä tienää 3500€/kk. Tähän päälle tukevat työnantajakulut (+ esim. työterveys), jolloin kustannustyönantajalle on karkeasti 1.3 kertoimella eli kustannus työnantajalle on 4550€/kk.  Etenkin asiantuntijatöissä (tästä oma kokemus) sijainen on palkattava siten, että lähtevä voi kouluttaa henkilön tehtäviin. Tähän menee yleensä 1kk (osa työnantajista pyrkii selviämään 2 viikolla, mutta tämä on epäreilua lähtijälle että tuuraajalle, koska todennäköisesti tarkistuspuheluita tehdään äitiyslomalla olevalle ja toinen kamppailee saadakseen hommista kiinni kun vakkari on lähtenyt). Sanotaan, että sijainen saa saman verran palkkaa -> ensimmäinen ylimääräinen kustannus työnantajalle: 4450€/kk ajalta, jolloin sijainen ja vakkari työskentelevät samaan aikaan. Noh tämä on pientä, mutta seuraavaksi tulevat lomarahat. Sanotaan, että työntekijä lähtee vapaalle syksyllä. Seuraavana vuonna hänellä on ihan normaalit lomat, jos ollut pidempään talossa on loma 4vk + 1vk eli yhteensä viisi viikkoa. Tästä tulee kustannusta 6562,5€ - siis kaikkien muiden työntekijöiden palkkojen päälle, henkilöstä joka ei ole työskennellyt kyseisenä vuotena pätkääkään. Jos työntekijä on neuvotellut itselleen pidemmät lomat, kasvaa lomien kustannus samassa suhteessa. 

Kokonaiskustannus yhdestä työntekijästä on siis hieman yli 10 000€. Noh tämä ei tietenkään ole ongelma kaikissa yrityksissä (etenkään niissä, jotka tekevät hyvää tulosta eli viivan yli jää rahaa) ja voi tuntua pikkusummalta, mutta miettikääpä naisvaltaista alaa, jossa useampi nainen on samaan aikaan poissa...Olen kuullut yrityksistä, joissa on 20 hengen toimistosta 5 naista on samaan aikaan poissa. Se on 50 000€ paukku (enemmän/vähemmän riippuen palkasta) työnantajalle noin 12kk aikana. Ja se on jo hurjasti rahaa! Miettikääpä jos kyse on yrityksestä, joka jo valmiiksi tekee +-0-tulosta (eli siis saa palkat maksettua, mutta tulosta eli rahaa ei jää kovinkaan paljon käteen...joka on muuten aika yleistä nyt kun taloudella menee huonosti). Tällöin yritys joutuu ottamaan lainaa maksaakseen nuo kustannukset, irtisanomaan ihmisiä tai karsimaan kustannuksia. Tästä syystä muuten myös se yrityksen tekemä voitto on tärkeää, vaikka sitäkin olen kuullut, että ihmiset eivät ymmärrä miksi yrityksen pitää tehdä voittoa..mutta tämä on nyt aiiivan oma keskustelunsa. 

Keskustelu naisten asemasta ja äitiyden vaikutuksesta on tosi tärkeetä, mutta siihen pitää ottaa myös yritysmaailman realiteetit mukaan. Ja nämä realiteetit eivät muutu jos politiikkaa ei muuteta. Muutos ei lähde vain yrityksistä ja pomoista, sillä yrityksen täytyy huolehtia jatkuvuudesta (= täytyy tehdä tulosta) ja siitä, että työntekijällä on ylipäätään paikka johon palata vanhempainvapaan jälkeen (eli siis yritys on maksukykyinen ja pystyy toimimaan).  Ruotsissahan tämä on ratkaisu niin, että kustannukset tulevat verovaroin katetuksi. En itse ymmärrä miten Suomessa ei päästä samaan tilanteeseen ( = miesvaltaiset ay-liitot vastustavat). 

Tämä sanottuna en ole koskaan, ikinä ollut palkkaamatta parasta henkilöä "vaikka" tämä olisi "lapsentekoiässä" oleva nainen. En koskaan.  

Pages

Kommentoi