Onko pakko katsoa surullisia elokuvia?

Juliaihminen

Mulla on ongelma. Mä en enää jaksa katsoa elokuvia, joista tulee paha mieli. Tai edes sellaisia, joissa piilee riski siihen, että niistä jää surullinen olo. Tai oikeastaan mä en ole lähiaikoina halunnut katsoa mitään, mikä kertoo hirveistä ihmiskohtaloista tai edes sellaisia, missä on ankea tunnelma.

Ajatuskin jonkun Lila 4-everin tai Elämäni ilman minua -elokuvan näkemisestä tuntuu tällä hetkellä kammottavalta.

Ensinnäkin, elämä tuntuu (etenkin nyt syksyllä) muutenkin jo tarpeeksi raskaalta ilman, että joku heittää sammiollisen surua mun naamalleni elokuvan muodossa. Toiseksi, nykyään mä tiedostan paljon paremmin kuin nuorena, että vaikka elokuva olisi kuinka fiktiota, niin on hyvin todennäköistä, että juuri sellaisia kamalia asioita tapahtuu maailmassa joka päivä. Ja elokuva vain muistuttaa siitä. Kolmanneksi, mä en ole ollut viimeiseen vuoteen halukas katsomaan mitään "vaikeaa" tai sellaista, joka "laittaisi ajattelemaan". Mua laiskottaa henkisesti. Mä haluan vain jotain hyvänmielen huttua, pelkkää Gilmoren tyttöä tai sitten jotain sen verran "aivotonta", ettei siitä jää palaa kurkkuun (tyyliin Bondit tai Sorjonen). Mä haluan, että mulle jää leffasta tai sarjasta kevyt ja mukava olo.

 

Enkä ole ainoa. Juteltiin viime viikonloppuna pitkään sitä, onko ihminen "velvoitettu" katsomaan elokuvia, joista tulee paha mieli. Tai lukemaan kirjoja, joista tulee hirveä olo.

Ja no, tultiin kyllä siihen lopputulokseen, että periaatteessa on.

Tai no, ei tietenkään velvoitettu. Ei kulttuuria tarvitse sillä lailla suorittaa kuin vaikka uutisia. Mutta kyllä sitä aikamoiseen umpioon itsensä ajaa, jos ruudulla pyörii pelkästään Sinkkuelämää vuodesta toiseen.

Juuri ne elokuvat, joissa tapahtuu jotain tunteita nostattavaa, ovat yleensä myös niitä, jotka laittavat aivoihin uutta inputtia. En sano, että olisi välttämätöntä katsoa mitään pohjamutia kaivelevaa kuvausta isänsä jatkuvasti raiskaamasta teinitytöstä, mutta perus-Hollywood-tuuba jää harvoin pyörimään mieleen päiviksi. Siitä ei saa uusia ideoita tai anna kiinnostavia tapoja katsoa maailmaa. Aivot tuulettuvat, kun niihin tulee jotain uutta ajateltavaa minän ja minun arjen (ja vauvan) lisäksi.

Lisäksi juuri fiktiota katsomalla ja lukemalla ihminen oppii empatiaa. Tällaisiakin ihmiskohtaloita on, näinkin ihmiset elävät ja tuntevat. Elokuvat saavat mut ymmärtämään ihmisten tekoja ja niiden motiiveja paremmin. Hemmetti sentään, Clint Eastwoodin Hiljaiset sillat -elokuva muutti mun käsityksen pettämisestä (nykyään pidän sitä tietyissä tapauksissa hyväksyttynä, mutta tästä joskus myöhemmin).

Ja kuuluvathan tietyt elokuvat yleissivistykseenkin. Sitä menettäisi niin paljon intertekstuaalisia viittauksia (ja parodian kohteita), jos alkaisi pysytellä vain hömpässä.

 

Mutta toisaalta, kuten sanoin, kulttuuria ei tarvitse suorittaa. Siksi olen ajatellut, että voi olla kausi, jolloin katson vain hyvänmielen horinaa (ja tietty kauHHua). Just nyt mä en jaksa mitään sen suurempia ajatuksia herättävää. Etenkin nyt, kun vavvelo tekee hampaita ja päivisin ramasoo, keskittyminen ei pysy kasassa. Siksi haluan vain hyvää mieltä ja pumpuliin käpertymistä.

Tulee vielä aika, jolloin Lars von Trier tai Susanne Bier palaavat meikkiksen ohjelmistoon. Mutta tänä vuonna mun taas hukuttaa huttuun, kiitosta vain!

 

Mitä mieltä olette: pitääkö ihmisen katsoa välillä elokuvia, joista jää kamala olo?

 

Kuva: Lilja 4-ever (2002) / Filmikamari

 

Lue myös:

Tietämättömyys lisää tuskaa - miksi uutisia on pakko seurata?

 

 

 

Share

Kommentit

saarah
visual diary

Lisäksi juuri fiktiota katsomalla ja lukemalla ihminen oppii empatiaa. Tällaisiakin ihmiskohtaloita on, näinkin ihmiset elävät ja tuntevat. Elokuvat saavat mut ymmärtämään ihmisten tekoja ja niiden motiiveja paremmin. 

Tää on NIIN totta! Siks musta pitäiskin katsoa myös muuta kun hyvänmielenhömppää, mut juuri nyt en itse(kään) pysty. Mulla menee myös vähän niin, että jos oon tositosi surullinen, saatan katsoa jonkun ihan kauheen leffan, ajatuksella: Bring it on, vellotaan nyt kaikki tuskat kerralla :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Totta! Toi Elämäni ilman minua on kyllä huikea itkuleffa. Se on periaatteessa positiivinen ja förauhallinen ja siksi niin kaunis. Tasan puolessavälissä leffaa aukeaa hanat ja sitten itken kaiken surullisen ja kamalan pois itsestäni. Todellista terapiaa!

paulahelena
ALUAP

Mä en kestä onnettomia taideleffoja tai edes mitään perusdraamaa, leffat on mulle puhtaasti hyvänmielenjuttu ja katon vaan scifiä ja actionkomedioita ja muuta hömppää. Ja liikutun jo niistäkin :D kirjoissa sit taas mua kiehtoo nimenomaan rankemmat tarinat ja ihmiskohtalot, vollotan mä niissäkin mut niissä se jotenkin kuuluu asiaan. Ja toki omalla mielikuvituksella pystyy säätämään kokemusta ku taas leffassa homma vyöryy päälle. En mä ees tiedä mikä se ratkaseva ero näissä mulle on mut synkkä leffa on mun mielestä inhottavaa ajanhukkaa kun taas kirjoissa melkein toisinpäin. Tai kyl kirjoissakin edes jollain tavalla onnellinen loppu olis suotava.

mun mielestä kellään ei oo kulttuurin kuluttamisen (leffa on muuten mulle ennemminkin viihdettä kuin kulttuuria, siinä ehkä yks ero) suhteen mitään velvollisuuksia mut kyllähän se maailmaa avartaa, jos jotain kautta tutustuu erilaisiin ihmiskohtaloihin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, musta tuntuu että oon tullut tässä iän myötä herkemmäksi elokuvan katsojaksi. Siksi oon onnellinen, että olen nuorempana katsellut paljon klassikko-pahanmielen elokuvia.

Kirjoissa taas on se huono, että niiden tunnelmaan uppoaa niin syvälle, ja ne kestää pidempään kuin leffat, niin sitten surullisten kirjojen kohdalla syvissä vesissä tulee piehtaroitua vähän enemmänkin.

paulahelena
ALUAP

Toi on kyllä totta! Mut ehkä mulle sopii sit paremmin sellanen hidas piehtarointi ku kertavollotus :D

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

Just pari viikkoa sitten katsoin Netflixistä kaverin suosituksesta "Poika raidallisessa pyjamassa" ja olo oli ihan paska vielä monta päivää sen jälkeen. Hyvä leffa, mutta ei voi kyllä toisaalta suositella. Seuraavaksi valittiinkin sitten miehen kanssa katsottavaksi Ace Ventura :O...

Juliaihminen
Juliaihminen

Jaahas. Ilmeisesti ei tartte enää katsoa pahanmielen elokuvia, kun vaalituloksesta voi päätellä, että elämme pahanmielen maailmassa.

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Mä oon lukenut aina tosi paljon, ja nuorempana en kaihtanut vaikeitakaan aiheita kirjoissa tai leffoissa, ja ne ruokki hyvällä tavalla mun luovuutta ja herätti ajattelemaan. Okei, tosin jotkut kirjat jäävät kummittelemaan varmaan ikuisesti mun mieleen, en esimerkiksi koskaan pysty unohtamaan Puolikas keltaista aurinkoa -kirjaa, ja siitä on varmaan melkein 10 vuotta, kun sen luin. 

Mutta nykyään, ja musta tuntuu, että mulla nimenomaan äidiksi tuleminen vaikuttaa tässä eniten, mä juutun vaikeisiin teemoihin liian pitkäksi aikaa, enkä pääse yli. Loppukesästä, kun mulla oli taas pahempi ja pidempi unettomuuskausi, pyörin iltaisin sängyssä ja mietin hukkuneita pakolaislapsia, hyväksikäytettyjä lapsia, kaltoin kohdeltuja lapsia, ja sitten myös kuviteltuja tilanteita, joissa omat lapset olisivat jotenkin vaarassa. Vaikka lukisin fiktiota orvoista pakolaislapsista, tiedostaisin koko ajan, että tätä tapahtuu lapsille jatkuvasti ihan tosielämässä, ja se olisi taas 1-0 unettomuudelle.

Sen vuoksi valitsen useimmiten jotain helppoa luettavaa (tällä hetkellä luen loistavaa Liane Moriartya) ja katseltavaa (ostin just Parenthoodin ekan kauden lievittääkseni odotuksen tuskaa uusien GG-jaksojen suhteen). Samaan aikaan kuitenkin janoan muunkinlaista luettavaa, siksi liityin Lilyn lukupiiriinkin. Heti ekan kirjan (Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat) kohdalla tuntui siltä, että mun omat luovuusnystyrät jotenkin sähköistyi; pitkästä aikaa jotain ajatuksia herättävää, kauniisti kirjoitettua tekstiä! 

Mietin jo parikymppisenä jollain kirjallisuuskurssilla sitä outoa ilmiötä, että ehkä hieman vaikeastikin luettavissa olevat ja raskaat teokset, joita tavallaan ei yhtään tekisi mieli lukea, ovat niitä, jotka jäävät mieleen ja palkitsevat lukijansa lopuksi, mutta sitten ne helpot kirjat, joita niin mielellään lukee, haihtuvat aivoista sen sileän tien, eikä parin vuoden päästä ole edes varma, että onko lukenut jonkun kirjan vai ei. Kun taas ei takuuvarmasti unohda, onko lukenut Middlemarchin

 

 

Juliaihminen
Juliaihminen

"Hieman vaikeastikin luettavissa olevat ja raskaat teokset, joita tavallaan ei yhtään tekisi mieli lukea, ovat niitä, jotka jäävät mieleen ja palkitsevat lukijansa lopuksi."

Just näin. Sen takia mun mielestä kannattaa lukea muutakin kuin chic littiä. Toki tuo "onko pakko" oli liioittelua, tunnetusti mitään muutahan ei ole pakko kuin maksaa veroja ja kuolla, mutta tällaiselle ihmiselle, joka haluaa olla kiinni kulttuurin ja yhteiskunnan meiningeissä, niin velvoitan kyllä itseni lukemaan tai katsomaan välillä jotain haastavampaakin. (Joskin nyt pidän pientä breikkiä.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Eikö jokainen saa ja voi ihan huoletta katsoa, lukea ja kuunnella ihan sitä mitä haluaa ja mikä sillä hetkellä tuntuu parhaalta ilman, että kenenkään tarvitsee tehdä johtopäätöksiä henkilön empatiakyvyistä ja älykkyydestä?
Minusta on aina ollut täysin luonnollista, että välillä kulttuurilta haluaa pelkkää aivot narikkaan- viihtymistä ja välillä jotain syvällisempää eikä minulle ole tullut edes mieleen, että joku alkaisi oikein pohtimaan, että onko tämä normaalia. :) Näköjään monelle kulttuurin kulutus on vielä aikuisenakin tapa ilmaista omaa minuutta, sosiaalista statusta ym. eikä vain nauttimista, viihtymistä, uusien ajatusten saamista jne.

Minulle väkivaltaviihde on aihe, jota jollakin tavalla kammoan ja ihmettelen miten siitä voi nauttia, jos kuvasto on todella raaka tai stereotyyppinen, esim. Minna Mänttärin blogissa oli jokin aika sitten hyvä postaus Sorjosesta. Tämä kammo johtuu siitä, että olen nähnyt väkivaltaa myös oikeassa elämässä enkä vain telkkarissa, joten minulle se ei ole viihtymistä vaan lähinnä kuvausta elämästä ja silloin stereotypiat ja liika mässäily lähinnä inhottaa tai halventaa rikoksien oikeita uhreja.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hmm, mulle kulttuurin kulutus on nimenomaan yksi keino ilmaista omaa minuuttani näin aikuisiälläkin. Se tietyllä tapaa tekee sen, kuka minä olen: mitä katson, luen, kuuntelen jne rakentaa mua itseäni, täyttää mua, eli sillä lailla kyllä koen omaksi velvollisuudekseni kuluttaa muutakin kuin ihan perus huttua. Kulttuuri ei ole mulle pelkkää nauttimista tai viihtymistä, vaan välillä vähän joudun suorittamaan vaikkapa jotain vaikeita leffoja, kirjoja, nättelyitä, teatteria, oopperaa - aina jälkikäteen olen tyytyväinen. Toki nautin suuresta osasta, mutta en kaikesta.

Tämä on kiinnostava kysymys: mitä varten kulttuuria ylipäänsä "kulutetaan"? (Kuluttaminen tuntuu muuten hassulta termiltä, kun se viittaa niin helposti johonkin materiaan.) Tartteeko siitä nauttia tai sen parissa viihtyä aina? 

Vierailija (Ei varmistettu)

Tarkoitin tuolla minuuden ilmaisulla sitä, että ollaan huolissaan, kun elämässä tulee kausia, ettei jaksa tai ehdi ns. korkeakulttuuria. Tulee mieheen ihmiset, joita joskus näkee teatterissa, baletissa tai klassisen musiikin konsertissa tai joissakin turistinähtävyyksissä ja heistä näkee, että ovat siellä vain, koska on "pakko".
Minulle kulttuuri on harrastus, joka tuottaa hyvää mieltä, tunteita, uusia ajatuksia, viihdyttää jne mutta pakkopullana en suorita mitään. Toki lähden tapahtumaan, jos liput on ostettu ja katson näytelmän loppuun, vaikka se ei niin hyvä olisikaan, mutta muuten fiiliksen mukaan. Kirjan tai elokuvan jätän kesken, jos siltä tuntuu ja ehkä kokeilen myöhemmin uudestaan.
Minä taas en koe, että minulla on velvollisuutta lukea klassikoita tai käydä teatterissa, baletissa, oopperassa ja näyttelyissä vaan teen niin koska tykkään siitä. Aivan kuten käyn rock- keikoilla tai katson jotain tyhjänpäiväistä tv- ohjelmaa.

Elokuvia en juuri katso, mutta kirjojen suhteen olen joskus pohdiskellut samaa. Inhosin yläasteella luetettuja "ahdistuskirjoja", joissa käsiteltiin lähinnä raiskauksia, syömishäiriöitä ja päihdeongelmia, ja olen tykännyt ehkä kahdesta kirjasta, joissa ei ole kovin onnellinen loppu (vaikkei täysin surullinenkaan :D). Jos en nauti lukemisesta, kirja jää taatusti kesken. Tän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että lukisin pelkkää sisällötöntä hömppää, kyllä hyvä nautittavakin kirja ajoittain liikuttaa, itkettää, suututtaa ja saa kokemaan myötätuntoa.

Maailman rumuudella ja pahuudella mässäily on sitten eri asia. Tiedän kyllä, että maailmassa tapahtuu ihan kamalia asioita ja kohtaloita, mutta kukaan ei hyödy siitä, että minä jatkuvasti tankkaisin niitä itseeni, eiköhän siinä ennemminki turtuisi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, ei näitä voi missään nimessä jakaa mustavalkoisesti että "pahanmielen kulttuuri hyvä ja sivistävä", "hyvänmielenkulttuuri huttua eikä anna uusia ajatuksia". Ehkä vähän vedin kirjoituksessani mutkia suoraksi :)

Monet "hyvänmielen" leffat ovat musta tosi kiehtovia ja antavat vaikka mitä ajatuksia, vaikkapa Woody Allenin tai Marc Forsterin elokuvat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minusta kulttuurin suhteen ei ihmisillä pitäisi olla mitään "velvollisuuksia". Elämä on liian lyhyt siihen että aikaa käyttäisi viihteeseen (sitähän kirjallisuus, elokuvat, musiikki on ) joka ei viihdytä. Jollekin nautintoa tuo venäläiset klassikot, jolelkin kioskikirjallisuus ja jollekin hömppäsarjat. Minusta tyhmintä olisi velvollisuudentunnosta tai sosiaalisesta paineesta käyttää aikaansa kirjallisuuteen tai elokuviin joista ei nauti tai jotka vain ahdistavat.

Etenkin kirjat, toki myös elokuvat kyllä opettavat paljonkin ihmisyydestä, ainakin niistä saa jonkinlaisen käsityksen miten juuri se kirjailija/käsikirjoittaja/ohjaaja jäsentää maailmaa ja millainen kokemus tai kuvitelma ihmisyydestä hänellä on. Itse luen mielelläni, välillä vähän vakavampaa, välillä tyyliin Harry Pottereita.. Nuorena ajattelin että pitäisi lukea niitä venäläisiä klassikoita, mutta ajatuksen tasolle jäi ja nyt "ruuhkavuosina" tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta käyttää se vähä kaunokirjallisuuteen käytettävissä oleva aika johonkin vain "koska pitäisi"

Mutta hei, (kaikki) venäläiset klassikot eivät ole raskaita! En missään nimessä sano, että jotain tiettyä kirjallisuutta pitäisi suorittamalla suorittaa, mutta anna mahdollisuus vaikka Anna Kareninalle! Uppoaa ainakin minun ruuhkavuosiaivoihini oikein mallikkaasti. Se edusti minulle aikoinaan juuri sitä "raskaiden venäläisklassikoiden" genreä ja kerran vanhempieni luona nappasin sen läpällä hyllystä aikomuksenani katsoa, kuinka turruttava hirvitys se onkaan. Mutta mitä ihmettä, unohduin sen pariin pariksi tunniksi samalta istumalta (silloin minulla ei vielä ollut lapsia!), sehän olikin ihan yhtä kepeästi kirjoitettu, kuin vaikkapa joku Jane Austen tai vastaava. On siinä surullistakin aihepiiriä mukana, mutta se ei millään muotoa ole sellainen raskas, kuten vaikka Vankileirien saaristo, jota yritin samassa imussa lukea pääsemättä paria sivua edemmäs.

 

Mutta silti: Ei kulttuuria pidä suorittaa, vaan siitä pitää nauttia. Ehkä kannattaa ennakkoluulottomasti antaa mahdollisuus genreille, jotka eivät ole tuttuja, koska aina voi yllättyä iloisesti. Mutta on myös ihan tosi jees lukea Vareksia silloin, kun sipuli ei kykene käsittelemään mitään syvällisempää. Eihän se muille kuulu, loppujen lopuksi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä oon ehkä tästä vähän eri mieltä. Kuten aiemmassa kommentissa sanoin, musta kaiken ei tarvitse viihdyttää.

Vaikkapa Rikoksen ja rangaistuksen läpi kahlaaminen oli vähän tuskaisaa, mutta jälkikäteen olen iloinen, että olen lukenut sen, koska se on antanut niin paljon ajateltavaa ja sen tunnelmaan ja pääpointteihin voi viitata niin monen muun kulttuurintuotteen kohdalla.

Ja sitten voi käydä niin, että joku joka tuntuu aluksi velvollisuudelta, kuten vaikka Täällä Pohjantähden alla, tempaa lopulta mukaansa ja onkin ihan mielettömän hieno ja ajatuksia nostattava teos. 

Eli kyllä, taidan olla sitä mieltä, että vähän pitää myös kulttuurin suhteen heittää itseään sinne epämukavuusalueelle.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Minusta Rikos ja Rangaistus, Anna Karenina ja Täällä Pohjantähden alla on kaikki aika helppoja klassikoita, joissa teksti välillä on vain aika raskassoutuista ja itse välillä hypin suosiolla jos oli liikaa jotain maatalouspoliittista tekstiä tms. Itseni takia minä luin enkä muiden takia. :) Ja kyllä nämäkin kirjat tavallaan viihdyttivät, koska minulle lukeminen on mieluinen ajanviete, vaikka itse aihe ei olisikaan varsinaisesti viihdettä.

tinndy

Mä en kestä surullisia elokuvia tai kirjoja ollenkaan, vaikka kuinka ajatus yleissivistävästä vaikutuksesta houkuttelisi. Uutisia ja politiikkaa on paljon helpompi seurata, kun kaikki kamala esitetään viileän analyyttisesti ilman protagonistin kyyneleitä ja haikeaa taustamusiikkia. Arvostan tosi paljon esimerkiksi Hayao Miyazakin elokuvia, mutta en suostu katsomaan Henkien kätkemää tai Liikkuvaa linnaa ellei mua siihen jollain houkutella. Niistä jää niin pitkäksi aikaa kurja olo, se on jotenkin sama fiilis kuin jos itselle tai läheiselle olisi tapahtunut jotain kamalan surullista. Mulla on taipumus kokea suuria empatian tuskia, enkä halua aiheuttaa sellaista lisää fiktion kautta.

Klassikkokirjojen kohdalla olen kuitenkin ajautunut sellaiseen suorittamisfiilikseen, että en lepää, ennen kuin kaikki Anna Kareninat ja Kurjat on luettu (jälkimmäinen on itse asiassa tosi hyvä, ensimmäistä vasta aloittelen).

Kuulun myös kauhuelokuvien ja aivot narikkaan -hömpänpömpän kuluttajiin. Kauhuleffat toimivat ihanasti eriyttäen arjesta ja omista tyhmistä huolista, hömppäpömppä taas on jonkinlaista hyvän tuulen nostattamista. Olen ollut aina sitä mieltä, että jos haluan järkyttyä tai sivistyä, luen kirjaa tai katson Ylen uutisia. Elokuvia käytän vain ja ainoastaan eskapistisiin tarkoituksiin. (Tosin lempielokuvani Hair on sekä sivistävä että järkyttävä mutta kuitenkin niin ihana, että siitä voi jäädä vain riemukas mieli pitkäksi aikaa.)

CougarWoman
CougarWoman

Mä en kanssa kestä noita pahan mielen leffoja...jotka mun hömppähöttömaailmassa on helposti jo leffoja, joissa sankari kuolee lopussa (Braveheart, Armageddon vain muutamia viimeisimpiä uutuuksia mainitakseni). Puhumattakaan sitten näistä vontriereistä. 

Itseasiassa tein just lomalennolla sen virheen, että valitsin leffaksi turvallisesti Disney/Pixarin "Up" ja itkuhan siinäkin jo tuli. Ja mä kun en tykkää itkeä julkisilla paikoilla. Eli en vissiin oikein sitten kestä hyvän mielenkään rainoja :D 

Mää en vissiin voi kattoo oikeen mitään.

(Tosin "ystäväni" Mosse rankkaa leffat sen perusteella, että kuoleeko niissä eläimiä. Ja siis jos kuolee tai on edes lähellä kuolla, niin ei katso. Ei vaan pysty kun tulee muuten itku isolla miehellä.) 

Nica
Klassikko viikossa

Kiinnostavaa näin taiteentutkijan näkökulmasta lukea tätä keskustelua, kiitos taas Julia hyvästä keskustelunherättelystä! 

Monia tässä langassa heitettyjä pointteja kun on tutkittu vähintäänkin Platonin ajoista asti ja niistä vois pitää viikonlopun mittaisia seminaareja (no toisaalta mistä ei vois?). On tosiaan tutkittu, että asioiden esittäminen tarinan muodossa lisää empatiaa, mutta uskoisin, että sitä empatiaa voi saavuttaa muutenkin. Mutta jos aikaa kuluttaa kulttuurin parissa, niin on se musta aika umpimielistä, jos kaikki siitä ajasta menee johonkin eksiin rannalla. Usein tuntuu, että ne jotka valittaa, ettei jaksa muuta kuin viihdettä, on kuitenkin aika hyvinvoivia. 

Taiteessa on sekin hyvä puoli, että se myös lohduttaa. Mä saan usein lohtua mun murheisiin, kun luen tai katson leffoja samoista murheista. Tykkään siitä somessa kiertäneestä ajatuksesta että "art should comfort the disturbed and disturb the comfortable".  Rakastan myös sitä, että taide uskaltaa puhua muualla yhteiskunnassa vaietuista asioista ja siten sen kautta voi käsitellä monenlaisia lukkoja, sellaisiakin, joille ei löydy sanoja.

Ja mikä on tämä parjaus venäläisistä klassikoista? Siis en tajua yhtään. Musta Dostojevski on erittäin viihdyttävää kamaa! Raskasta ja vaikeaa kirjallisuutta nimetessä tulisi kyllä viimeiseksi kuuluisat venäläiset mieleen. 

 

Juliaihminen
Juliaihminen

Todella hyvä lainaus Nica! En ole ite bongannutkaan tuota, mutta about noin mäkin sen ajattelen.

Tietenkin kulttuurin kuluttamiseen on monia eri funktioita, eikä kaikkea kulttuuria todellakaan voi laskea taiteeksi. Mutta sun kommentti avasi taas omia ajatuksiani tästä. Ehkäpä mä mietin tätä niin, että välillä on syytä "kuluttaa" taidetta (jota monet elokuvat/kirjat ovat) ja välillä voi sitten "kuluttaa" viihdettä. Oikeastaan molempia tarvitsee ruokkiakseen mieltään. Enkä siis tarkoita edelleenkään, että vain sitten on kyse taiteesta, jos jää paha/omituinen/levoton olo esityksen jälkeen. Mutta joskus voi käydä niin.

 

Järjen jättiläinen

Ehkä toisten ihmisten on helpompi käsitellä näitä asioita fiktio- ja toisten faktamuodossa. Itse en halua katsoa surullisia, raadollisia tai elämän epäoikeudenmukaisuutta käsitteleviä elokuvia tai lukea sellaisia kirjojakaan, mutta toisaalta luen ja seuraan todellisia tapahtumia enkä karta kuvauksia epäinhimillisyyksistä itseäni säästääkseni. Koska olen erittäin tietoinen kaikista vääryyksistä ja surullisista ihmiskohtaloista, mitä maailmastamme löytyy, eivät surulliset elokuvat toisi kattaukseen mitään muuta kuin lisää ahdistusta, toivottomuutta ja pahaa mieltä.

Sanoisin, että kaikkein tärkeintä on se, ettei sulje silmiään näiltä asioilta, tutustui niihin sitten kulttuurin tai uutisten muodossa - empatiakykyä, myötätuntoa ja auttamishalua voi kehittää yhtä hyvin kummallakin tavalla. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Totta puhut. Ja ihmisen on hyvä vetää itse omat rajat sille, mitä kullakin hetkellä kestää. Vaikkapa nyt mulle kaikki lapsen kuolemaa liippaavat kulttuurintuotteet on ihan totaalisen off limits, ei vain pysty.

Kommentoi