Päiväkodin sydäntäsärkevät aamuitkut

Juliaihminen

Oi voi. Kerroin aiemmin, että päiväkoti on lähtenyt hyvin käyntiin. Niinhän se onkin. Mutta ne kutka seuraavat  mun insta storyä, tietävät, että nyt jo kuukauden verran aina, kun vien Alppusen päiväkotiin, se jää sinne itkemään. Todella sydäntäsärkevää itkua. Huuli väpättää ja silmät anoo, että äiti älä mene. 

On niin karmeaa jättää pikkuinen itkemään, täysin luonnonvastaista toimintaa. Päiväkodin tyypit kuitenkin sanovat, että Alppunen tyyntyy nopeasti mun lähdön jälkeen. Luovutan Alpun aina jonkun syliin, jossa se saa olla niin pitkään, että se tyyntyy. Esimerkiksi toissapäivänä Alppu oli alkanut huudella: "Äiti jee! Äiti jee!" Päikkyläiset olivat yhtyneet tähän huutoon, ja lopulta Alppu oli taas iloinen itsensä.

Tosin on myös päiviä, jolloin se on kuulemma vähän ollut surkeana aamupäivän ennen päikkäreitä. Iltapäivät se on onneksi aina tyytyväinen elämäänsä, mutta nuo aamut saattavat olla vähän raskaita.

On muuten maailman ihaninta, että ne ovat listanneet aina semmoseen sarakkeeseen joka päivä, mitä Alppu on touhunnut, paljonko se on nukkunut ja syönyt, kenen kanssa se on leikkinyt ja mistä se on innostunut tai onko jokin surettanut. Rakastan yli kaiken niitä selontekoja, joita henkilökunnalla on aina aikaa antaa, kun haen Alppusen. 

Mun ystäväni Kerttu, joka on töissä päiväkodissa, sanoi jo ennen päikyn alkamista, että on tosi tärkeää lähteä silloin, kun aikoo. Ei saa jäädä siihen hillumaan tai pahimmillaan kääntyä ovelta takaisin ottamaan lapsi uudestaan syliin. Tästä lapselle tulee sellainen olo, että on hänen vastuullaan, jääkö äiti vai ei. Ikään kuin itkun volyymillä voisi vaikuttaa äidin toimintaan. Vastuu on liian painava, ja se vain stressaa lasta.

Näin mä olen tämän kuukauden toiminutkin. Mutta hitto että se on raskasta! Tuntuu luonnottomalta vain lähteä vetämään, kun kuulee vielä eteisessä toisen lohduttoman itkun. On niin selkäytimestä tottunut pitämään lapsosta sylissä niin pitkään, että kaikki on taas kunnossa. 

Tällä viikolla aloin jo kyseenalaistaa koko periaatetta, ja kyselinkin ihmisiltä, pitäisikö sittenkin jäädä lohduttelemaan lapsosta? Kaikki sanoivat kategorisesti: EI TODELLAKAAN PITÄISI. No, mä uskon itseäni kokeneempia vanhempia ja päikkyammattilaisia. Ei kai tässä muu auta.

Mutta kyllä tässä vähän miettii, että koska tuo pikkuinen tottuu sinne päiväkotiin jäämiseen. Meneekö siinä vuosia? Itkeekö se vielä silloinkin, kun saatan hänet armeijaan? (No ei tietenkään, 2030-luvulla ei ole enää niin aikansa eläneitä instituutioita kuin armeija nykymuodossa. Hehehehe.)

Ei mutta oikeasti. Kaipaan vähän lohtua ja tsemppiä tilanteeseen. 

 

Milloin teidän lapsoset ovat tottuneet jäämään päiväkotiin? Onko mitään kikkoja?

 

Lue myös:

Päiväkodin kaksi ensimmäistä viikkoa

 

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä tyttö tottui aika nopeasti päiväkotielämään. Alussa tuli tietenkin itkuja, mutta lapsi pääsi aina päiväkodin aikuisen syliin, vanhempi kertoi että lähtee nyt töihin ja kuka tulee hakemaan. Aluksi haimme hänet aina välipalan jälkeen, joten oli helppo sanoa että välipalan syönnin jälkeen tullaan. Lapsi tuntui ymmärtävän homman jujun, vaikka olikin alle 2v. Ikinä ei jääty vitkuttelemaan tai vilkuttelemaan ikkunan läpi. Lapselle oli selkeästi tosi tärkeää se, että hänelle kerrotaan kuka hakee. Joskus harvoin kun se ei-luvattu vanhempi tulikin hakemaan saattoi lapsi olla aika kiukkuinen.

Tämän lisäksi aamuja helpotti huomattavasti se, että isä vei lapsen hoitoon ja minä hain. Tyttö oli tosi kiinni minussa ja tilanteet joissa minä poistuin paikalta olivat hänelle vaikeampia. Isälle sanottiin reippaasti heipat, mutta äidissä roikuttiin kuin hengenhädässä ja huuto oli myös sen mukaista.

Nyt tyttö on ollut reilun vuoden päiväkotilainen ja aamuitkut ovat muisto vain. Päiväkotiin mennään mielellään ja muut lapset ja päiväkodin aikuiset ovat tärkeitä. Kyllä se siitä voitoksi kääntyy jossain vaiheessa.

Travojago
Travojago

Mahtavia neuvoja oot saanut :) 

Ja jotkut ihmiset on herkempiä kun toiset. Sellaset ihmiset saattaa käydä kuusi vuotta päiväkotia, josta heidät jokaikinensiunaamanpäivä haetaan kotiin, ja silti itku tulee aamulla erotessa. Eikä se haittaa, kun loppupäivä sujuu iloisissa merkeissä. 

Ne saattaa olla niitä tyypejä jotka katselee videoita pelastetuista kissanpennuista ja itkee tirauttaa pikkaisen vaikka vuosia on jo takana monta kymmentä.

*saattaa sisältää omakohtaisia kokemuksia :D

Sanni Tee Tee

Omat lapset ovat tottuneet jäämään hoitoon vähän vaihtelevasti. Ja vähän vaihtelevasti siinäkin mielessä, että 1,5-vuotias on saattanut jäädä uuteen paikkaan ihan ok, mutta 3-vuotiaana saman päiväkodin isojen ryhmään jääminen onkin ollut tosi vaikeaa.

Tai 4-vuotiaana jääminen on ollut tosi helppoa, mutta 5-vuotiaana yhtäkkiä - ryhmän ollessa sama - aivan kamalaa. Milloin mitenkin.

Niinpä sitä alkaa olla itse jotenkin aika paatunut noiden jäämistilanteiden suhteen. Kaikki lapsemme ovat viihtyneet päivähoidossa tosi hyvin ja meillä on onnekkaasti ollut matkallamme vain hyviä ja toimivia ryhmiä ja ihania aikuisia. Se riittää. Aamut menee miten menee.

Tällä hetkellä perheen ainoa päiväkotilainen jää varsin vaikeasti aamuisin hoitoon. Siitä huolimatta, että hän on pian 5 ja kokenut päiväkotilainen. Luovutan hänet aina päiväkodin aikuisen syliin. Yleensä irrotamme yhteistuumin, sormi kerrallaan, pihtiotteella kaulassani roikkuvan pojan ja sitten sanon heipat ja lähden taakseni vilkuilematta.

Mitä muutakaan voisin tehdä. Töihin on jouduttava. Poistuttuani lapsi on päiväkodissa iloinen ja innokas pikkutyyppi iltapäivään ja kotiinlähtöön saakka, ja kertoo aina tohkeissaan päiväkodin meiningeistä.

Valopäiväkirja

On kyllä ihan hirveetä lähteä lapsen itkiessä, mutta se itku menee ohi, ja teet ihan oikeen kun vaan lähdet reippaasti pois. Ja myöhemminkin voi tulla vaiheita, että lasta ajoittain harmittaa, mutta harmit yleensä menee nopeasti ohi. Meidän päikyssä ovat tehneet vanhempien kuvista lapsille semmosia laminoituja hahmoja (leikanneet ihan vaan tulostetusta kuvasta), jotka kyllä on ainakin meidän kuopusta auttaneet hurjasti tässä alussa. Ne kun voi ottaa mukaan unille ja niiden avulla muistella, että kyllä se äiti tulee <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä lapsi aloitti 1,5-vuotiaana päiväkodissa ja ekat viikot ja kuukaudet (*sigh*) oli haastavia. Olipa jopa parin viikon jakso, jolloin surku ei mennyt ohi ennen päiväunia (ts. lapsonen kategorisesti kieltäytyi leikistä ja touhuista ja mökötti ikkunan ääressä surkeena) ja vasta päiväunien jälkeen oli iloisena päiväkodin touhuissa. Meillä mies ensin vei ja minä hain, mutta hän ei kestänyt lapsen jättämistä itkemään, joten meidän piti vaihtaa niin että minä vein ja hän haki. Eli kyllä se voi tiukille ottaa.

...joululomalla syvästi mietittiin että mitähän tästä loman jälkeen tulee (lapsi aloitti pk:ssa elokuussa), vaan en tiedä mikä ihme lomalla tapahtui, sille lomalta palattua päiväkoti oli semmoinen paikka minne aamulla innolla juostiin moikkaamaan hoitajia tomerasti. Kivi pois sydämeltä ja huh kun helpotti. Ja siitä keväästä lähtien lapsi on viihtynyt päiväkodissa ihan älyttömän hyvin, kaikki ryhmän vaihdot ja uudet aikuiset on olleet ihan piece of cake (tiedän, että kaikilla ei oo, esim, lapsen ryhmäläinen 4v. iässä oli pitkään surkeena aamuisin kun ryhmä vaihtui). Nyt meillä on siis jo vika vuosi nykyistä päiväkotia (eskariin lapsi menee valitettavasti toiseen päiväkotiin ja mä oon jo tässä vaiheessa vuotta ihan niisk, siis kun päiväkoti lapsineen ja aikuisineen on lapselle niin rakas).

Jaksamista, kyllä se siitä.

Tiiu2 (Ei varmistettu)

Meillä lapsonen aloitti tammikuussa 1v 2kk päiväkodin ja kevätkausi oli aikas haastava. Aamupäivisin hän väsyi helposti (sai onneksi nukkua päikkäreiden lisäksi pikkutorkut) ja ilmaisi sitä itkeskellen, mutta iltapäivät oli sitten parempia. Kesällä tapahtui henkinen kasvupyrähdys ja kaikki kevään haasteet oli tipotiessään nyt elokuussa palattuamme parin kuukauden tauon jälkeen. Edelleen hieman itkahtaa tai kitisee hyvästien hetkellä, mut harmi unohtuu heti, kun ovi menee kiinni ja päivät menee nyt toooosi hyvin.

Myötäelän sydäntäsärkevää eron hetkeä, vaikka en ookaan samassa tilanteessa. Tilannehan tuntuu kamalalta siihen asti kunnes aamuitkut loppuvat. Siihen asti se ei voi ihanasta, rakastavasta äidistä tuntuakaan muulta. <3 Kaikki on silti hyvin.

Miten ja millä viet Alpun hoitoon? Olisiko mahdollista viedä Alppu hoitoon kantoliinassa/ kantorepussa, jossa saisi olla mahdollisimman paljon äidin lähellä heti aamusta. Samoin haku. Voisiko se auttaa? Tai joka tapauksessa olisi molemmille helppo ja ihana tapa olla yhdessä.

Onneksi Alppu jää aamuisin maailman osaavimpien ihmisten syliin.

Voi sentäs, meillä itketään jo toista vuotta esikoisen toimesta. Ja hän on vielä sinun lastasi niin paljon isompi, että osaa oikeasti suusanallisesti ilmoittaa, mistä on kyse. Tarhassa on mukamas tylsää ja välillä hän aamulla ilmoittaa, että päätin juuri, että aion itkeä tänä aamuna. Ei noista ota selvää. Sydäntä riipaisee aikuisella, se on selvä. Mutta älä hätäile, kyllä lapsella on todennäköisesti erittäin hyvä olla siellä. Eron hetki voi olla se raskain, ehkä sulla ja/tai miehelläsi on haikea olo rakkaita hyvästellessä? Tarhan tädit antoivat minulle tärkeän neuvon: en saa itkeä hyvästellessäni lasta. Huuli silti väpättää ja ehkä sen takia lapset jäävät helpommin tarhaan silloin, kun mieheni heidät sinne jättää. Tarhamme on siis aivan ihana kaikin puolin, joten itku ei liity siihen. Kun heidät iltapäivällä haetaan, molemmilla on hauskat leikit menossa, eivät malttaisi lähteä kotiin, höpöttävät kotona kavereista ja hoitajista kivoja juttuja ja yleisviba aikuisen silmään on hyvä. Mutta siitäkin huolimatta: jättöhetki on karmea. Toivottavasti teillä helpottaa mutta jos ei, niin ei se automaattisesti tarkoita, että lapsi kärsisi. Tsemppiä!!!

riik
3h+kasvimaa

Meillä V jäi päiväkotiin nauraen ensimmäiset kaksi kuukautta (aloitti 2,5 -vuotiaana). Sen jälkeen se kai huomasi että ei saakeli, tänne tullaan joka aamu ja alkoi huutamaan. Huutoa kesti ainakin pari kuukautta, ehkä enemmänkin. Se oli jotenkin tosi kummallista aikaa.Tiesin, että hän viihtyy päiväkodissa, mutta yhtäkkiä ei halunnutkaan jäädä sinne. Päiväkodin aikuiset sanoivat, että tämäkin on ihan tavallista ja monella käy näin juuri tuossa vaiheessa.

Tästäkin selvittiin ja mä just annoin halit, sanoin heipat ja että tulen hakemaan. Itkut sai itkeä tutun hoitajan sylissä ja nopsaan se siitä kuulemma rauhoittui. Sama meininki alkoi sitten seuraavana kesänä varahoitopaikassa, kun oma päiväkoti meni kiinni. Tämä onkin sitten ihan oma lukunsa, mutta yhtä erilaista vaihetta ja haastetta taitaa olla lapsosen elämä täynnä. Ja sitten kuulemma vasta saakin huolehtia ja miettiä, kun ne menee kouluun.

Saako teidän päiväkotiin ottaa oman lelun mukaan? Meillä siitä tuntui olevan paljon lohtua, että mukana oli joku oma kotoa tuttu asia (yleensä auto). V kun ei ole koskaan harrastanut mitään unipupuja tai vastaavia.

Tsemppiä sinne! Se onkin ihana päivä, kun lapsi ekaa kertaa painaltaa nauraen leikkimään omien kavereidensa kanssa :)

 

kattungar
Kattungar

Meillä helpotti itkut, kun siirryttiin isompien ryhmään (onpa lohdullista), mutta siinä kohtaa kun oma äiti ei ole se kiinnostavin leikkikaveri niin alkoi helpottaa. Tosin nyt on tullut itkukausi takaisin, kun kaikkien lapsien kanssa ei synkkaa ja paras kaveri oli kesälomalla. Tämä itkuvaihe tuntuu ehkä vielä pahemmalta, kun lapsi on vanhempi ja alkaa uskomaan, että itkeminen ei ole enää äidinkaipuuta pelkästään, vaan siitä että ei esimerkiksi viihdy.

Tuntuu välillä tosi pahalta, että lapsellakin on yhtä raskas "työvko" kuin vanhemmilla, mutta ehkä asia ei sitten kuitenkaan ole näin ;)

Tsemppiä meille äideille <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Lapseni taitaa olla lähes samanikäinen kuin teidän Alppu ja aloitti myös nyt elokuussa päivähoidossa. Pehmeän laskun jälkeen hoitopäivät hoitoringissä ovat hänellä sujuneet tosi hyvin, mutta aina aamuisin hoitoon jäädessä tahtoi tulla itku. Kuulemma itku kyllä lakkasi hyvin nopeasti minun tai mieheni johdonmukaisesti sanottua heipat ja poistuttua paikalta. (Lastenhoitajamme myös lohdutti sanomalla että voi nähdä ihan hyvänäkin merkkinä, että itkua ja eroahdistusta varsinkin alussa tulee.) Se tieto vaan ei niin hirveästi lohduta siinä tilanteessa kun lähtiessään katsoo lastansa silmiin ja tällä alahuuli väpättää surkeasti. Ja samalla itse yrittää pitää naamallaan vakaan, hyväntuulisen ilmeen, jotta viestisi lapselle että uskon hänen olevan turvassa. Argh.

Kokeilin sitten viime viikolla sellaista, että viedessäni lasta aamulla hoitoon selitin hänelle tosi tarkasti vaihe vaiheelta mitä oli tapahtumassa. (Tämän taktiikan olemme havainneet toimivaksi aika monessa muussakin tilanteessa taaperomme kanssa.) Olimme toki joka aamu selittäneet hänelle, että on hoitopäivä ja kerranneet hoitokavereiden nimiä jne. Tällä kertaa siis vaan selitin vielä tarkemmin, tyyliin: "Sulla on tänään hoitopäivä. Nyt kävellään (hoitopaikkaan) vielä vähän matkaa. Perillä painetaan ovisummeria ja mennään hissillä ylös. Sitten oven avaa se ja se, riisutaan ulkovaatteet, halataan ja sanotaan heipat. Sitten minä lähden sitten töihin ja sinä menet aamupuurolle. Jada jada jada." Uskon, että lapsi selvästi otti sepustukseni vastaan, koska tuo aamu olikin ensimmäinen ihan itkuton aamu! Olemme jatkaneet samaan malliin eikä itkuja ole enää tullut.

Tsemppiä aamuihin! Olisi mahtavaa kuulla, jos sama on toiminut muillakin.

Papris
Odotusta ja opiskelua

No enhän minä suinkaan mitään laskenut, mutta kuopuksen kanssa meni noin suunnilleen 60 aamua ennen kuin tuli ensimmäinen itkuton. Nyt jouduimme vaihtamaan päiväkotia ja mittari pyörähti takaisin alkuun, itkuaamu nro 18 menossa. Eli kovasti symppaavat jaxuhalit täältä!

Juliaihminen
Juliaihminen

Olen ottanut nämä kaikki kommentit sydämeeni! Ihanaa kannustusta! Sitä tarvitaan. Tänään alkoi itsekin itkeä ensimmäistä kertaa, mutta vasta kaukana päiväkodin porttien jälkeen. Tuli sellainen epätoivoinen olo, että ei nämä itkuaamut vaan ikinä lopu. ;( ;( 

Mutta pitää nyt vain taistella ja kokeilla kaikkia teidän mainitsemia keinoja! Kiitos! <3

Kommentoi