Raskausviikot 31–35: Saigonin kautta äikkärille

Ladataan...
Juliaihminen

Kröhöm. Lupasin taannoin viedä tämän raskausviikkopostaussaagan loppuun. Tuntuu hilppasen kaukaisilta nuo miltei vuoden takaiset raskausajat, mutta onneksi päiväkirjassa on aiheesta jorinaa, jonka voin suoltaa tänne. Tämä saattaa siis kiinnostaa juurikin heitä, jotka ovat raskaana.

RV 31: Uneton Hermannissa

Tässä vaiheessa lopetin nukkumisen. Mulla on taipumusta unettomuuteen, en nukahda illalla. Olen kuitenkin saanut pitkät unettomuusjaksot kuriin erinäisillä nukahtamislääkkeillä. Raskaana niitä ei vain pysty käyttämään, ei edes melatoniinia. Mun unettomuus tarkoittaa siis sitä, että nukahdan vasta noin viiden kuuden maissa aamulla ja herään seitsemältä. Ei sitä, että menee peräti tunti ennen kuin saa unta. (Kuten joillekin onnekkaille.)

Unettomuus ei niinkään johtunut mistään raskausvaivoista, vaan jotenkin työjutut tai mitkä lie ressasi. Tuolloin mä jopa odotin vauvan syntymistä ihan vain siitä syystä, että sitten sille valvomiselle olisi joku järjellinen syy. Ajattelin, että kun se itkee, mulla on jotain tekemistä: lohduttaa sitä tai whatever se haluaa. Valvomisessa oli pahinta yksinkertaisesti se valvominen. Ei niinkään seuraava päivä tai mikään muukaan, vaan pelkästään se, että mulla oli niin tylsää ja öisin tuntui niin yksinäiseltä maata silmät auki sängyssä. (Jälkihuomautus: Olen nukkunut vauvan synnyttä aivan sairaasti paremmin, hormonit, nuo maailman kahdeksas ihme.)

Nukahtamiseen ei sinällään auttanut se, että vessassa oli käytävä kahdesti yössä ja sängyssä kääntyminen alkoi olla vähän raskasta. En löytänyt mitään järkevää asentoa, kun vauva saattoi "tipahtaa" mun kyljelle niin, että tuntui kuin mun ja sängyn välissä olisi joku pallo. Tein eeppisen tyynyviritelmän: selän taakse, polvien väliin ja mahan eteen.

Lisäksi mulla oli noin viikon verran sellainen on-off viiltävä kipu vatsassa navan kohdalla. Onneksi neuvolassa kerrottiin, että normaalia on.

Jos jotain mukavaakin, niin tässä vaiheessa päätettiin Tikin kanssa tehdä mahdollisimman paljon kaikkia kivoja juttuja kahdestaan, käytii syömässä ulkona ja leffassa ja se oli aika ihanaa aikaa. (Oli muuten aivan hiton hyvä idea, näin jälkiviisaana voin taputella itseäni olalle.)

Opin: Tyynyjä, tyynyjä, vaivaiseukon sänky on täynnä tyynyjä.

RV: 32 Saigonille!

Ah, marssin lopulta työterveyteen ja sain viikon saikkua. Koska töitä oli enää viikko jäljellä (joululoma oli juuri alkamassa), pidin kolme päivää sairaslomaa ja sain vihdoin nukuttua! Se oli ihanaa, niiiin ihanaa.

Opin: Olen sitä mieltä, että jos raskaana ollessa elämä käy liian rankaksi henkisesti tai fyysisesti, niin sitten ihan oikeasti pitää ottaa sairauslomaa. Ei olla mikään sankarmuija, joka riehuu ja suorittaa töissä, koska kyseessä ei ole enää pelkästään oma hyvinvointi vaan myös lapsen. Tämän testamentin haluan julistaa teille kaikille raskaana olijoille! Itse kadun raskaudessa ehkäpä vain sitä, etten jäänyt aiemmin saikulle vaan olin pari viikkoa kävelevä mistä tahansa asiasta itkuun purskahtava ihmisraunio. Jälkikäteen kukaan ei muistele, kuka oli saikulla, mutta sillä hetkellä se on raskaana olijalle todella iso asia.

RV 33: Joululomalle

Tuntui niiiiin kummalliselta jäädä töistä pois. Tiesi, että ainakaan vuoteen en ole tulossa takaisin. Hulluutta!

Sain työkavereilta suloisen survivorpackin ja mulle pidettiin mahtavat läksärit. Tämän idyllisemmin hommat eivät olisi voineet mennä. Viimeisen työpäivän jälkeen otin junan Turkuun meidän äbälään, ja laskeuduin joulunviettoon. Tuntuu kuin fyysisetkin vaivat olisivat siinä samalla kadonneet.

Mutta pakko vähän vänistä: Oli todella todella todella rankkaa olla syömättä joulupöydässä mätiä, graavilohta, juustoja ja sen semmoisia. Alkoholittomat drinkit vähän korvasivat tätä menetystä. Mutta ei joulu ole joulu ilman joulun taikaa, mikä on tietenkin eufemismi kello kahdentoista glögeihin lorautettavasta viinasiivusta.

No, kyllä näin jälkikäteen on sanottava, että tuo terve lapsi on alkoholittoman ja graavilohettoman joulun arvoinen. Just ja just. Mutta teille kanssasiskoille, jotka olette joulun raskaana, paljon sympatiaa ja jaxuhaleja sinne.

Opin: Vaikka odottaisikin äitiysloman alkua megana, sille jääminen tuntuu silti hirmu haikealta. Lisäksi: jouluna pitää olla paljon hyviä korvaavia tuotteita kaikelle sille ihanalle, miltä ihminen joutuu kieltäytymään.

RV 34: Huonotuulisuutta ilmassa

Joulun jälkeen mun vaivaiseukon elämä alkoi olla jo todella raskasta. Muutuin kärttyisäksi kantturaksi, joka vain huokaili ja uhriutui ihan mistä tahansa. En oikeastaan enää saa kiinni yhtään tuosta olotilasta, joten copy pasteen tänne suoraan tuolta ajalta päiväkirjamerkinnän:

”Ensinnäkin, mulla on todella tukala olo koko ajan. Toi bebe ei todellakaan ole kääntynyt mihinkään oikeaan synnytysasentoon, vaan sen pää osuu mun navan yläpuolelle. Välillä se puskee niin että musta tuntuu, että koko vatsa halkeaa. Muutenkin koko ajan on semmonen olo kuin olisi syönyt sen 7 kilon joulukinkun (oikeasti toi on nyt VAIN 2500 grammaa). Istuminen on vähän tuskallista, mutta niin on makaaminen, käveleminen ja seisominenkin! Välillä mä herään aamulla sillee, että olo on normaali ja unelmoin hetken, että tätä vatsaa ei olisi ja olisin NORMAALI. Sitten muistan karun totuuden ja kävelen vessaan niin kuin joku lihava vaivainen vanhus viimeisillä voimillaan vatsaani pidellen.

(Jos vanhuus on tällaista, mitä mä jotenkin uskon että on, koska pointtinahan on vain se, että liikkuminen on hankalaa, niin pisteet vanhuksille siitä, että ne jaksaa olla olemassa. Tästä kuitenkin tietää, että tää loppuu noin puolentoista kuukauden päästä.)

Toiseksi, mulla on kaikkia semmosia pelkotiloja, että jään äitiyslomalla ihan yksin ja mulla on ihan tylsää, etenkin nyt tammikuussa, kun vatsassa olevasta bebestä ei ole vielä kovasti seuraksi. No, sitä voi vähän helpottaa sopimalla kaikkea ohjelmaa kavereiden kanssa. Eilenkin kun ryhdstäydyin, sain sovittua ensi viikolle melkein joka päiväksi treffit jossain vartissa. Pitää vain olla itse aktiivinen!

Kolmanneksi, tämä aika vuodesta on vähän raskas. On niin hiton pimeää. Neljältä on jo pilkkopimeetä. Illat on tosi pitkiä, kun ei lähde jonnekin ulos rilluttelemaan (kun ei jaksa, kun väsyttää).

Neljänneksi, mä veikkaan että mulla on oikeasti jotain "paskan fiiliksen hormoneja" veressä virtaamassa tällä hetkellä. Tämä huonotuulisuus ei nimittäin jotenkaan yhtään tunnu omalta, tuntuu ihan kuin tää tulisi jostain ulkopuolelta. Mä en voi tajuta, että miksi en oo innoissani lomasta ja kaikesta kivasta, mähän olen toivonut tuota vauvaa tosi tosi pitkään. Mua jotenkin oikein inhottaa kaikki lastentavaroiden hankkiminen tällä hetkellä, enkä haluaisi kuulla puhuttavankaan mistään lelukaarien valitsemisista tai rintapumpuista. Kaikki tuntuu tällä hetkellä vaan niin hiton vaivalloiselta. Asiat, jotka musta on normaalisti kivoja ja innostavia, tuntuu nyt vaan velvollisuuksilta ja ihan paskoilta. Ehkä mulla on synnytystä edeltävä masennus?

Jotenkin kuitenkin uskon, että mun hyvä tuuli vielä palautuu: Kun tämä vatsa katoaa, kun bebe tulee ja antaa syyn tälle viimeisen kolmanneksen kärvistelylle, kun aurinko alkaa näyttäytyä useammin ja pidempään, kun paska-hormonit häviää mun kehostani.”

Opin: Kärsin synnytystä edeltävästä masennuksesta. (Okei, ehkä vähän liioitellusti sanottu, mutta hiton kärttyinen mä tuolloin olin.)

RV 35: Omaa aikaa

Tiki lähti tammikuun alussa New Yorkiin ja mä jäin himaan yksin. Ryhdistäydyin ja sovin kavereiden kanssa tapaamisia, kävin hot-joogassa ja salilla, vietin hyvää elämää. Ostin uuden tietokoneen ja uuden kameran, ja koin niistä syviä onnentunteita. Kyllä se on niin, että tavara tuo onnen. Raskautta edeltävä masennus alkoi poistua.

Ihme hurumuija minäkin olin.

Opin: Järjestä itsellesi äikkärillä kaikkea superkivaa, nauti niin maan peijoonisti, älä tuhlaa aikaa masisteluun. (Ja käy pissalla aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.)

 

Okei, vielä YKSI postaus näitä raskaussaagahommia, sitten tämä sarja on vihdoin viety kunnialla loppuun!

 

Miltä teistä tuntui jäädä äikkärille? Helpottavalta, haikealta, pelottavalta? Oliko kukaan muu tuolla lailla huonotuulinen kuin itse olin?

 

 

Ps. Raskaussaaga kokonaisuudessaan:

Raskausviikot 0–6

Raskausviikot 7–9

Raskausviikot 9–12

Raskausviikko 13 eli ensimmäinen ultra

Raskausviikot 14–17 

Raskausviikot 18–19 

Raskausviikko 20: rakenneultra

Raskausviikot 2125

Raskausviikot 26-30

Raskausviikot 31–35

Raskausviikot 36–39

Synnytyskertomus

 

 

Share

Kommentit

. (Ei varmistettu)

Uaaah, kylmänväristykset menee noissa kuvailuissa. Mulla on tasan samana päivänä syntynyt tyttö ja kyllä ei nuo raskausviikkojen muistelot mieltä ylennä. Juuri se tunne kun ei_ole_mitenkään_hyvä, maha painaa keuhkoja istuessa, painaa seistessä, kävellä pystyin niin hitaasti, että rollaattorit suorastaan lensivät ohitseni jne. Mutta onneksi ne vaivat loppui helmikuun viides kuin seinään (ja sitä paitsi sellaisen synnytyksen jälkeen, josta jo tunnin päästä pystyi toteamaan että se nyt ei ollut paha ollenkaan ja voisin tehdä koska vain uudestaan). Itse olen palannut jo osittain takaisin duuniin ja pian kokoaikaisesti koska tasa-arvo ja jaettu vanhemmuus... (Olisin voinut olla kauemmin, mutta kahdestaan me se lapsi tehtiin).

Juliaihminen
Juliaihminen

Lentävät rollaattorit <3

Joo, nyt homma tuntuu todella kaukaiselta, mutta onneksi tuli vänistyä päiväkirjaan back in the days, niin sai vähän otetta noista fiiliksistä. Mun muistihan muuttaa kaiken viikkoa takaperin tapahtuneeb ruusuilla tanssimiseksi.

Ja kyllä, duuniin oon minäkin palaamassa pian (ja joitain duunijuttuja teen koko ajan), koska just kuten sanoit: tasa-arvo!

Enfant Terrible

Synnytystä edeltävä masennus! Täällä kans kärsittiin siitä, olin viimeiset kolme viikkoa NIIN tylsistynyt ja masentuneen oloinen kotona, että monet illat menivät itkiessä miehelle miten tylsää tää kaikki on ja miten turha miä olen. Aamuisin olin jopa kateellinen, kun toinen pääsi lähtemään töihin ja näkemään ihmisiä. Että "vau, jollakin meistä on vielä elämä - eikä hän ole tällainen pissaava muumi joka ei pääse liikkumaan mihinkään. Hän ihan oikeasti on töissä ja puhuu aikuisten kanssa aikuisten juttuja!" Kamala kriisi! 

Pahinta tuossa oli vielä se, ettei kellekkään saannut oikeasti valittaa tuosta! Kaikki toitottivat miten pitää nauttia ja ottaa aikaa itselle, nukkua ja tehdä kivoja juttuja. Kun kaiken pitäisi olla niin ihanaa ja vaaleanpunaista, ja nainen laskeutuu rauhalliseen vauvakuplaan ja viikkailee vauvanvaatteita onnellinen hymy kasvoillaan. Ja nyt vaan niitä pitkiä kävelylenkkejä ja lähdet vaan johonkin hortoilemaan! 

No nukkukaa itte, kun pitää käydä pissalla tunnin välein ja vaapukaa itte kahviloihinne perhana. Ja oikeasti, se lähteminen on vaikeaa jos ei ole mitään sovittuna. Kun oma liikkuminen on hankalaa, niin enää ei tule mieleen että menenpäs tässä käväisemään tuolla. Koska siihen käväisyynkin pitää esimerkiksi miettiä ne vessatauot, koska olet edelleen se pissaava ja itkevä muumi.

Kyllähän sitä, kun itse reipastui ja päätti että nyt pyydän kaverin kahville ja menen muutamaksi tunniksi kaupungille - niin heti muuttui elämä paremmaksi. Oli ihanaa, kun mies haki kaupungilta duuninsa jälkeen ja pystyi kertomaan missä kävi ja mitä oli sen parin tunnin aikana kaupungilla nähnyt ja mistä jutteli ystävän kanssa. :D 

Juliaihminen
Juliaihminen

Just tuo! Oma aktiivisuus ja sit vaan sopimaan niitä tapaamisia. Kuka nyt yksin haluaisi olla MISSÄÄN! Okei, en selkeästikään ole mikään Nuuskamuikkunen.

Mutta jos vielä joskus oon siunatussa tilassa, niin pitää sitten NAUTTIA siitä alkuraskaudesta niin maan hemmetisti eikä odotella mitään että "näkyispä se iso ihana vatsa jo". 

iidami
Bambino

Mä olin kuin persiiseen ammuttu karhu suunnilleen noilta viikoilta ihan loppuun saakka. Lähinnä koska en kans saanut nukuttua, oli hankala olla, vaatteet ei mahtunut päälle jne jne jne. 

äippälomalle jäin 6 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja sit toi mukula kehtas vielä olla melkein kaksi viikkoa myöhässä. Eli suunnilleen kahdeksan biikkoa tein eimitään ja se oli liikaa. Odotin ihan hirveästi äitiyslomaa koska, noh, mun duuni ei oo mikään mun unelmahomma. Ekat pari-kolme viikkoa oli tos kivoja ja sitten iski tylsyys. Olin jo puuhastellut kotona sydämeni kyllyydestä, kaikki vauvajutut oli valmiina, en jaksanut katsoa enempää netflixiä... ja päiväsaikaan kaikki kaverit oli töissä. Luulen ettätää tylsistyminen vaikutti osaltaan tohon kärttyisyyteen.

Kommentoi

Ladataan...