Rikkinäinen kaukosäädin on valinta

Ladataan...
Juliaihminen

Mulla on toisinaan huono omatunto siitä, etten jaksa kieltää Alppua tarpeeksi. Yksi ystäväni paheksui syvästi (ihan syystä) meidän tapaa antaa Alpun repiä kirjat alas hyllystä. "Aikuinen Alppu ei kyllä hyväksyisi tätä kulttuurikodissa", Martti sanoi. (Se kyllä siis vitsaili.)

Mä olen yrittänyt selittää tätä itselleni niin, että tämä on mun kasvatusfilosofiani: Kiellän lapselta vain sellaiset asiat, jotka ovat hänelle itselleen, muille tai ympäristölle haitallisia. Maljakkoa ei saa paiskata lattialle eikä vessaharjaa saa syödä. Elämässä on niin paljon kiellettyjä asioita, että en halua lisätä niitä Alpulle turhaan. Eikä se mitään pahuuttaan tee, uteliausuuttaan vain.

Sitä paitsi teen lapselle sen, minkä haluan itselleni tehtävän. En kestäisi, jos joku koko ajan mikromanageeraisi mun projekteja: "Älä tee noin, eiku ei noin. Älä teet tota."

Todellisuudessa ei ole mitään filofiaa. On vain laiskuus. Se, että mä annan Alpun hakata kattilan kantta lattiaan tai repiä ylimääräiset johdot lipaston laatikosta ostaa mulle itselleni viisi minuuttia lehdenlukuaikaa.

Valitin omasta surkeudestani tietenkin Raisalle ja Antille.

Niiltä tuli niin lohdullinen kasvatusneuvo, että otin sen johtotähdekseni: "Rikkinäinen kaukosäädin on valinta."

Mä valitsen nyt näin. Se paiskoo sitä kaukosäädintä, mutta paiskokoon. Mä en jaksa koko ajan keksiä vaihtoehtoisia virikkeitä. Mä luotan siihen, että se ei hakkaa sitä kaukosäädintä lattiaan hymyssä suin enää 15-vuotiaana. 

No, naureskelin tätä 1-vuotisneuvolassa. Sieltä sanoivat, että "kyllä jokainen kielto on kotiinpäin". Tämä vähän taas romutti mun kaukosäädinmantraa. Koska en kyllä kestä myöskään sellaisia vapaan kasvatuksen hedelmiä, jotka saavat lyödä kauppakeskuksen leikkipaikoissa pienemipään köniin. Joskaan ei mulla ole mitenkään varaa paheksua niidenkään lasten vanhempia. Ihmisillä on niin erilaisia tilanteita, lapsilla on niin erilaisia luonteita. Oikeastaan olen huomannut, että aina kun olen sialussani paheksunut jotain, olen itse pian täysin samassa tilanteessa. (Anteeksi Mäkelänrinteen uimahallin saunaimettäjät mun paheksuvista katseista, nykyään mä tajuan teidän pointin!)

Eli kyllä mä aion nyt vähän skarpata.

Olenkin nyt sitten vähän modannut tätä ideologiaa niin, että jos mä päätän kieltää jotain, niin siinä pysytään eikä huutamalla saa tahtoaan läpi. Koska ilmeisesti se on tie pimeälle puolelle ja pian ollaan tilanteessa, jossa lapseni on pikku Darth Vader, joka vielä jonain päivänä katkaisee valomiekella omalta pojaltaan käden.

Hehheh, katsotaan kuinka pitkään tämä päätös pitää kutinsa. Luultavasti niin kauan kuin olen kieltämättä yhtään mitään.

 

 
Onko teillä kieltämisen suhteen jotain kasvatusfilosofiaa? 

(Mua pelottaa kysyä tätä, koska nyt paljastuu, miten laiska kanttura mä olen teihin verrattuna :D )

 

Kuvissa: Tein ruokaa ja Alppu teki tutkimusmatkojaan.

 

Lue myös:

Jokapäiväinen julmuus: mitä jos lapseni pelkää minua?

 

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Share

Kommentit

oulusta (Ei varmistettu)

Miten osaatkin aina tarttua asiaan, joka itseänikin on juuri mietityttänyt?! Minulla on muutamia kuukausian Alppua nuorempi lapsi ja hän on parhassa tuholaisiässä (joka ilmeisesti kestää noin 5-vuotiaaksi) eikä tee eroa nallen ja kaukosäätimen välille - paitsi että se nalle ei tietenkään voisi vähempää kiinnostaa! Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen tätä pientä täystuhoa seuratessani, että jotta kieltämisellä olisi mitään hedelmällisiä seurauksia, täytyy lapsen jo ymmärtää jonkin verran syy-seuraussuhteita ja monimutkaisempia lauseita. Pelkä "ei saa koskea aikuisten kirjoihin!" ei varmaan hirveästi lasta opeta, kun samalla omia kirjoja saa kuitenkin paiskoa ja syödä. Aiemmin paheksuin ns. vapaata kasvatusta, mutta koen, että on se kuitenkin vielä vähän eri asia kuin jättää kieltämättä harmittomat, mutta aikuista *ituttavat pikku asiat. Aion kyllä kieltää pilvenpolton ja varastelun (ei hemmetti, sekin aika vielä tullee...) ja nytkin kiellän nuolemasta pistorasioita ja syömästä kiviä. En kuitenkaan jaksa kuluttaa kieltosanaa (ja omia hermojani) olemalla koko ajan poliisina lapsen hommissa.

Ystäväni kieltää lapsiaan koko ajan ja todella paljon (joo, mielestäni noin 80% turhasta) , ääntäkin vähän korottaa. Se on rasittavaa ja kiusallista katsottavaa! En halua itse olla se "eitä" hokeva äiti, jota ei kuitenkaan totella enkä totta puhuen halua olla sekään äiti, jonka moitteiden pelossa ei mitään uskalla tehdä. Mikä sitten on se keskitie? Ihmettelen myös neuvolasta saamaasi kommenttia. Mitä ihmettä????

Toivon, että tästä viriäisi hyvä keskustelu!

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, oon just tuota syy-seuraussuhdetta olen kelaillut, että jotenkin se kieltäminen tuntuu joissain asioissa niin turhalta, kun lapsi ei ymmärrä perusteluita kiellolle (tosi hyvä sun mainitsema aikuisten kirjat vs lasten kirjat -esimerkki).

Samaa mieltä kanssa tuosta, että jos vaikka hengailee mukavasti ravintolassa parin perheen kanssa, ja sitten yksi koko ajan kieltää ja kireästi kasvattaa lastansa, se tekee mukavasta tilanteesta vähän ankean. Mutta joo, kyllä siis ihan tajuan senkin, että jos sille tielle ollaan lähdetty, niin sillä halutaan pysyä.

Jotenkin tuntuu siltä, että nyt olisi hyvä alkaa vetää jotain sellaisia kasvatuksellisia viivoja omassa vanhemmuudessa, jotta pystyy sitten noudattamaan niitä. 

Tällä hetkellä meillä on enimmäkseen vaan just tuo vessaharja ehdottomasti kiellettyjen herkkujen listalla. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen muussa elämässä aivan jäätävän tiukkis. Siksi tuntuu helpolta olla aika löperö vanhempi: on koko
ajan varmuus, että jos täytyy, pystyn kyllä kieltämään.

Tuttavapiirissä on sekä noita kaiken kieltäjiä, että myös yksittäinen kaiken sallija (tyyliin lapsi päättää aivan kaikesta). Molemmissa olen tulkinnut olevan pohjimmiltaan kyse auktoriteettiongelmasta: kieltäjä pelkää, että jos ei ole tosi tiukkana koko ajan, valta lipsuu lapselle eikä tosipaikan tullen pysty lastaan kieltämään. Sallija taas ei halua toimia auktoriteettina, koska pelkää pahoittavansa lapsen mielen.

Meillä on about sama linja, että kaikki vaarallinen on kiellettyä. Toinen linjaus on, että jos yhdessä miehen kanssa päätämme jonkin olevan kiellettyä, se myös on, eli löperö äiti ei anna lapsen salaa uittaa käsiä maitomukissa. Siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa tehdä asioita nimen omaan kieltoja uhmatakseen, vedetään raja (toistaiseksi aika vähän).

Mua kovasti viehättää seurata, miten lapsi ottaa maailmaa haltuun. Halussa uittaa kättää kaurahiutaleissa lienee taustalla aito ihastus siihen, miltä kuivan kaurahiutaleet ja viileän posliinkulhon yhdistelmä tuntuu kättä vasten. Miksi sellainen pitäisi kieltää? Kun lapsi sitten virnistäen yrittää heittää hiutaleet lattialle, kielletään ja siirrytään muihin puuhiin.

En ymmärrä ajatusta, että kaikki on lähtökohtaisesti kiellettyä. Kieltämiselle pitää olla joku peruste tai sitten siinä ei ole mitään järkeä. Toki oma haluttomuus siivota syntyvää sotkua on ihan käypä peruste, mutta siinäkin kannattaa punnita vaivan ja ilon suhdetta.

Olisi muuten tosi kiinnostavaa kuulla, millaisia vanhemmuuden esikuvia ihmisillä on. Kieltäminen ja sallimisen varmaan liittyy siihen aika tiiviisti.

Terveisin nainen jonka lapsi seisoo usein hellalla ja rämppää liesituuletinta

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä just viime viikolla mietin että mun lapsesta kasvaa varmaan ihan kamala kakara, kun en ikinä oikein kiellä siltä mitään ja se pyytääkin vielä niin kohtuullisia juttuja että saa 99% aina haluamansa. Lapsi pyytää ulos keinumaan _koko ajan_ ja me mennään kun ei ole tähdellisempääkään tekemistä, lapsi pyytää katsoa lempparipiirrettyään, aika usein annetaan katsoa hetki, jos ei ole tuijotettu ruutua viimeaikoina, annetaan pelata Pikku Kakkosen pelejä iPadilta pyydettäessä. Tietysti ohjataan muihinkin hommiin, mutta tosi harvoin tulee sanottua ei.

Onneksi juuri eilen päiväkodista sain palautetta siitä että lapseni odottaa kiltisti vuoroaan, ei ikinä revi toisilta lapsilta leluja, poistuu toisten lasten välisistä riitatilanteista sivummalle ja ainoa protestin paikka on, kun pitää lopettaa kiva tekeminen (paperin leikkaaminen saksilla) kesken. Eli ei se vielä ainakaan ole mikään ihmishirivö, joka vetää kohtuuttomat raivarit kun ei saa mitä haluaa heti sillä sekunnilla. Toisaalta uusi kriisi: kasvaako lapsestani konfliktinpelkoinen kaikkien riepoteltava raukka?

Jatketaan nyt toistaiseksi näin niin kauan kuin tämä toimii. En viitsisi alkaa nihkeilemään vain nihkeilyn vuoksi.

Annettiin myös ihan taaperona touhuta kaikkea epämääräistä ihan vapaasti kunhan siitä ei syntynyt mitään vaaratilanteita. Eli ihan hyvä teidän Alpusta tulee! Kai :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihana ja toivoa antava kommentti! Epämääräinen touhuaminen on täällä niin päivän sana :D

Pyjama
Pyjamapäiviä

Meidän kasvatusfilosofiamme on se, että harkitaan milloin sanotaan "ei" ja sitten kun se sanotaan, niin sitten sitä tarkoitetaan. Mä en kerta kaikkiaan tajua sitä, että vanhempi sanoo lapselleen laiskasti, että älä nyt viitsi tehdä niin, mutta ei sitten kuitenkaan oikeasti kiellä. Siis mitä ihmettä? Mikä se viesti lapselle on? Saako kirjoja heitellä vai ei? Jos ei aio kieltää, niin miksi sitten vähän niin kuin kieltää.

Olemme laiska perhe siivoamaan, siis yritämme tehdä niin päin, että sotkisimme myös vähemmän: kaikkia leluja ei levitetä joka paikkaan eikä niitä tuoda keittiöön (lapsi on siis jo 4v, vauvana lelut kulkivat toki mukana). Taaperonakaan ei saanut ottaa astioita kaapista (etenkään sen jälkeen kun rikkoi marimekon ison kulhon), ainoastaan omasta laatikostaan. Yhdet lelut siivotaan ennen kuin otetaan toiset, noin pääsääntöisesti (junaradat ja legot eivät mahdu yhtä aikaa esille).

Minusta tuntuu, että kun olemme johdonmukaisesti aina kieltäneet tietyn asian ja sallineet tietyt, niin elämä on paljon helpompaa. Toki meillä on myös "helppo" lapsi. :D

mirjis (Ei varmistettu)

Tsemppiä! Me yritettiin opettaa nyt jo 3,5-vuotiaalle varsin pienestä, että tavarat laitetaan paikalleen, eli kirjojen paikka on hyllyssä jne. Kirjoja sai siirrellä ja tutkia, mutta ne laitettiin takaisin paikalleen yhdessä (aina kun muistettiin ja ehdittiin). Kiellot vain ehdottomasti kielletyistä asioista, mutta nekin voi muotoilla positiivisiksi ohjeiksi "annetaan telkkarin olla, tule tänne" jne. Etenkin tuota anna olla -juttua meillä käytettiin paljon enemmän kuin ei saa -kieltoa. Osa "aikuisten esineistä" oli sallittuja, esim. keittiössä puuhaarukat ja kauhat, kirjahyllyssä sanakirjat, joskus tyhjät maitopurkit...
Tarkempaa en muista, jotenkin tämäkin vaihe meni jossain vaiheessa ohi.

piupali (Ei varmistettu)

No apua toi neuvo että jokainen kielto on kotiinpäin! Huh, minusta tuo on kodista poispäin. Mun motto on, että valitse taistelusi. Kieltäminen on negaa ja tulee aivan sika ankea fiilis sekä aikuiselle että lapselle jos koko ajan kielletään. Siks mun mielestä on fiksua miettiä ne jutut, jotka omasta mielestä on tärkeää pitää kiellettyinä. Ja sit kieltää vain ne, ja kieltää ne aina. Meillä kaikkein ehdottomin kielto on liittynyt toisten ihmisten satuttamiseen ja siihen miten toisille puhutaan. Heti tokana tulee, että kengät pitää jättää metrin säteelle ulko-ovesta. Plus pitää perustella! Kun selittää sen kiellon tyyliin vauvasta asti usein, niin uskon, että lapsi sen ymmärtää. Ei toki aina tottele (hei mäki tiedän monesta asiasta, että kiellettyä tai typerää, mutta toimin silti, esim valvon illalla myöhään ja aamulla väsyttää!), mutta ymmärtää. Minusta se riittää. On ihana huomata, että isoveli saattaa pikkusiskolle selittää, miksi jotain juttua ei saa tehdä. Ja, mun motto silloin kun perheessä kasvoi 2-vuotias ja vauva oli, että hengenvaarallinen on kiellettyä :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Hengenvaarallinen on kiellettyä olkoon mun uusi johtotähteni. <3

Joo, siinä me ollaan oltu aika tarkkoja, että esimerkiksi kaverin silmiä ei saa repiä päästä. :D Miksi tommoset todlerit haluaa aina tarttua sormillaan toista naamasta? What's up with that?!

Tuo perusteleminen on todella hyvä pointti. Mun äiti on perustellut mulle aina kaiken tosi hyvin - ja toisaalta vaatinut mua perustelemaan niin lapsena kuin teini-ikäisenäkin, miksi mun pitäisi saada tehdä jotain. Karttuu hyvät argumentoinnin taidot siinä sivussa!

Moi! Ihana tuo edellisen kommentoijan "hengenvaarallinen on kiellettyä"! Niin meilläkin. En jaksa kaikkea olla kieltämässä, koska pelkään "ein" kärsivän inflaation. Kyllä meillä sääntöjä silti riittää, voi hyvänen aika että niitä riittääkin!

Mutta niitä mä perustelen lapsille välillä rakentavasti, toisinaan vähän vähemmän rakentavasti. Esim.lelut kerätään pois ennen uuden leikin aloittamista koska päiväkodissakin tehdään niin/on enemmän tilaa leikkiä/emme asu sikolätissä/kuka ne sitten kerää,äitikö,en mä ole mikään teidän palvelijanne/jos te koko ajan vain sotkette ja minä siivoan,en ikinä ehdi leikkiä teidän kanssanne joten siitäs saitte.

Kaikkia edellisiä vaihtoehtoja käytetään, pääpaino tietysti loppupään argumenteissa, jotka kuuluu sanoa katkeroituneella äänellä.

Juliaihminen
Juliaihminen

<3 <3 En kestä, naurosin niin paljon katkeroituneelle äänelle!!!!!

Mutta puhdas "EI" kaikuu meillä mm.seuraavien leikkien yhteydessä: sähköleikki, jauholeikki, pistämisleikki, ikkunanhakkaamisleikki (oikean) vasaran kanssa. Näihin verrattuna esim. makaronileikki (jossa makaronit levitetään molempiin kuivamuonavetolaatikoihin kaikkien muiden tuotteiden väliin ja alle) on ihan piece of kakku.

kultakuu (Ei varmistettu)

Tämän laiskan äidin ongelmat alkaa usein siitä, kun on sallinut vähän ja sitten kieltää. Tietenkään pieni lapsi ei hokaa sitä eroa, että saa tutkia paria kirjaa hyllystä, mutta ei levittää niitä kaikkia pitkin asuntoa tai että voi piirtää maitoisella sormella kuvia pöytään, muttei kaataa koko lasia pöydälle. Kun joku asia on todettu hauskaksi ja sitten noin vaan se kielletään, menishän siinä aikuisenakin fiilikset! Mut on jotenkin vaikeaa ennakoiden estää jotain joka vielä toistaiseksi on harmitonta. Ja meilläkin aloitettiin kieltää lasta ollenkaan vasta joskus puolitoistavuotiaana, sitä ennen se pössötteli menemään ja tyhjensi kaikki kaapit ja repi lehdet ja kuljetti ruokailuvälineet sänkyyn ja me vaan nautiskeltiin, kun se oli jostakin kiinnostunut.

(Ehkä pieni ponne kieltojen aloittamiselle saattoi olla, kun luin Mikael Jungnerin haastattelun, jossa hän kertoi saamastaan vapaasta kasvatuksesta. Mikael leikki lapsena aurauskonetta kaatamalla maahan jauhopussin ja työntelemällä isänsä vanhoja lp-levyjä ja jakamalla jauhon kasoihin. Hänen vanhempansa katselivat vierestä, kehuivat lapsensa mielikuvitusta ja liittyivät mukaan leikkiin.)

Koitan yhä säästää ei-sanaa just niihin hengenvaarallisiin tilanteisiin. Tai sellaisiin, jotka on epäkunnioittavia muita ihmisiä kohtaan. Ja tavaroiden heittämiseen. Muuten koitan olla hokematta "ei" ja sen sijaan sanoa, mitä SAA tehdä, ohjata lapsen huomiota sallittuihin juttuihin. En tiedä onko siitä oikeasti apua, mutta on ainakin itsellä kivempi olo, kun ei ole koko ajan kieltämässä kaikkea. Ja niin kuin edellisilläkin kommentoijilla, itsekin ahdistun kun olen jonkun vanhemman seurassa, joka vaan hokee eitä ja sitten kiivastuu kun ei uskota. "Annetaan sen olla" on varmaan mun yleisin lause, ja se aiheuttaa yllättävän vähän protesteja. Ja jos pitää suoraan sanoa ei, yritän perustella, koska vaikkei lapsi ihan kaikkia perusteita ymmärräkään, se jotenkin tuntuu rauhoittavan.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahahahah, Mikael Jugner on erityislaatuinen inspiraation lähde :D

Joo, just tuo että pitäisi ikään kuin nyt jo tehdä niitä linjauksia, ettei sitten vain sekoita pikku jäbän päätä, kun joskus iskeekin tarmo ja jaksaa kieltää.

Äbä (Ei varmistettu)

Kielsin aika paljon lapsia laiskuuttani. Kun he sitten perustelivat, miksi pallomeren tekeminen komeroon aivan kaikista pikkuesineistä, mitä lastenhuoneesta löytyy, on tärkeätä, sallin sen. Jos vastakkain oli lasten hyvin perusteltu pyyntö ja oma laiskuuteni siivota tai valvoa siivoamista, lapset voittivat. Mutta jos perusteet eivät olleet kestäviä, minä voitin.

Maailma ei ole ehdoton. On melko ehdottomia periaatteita (nyt mennään jo filosofian puolelle) toisten ihmisten kunnioittamisesta ja empatiasta, joita on aina pyrittävä noudattamaan. (En sano tästäkään ehdottomasti, koska joskus on parempi pitää puolensa kuin olla empaattinen ilkiötä kohtaan.)

Kaikkiaan siis, kasvatusperiaatteena on useimmiten laiskuus. Asiat sallitaan niin kauan, kunnes niiden aiheuttama haitta on suurempi kuin salliminen. Sitä punnitset sitten, kun joudut menemään bussilla ostamaan sen uuden kaukosäätimen!

Vierailija (Ei varmistettu)

Minäkin vähän ihmettelen tuota neuvolan kommenttia. Meillä on 1,5-vuotias lapsi, joka kokeilee ja tekee monia asioita, koska on nähnyt meidän vanhempienkin tekevän niin. Ottaa esim. kattilan ja lusikan kaapista ja alkaa hämmentää. Tai ottaa juurikin vessaharjan ja alkaa pestä pönttöä. Tai menee kuiva-ainekaapille ja ottaa esille kaikkea mihin ulottuu. Tuntuisi kummalliselta ja väärältä kieltää näitä asioita. Annetaan sitten joko tehdä tai sanotaan, että nyt riittää ja ohjataan muihin puuhiin. Tottakai on asioita, jotka ovat totaalisen kiellettyjä kuten pistorasioiden sörkkiminen, muiden lasten kovakourainen käsittely, muualle kuin paperiin piirtäminen, kukkien lehtien repiminen... Näiden kohdalla kielletään, selitetään ja nostetaan pois tilanteesta.

Lapselle pitää asettaa ikätason mukaiset rajat. Kodin olisi hyvä olla sillä tavalla lapsiturvallinen, ettei alle kolmevuotias saa itselleen tai muille viidessä sekunnissa palautumatonta vahinkoa aikaiseksi. Me ihan tarkoituksella järjestimme lapsen lelut ja kirjat ja dvd:t niille kirjahyllyn alimmille hyllyille, kun huomasimme, että kaikista kivointa on tavaroiden ottaminen hyllystä. Ymmärtääkseni vasta joku 1,5-2-vuotias alkaa edes ymmärtämään kieltoja ja 3-vuotiaan kanssa voi sitten jo keskustella syy-seuraussuhteista. Toki tapahtumien SANOITTAMINEN jo aiemminkin voi tuottaa hedelmää myöhemmin. Meillä koti järjestettiin jossain määrin taaperon ehdoilla, ja sitten kaikki, mikä ei vahingoita itseä ja muita, oli sallittua. Vauvakirjan kulman imeskely ok, kivelle kiipeäminen superjees, kaverin lyöminen not cool. Auttaa myös, kun miettii, miksi ei halua lapsen tekevän jotain (esim meluaminen bussissa voi häiritä muita). Kieltäminen ei myöhemminkään ole paras strategia, vaan juurikin se huomion ohjaaminen muualle eli harhauttaminen tai sitten asioista keskustelu. 

lb (Ei varmistettu)

Moi! Näin lapsettomana opiskelijana ajattelen (eli helppo täältä huudella, heh :D), että lapselta tulee kieltää vaaralliset ja haitalliset toiminnat. Eniten paheksun kuitenkin niitä vanhempia, jotka kieltävät siksi ettei itselle koituisi suurempaa vaivaa. Kieltää hyppelemisen, koska se häiritsee. Kieltää päättömän vaeltelun, koska sen perässä pitää koko ajan juosta. Tai kieltää vain kieltämisen ilosta. Sillon lapselle tulee olo ettei se saa olla lapsi ja tekee väärin, vaan sen pitää käyttäytyä niinkun aikuinen. Kiellolla pitää olla jokin järkevä pohja: ei, nyt et saa hypellä koska voit tippua tästä veneestä. Sellaisten, kieltämisen ilosta kieltäjien vanhempien pitäisi vähän kasvaa ja ymmärtää, että lapsi on vain lapsi eikä tee asioita siksi että vanhemmalla olisi supervaikea elämä.

ps. mitä ihmettä ne siellä neuvolassa tuollasta sanoo?? epäilen todellakin tiedon faktapohjaa

Kuunari (Ei varmistettu)

Juuh ei kyllä todellakaan edusta mitään neuvolan yleistä linjaa tuo neuvo, voit heittää sillä vesilintua.

Itsekin oon aika samoilla linjoilla kuin useimmat kommentoijat, että jatkuva kieltäminen on vaan ikävää itselle, lapselle ja lisäksi kaikille ympärillä oleville. Ja pidän vieläpä ylenpalttista kieltämistä laiskuutena ennemmin kuin sallimista. Itsehän sitä sitten korjaa jäljet tai vielä vaivalloisemmin (mutta voi kuinka paljon kannattavammin) opettaa muksun korjaamaan.

Meidän kersalla (lähes täsmälleen Alpun ikäinen) on kyllä myös joku sisäsyntyinen järjestelynhalu; kyllähän se rymmeltää kirjat ja kaikenlaiset pikkuesineet pitkin lattioita, mutta hirmuisella tarmolla palauttaa niitä myös paikalleen. Yllätyn aina itsekin. Kerran ipana nosteli keittiön laatikoista kaikki linssejä sun muita kuiva-aineita sisältävät korkeat lasitölkit lattialle jonkinlaiseen pakanalliseen avaruuskalenteriasetelmaan varsin stonehengeläisittäin. Sitten alkoikin siivousoperaatio ja kaikki raskaat purkit päätyivät takaisin laatikoihin. Täh? Yksveenä? Mietippä jos olisin kieltänyt vaikka purkkien särkymisen pelossa, olisi jäänyt näkemättä.

Musta tuntuu, että jaksoin keskittyä johdonmukaisuuteen paljon enemmän esikoisen kohdalla. Nyt ku isompi pomppii sohvan selkänojalta sänkyyn (kymmenistä kielloista huolimatta) ja pienempi kiskoo samaan aikaan keittiön kaapeista kamaa lattialle, tekee välillä vaan mieli kiljua, että lopettakaa :D Ihan ehdottomia nounou-juttuja meillä on aktiviteetit, joissa voi tekoa itsensä tai toisen, tavaroiden tahallinen hajottaminen ja paiskominen ja ruoalla sotkeminen (tahallaan). Parhaiten ehkä toimii, kun ohjaa lasta oikeanlaiseen toimintaan tyyliin "ei revitä tätä kuvakirjaa, vaan katso luetaan näin".

Mutta tää oli ajatuksia herättävä kirjoitus, harmikseni huomaan itsestäni, että stressipäissään sitä alkaa helposti kieltämään asioita, koska ei halua itselleen lisähommia. Toisaalta sekin on meille vanhemmille välillä ihan inhimillistä käytöstä :) #

Mä taas jotenkin ymmärrän tän neuvolan ohjeen. Pienestä asti kun asettaa rajat ei tuu ehkä niin vaikeeta kun lapsi on isompi. Jos äiti ja isä ei uskalla kieltää voi olla vaikeeta tarhassa, koulussa, yhteiskunnassa. Jos esimerkiksi ajattelee, että kotona on ok vedellä kirjat alas hyllystä, onko se ok myös kirjastossa tai kaverilla? Vaavi ei oikein osaa erottaa, miksi joku juttu on kotona ok ja muualla ei. Itsestä vaikuttaa siltä, että tosi usein törmää nuoriin jotka ei osaa ottaa pettymyksiä vastaan. Luinkin joskus, että vanhemmat tarjoaa lapsilleen turvallisesti pettymyksiä kieltämällä asioita.

Oulusta (Ei varmistettu)

Näen, että rajojen asettaminen ja jatkuva kieltäminen on kuitenkin jossain määrin eri asioita. On tärkeää asettaa rajat tyyliin: toisia tai itseä ei vahingoiteta eikä tahallaan saa pahoittaa toisen mieltä. Kuitenkin se, että vilkasta taaperoa kieltää juoksemasta, tutkimasta paikkoja (mitä esim.tuo kirjojen hyllystä purkaminen on), sottaamasta, you name it, on lähinnä turhaa nipottamista asioista, joiden kiellettyyttä ei lapsi ehkä ymmärrä ja jotka kuuluvat tuon ikäisen kiinnostuksenkohteisiin. Mieluummin utelias ja vähän vauhdikas lapsi kuin arka ja säikky tottelija, eikö?

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo siis, mäkin otin sen neuvolan neuvon ihan hyvällä, että kyllä noita kieltoja ja pettymysten harjoitteluja jonkun verran tarttee olla.

Ehkä tuo ilmaisu "jokainen kielto on kotiinpäin" vähän särähti korvaan (ainakin se jäi mieleen), mutta keskustelu oli kyllä ihan semmonen rakentava ja ystävällinen, ei missään tapauksessa syyllistävä.

Mutta ne kirjat ne kirjat! Sitten vain kiltisti korjailen niitä vaavelon perässä kavereiden luona ja kirjastossa :D

Nekkutyttoe (Ei varmistettu)

Meillä tuo on vasta edessä (no joo, olen yrittänyt kieltää 3kk pikkumiestä puremasta nänniä terävillä ikenillä, toistaiseksi varsin vaatimattomin tuloksin) mutta mietityttää jo. En haluaisi olla koko ajan kieltämässä, enkä myöskään haluaisi olla koko ajan varoittelemassa, mutta olishan se silti siistiä että oma lapsi käyttäytyisi hyvin :D Ehkä sellainen positiivisen kautta tapahtuva "kehu hyvästä käytöksestä, jätä huono vähälle huomiolle"-tyylinen metodi? Mua aina välillä harmittaa sukulaispojan puolesta kun ne on meillä kylässä ja sen äiti aloittaa aina ennen ruokailua sellaisen pitkän litanian mitä kaikkea pöydässä EI SAA TEHDÄ. Mä ennemmin kertaisin etukäteen mitä pöydässä saa tehdä, eli pöydässä istutaan kaikki yhdessä, pöydässä saa jutella, ruokaa saa ottaa lisää jos tykkää, kun on maistettu niin saa jättää syömättä jos ei tykkää/jaksa, ruuan jälkeen voi auttaa viemään astioita koneeseen jne. Ilon kautta!

Nimenomaan näin! Ja sitten kehutaan, kun lapsi tekee hyvin. Mallioppiminen on myös tehokasta, eli pienten lasten kanssa kannattaa mennä syömään jonnekin, missä on hyvin käyttäytyvät lapset.

AaAa (Ei varmistettu)

Meillä oikeasti vaaralliset jutut kiellettiin taaperolta (mm. täyskorkeat peililiukuovet taaperon omassa tuntuivat etukäteen riskiltä, mutta hän oppi hyvin nopeasti miten ovien kanssa operoidaan). Kaukosäädin taas, no sanotaan vaikka niin että se oli hyvä jyrsittävä hampaita tehdessä ja siitä on hampaanjäljet todisteena (ja ihan kaikki napit ei sit ihan toimineet kiitos kuolan...no mutta ex-taapero on jo 5v., joten telkkukin on vaihdettu uudempaan :D). Tosin hyvä äiti (tai ehkä paremmin vanhempi) ois tajunnut että kaukosäätimet ei oo ehkä ihan bpa-vapaita (tai jos ovatkin niin jotain myrkkyjä siinä kuitenkin on ja ehkä paristoja sisältävä laite taaperon puruleluna ei oo hyvä juttu).

Mutta joo, termiitti täystuho taapero on nykyään aivan mahtava 5v. Toki ehkä hieman ollaan eri mieltä että voiko joka paikan kuorruttaa pikkusälällä ja paperisilpulla (aka askartelu ja kaikki kimaltavat aarteet), satunnainen nöyhtäkin on arvokas johtolanka jota pitää säilyttää maailman tappiin, mutta kieltää ei tartte enää kieltämisen vuoksi ja asioista voidaan parhaimmillaan neuvotella (pahimmillaan, noh, sanotaan että saatamme taantua samaan ikäkauteen sekä äiti että tytär, mutta koitan tsempata aktiivisesti :D). Yksi paikka missä aikuisen kiellot on otettava ehdottomina on meillä liikenne, lapsi on 2v. iästä kulkenut aika liukkaasti (potkupyörä, potkulauta, polkupyörä mahdollistaa nopean vauhdin) ja tunnetusti Hkin liikennekulttuuri ei oo lapsiystävällinen. Niinpä kun asutaan yhden Hkin valtaväylän varrella, niin jos vanhempi sanoo liikenteessä "stop!" niin silloin pitää pysähtyä heti, eikä neuvotteluja tunneta (ja ohjeistuksen huomiotta jättäminen aiheuttaa heti karenssin itsenäiseen liikkumiseen, tai nykyisellään riittää kyllä uhkaus että pyörä menee jäähyllä, niin ohjeet muistuvat mieleen hyvin tehokkaasti).

Essee (Ei varmistettu)

Kasvatusfilosofiani on se, että pyrin kieltämään vain asioita, jotka pystyn perustelemaan kunnollisesti, että miksi kyseinen toiminta on kiellettyä. Siihen pitää olla hyvä syy. Monesti olen meinannut kieltää jostain, mutta olenkin tajunnut, että ei asiasta oikeasti ole mitään haittaa. Lapsen pitää antaa käyttäytyä kuin lapsi, eikä pyrkiä tekemään hänestä pikku-aikuista. Aikuinen ei ehkä esim. juoksisi bussipysäkkiä ympäri ja kikattaisi äänekkäästi samalla, mutta jos lapsi ei törmää kehenkään, ei ole itse vaarassa eikä aseta muita vaaraan eikä ääni ole korviasärkevää, niin sen kun antaa mennä. Jotkut aikuiset tuijottavat paheksuvasti, mutta olkoot.

Olen niin samaa mieltä! Tavarat laitetaan omille paikoilleen, että ne löytyvät jatkossakin, omat jäljet siivotaan, että kaikilla olisi viihtyisää, meillä sisällä ei meluta, koska minulla tulee herkästi pää kipeäksi jne. Mutta turhia, perusteettomia sääntöjä ei ole. 

Sakasu (Ei varmistettu)

Täälläkin yksi äiti, joka tuntee välillä huonoa omatuntoa siitä, ettei jaksa kovinkaan paljon kieltää taaperoa. Mutta vilkkaalle ja uteliaalle lapselle saisi olla koko ajan sanomassa ei eikä siinäkään ole järkeä. Luin joskus tutkimuksesta, jonka mukaan aikuisina erityisen luovien ja kekseliäiden ihmisten lapsuudessa on ollut alle viisi sääntöä (tai jotain vastaavaa). Nyt sitten lohduttaudun sillä, että kasvatan luovaa lasta, jolle toistaiseksi kiellettyä on vain ihmisten ja eläinten satuttaminen, tavaroiden tarkoituksellinen hajottaminen ja se vessaharja.

Hannnna (Ei varmistettu)

Lapsettomana huutelen myös, että on se stnan ärsyttävää kun lapsi tulee kylään ja repii kaikkialta kaiken alas, heittelee sohvatyynyt jne. ja vanhemmat vaan katsoo. Kahdelta perheeltä tätä touhua - joo laitan tietenkin kotia sen verran lapsiystävälliseksi (eli ei-lapsitappavaksi) näitä vieraita varten, mutta ihan kaikkea ei ole mahdollista siirtää ylös ja ei se niin kiva ole että kaikki kamat on kuolassa ja vieraiden lähdettyä pitää siivota kaikki sotketut jutut takaisin. :D
t. Angst-raivotar. Puspus lapset.

No tässäkin on aika paljon merkitystä, minkä ikäisistä lapsista on kyse. Eli 1-1,5-vuotiaan kanssa sohvatyynyt on aika harmiton siirtelykohde, eikä kieltämisestä ole oikeasti mitään hyötyä, myös lapsen jälkien siivoaminen on vähän hölmöläisen hommaa, eli lapsi sotkee nopeammin kuin aikuinen siivoaa. (Toimiva kikka on monissa paikoissa ollut, että lapselle tuodaan jotain helposti puhdistettavaa tavaraa esim muovista keittiösälää tutkittavaksi). Uhmaikäinen (2-3) taas vain yleensä innostuu kielloista. Yli 3-vuotias (viimeistään) kuitenkin jo ymmärtää puhetta, ja on ihan isäntäväen tehtävä asettaa rajat, vanhemmilta voi edellyttää kurinpitoa, jos lapsi ei noudata isäntäväen kehotuksia. Nuoremmillekin voi toki yrittää sanoa, että "Minusta ei tunnu mukavalta, kun sotket kauniisti asettelemani tyynyt".

VV (Ei varmistettu)

Öhm mitä? Tarkoitatko oikeasti että "isäntäväen" tehtävä on asettaa rajoja ja vanhemmat sitten vain tukee jos ei mee perille? Ei kai nyt sentään. Eihän kaupassakaan myyjät kipitä sanomassa yli 3-vuotiaille että karkkeja ei maistella, kyllä se on mukana olevan vanhemman/hoitajan tehtävä.

Ja muutenkin vieraassa paikassa luulisi että vanhempia kiinnostaa mitä lapsensa tekee, kaikki paikat kun tässä maailmassa ei ole lapsiturvallisia eikä sellaista voi kaikkialta vaatiakaan. Moni elää ikävuodet 15-30 täysin ilman vauva/taaperokontakteja, joten jos kylään tulee vaikka kaveri lapsen kanssa, on vanhemmalta aika epähuomaavaista olettaa että siellä odottaa valmiina "helposti puhdistettavat" lelut tai baby-proof sisustus.

Joo, kyllä mun mielestä on ihan normaalia, että eri ihmisillä on kodeissaan eri säännöt. Kaupassa karkin ottaminen maksamatta on laitonta, joten tottakai on vanhempien tehtävä opettaa lapset olemaan varastamatta. Meillä kyllä ihan aikuiset vieraatkin siirtelevät sohvatyynyjä ja se on mielestäni täysin hyväksyttävää toimintaa, jos joku ei halua, että heillä tyynyjä siirrellään, täytyy tämä osata sanoa ihan ääneen. Meillä on monia eri sääntöjä kotona ja eri isovanhemmilla, jotka parivuotiaatkin kuitenkin oppivat, kun heille vain ystävällisesti kerrotaan säännöt ja muistutetaan tarvittaessa. Meilläkin on ollut 1-1,5-vuotiaita lapsivieraita ei-babyproofkodissa, jolloin vain siirtelin tavarat ylemmäs sitä mukaa kun huomasin särkyviä esineitä vaaravyöhykkeellä. Lasten ikätason miettiminen vertautuu mielestäni erikoisruokavalioiden mukaisen ruoan laittamiseen hyvissä emännöimis-/isännöimistaidoissa. 

Enkä tarkoittanut helposti puhdistettavilla tavaroilla leluja, vaan esim muovikauhoja, -lastoja ja kulhoja, jotka meillä ovat osoittautuneet hyväksi ja turvalliseksi tutkittavaksi vauvavieraille (idea ei ole omani, vaan varamummoni vahvaan perimätietoon pohjaava)

Hallitun hysterian Anu (Ei varmistettu) http://hallittuhysteria.com

Kirjojen vapaa tutkiminen antaa lapselle viestin, että kirjat ovat myös häntä varten. Jos sille pikkutaaperolle koko ajan taotaan päähän, että hyllystä ei saa ottaa kirjoja on melkoinen työ toisaalla opettaa lapselle, että kirjat on hyvä ja hyödyllinen harrastus. Toki sen lapsen näppien ulkopuolelle kannattaa siirtää kaikki teokset, jotka eivät rajumpaa lukijaa kestä, mutta noin muuten lattialle päätyneet kirjat eivät nyt ole ehkä pahimmasta päästä. Me tuossa vaiheessa raivattiin lapselle oma hylly meidän aikuisten kirjahyllystä, koska lapsi aina sinnikkäästi halusi tyhjentää yhtä ja samaa hyllynpätkää. En tiedä onko rakkaus kirjoihin ollut myötäsyntyistä vai kasvatuksen sivutuotteena tullutta, mutta nyt eskari-ikäisenä kirjat ovat todella isossa roolissa lapsen elämässä ja näin toivottavasti jatkuu läpi elämän.

Kyllä! Vauvoille pahvi- ja pehmokirjoja ja vähitellen tutkittavaksi paperisivuisiakin. Taaperon hylly on myös hyvä paikka kaikenmaailman kirjakammotuksille ja vanhoille lehdille, joista haluaisi vähitellen eroon. Mä myös sinnikkäästi teippasin kasaan muutamat revityt lastenkirjat, niitä luetaan edelleen. Kiinnostus tyhjentää hyllyjä ja rikkoa tavaroita loppuu ihan itsekseen lapsen kasvaessa (kuten myös kiinnostus johtoihin ja halu laittaa jokainen esine suuhun), eikä lasta tarvitse varsinaisesti kasvattaa niistä pois (pikemminkin kieltely voi hidastaa normaalia kehitystä muihin kiinnostuksenkohteisiin tekemällä juuri siitä yksittäisestä jutusta hauskan yhteisen leikin). Sen sijaan hyvinä pitämiään tapoja, kuten tavaroiden paikoilleen laittamista tai kirjan LUKEMISTA, voi harjoitella pienenkin lapsen kanssa hyvässä hengessä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Enpä muuten edes ajatellut tätä, mutta tuohan on täysin totta! Ah, nyt saan ihan hyvällä omallatunnolla antaa beebosen ryönätä noita kirjoja. :)

Tuo epeli alkaa olla niin pitkä, että yltää kolmanteenkin hyllyyn, joten kaikkien kirjojen raivausoperaatio ei oikein onnistu, mutta uskon, että pian se ei enää jaksa niitä repiä alas ihan samalla tarmolla. (Pakastimenkin oven avaaminen on loppunut viimein, herralle ylistys!) 

 

Jep, niin se just menee, että sitä mukaa kun uusia taitoja ja mukana uusia ulottuvuuksia elämään tulee, ne vanhat temput ei tunnu enää niin kiinnostavilta. Melkein siinä kohtaa, kun meillä oli saatu kirjahylly täydellisen toimivaksi taaperolle, se lakkasi kiinnostamasta ja kirjat alkoivat muuttaa taas vähitellen alemmas.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahah, just näin. Sillä hetkellä kun pakastimen oven repimiskausi oli meneillään, se tuntui kestävän ikuisisuuden. Nyt on päästy tv-tason laatikoissa seisoskeluun, eikä pakastimen ovi enää kiinnosta laisinkaan. 

Kommentoi

Ladataan...