Sano siitä

Juliaihminen

Kuten niin monet suomalaiset tai naiset tai ihmiset ylipäänsä, välttelen konflikteja viimeiseen saakka. Olen ajautunut lukuisiin typeriin tilanteteisiin (esim. vanukas-gate) ihan vain siksi, etten ole pystynyt sanomaan jostain. 

Mikä pahinta, tämä sama sairaalloinen kohteliaisuus vain tuntuu jatkuvan, vaikka kyseessä olisi mun vavvan hyvinvointi. On kamalan vaikea sanoa flunssaiselle kaverille, että älä tule nyt kylään tai kehottaa toistamiseen, että sen vauvan niskaa on ihan oikeasti pakko kannatella, kun sitä pitää sylissä.

Mun äbä sanoi, että nyt pitää sitten vain opetella sanomaan, mikäli vavvan hyvinvointi on uhattuna. Sitten se kertoi omasta kokemuksestaan varoittavan esimerkin: Kun mä olin viisi viikkoa ja isosiskoni Lotta kaksi vuotta, meiän äbä lensi San Franciscoon (isä oli jo siellä perillä, kun se oli hankkinut asunnon meille sieltä). Lentokentällä vähän kummallinen nainen tarjoutui auttamaan äitiä lasten kanssa. Mun äiti oli tuolloin jotain 25-vuotias, inasen liian kohtelias ihminen. Hän ajatteli tuolloin, että oikeastaan saa hyvin lapset kulkemaan itsekin, muttei kuitenkaan kehdannut kieltäytyä, kun kerran tämä nainen auliisti tarjosi apua. Rullaportaissa nainen sitten kaatui kaksivuotias Lotta sylissään. Se oli ilmeisesti ihan kännissä. Onneksi äiti sai napattua Lotan ilmasta, eikä mitään pahaa lopulta käynyt.

Naurettavintahan koko hommassa on se, ettei kukaan yleensä suutu tai loukkaannu siitä, jos niitä vaikka pyytää pesemään kädet, kun ne tulevat vastasyntyneen kotiin. Ihmiset eivät tule vain ajatelleeksi, ainakaan itse en ole tullut. On niin paljon helpompaa avata suu ja sanoa asiasta kuin jälkeenpäin miettiä, tuliko sille lapselle flunssa tai onko sen niskat vääntyneet huonon syliasennon vuoksi kyttyrään, jolloin siitä tulee kampuraselkäinen Quasimodo, joka joutuu muuttamaan Helsingin tuomiokirkon kellotorniin ja lirkuttelemaan sieltä paikallisille romaninaisille ja harrastamaan skitsofreenistä yksinpuhelua patsaiden kanssa.

 

Kuva: Voisin kehottaa tuota poseerailevaa hupakkoa pitelemään vauvan niskaa vähän paremmin. Mutta en vain kehtaa.

 

 

Share

Kommentit

Suvi K.
Sisunainen

Tämä on hassu ilmiö: Ihmiset, jotka eivät sano negatiivisia asioita ääneen, kuvittelvat olevansa kohteliaita ja ystävällisiä. Todennäköistä kuitenkin on, että tilanteen toinen osapuoli hoksaa sanattomasta (tahattomasta) viestinnästä, että jotain on nyt pielessä, ja miettii päänsä puhki mikä on vialla, päätyen todennäköisesti täysin väärään johtopäätökseen (jopa: "toi ei enää halua olla mun kaveri"). Lopputulos: molemmilla on paha mieli. Jos taas siitä alkuperäisestä pikkuasiasta sanoo sillä hetkellä, tilanne on selvitetty viidessä minuutissa, eikä jää kaivelemaan molempien mieleen jopa vaikuttaen koko tulevaan ihmissuhteeseen. Tiedän, kuulostaa ääriesimerkeiltä, mutta tapahtunut IRL.

Juliaihminen
Juliaihminen

True story. Ja sitten ne muutamat kerrat, kun on oikein rohkaistunut sanomaan, ovat usein päättyneet juurikin hyvin. Sitä paitsi ainakin mieluummin itse haluan, että kaverit sanovat jostain häiritseväst kuin miettivät pitkään mielessään.

Tuttua. Täällä kans yks liian kiltti, joka ei osaa suutaan avata. Viimeksi menin aivan lukkoon eräässä perhekerhossa, jossa oli monenikäisiä lapsia aina 0-vuotiaasta 4-vuotiaaseen äitiensä kanssa. Siellä sitten isompien meno meinasi mennä sen verran vauhdikkaaksi, että oma pikkuiseni (ja jopa minä itse kun istuin lattialla) meinasi jäädä alle ja jalkoihin, mutta en vain saanut sanottua niille isommille lapsille, että varokaa vähän kun pienemmät jää alle. Taisin pelätä siinä tilanteessa, että mitä niitten toisten lasten äidit sanoisivat minulle takaisin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Nämä on just semmosia tilanteita, joissa pitää etukäteen tehdä päätös, että miten reagoi. Vaikkapa että "otan ystävällisen ja lämpimän äänensävyn ja kehotan aikuismaisesti pikku-toddlereita varomaan pienempiään" tms. Onneksi tulee aina seuraava kerta, jolloin voi sitten toteuttaa tätä päätöstä! (Kun aina ekalla kerralla on mennyt niin puihin.)

Loora (Ei varmistettu)

Olen itsekin tosi huono sanomaan ihmisille. Haluan silti nostaa esiin toisen näkökulman: oma vauva on kovin rakas, itse niin kovin epävarma, hormoonit hyrrää ja vauvan suojeluhalu alkuun ihan tapissa! Suojeluvaisto kuitenkin helpottaa. Vauva ei ole pieni ja hento ikuisesti, vaan tulee vahvaksi ja viisaaksi ja se on se, mitä itse haluan korostaa.

Kannattaa pariin kertaan miettiä, mistä asioista muille sanoo, koska aluksi itse on niin herkillä. Silloin saattaa sanoa oikeasti ihan turhanpäiväisistäkin asioista. Vauva ei mene kyttyrään, jos sitä pitää hetken huonosti tai siitä, että sen pylly pestään eri tavalla kuin olet tottunut tai että mummi lipaisee samaa lusikkaa vauvan kanssa (näistä kaikista olen itse aikanaan murehtinut, mutta nyt lähinnä naurattaa).

Mulle on itselleni tullut parikin kertaa huono mieli siitä, että kaveri tai tuttu on huomauttanut minulle jostain (esim. varo halkiota kun silität vauvan päätä - ööö daa, ei kun ajattelin juuri murhata lapsesi). Tiedän, että kommentoijat eivät tarkoita pahaa, mutta silti niistä kaikuu epäluottamus toisen toimintaa kohtaan, vaikkei se ole tarkoitus. Asia erikseen on sitten tilanteet, joissa vauvan hyvinvointi on vaarassa.

Itse olen ollut huolehtivainen hormoonimamma, mutta nyt kakkosen kohdalla osaan ottaa rennommin. Siispä sanomisen opettelemisen rinnalla kannustan myös rentouden opetteluun :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Se on totta, että jos itse hössöttää megana lapsen ympärillä eikä ole rennosti, lapsikin voi oppia hössöttäjäksi, ja sitä en kyllä halua!

Mutta sitten taas jos jostain tulee jälkikäteen semmonen olo, et nyt ois pitänyt sanoa, niin sit pitää ehottomasti seuraavalla kerralla sanoa. Kuunnella sitä gut feelingiä kuitenkin.

Kommentoi