Sattuu on käyttökelpoinen sana

Juliaihminen

Jo elokuussa fiilistelin sitä, miten puolitoistavuotias on alkanut sanoa asioita. Nyt samainen vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen ukkeli kertoo vielä enemmän. Tällä viikolla sanavarastoon ilmaantui aivan järjettömän kätevä sana: Sattuu

Se, että lapsi osaa kertoa, jos sitä sattuu ja mihin, on nerokasta. Nimittäin vielä puolitoista viikkoa sitten mä olin Alpun kanssa ratikassa ja jossain vaiheessa käänsin seinän vieressä olevan penkin alas, ja Alppu alkoi heti inistä. Mä ihmettelin, että miten se nyt niin kovin häiriintyi siitä, että hänen rakas äitinsä ilmaantui niin likeelle – kunnes huomasin, että lapsen jalka oli jäänyt kipeästi penkin ja lastenvaunujen väliin. Nousin nopeasti ja tietenkin tuli kurja fiilis, kun olin vahingossa murjonut toisen jalkaa. Sattuu:lla oltaisiin päästy siitäkin tilanteesta nopeammin.

(Dear god, mulle tuli tästä tapauksesta niin flashback siihen, kun olin noin 8-vuotias ja vieraana serkkuni synttäreillä. Istahdin syömään kakkua semmosen ehkä 1,5-vuotiaan vaavelin viereen ja se vaaveli alkoi ottaa muhun kontaktia. Jotain se vain ölisi siinä "Ölö öhö löö" ja osoitteli mua. Mä kohteliaana ihmisenä hymyilin ja jutustin menemään takaisin, mutta vähän ihmettelin, miksi tuo on niin huolestuneen näköinen.

Kun nousin siitä, huomasin että olin istunut tämän puolitoistavuotiaan lapsosen täytekakun päälle. Klassista.)

Pientä traagisuuttakin tämä puhumaan oppiminen on tuonut tullessaan. Kun Tiki oli Alpun kanssa viime viikolla Tampereella mummolassa kaksi yötä, Alppu oli iltaisin itkenyt: "Äiti tule. Äiti tule." Se oli aika sydäntäsärkevää! 

Aiemmin se on vain itkeskellyt verbaalisesti melko lahjattomalla jokelluksella, jolloin ei ole ollut aivan niin selvää, mikä tässä nyt on ongelma (vaikka tunne on varmasti ollut silloinkin yhtä aito). Toisaalta, Alppu oli aika nopeasti alkanut kutsua siellä Tikiä myös äidiksi, eli ehkä se ei nyt tarkoittanut ihan konkreettisesti, että juuri minun pitäisi olla siinä joikaamassa tuutuu-tupakkarullaa? 

(Sunnuntaina se myös kutsui mun ystävääni Idaa isiksi, mikä on toki tarpeeksi lähellä.)

 

Suureksi osaksi meininki on edelleen vauvojen kieltä. Mutta on siihenkin tullut sellaista performatiivista rakennetta. Esimerkiksi sunnuntaiaamuna Alppu ponkasi pystyyn ja esitti pitkän ja koreografisesti upean esityksen, jossa se tanssahteli pitkin sänkyä ja kirkui selvällä vauvojen kielellä: "Vää vää! Vaa vaa! Vää vää! Taa!" ja kikatteli perään kuin olisi keksinyt maailman hauskimman jutun. Niin kuin olikin.

 

 

 

Lue myös:

Taapero alkaa jutustaa

Kun puhut lapselle, muista kolmen T:n sääntö

 

Kuvissa: Alppu ymmärtää, että harava on parempi kuin lehtipuhallin

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Puhe! Ihan parasta kun sitä oikeasti alkaa tulla ja vaikka se ei ole vielä lähellekään täydellistä niin pitkälle päästään kun löytyy avainsanoja ja ymmärrystä lapsella kuitenkin on enemmän kuin niitä puhuttuja sanoja.

On ihan voittajafiilis, kun lapsi herää, itkee ja hokee "äiti auta" (sydäntäsärkevää) ja sitten loppujen lopuksi saadaan selville vaan että lapsella on vain paha mieli eikä itsekään ihan varma miksi ja haluaa että äiti vaan lohduttaa. Ensin yritin vain tarjota kaikkea konkreettista apua (jano/vessa/peitto/sattuuko), joka sai volyymit vaan kaakkoon, kun äiti ei tajua. Syyn selvittyä sitten juteltiin että ei haittaa että joskus on paha mieli, se menee kyllä ohi ja mietittiin yhdessä mitä kaikkea kivaa on maailmassa. Lopuksi luettiin vähän kirjaa ja sitten takaisin unille. Sellaisia pieniä suuria onnistumisen hetkiä.

Jotenkin erityisen hellyyttävää on kun lapsella ei ole vielä minkäänlaisia filttereitä. Ruokapöydässä voidaan sanoa innostuneesti "Äiti tää on tosi hyvää!", kun ruoka maistuu tai sitten ystävällisen painokkaasti että "Ei oo hyvää. Maistuu huonolta.", kun ruoka ei ollutkaan mieluista. Ei siitä voi oikein edes mieltään pahoittaa kun toinen niin tosissaan kertoo.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Just tää! Mä olen aina aikaisemmin kuullut vanhemmilta, että puhe avaa taivaan portit, mutta nyt alan itsekin täysin käsittää, miten uskomattoman tyydyttävää on, kun lapsi osaa jollain tavalla ilmaista, mistä on kyse. Toki mitä väsyneempi se on, sitä epätodennäköisemmin sitä avainsanaa saa kaivettua sieltä, mutta on semmonen olo, että tämä on alku!

Ei aikaakaan, kun keskustellaan siitä, miten lapsen pahan mielen aiheuttaa kriisi siitä, edustaako hänen ajattelunsa enemmän mannermaisen filosofian vai analyyttisen filosofian koulukuntaa. 

Tajusin tätä lukiessani että meidän ihan-kohta-puolitoistavuotias ei käytä vielä kivusta mitään sanaa vaikka muuten sanavarasto onkin tosi laaja. Ilmeisesti ei ole niin sattunut viime aikoina kun sanaa sille ei ole tarttunut (osa lähipiiristä käyttää pipiä, omaan korvaan/suuhun se ei vaan sovi joten olen ihan tyytyväinen ettei ainakaan vielä käytä sitä). Tai no isommat kolhut ilmaistaan itkulla ja pienemmistä tuo vaikka kättä suun eteen puhallettavaksi.

Olen niin samaa mieltä että tämä puheen kehitys on aivan mahtavaa aikaa! Helpottaahan se niin paljon kun lapsi pystyy kertomaan tarpeistaan ymmärrettävästi, sanoo vaikka puistossa kesken keinumisen että "Nälkä. Kotiin." jolloin äiti tajuaa että kantsis varmaan lähteä. Arjen helpottamisen lisäksi puhe on usein myös tosi hauskaa ja/tai hellyttävää. Meillä (lähes) kaikki tuntuu nyt tarttuvan - vauvoille vastailee vauvakielellä ja tänään toisteli useamman sanan ruotsia kun oltiin leikkitreffeillä ruotsinkielisessä kodissa :D Myös "taivuttaa" sanoja jo, eli käyttää esimerkiksi muotoja nukkuu/nukkumassa/nukkumaan selkeästi eri yhteyksissä. (Ja joo, ei todellakaan ole kilpailu eikä ole tarkoitus brassailla omalla lapsinerolla, mutta halusin kertoa että tämä on ihan huikeaa seurattavaa.)

mamofonia
Mamofoni

Jotenkin niin suloista. Odotan niin paljon, että toi meidän viipeltäjä alkais tavaileen ensimmäisiä sanoja. Haluisin jo tietää millasta läppää se heittää !

Kommentoi