"Sen vain tietää" on surkea elämänohje

Ladataan...
Juliaihminen

Yksi mun inhokkilausahduksia maailmassa on: "Sen vain tietää." Tätä mulle on hoettu milloin minkäkin asian kohdalla.

Asuntoa ostaessa: "Sen vain tietää, kun se oikea osuu kohdalle. Siitä tulee semmonen tunne." Työpaikan valinnan kohdalla: "Kuuntele sydäntäsi, kyllä se tietää." Jopa pienten päätösten kohdalla pitäisi kuunnella jotain hemmetin vaistoa ja intuitiota. 

Ei tule tunnetta. Sydän on joko mykkä tai skitsofreeninen. Intuitio shmintuitio.

Näiden neuvojen ongelma on se, että ihmiset ovat hirveän erilaisia. Ne, joilla on vahva intuitio ja sydän kuuluttaa milloin mitäkin, luulevat että muillakin on näin. Ei ole.

Jotkut ovat ambivalentimpia kuin toiset, eivät siis osaa hirveän helposti päättää. Mulle on jo psykiatri(!) sanonut, että "sä olet tommonen ambivalentti persoona". Mä taas en osaa edes kuvitella, miltä tuntuu, kun sen vaan tietää. Ei hitto mä harkitsen asioita. Teen plus ja miinus listoja sormet musteessa pieneen mustaan muistivihkooni. Elämän isot päätökset ovat aivan jumalattoman stressaavia.

 

Asunnon ostaminen oli esimerkiksi yksi iso helvetti. Lopulta ostettiin semmonen, joka oli paperilla hyvä, mutta joka ei herättänyt mitään tunnetta. No. Se oli ihan surkea, vihasin sitä. Asuttiin siinä kaksi vuotta ja myytiin pois (oikein hyvällä voitolla). 

Seuraava asunto ostettiin taas, koska se oli paperilla hyvä. Ei tunnetta. Tällä kertaa meillä oli vain "parempi paperi", eli lista vaatimuksista (esimerkiksi yhtenä tärkeänä vaatimuksena oli ylin kerros, koska kantapääastujat ovat pahinta mitä tedän purkkapallon puhaltelijoiden lisäksi). Nyt kaksi ja puoli vuotta täällä asuttuani mä olen totaalisen rakastunut meidän kotiin. Tunne todellakin löytyy, mutta se kasvoi vasta myöhemmin.

 

Ensimmäinen opetus: Huonoista valinnoista pääsee yli ja niistä oppii. On parempi tehdä valinta kuin olla tekemättä. Meillä ei olisi ollut nykyiseen ihanaan neliöön kuuna päivänä varaa ilman, että oltaisiin ostettu ensin kälystä kaksiota.

Toinen tällaisen ambivalentin ihmisen selviytymiskeino on se, että useimpien päätösten kohdalla olen ottanut taktiikaksi sukeltaa hälläväliälandiaan (sukeltelen siellä aika usein). Oikeastaan ihan sama, minkä paidan mä laitan päälle, missä syön lounaani, menenkö viikonlopuksi Turkuun. Mitä hiton väliä sillä on?! Jahkailu seis.

Kolmanneksi, päätöksiä ei kannata katua. Joskus saatan soimata itseäni epäonnistuneista pikkupäätöksistä aivan järjettömän paljon (esimerkiksi se, että valittiin huono hotelli Koh Lantalla). Sekin on ihan idioottimaista, sillä huonon päätöksen kustannus vain kasvaa, jos alkaa piehtaroida siinä nihkeässä fiiliksessä, joka huonosta päätöksestä seuraa. Sitä paitsi kaikki päätökset elämässään tekee silloisten tietojen perusteella. Kun tietoa tulee lisää, tilanne ei ole enää sama.

 

Okei, on muutamia juttuja elämässä, joista "olen vain tiennyt". Kun aloin seurustella Tikin kanssa, vähän niin kuin tiesin, että tää oli tässä. Se oli todella pelottava tunne. Ja totta hemmetissä jahkailin naimisiin menemistä sitten vuosien päästä, mutta tukeuduin siihen, että mulla oli ollut silloin alkuaikoina se tunne

Toiseksi, mä olen aina halunnut lapsen. En edes tiedä miksi, mutta olen vain halunnut. Se on mun kohdalla suuri onni, koska jos olisin alkanut listata tästä aiheesta pieneen mustaan vihkoon plussia ja miinuksia, mulla ei todellakaan olisi vauveloa vielä. Mutta kun jengi kysyy multa, kannattaisiko hankkia lapsi, niin mä en todellakaan sano siihen, että sen vain tietää. Sitä ei todellakaan aina tiedä. Vauvakuume shauvakuume, bitches please!

Eikä kaikkea tarvitsekaan tietää. Mutta sen sanon, että oli aika, jolloin ahdistuin kovasti näistä sen vain tietää -neuvoista. Nykyään tunnen itseni, mä olen liian harkitseva ja analyyttinen siihen, että mun sydän vain ilmoittelisi jotain päätöksiä.

Sen vain tietää, että ei tiedä.

 

Onko täällä muita, keiden sydämellä on hankala toimittaa tietoa aivoille saakka?

 

 

Lue myös:

Aina voi luovuttaa

Kolmen valituksen sääntö

 

 

Kuva: Thaimaan matkakumppanini Pasi Nissinen otti ihania kuvia muun muassa Koh Yao Noilla

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Share

Kommentit

Naf (Ei varmistettu)

Voi kuule, sanopa muuta! Tämä on varmaan paljolti luonnekysymys – vaikka olen herkkä ja tunteellinen tyyppi, en voi väittää olevani mikään hetkessä eläjä ja heittäytyjä. Iän myötä olen tullut entistä harkitsevaisemmaksi ja teen isot ratkaisut tarkasti punniten ja analysoiden. Tuollaiset ”sen vain tietää”- ja ”kuuntele sydäntäsi” -tyyppiset neuvot ahdistavat minuakin, koska ei se sydän sano välttämättä mitään. Tai sitten se sanoo yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista. Ja tosiaan monesti suuret tunteet ja varmuus syntyvät vasta ajan myötä. En esimerkiksi ihastunut elämäni mieheen ensimmäisellä enkä toisellakaan silmäyksellä, vaikka meillä olikin heti hauskaa yhdessä. Mutta nyt en voisi olla onnellisempi hänen kanssaan! Lapsen haluamisen suhteen en tunne vielä parin vuoden jahkailunkaan jälkeen täyttä varmuutta, mutta luulen, että annamme silti perheenlisäykselle jossain vaiheessa mahdollisuuden. Olen nimittäin kuullut huhua, että univajeesta, uhmasta ja kaikenmaailman kulkutaudeista huolimatta oma lapsi on aika siisti juttu.

Juliaihminen
Juliaihminen

Just puhuin mun kaverin kanssa, että punnitsemisen ja harkitsemisen jälkeen päätökseen sitoutuu, ja sitten sen kanssa on helpompi elää. Tietty nämä on luonnekysymyksiä, mutta itselleni järki menee usein tunteiden edelle päätöksissä ehkä just sen takia, etten tunnista niitä tunteita niin helposti. Ehkä olen tunteeton?

Oikeaa huhua olet kuullut! Lisäksi pitää mainita vielä toi lattemamalife ;)

Naf (Ei varmistettu)

Sama ongelma mulla! Isoja päätöksiä pähkäillessäni en tunnista muita tunteita kuin ahdistuksen siitä päätöksen tekemisestä. :D Välillä kyllä kaipaisin kristallipalloa, jotta päätökset eivät olisi vain oman mielen maalaamien (kauhu)skenaarioiden varassa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! :D Se tunne kieltämättä löytyy hyvin usein, päättipä mihin suuntaan tahansa.

Räyhälä
Räyhälä

Oi kyllä! Täälläkin yksi joka ei "vaan tiedä". Tai tietysti joistain asioista elämässä tietää, että ne ovat ikuisesti läsnä tai niiden haluaa olevan ikuisesti läsnä, mutta just jotkut isot linjat ja kyllä/ei -valinnat; siinä vaiheessa kun asioita on pyöritellyt ikuisuuden ja juurikin listannut niitä plussia ja miinuksia sormet musteessa, niin tajuaa, että ei nämä asiat parane jahkailemalla, vaan päättämällä. Ja päätöksiä on vaan pakko tehdä. Eikä niistä voi tietää olivatko ne oikeita tai vääriä ilman että niitä tekee. (Mä asun just paraikaa tuolla hälläväliälandiassa niin 100%. Ja täällä on hyvä olla.)

Niin ja nyt kun kerran kommentoin, niin laitanpa samalla, että oon jäänyt ihan koukkuun sun instastoryihin :D en yleensä jaksa katella tuntemattomien stooreja, mutta sulla on niin hauska tyyli puhua asioista, että pakko aina katsoa ja tässä nyt oikein erikseen antaa kunniaa siitä. Jipii! 

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Mun kaveri sanoo aina, että on pieniä kiviä ja isoja kiviä, ja kannattaa keskittyä niihin isoihin. Toisin sanoen: pikkujuttujen kohdalla suoraan hälläväliälandiaan eikä hirveästi mietitä jälkikäteen. (Esim söin äsken vähän huonon vegelasagnen lounaaksi, olisi todellakin pitänyt ottaa silakat! Mutta nyt ei voi syytellä itseään.)

Isommissa ehkä vähän punnitsemista, mutta ei niissäkään kyllä ihan loputtomiin voi jahkailla. Siinä menee hermo!

 

Hihii, ihanasti sanottu instasta!

Mariiia. (Ei varmistettu)

Tää postaus ei ois voinu tulla oikeempaan aikaan! Just mietiskelen yhden ison päätöksen kanssa, eikä ole mitään hajua miten asian ratkaisen. Olen yrittänyt "kuunnella sydäntä" ja toivoa, että joku aamu herään ja vain "tiedän" mitä tehdä. Juu ei ole toiminut.. Plus ja miinus listaa on kyllä kirjoitettu. Yritän lohduttautua sillä, että se päätös, minkä teen on se oikea. Sen päätöksen kanssa sitten oppii elämään ja siitä löytää ne parhaat puolet. Ehkä sitä ei voi loputtomiin vain jahkaillakaan. Toisaalta toivon, että joku ulkopuolinen vain ratkaisis tämän ja itse tyytyis siihen :D välillä aikuisena olo on vähän stressaavaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin! Kyllä niiden päätösten kanssa aina oppii elämään ja sitten yleensä ei edes muista, että tässä joku päätös tehtiin.

Ja jos nyt se päätös osoittautuu huonoksi (kuten meidän eka kämppä), niin usein voi päättää uudestaan.

Toki jotain lasta nyt ei ehkä voi tunkea takaisin kohtuun, mutta harvemmin jengi sitä päätöstä katuu. Okei, nyt meni taas kielikuvat vähän liian pitkälle.

Niina Maria V.

Hei loistava kirjoitus! :) kiitos! Samaistun aika pitkälti tohon ambivalenttiuteen ja oon pyöritellyt päässäni ihan samoja juttuja, joista kirjoitit :D

Nina L (Ei varmistettu)

Juu, ei todellakaan tiedä. Varsinkin nuo elämän isot päätökset jotka vievät yöunet, johtavat velkavankeuteen, väärille urapoluille ja hämärille sivukujille, niitä vaan ei "tiedä"! Ennen päätöksen sinetöimistä tehdyt plus/miinus listat ovat tuttua kauraa, samoin fyysiset oireet: huonosti nukutut yöt, ruokahalun menetys ja vatsanväänteet. Kokemus on ollut hyvä opettaja, paskinkin fiilis päätöksistä menee aina ohi ja aika näyttää miten päätös elämässä realisoituu, plussana vai miinuksena. Sitä paitsi niinä kertoina kun on kuunnellut sisintään ja sen höpinöitä on menty pahiten metsään.
Jätän intuition muille ja keskityn niihin listoihin. Tuo loppukaneetti oli kyllä naulan kantaan:"Sen vaan tietää, että ei tiedä" :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Jooooo! Öisin ei todellakaan nukuta silloin, kun päätetään elämän isoista jutuista. Koska toki mun aivot tietää, että öiseen aikaan mieli toimii kaikkein rationaalisimmin ja ajatus kulkee. Siksi ei kannata haaskata sitä aikaa mihinkään nukkumiseen. Myös pieni ripsa auttaa aina päätöksen tekoa.

Aagh! Niin tuttua kyllä :D

Mutta onneksi kuitenkin voi lohduttautua just tuolla, että kyllä sitä sitten huomaa. Mun kaveri aina sanoo esimerkiksi taloudellisesti huonojen päätösten jälkeen: Kirjataan tappioihin. Se tarkoittaa sitä, että myönnetään, että näin kävi ja siirrytään eteenpäin.

kattungar
Kattungar

Hahah tää oli kyllä mahtava oivallus! Sitä ei tosiaan tiedä. Paras esimerkki mulla on ehkä synnyttämään lähtemisestä. Kysyin raskaana ollessani terveydenhoitajalta, että koska sitä sitten tietää, että pitää lähteä laitokselle synnyttämään? Koska tietää, että synnytys käynnistyy? Vastaus oli luonnollisesti, että kyllä sinä sitten tiedät. No, en tienny! Jahkailin ja jahkailin, että onkohan tämä jo niin kova kipu ja onkohan nämä nyt niitä todellisia supistuksia? Kunnes sitten menin kokeilemaan synnärille, että ollaankos tässä nyt synnyttämässä, ja oltiinhan sitä. Synnytyksen jälkeen sitten neuvottiin, että jos tulee seuraava lapsi joskus, niin tule sitten vähän aikaisemmin! No perhana, kun odotin sitä "kyllä sä sitten tiedät" -tunnetta! En tiennyt! ;)

Tiia S (Ei varmistettu)

Täällä vähän sama kokemus synnytyksen suhteen :D

SC

Minuakin ärsytti se "no kyllä sä sitten tiedät miltä ne supistukset tuntuu" "no kyllä sen sitten tietää kun ne supistukset on sellaisia että tarvii lähtee sairaalaan". Ok, tiesinhän minä, sitten kun olin jo menossa sinne sairaalaan, mutta sitä edelsi aika monta viikkoa sellaista "onks nää nyt niitä"-fiilistelyä. Ollakseen aika suuri sairaalahoitoa vaativa episodi synnyttämiseen liittyy mielestäni ihan liikaa tollasta mutuilua ja "kyllä sä sit tiedät"-läppää. 

kattungar
Kattungar

No niinpä Tiia ja SC ei sitä tosiaan kaikki tiedä koska sinne pitää lähteä ponnistelemaan ehkä ens kerralla sitten jos sellanen tulee ;) hehe...

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin! Mä pelkäsin kanssa etukäteen ihan sikana tuota, että "koska saa lähteä" ja "koska joutuukin palaamaan". Ihan vain tästä syystä olin hirmu helpottunut, kun synnytys päätettiin käynnistää. Toki vasta jälkikäteen kuulin, että käynnistettyjen synnytysten supistukset on sillä lailla välittömästä HC-kamaa, kun luonnollisesti käynnistyvien kohdalla ne ilmeisesti kasvaa pikkuhiljaa.

Mutta! Nyt kun eka synnytys käynnistettin, niin mulla on ihan sama ongelma mahdollisen tokan lapsen kohdalla: miten hitossa sitä tietää, koska on tarpeeksi tiukat supistukset!? Lol! Ja taas vaan sitä "se tunne" -horinaa joka tuutista :D

En kestä, kun sun blogia on niin ihanaa lukea! Itse kirjoittelen listoja ja analysoin muidenkin osapuolten puolesta, mikä olisi paras vaihtoehto, mutta kyllä (ensimmäisen) lapsen hankkimisajankohta, aviopuolison, opiskelualan ja asunnon valinta sisälsivät lisäksi ison uskonloikan lähinnä tunteeseen luottaen. Sitten varsinainen avioituminen, toisen lapsen yrittäminen nyt (jee!) ja esim työpaikan valinta ovat olleet voittopuolisesti järkivalintoja. 

Yhdessä huonossa parisuhteessa odotin seitsemän vuotta, että tietäisin suuntaan tai toiseen, jäädä vai lähteä... Tunnevuoristorata ei auta järkeä eikä intuitiota. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Superkiinnostavaa! Nämä on siitäkin jänniä juttuja, että sitä rakentaa aina jälkikäteen sellaisen narratiivin elämästään, että tämä oli hyvä/huono päätös / näin tämän kuuluikin mennä / jos olisin tehnyt toisin, olisi käynyt näin, ja sitten kuitenkin kaikki se on niin mielettömän epävarmaa, on miljoona asiaa, jotka olisivat voineet vaikuttaa johonkin toiseen suuntaan. 

Hoh, tämä ajatus on joko lohdullinen tai masentava, en osaa sanoa :D

Piia-Marika (Ei varmistettu)

Naurahdin hiukan kun luin. Loistavasti kiteytetty ja kunnon persiille potku tietäjille. Tunnustus: olen itse ollut tuollainen joka jumalankäänteessä on "vain tiennyt". No sillä intuition seuraamisella tuli kyllä väliin turhankin mielenkiintoinen elämä, jota olisi vähän vähemmällekin voinut jättää. Että jopas tuli vain tiedettyä.. Sen sijaan jos olidin jo aiemmin alkanut hiukan miettiä ja punnita enemmän kuin kaksi sekuntia, olisin välttynyt monelta oikeasti typerältä tapahtumalta. Mutta enpäs tiennyt tätäkään. Kun ei se intuitio samperi kertonut. Nykyään olenkin sitten niin punnitseva ja harkitseva että samaksi ihmiseksi, joka olin yli kymmenen vuotta sitten, minua ei enää tunnistaisi. Olenkin aika useasti kuullut viime vuosina olevani hyvin pohtiva ja analyyttinen. Ja mä olen tästä nimikkeestä tosi ylpeä vaikka se muita vähän rassaakin!! :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Olisi muuten todella kiinnostava tietää, että muuttuuko päätösten tekemisen metodi järki/tunneakselilla sen mukaan, mitä vanhemmaksi tulee. Mielenkiintoista, että sä koet, että olet muuttunut jollain lailla tunnepäättäjästä analyyttisemmäksi ja pohdiskelevammaksi. Tuommoista itsereflektiota on musta aina tosi kiinnostava lukea!

SaaraCecilia

Ai että sun blogi on ihan parasta mitä interwebistä on pitkään aikaan löytynyt ja samaistun niin moniin sun kirjoituksiin. 

 "Oikeastaan ihan sama, minkä paidan mä laitan päälle, missä syön lounaani, menenkö viikonlopuksi Turkuun."

Synnyin, kasvoin ja opiskelin Turussa ja Helsinkiin muutettuani kävin melkein jokaviikonloppuisen kamppailun sen asian kanssa, että lähdenkö viikonlopuksi takaisin Turkuun vai vietänkö sen Helsingissä. Tämä kamppailu sai minut aina ihan hulluuden ja melkein itkun partaalle ja söi todella paljon energiaa. Olinhan siis tietysti diilannut itselleni piianhuoneen ystävien kimppakämpästä, sillä en pystynyt ihan täysillä luopumaan Turku-elämästä, joten joka viikonloppu piti päättää, että missä ollaan. Huhhuijaa. Olen tietysti nyt palannut tähän limboon siirryttyäni, ainakin väliaikaisesti, takaisin Turkuun töihin.

Olen myös vuosien jälkeen esimerkiksi katunut sitä, etten lähtenyt kerran Los Angelesista muutamaa päivää aikaisemmin San Fransiscoon tapamaan isoveljeäni, joka oli vuokrannut sieltä ihan todella hienon Air B'n'B-kämpän, jonka ikkunasta näkyi Golden Gate Bridge. Vieläkin harmittaa, että sain herätä siellä vain kahtena aamuna neljän sijaan. Mielisairasta, että kukaan edes muistaa tällaisia. Reissulla  muutenkin pahinta on ylivoimaisesti ainainen päätösten tekeminen ja olen aivan huumassa, jos porukasta löytyy joku vahva päättäjä jota voin vain seurata laumaeläimen tavoin. Tosin, jos nämä päättäjät tekevät vain paskoja päätöksiä, niin...

Muistan lukeneeni jostain joskus aforismin "Bad decisions make up good stories" ja yrittäneeni elää sen mukaan. Ei kaikista huonoista päätöksistä, varsinkin jos ne koskevat vaikka huonoa lounasvalintaa, nyt ehkä saa hyviä tarinoita, mutta ainakin osaan jo melko surkuhupaisasti kertoa käymistäni kamppailuista. Omaa elämää koskevien päätösten tekeminen kun nyt on vain aivan luokattoman vaikeaa ja olen juuri ajatellut tuota asunnonostoa sen kokoluokan schaissena, että parempi ehkä olla siihen ryhtymättä. Olen ahdistunut jo jokaikisestä allekirjoittamastani vuokrasopimuksesta, jossa on vuoden määräaikaisuus, joten enpä tiedä, miten kävisi asuntolainan kanssa... Oudosti sitten tiedän myös juurikin esimerkiksi sen, että haluan lapsia. En tosin edes ajattele asiaa päätöksenä, vaan se on minulle selviö. Poikaystäväni tavattuani olen myös kertonut kaikille, että menemme naimisiin, vaikka suhteemme virallistumiseenkin meni ensitapaamisesta melkein vuosi... Bitches be crazy. 

En sitten ole ihan varma, että johtuuko tämä päättämättömyys siitä, ettei tee päätöksiä tunteella. Minä nimittäin teen kyllä monia päätöksiä tunteella, mutta sitten monien kanssa epäröin ja punnitsen myös niitä tunteita keskenään. Itselle suurin ongelma on varmaankin maksimointi (Grethcen Rubinin loistava blogikirjoitus aiheesta täällä http://gretchenrubin.com/happiness_project/2006/06/are_you_a_satis/) eli se, että yritän aina tehdä parhaan mahdollisen valinnan, eikä minulle kelpaa vaan tarpeeksi hyvä. Se johtaa sitten siihen hirvittävään märehtimiseen, kun en tiedä, mikä valinta johtaisi minut kaikkeista suurimman plussapallokertymän luokse. Tämä ei tietysti koske aivan kaikkia valintoja ja joissain asiossa tyydyn helpommin, mutta todella usein löydän itseni pähkäilemästä saman ongelman äärellä. Tämä on (yksi monista) asioista, joita toivoisin nyt aikuisiällä oppivani, siis valintojen tekeminen ressaamatta ja elämän viettäminen muutenkin löysemmin rantein. I wish.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei,
sun tilanne kuulostaa aika samalta, mistä sisarukseni kävi läpi vuosikausia. Hän kävi jonkin aikaa juttelemassa psykologin kanssa, siitä oli ihan valtavasti apua hänen arkeensa. Hänen persoonassaan on korostaneensa vaativia piirteitä häntä itseään kohtaan mikä johti usein päätösten tai jonkin homman aloittamisen lykkäämiseen ja sitten jälkikäteen mahdollisten epäonnistumisten märehtimiseen. Psykologilta hän sai työkaluja joilla arjesta tuli paljon helpompaa. En tiedä onko sulla sama tilanne alkuunkaan, mutta jos päätökset tuottavat suurta hankaluutta, voi olla ihan hyödyllistä käydä asiasta jossain keskustelemassa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hitto, mun niin pitäisi mennä jollekin psykologille juttelemana näistä. Mä siis sain tuon "olet ambivalentti" -kommentin työterveyshuollon psykiatrilta, joka määräsi mulle nukahtamislääkkeitä ja jonka kanssa tuli juteltua samalla. Olisi ihanaa löytää joku psykologi, jolta voisi oppia jotain työkaluja päättämiseen ja siihen, ettei jälkikäteen kelaisi juttuja. Onko mitään hajua, minkä suuntauksen psykologi jeesasi sun sisarusta?

SaaraCecilia

Mullakin ollut jo pitkään tarkoituksena hankkia "ammattilaisen apua", mutta olen törmännyt siinä sitten tähän samaan päättättömyys-ongelmaan, kun pitäisi valita oikea apu. Jos valinta nimittäin menee väärin, niin ai että kuinka paljon harmittaa sitten se, että aika paljon "parempiakin" käyttötarkoituksia olisi niihin huonoihin terapeutteihin syydetyille pennosille ollut...

Siksi muakin kiinnostaisi, että minkä tyyppistä keskusteluapua tässä kannattaisi alkaa kartoittamaan, en nimittäin jaksa tehdä loppuelämästäni tietoisesti vaikeaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oh! Tuo tyytyjä/maksimoija-jaottelu on tosi kiinnostava! Musta tuntuu, että mulla on monissa jutuissa tuo sama: yritän maksimoida parhaan mahdollisen lopputuloksen, ja se on rankkaa!

Nyt olen esimerkiksi opetellut raha-asioissa sellaista, että en jaksa käyttää aikaani sen vertailuun, missä on vaikka halvin paikka paikata puhjennut pyörän kumi. Menen vain lähimpään ja paikkautan. Periaatteessa tämä on tyytymistä. MUTTA toisaalta se voi olla myös maksimointia, koska tällöin maksimoin oman elämäni nautinnot: en käytä mun kallisarvoista aikaa johonkin muutamien eurojen erotuksen löytämiseen, vaan käytän aikani toisin. 

Sun kommentissa oli todella paljon samastumispintaa, mulla on ollut esimerkiksi ihan samanlaisia Turkuun vai Helsinkiin?!!! -viikonloppupohteita vuosien varrella.

Asunnosta muuten pakko sanoa, että mä koen tällä hetkellä vuokra-asumisen sitovammaksi kuin ostamisen :D Kun halusin edellisestä kämpästä eroon, laitoin sen perjantaina Oikotielle ja sunnuntaina päätettiin kaupoista. (Okei, okei, siinä piti asua se kaksi vuotta eka, jotta ei tarvinnut maksaa myyntivoitosta veroa.)

SaaraCecilia

Ahahha, toi pyöränkumi on niin hyvä esimerkki! Mä olen viimeisen vuoden sinnitellyt jos jonkinlaisilla kavereilta ja tutuilta lainatuilla vääränkokoisilla "pyörillä", kun en ole viitsinyt panostaa uuteen ennen kuin tiedän, millaisen haluan. Olen miettinyt pääni puhki, että ostanko Biltemasta 170 €:n Yosemiten, menenkö poliisin pyörähuutokauppaan, etsitkö tori.fi:stä vai panostanko kunnon maastopyörään vaiko sittenkin 600 €:n hollantilaiseen hipsterpyörään. Poikaystävä otti sitten äitini vanhaa vuosia käyttämättä ollutta pyörää sarvista, vei sen pyörähuoltoon ja nyt minulla on toimiva oikeankokoinen pyörä. Maksoi saman verran kuin uusi pyörä Biltemasta, mutta on ainakin vaihteet ja vihreätkin arvot toteutuivat. Kaikki hoitui kahdessa päivässä ja minä murehdin asiaa vuoden.. 

Olen kyllä kanssa onneksi vähän oppinut arvostamaan omaa aikaani, mutta kyllä esimerkiksi lentolippuja ostaessa saattaa vierähtää tunti jos toinenkin ennen kuin olen tyytyväinen lopputulokseen. 

Mia K.

Ihana teksti! Ja, niin totta; tuokin. Itse aikoinaan myös ihmettelin, kun mulle sanottiin ns aina noin?! No, utelias kun olin, halusin ottaa asioista selvän ;) Sanotaan, että kysyjälle annetaan vastaus. Kysyin, ja sain vastauksia. Joskus tosin aivan eri muodoissa, kuin itse olin aatellut. Tuokin on sellainen homma, että on luotettava vain omaan itseensä, sanoi kuka mitä tahansa! Näin se homma menee. Jos ei tunnu miltään, sekin on tunne. Näinä hetkinä itse olen ajatellut, että silloin teen kuten haluan ja se toimii. Jos taas tulee tunne, että hetkinen, jokin mättää, jätän asian sikseen! Jokaisella on ne omat tuntemuksensa eri juttuihin. Sudenkuoppa syntyykin, jos menee uskomaan toisen tunteita ns omikseen! Se ei oo hyvä. Mä en tiedä noista hienoista nimityksistä, mitä lääkärit nykyään osaavat sanoa, mä luotan ihan maalaisjärkeen ja musta on ihana funtsia, ja hahmotella, ja tartun tilaisuuksiin kun näen niitä, ja loput vaistolla, kuhan se on hyvää, eikä tuota muillekaan ongelmia. Mikään asia tuskin on mustavalkoinen, vaikka välillä tekee hyvää niitä itse suoristaa! 

Kiitos hyvästä postauksesta! Aurinkoista kevättä ☆☆☆

Juliaihminen
Juliaihminen

Toi on muuten todella hyvä pointti, että ei kannata ottaa toisen tunteita omikseen!

Ihanaa kevättä sulle myös!

Kommentoi

Ladataan...