Sinun onni ei ole minun onni

Juliaihminen

Musta ihmisyydessä yksi hankalimpia asioita on käsittää aidosti ja syvällisesti se, että ihmiset eivät ole persoonaltaan samanlaisia. Sitä kyllä järjen tasolla tietää, että persoonallisuudet ovat erilaisia, mutta usein kuitenkin pohjimmiltaan ajattelee, että muiden kannattaisi tehdä vaikka tässä asiassa niin kuin minä teen, niin heistä tulisi onnellisempia. Aina voi kuvitella, miltä toisesta tuntuu tai yrittää samastua tähän, mutta loppujen lopuksi kaikki oman pään ajatukset tulevat kuitenkin omasta näkökulmasta.

Yritän avata tätä mun pohdintoa hyvin arkisen esimerkin kautta.

Yhdessä vaiheessa moni ystäväni julisti, miten "olen päättänyt, että en juokse koskaan ratikkaan tai metroon, se on minulle elämänlaatua". Mä jäin oikein mietiskelemään tätä, koska mä juoksen aina julkisiin. Mä juoksen metron liukuportaat sekä ylös että alas ja jos näen bussin tulevan vielä ollessani matkalla pysäkille, saan valtavan tyydytyksen siitä, että ehdin siihen. Inhoan vartomista pysäkeillä, ja juokseminen on minulle aina parempi vaihtoehto. Kun olin viimeisilläni raskaana, venailin älyttömästi sitä, että pystyisin taas juoksemaan bussiin. Sillä hetkellä mulle tuli miltei onnen kyyneleet silmiin, kun otin ensimmäisen pikaspurtin raskauden jälkeen.

Elämänlaatuani on siis selvästi se, että minä juoksen sinne metroon. Mä kuitenkin epäilen, että nämä "en juokse linja-autojen (tai rakkauden, hehe) perässä" -tyypit ajattelevat, että minä en vain ymmärrä omaa parastani. Että mun pitäisi antautua sille, että "elämässä ei ole kiire, kun vain itse päättää sen" ja nauttia ajastani enemmän. 

Todellisuudessa nämä tyypit ovat vain sanoneet, että he itse nauttivat kiireettömyydestä. Se ei ole julistus, jonka mukaan minun pitäisi ajatella näin. Ja silti mä jotenkin kuvittelen, että vain se, että he sanovat pitävät jostain on oletus, että he olettavat minun pitävän siitä. Ja toisaalta, minun pitäisi muistaa samalla tavalla myös se, ettei pitäisi tuputtaa näille ystävilleni bussiin juoksemisen ilosanomaa. 

Jo se, että bussiin juoksemisesta voi olla näin erilaisia mielipiteitä, niin voi vain kuvitella, miten suuria mielipide-eroja isoissa ja monimutkaisissa asioissa voi olla. (Kuten lasten hankkimisessa, ammatin valitsemisessa tai siinä, hankkiiko vaikka auton tai muuttaako maalle.) Usein sitä myös ajattelee, että mitäläheisempi ihminen joku on, sitä paremmin minä itse tietäisin, mikä hänelle olisi parasta. En kuitenkaan tiedä. 

Siksi pitää vain aina tolkuttaa omaan päähän, että kaikki eivät ajattele samalla tavalla kuin minä, eivät nauti samoista asioista kuin minä, eivätkä tarvitse samoja asioita kuin minä.

 

Kuva: Etsikää kuvan kahvikupeista erilaisuuden metaforaa. (On muuten Punavuoren ihanan Andanten seinältä.)

 

Lue myös:

Tunnista vakavuuden aste

Aina voi luovuttaa

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit

Miraaa (Ei varmistettu)

Tämähän on elämän suola! Muut ja nimenomaan erilaiset ihmiset. Sehän tekee vaikka uuteen ihmiseen tutustumisesta niin jännittävää, mitähän se tuumii tästä tai tuosta aiheesta. Helpointahan on muodostaa esim oma kaveripiiri samanhenkisistä ihmisistä, mutta ihmisenä kyllä kehittyy parhaiten, kun on yhteydessä just niihin ihmisiin, ketkä on erilaisia. Tää liitttyy niin tiimidynamiikan kehittämiseen, maailmankuvan muodostamiseen kuin lasten kasvatukseen ja koko yhteiskunnan rakentumiseen. Jos kaikki haluaisi kirjoittaa blogia, moni asia jäisi tekemättä. Ja jos kaikki haluaisi vapaapäivänä Serenaan, mitä siitäkin tulisi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Niinpä! Ja silti jostain syystä niin usein kuvittelee, että oma tapa tehdä joku asia olisi jotenkin paras. Se on jännä juttu!

Ottamatta kantaa siihen, teenkö itse niin (no tietenkin teen, mutta aktiivisesti pyrin pois siitä ja onnistunkin), kysyn, miksi sitä ajatellaan, onko oma tapa paras vai ei. En kysy jeesustellen, vaan aidosti kysyn, mikä on ihmisen tarve verrata ja päättää, että oma tapa on PARAS. Tarviiko tapoja arvottaa? Jos vaan tekisi eikä miettisi, onko se paras tapa tehdä (okei, ei toimi kaikkeen tekemiseen, koska joskus kannattaa tavoitella parasta). Ajattelis, että oma tapa tehdä sopii siihen omaan kokonaisuuteen, joka ei kenelläkään toisella ole samanlainen. Ja kuinka paljon sitten tulkitaan toisten puheista, että se paasaa (tai vähintäänkin vihjaa) oman tekemisen paremmuutta, vaikka tosiasiassa se vaan neutraalisti kertoo... tai jopa hakee toiselta hyväksyntää tavalleen tehdä eikä ollenkaan paasaa. Minkä takia kenenkään pitää hyväksyä toisen tavoista yhtään mitään. Jos ei isossa kuvassa kuvassa miellytä, voi kävellä pois toisen elämästä. Jos siis oikeesti häiritsee toisen valinnat ja elämä. Meni paasaamiseks ja melkoseks tajunnanvirraks tää. Saa ajatella toisin tästä. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Musta se on oikeastaan hyvin luonnollista, että itse ajattelee tekevänäsä tietyt asiat tosi hyvin. Ja toisaalta kyllä ihmiset neuvoja haluaakin kuulla koko ajan. Siihen perustuu valtava self help -kirjallisuuden trendaaminenkin. Oikeastaan koko ihmiskunnan historia tuntuu perustuvan sille, että opitaan vertaisilta, ei itse toistella samoja virhietä jne.

Tämä mee kanssa aika diipiksi, mutta tuntuu että vertaileminen ja muilta oppiminen sekä oman tavan pitäminen hyvänä ovat ihmisyyteen rakennettu niin syvälle, että niistä ei pääse eroon millään kevyellä asenteen muuttamisella, eikä tarvitsekaan. Ennemminkin pitäisi vain osata tasapainotella siinä rajalla, että milloin minun tapani hyvyyden korostaminen menee överiksi, mutta se taas ei ole mitenkään hellpoa.

Tässä aiheessa riittää kyllä paljon kiviä käännettäväksi.

Väriterapiaa (Ei varmistettu)

Ensinnä pientä kritiikkiä (koska blogisi jutut ovat usein niin hyviä, muuten ei jaksaisi vaivautua). Tämä postaus olisi kaivannut yhden, kaksi esimerkkiä lisää, tai vähän purevamman esimerkkitapauksen. Nyt jäi vähän tyngäksi, kun itse aihe on kuitenkin niin herkullinen ja laaja.

Toisekseen, sen tajuaminen, että ihmiset voivat olla pohjimmiltaan myös niin erilaisia keskenään, on hyvin silmiä avaavaa ja joskus myös todella helpottavaa, kun voi vain hyväksyä sen erilaisuuden ja että ”joku nyt vain on tuollainen”. Kaikilla on oma totuutensa, ja onnensa. Kannattaa lukea/kuunnella ”Idiootit ympärilläni” -kirja, se on kevyt, mutta laittaa ajattelemaan ja sen avulla tuttujen ihmisten käytökseen voi saada lisää tolkkua.
Esimerkiksi minä olen aina vähän silmiä pyöritellen ja salaa heidän sosiaalista kömpelyyttään pikkusen ”säälien” suhtautunut ihmisiin, jotka ”maallikkoseurassa” puhuvat omasta erityisalastaan hyvin pikkutarkasti ja erityistermein, eivätkä osaa lukea porukan vihjeistä, että heidän juttunsa menee yli hilseen tai vain tylsistyttää. Tai he jotka takertuvat satunnaiselle kuulijalle merkityksettömiin pikkuseikkoihin, kuten lähdettiinkö matkaan maanataina vai tiistaina, oliko kello yhdeksän vai sittenkin jo varttia yli ja oliko määränpäähän 275 vai 278 km. Minulle tärkeintä olisi kertoa menevä matkakertomus, joka viihdyttää kuulijaa ja saattaisin ohimennen mainita, että oltiin reissussa joskus pari viikkoa sitten ja matkaa oli ehkä jotain kolmisen sataa kilsaa. Mutta tuon kirjan myötä ”selvisi”, että faktat ja täsmällisyys todella ovat joidenkin henki ja elämä ja näpä faktafriikit taas ajattelevat minunkaltaisistani suuripiirteisistä ihmisistä yhtälailla vähän hölmöinä raukkoina. Heille siis onnistuneen matkakertomuksen kriteerit ovat ihan erilaiset.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos kritiikistä! Mä taas kelasin, että on freesiä lähestyä isoa aihetta yhdellä arkisen kevyellä ja helposti tunnistevalla esimerkillä sen sijaan, että lähtisin kuopimaan pohjamuotia aiheesta, joka on valtavan suuri. 

Ja tämän sanottuani olenkin erittäin tyytyväinen, että keskustelu ja esimerkkien kertominen voi jatkua täällä kommenteissa, koska olen huomannut, että usein kommentit saattavat olla parempia ja oivaltavampia kuin itse postaus - ja niin tälläkin kertaa. Nimittäin saan täydellisesti kiinni tuosta sun mainitsemasta yksityiskohtienkuvailuesimerkistä! Olen iste jopa paasannut taannoin samasta aiheesta, ja ollut juurikin se ihminen, joka naursekelee yksityiskohtien horisijoille.

Nämä on ylipäänsä hankaila juttuja. Sosioligiasta olen oppinut, että ihmiset lähtökohatsesti haluavat jakaa itsensä meihin ja muihin, kuulua tiettyyn ryhmään ja sulkea muita sen ulkopuolelle. Tämä ei lähtökohtaisesti ole aina huono asia, vaan pitää maailmaa helpommin hahmotettavana ihmisille. Sen sijaan uskon, että juuri lukeminen ja erilaisten ihmisten kanssa keskusteleminen lisää ihmisten välistä ymmärrystä. Voi alkaa ymmärtää, miksi joku latelee niitä yksityiskohtia eikä välttämättä paheksua sitä. MUTTA toisaalta, en minä edelleenkään jaksa kuunnella horinoita siitä, olikojohonkin 275 vai 278 kilometriä, joten ikään kuin vastakeskustelijan täytyy ymmärtää myös minua, että kaikki eivät jaksa moista kuunnella.

Eli hemmetinmoista tasapainotteluahan tämä ihmisten kanssa oleminen on!

AilaH (Ei varmistettu)

Oi ne kerrat kun parisuhdekriisi on roihahtanut ilmiliekkeihin sen takia kun itse haluaisin juosta pysakilla seisovaan ratikkaan, mutta poikaystava kuuluu tuohon "olen päättänyt, että en juokse koskaan ratikkaan tai metroon, se on minulle elämänlaatua"-koulukuntaan. :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahah, kyllä! Saako omilla päätöksillä vaikuttaa toisen elämään ja kuinka paljon? Ja kenen mukaan mennään? Minun mielestäni tuntuu siltä, että usein näiden "minä haluan kävellä" -ihmisten mukaan, mutta voi olla, että toisen puolen mielestä juuri päinvastoin :D

oivoi (Ei varmistettu)

Olen ottanut sen lähestymistavan, että latelen omia kokemuksiani alkusanoilla ”mulla toimi, kun...” tai ”en tiedä onko sulle hyötyä, mutta mä aina..”. Juuri siksi, etten halua olla se tyyppi, joka luulee tietävänsä miten muut haluavat elää. Rakastan kuitenkin saada hyviä vinkkejä, joten en ikinä tahtoisi että niin kovin erilaiset ystäväni lakkaisivat neuvomasta minua, omilla niin kovin erilaisilla tavoillaan <3

Kniia (Ei varmistettu)

Tää onkin todella vaikaea aihe! Mä ajattelen vahvan loogisesti, ja oon pitkään jaellut omia viisauksiani muita auttaakseni. Mutta mitä vanhemmaksi tullut, oon huomannut että usein ”auttaminen” onkin tökeröä ja tuntuu toisista kuin osoittelisin heidän toimintansa vajavaisuuksia (ja usein myös väärin perustein). Oon työstänyt itseäni paljon etten säntäisi neuvomaan jokaista miten kätevää olisikaan esimerkiksi laittaa kahvipurkki kaappiin tietyin päin, jotta olisi juuri oikeassa asennossa seuraavan kerran kahvia laittaessa :D . Kyllä, tiedostan olleeni hyväntahtoisuuksissani melkoinen rasite. Työstän asiaa, ja pyrin olemaan enemmän avoin muille ja muiden tavoille, jutuille ja ympäristölleni. Huomaan myös nopeasti luokittelevani ihmiset mielestäni fiksuihin ja vähemmän fiksuihin ilman mitään varsinaista luokittelupohjaa, työstäm itseäni ulos myös tästä. Pitäisi lukea/kuunnella kommenteissa suositeltu ”idiootit ympärilläni”-kirja, voisi olla avartavaa asiaa sisällä. Elämän murroskohtia kun tunnistaa itsensä käytöksen naurettavuuden ja rajoittuneisuuden. Kesken aikuisuuden huomaa olevansa sosiaalisesti melko kaukana osaavasta ihmisestä. Kiitos blogista, monta oivallusta uusiin ajatuksiin, ja myös monta ajattelukulmaa (kuten tämä postaus) omiin työstössä oleviin juttuihin!

Anna/Niittykukkia (Ei varmistettu) http://starbox.fi/niittykukkia

Ah, juuri tästä aiheesta oli tänään vääntöä yhden perheenjäsenen kanssa, joka ei suostu ymmärtämään, että kaikki eivät halua elää elämäänsä juuri tietyllä tavalla (eli niin kuin hänen mielestään kuuluisi). No ehkä se on hänelle onnea kuvitella tietävänsä parhaiten ja päivitellä muiden päätöksiä ja elämäntapaa.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.