Suhteessa edetään niin kuin huvittaa

Juliaihminen

Meidän kaveripiirissä on alettu oikein odottaa nelikymppisyyttä. "Sitten viimeisetkin mietinnät siitä, mitä muut ajattelee, katoaa varmasti. Voi tehdä vapautuneesti juuri siten kuin haluaa", on meidän yleinen ajatus ja toivo.

Mutta on sitä aiemminkin eletty niin kuin huvittaa. Ajatukseni elämän lineaarisesta kulusta ovat alkaneet kariutua pois. Yhteiskunnassa on eletty pitkään vähän sellaisella ideaalilla, että yksi asia seuraa toista. Ensin opiskellaan, sitten hankitaan hyvä ammatti, sitten edetään siinä kunnianhimoisesti eteenpäin. Tai parisuhteessa: ensin aletaan seurustella, sitten muutetaan yhteen, sitten mennään naimisiin ja hankitaan lapsi (näiden kahden järjestys sentään vaihtelevat), ja sitten mietitään uudestaan.

Ensin multa karisi ajatus siitä, miten hyvässä parisuhteessa asioiden pitäisi edetä.

Kerroin taannoin, että muutin Tikin kanssa yhteen jo viiden kuukauden seurustelun jälkeen. Syy oli taloudellinen: koska molemmat olivat juuri muuttaneet Helsinkiin eri kaupungeista, tuntui luontevalta muuttaa yhteen, kun kerran ikään kuin toisiamme varten Helsinkiin alun perin muutettiinkin. Meillä oli Punavuoressa kiva vuokrakaksio, jossa asuttiin puolitoista vuotta. Yhdessä asuminen tuntui ensimmäisestä päivästä lähtien luontevalta tavalta olla.

Mua oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan kaksi asiaa: Halusin Erasmus-vaihtoon ja halusin asua elämäni aikana kommuunissa. Muhun iski jonkinlainen pelko, että jos mä en nyt elä elämääni niin kuin haluan, niin hommat jäävät kaduttamaan. Niinpä lähdin Belgiaan Erasmus-vaihtoon, kun oltiin seurusteltu noin kaksi vuotta. Tiki muutti pienempään ja halvempaan kaksioon Meilahteen. Kun mä palasin vaihdosta, oli vielä tämä toinen toive täyttämättä. Belgiassa asuin kyllä soluasunnossa, mutta sitä niiden kahden keskenkasvuisen tomppelin kanssa asumista ei voi kutsua miksikään auvoisaksi kommuunielämäksi. (Terkkuja vaan äänekkäälle suihkuseksin harrastajalle sinne Belgian syövereihin.)

Koska olin elämäni aikana käynyt monissa ihanissa kommuunijuhlissa ja lukenut kasan Tiitu Takalon tunnelmallisia sarjakuvia, muhun oli iskostunut pakkomielle, että kommuuniin on päästävä. Ja niin minä sitten muutin Suomeen palattuani Kruununhakaan kommuuniin Vironkadulle. Siellä asui viisi mimmiä ja yksi miekkonen. Asunto oli maagisen upea. Mun huone oli 25 neliötä, siellä oli iso ikkunalauta jolla istua ja kakluuni, jossa poltin talvella kynttilöitä. Siellä oli myös upea parveke, jolla tuolloin vielä bloggaava kämppikseni Jenna otti asukuviaan. Välillä istuskeltiin keittiössä iltaisin juomassa teetä, kerran pidettiin valtavat Flow-etkot. Se oli mahtava vuosi!

Samaan aikaan jokainen ystävä ja tuttava kysyi, että nytkö te sitten Tikin kanssa eroatte. Ihmisten oli vaika ymmärtää mun päätöstäni siitä, että kaiken ei tarvitse mennä aina eteenpäin tietyn kaavan mukaan. Voi olla, että tuo vuosi antoi mulle hyvää mietintäaikaa siitä, onko Tiki elämäni mies. Voi olla, että mä ihan vain halusin elää vielä hetken sellaista huoletonta opiskelijakommuunielämää. Joka tapauksessa, se toimi ihan täydellisesti minulle.

Vuoden päästä sitten ostettiin ensiasuntomme Tikin kanssa, kaksio Hermannista. Tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Viimeisen vuoden aikana olen myös tajunnut, ettei elämä ylipäänsä ole mikään lineaarisesti ylöspäin nouseva käyrä. Mun ura ei selvästikään ole sellainen, ja se on vain hyvä niin. Mulla kesti tosi pitkään hyväksyä, ettei mun kannata tavoitella sellaisia asioita työssäni, joita pidetään "yleisesti järkevinä tavoitteina", vaan ihan vain mennä kohti sellaista elämää, joissa työpäivät ovat lähtökohtaisesti palkitsevia.

Mutta juu. Kyllä mä odotan sitä nelikymppisyyttä. Silloin viimeisetkin "mitä muut ajattelevat" -kelat poistuvat, näin olen antanut itseni ymmärtää!

 

Oletteko tehneet elämässä jotain "väärässä järjestyksessä"?

 

Kuvassa: Oltiin Tikin kanssa yhtenä päivänä treffeillä. Tiki ei oikein tuosta valokuvissa esiintymisestä niin välitä.

 

Lue myös:

Teen sellaisia juttuja, jotka ovat kivoimpia

Älä tee sitä vielä

Asiat, joiden häpeämisen lopetin

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Sanna B
Sanna B

Hei, missä sä olit vaihdossa Belgiassa? Itse olin Leuvenissa vuoden (joskus aikoja sitten).

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä olin wallonien Leuvenissa, eli Louvain-la-Neuvessa, joka oli kyllä todella kummallinen paikka. Semmonen keinotekoisesti 1960-luvulla rakennettu yliopistokaupunki Brysselin viereen, keskelle ei mitään. 

Kävin Leuvenissa kerran, ja se oli kaunis paikka.

Pax
Liikehdintää

Öh. Neljäkymmentä kolkuttelee lähempänä kuin haluaisin muistaa, mutta kyllä noita keloja vieläkin pyörii. Tosin en siis ole vielä siellä paremmalla puolella, ja jos se on palkinto tuosta syntymäpäivästä niin kyllä kiitos, tänne vaan! :)

Mutta joo, tuo ylöspäin nouseva käyrä tuntuu lähinnä olevan v*tutussellainen, jos joku. Tai en tiedä, ehkä tosiaan ajattelen elämästä jo eri tavalla. Sitä kun miettii, että jos saisin tuon ja tuon ja tuon ja tuon niin mitäs sitä sitten enää? Ja että arvottaa ainakin tässä kohtaa korkeammalle muita asioita kuin sitä, että jonain päivänä pitäisi asua omakotitalossa Espoossa, mielellään meren rannalla (eikä tuokaan olisi kaikille menestyksen mittari - eihän näihinkään ole mitään universaalia totuutta). Kun se elämä on kuitenkin eniten nyt, eikä vasta sitten joskus.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Jotenkin tämä aikuistuminen on sitä, että luopuu sellaisista kulttuurin syöttämistä mielikuvista hyvästä aikuisuudesta ja keskittyy ihan vain siihen omaan aikuisuuteen. Mutta se on kyllä todella helpommin sanottu kuin tehty. Koko tuollainen mitta-asteikko menestyksestä pitäisi vaan räjäyttää omasta päästään.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

No öö, kaiken. :D

Lukiossa asutettiin pitkiä aikoja kaksin isoa omakotitaloa kun miehen äiti oli syöpähoidossa ja appi tietysti siellä mukana. Lukiosta päästyämme muutin AMK-opintojen perässä Tornioon, mies meni armeijaan. Mentiin naimisiin 19- ja 20-vuotiaina oikeastaan elämättä päivääkään kunnolla yhdessä, mies siis lähti takaisin inttiin häiden jälkeisenä päivänä (vai oliko sitä seuraava, no kuitenkin). Sit sain huippuviran nippanappa 20-vuotiaana ja muutettiin takaisin pohjoiseen (otettiin myös pystykorva :D). Keväällä ostettiin talo. Ensimmäinen lapsi syntyi töiden aloituksesta noin vuoden päästä, ja äitiysloman päätteeksi irtisanouduin virastani ja siirryin varhaiskasvatusalalle epäpätevänä eli noh, palkka putosi melkolailla puoleen. Sitten olin töissä monta vuotta, yritin opiskella tutkintoa loppuun mutta burn outin jälkeen jätin kesken. Aloitin kieliopinnot yliopistossa, mutta ne ei olleetkaan oma juttu. Sit syntyi toinen lapsi ja sen äitiysloman lopuksi pääsin yliopistoon opiskelemaan lastentarhanopettajaksi, samalla menin takaisin töihin. Sitten olin töissä ja opiskelin (olen siis sellaisessa lisäkoulutusohjelmassa mukana, jota tehdään illat ja viikonloput), paloin loppuun taas ja nyt olen siis hoitovapaalla 2,5-vuotiaan lapsen kanssa.

Eli siis piakkoin yo-juhlista tulee kuluneeksi 9 vuotta, ja vihdoin jouluna 28-vuotiaana saan ensimmäisen korkeakoulututkintoni valmiiksi. Olen aloittanut ja lopettanut kaksi tutkintoa, muuttanut takaisin kotiseudulle, tehnyt töitä ja ostanut talon, saanut kaksi ihanaa lasta ja ehtinyt pelata kilpaa lentopalloakin pari kautta lasten välissä :D Eli aivan päin ööh no helvettiä noinniinkuin "oikeaan" järjestykseen nähden. Miehellä ei ole tutkintoa vieläkään, toki hänellekin sellainen on suunnitelmissa. Asuinpaikka vain vaikeuttaa, kun lähimpään yliopistoon ja tietty myös ammattikorkeaan on se 300 kilometriä, eli ei voi mitenkään vain päättää että no nyt tässä heittäydyn opiskelijaksi.

Ja kyllä. Olemme niin onnellisia ja kaikki on just niinkuin pitää. On niin erilaista opiskella nyt ja olen niin onnellinen että mulla on ollut mahdollisuus ottaa vauhtia työelämästä ennen opiskeluja. Tuo aivan erilaisen perspektiivin ja motivaation! Ja se teinikihlasuhdekin elää ja voi oikein hyvin. <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Kuulostaa siltä, että teillä on koko ajan oma elämä ihan omissa käsissä, ettekä vedä virran mukana kuin lastu lainehisilla. Musta on tärkeää tuntea, että päättää ainakin välillä oman elämän kulkusuunnasta. Usein olen itse vain vähän niin kuin mennyt sinne suuntaan, mikä on vaikuttanut helpoimmalta miettimättä asioita sen enempää.

Nor (Ei varmistettu)

Periaatteessa edettiin meidän suhteessa just siinä ”oikeassa järjestyksessä”, mutta monen mielestä ihan liian nopeasti. Puolen vuoden seurustelun jälkeen muutettiin yhteen, siitä kolmen kuukauden päästä kihloihin, reilun vuoden päästä naimisiin ja vauva tuli 10 kk häistä.

Periaatteessa lapsi olis ollut tervetullut jo aiemmin eikä meillä sinänsä ollut mitään ”ei lapsia ennen avioliittoa” -ajatusta, mutta mietittiin siinä sitten, että juhlitaan nämä häät nyt ensin kunnolla alta pois, kun on kerran alettu niitä suunnittelemaan.

Eletään semmoisessa sosiaalisessa ympäristössä, että tää meidän etenemistahti hirvitti vähän itseäkin, mutta mitäpä sitä aikailemaan vaan aikailun vuoksi. Ja +25-vuotiaita oltiin molemmat eikä kumpaakaan enää kiinnostanut käyttää aikaa säätämiseen.

Juliaihminen
Juliaihminen

No niinpä! Ihmisillä on niin eri fiilis siitä, mihin on valmis ja mihin ei, ei voi sanoa, että olisi jotain yleistä standardia, jotenka kaikki pitäisi hoitaa ja missä ajassa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen tehnyt päätöksiä oman mieleni mukaan ja muiden sanomiset ei kiinnosta, koska ainahan jollakin on jotain sanottavaa. Siinäpä ihmettelee. :) Kyllä minäkin mielessäni ihmettelen miten joku jaksaa asua koko ikänsä samalla paikkakunnalla ja pariutua max parikymppisenä saman ihmisen kanssa loppuiäkseen, mutta se ei olekaan minun elämä!

Juliaihminen
Juliaihminen

Toi on musta tärkeä pointti: omassa mielessään voi kummeksua mitä huvittaa, ja ehkä vaikka kavereillekin vähän juoruilla, mutta se että menisi jollekin puolitutulle ihmettelemään tämän elämänvalintoja, on vain kapeakatseista ja huonotapaista.

Krtek (Ei varmistettu)

Olen nelkytyks ja ehkä yksi mikä tässä iässä helpottaa itsenään olemista on myös parantunut taloudellinen tilanne. Helpottaa kummasti kun on rahaa olla olematta paskoissa töissä ja tietää ettei tarvitse tehdä mitään mitä ei itse halua. Voi vaikka istua vuoden kotona piirtämässä kissoja.

Ja jos tuntuu, että puoliso alkaa risoa, voi muuttaa eri osoitteisiin, eikä se ole taloudellinen katastrofi. Ainoastaan muuttorumba on raskasta. Ja on jo oppinut, että sydän paranee aikanaan eikä mikään ero lopulta haittaa mitään, tulee uusia ihania, kiinnostavia ihmisiä eteen.

Toinen minulle helpotus oli, kun tajusin ettei ikävien ihmisten, ei edes omien vanhempien kanssa tarvitse olla kuin minimaalisesti tekemisissä, mutta tämä on jo toinen tarina...

Miinuspuolelle lasken esiin hiipivän kuoleman pelon! :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, nelikymppisyys! Siitä se todellinen elämä sitten alkaa. Toi taloudellinen puoli on ihan totta, ehkä siinä kohtaa on jo jonkun verran asuntolainaakin jo maksanut, niin ei tarvitse jännittää sitä puolta niin kovin.

äitiyskoe
Äitiyskoe

No mä menin naimisiin ja erosin ja hankin sitten lapsen. Että kai se sitten vähän niin kuin väärinpäin sekin meni ja hämmennystä aiheuttaa monesti kun on lapsi ja puhuu ex-miehestä eikä nää kaksi mitenkään liity yhteen, mutta mitäs siitä...

Muuten mä olen kyllä edennyt aikalailla järjestyksessä kaikessa kaavojen mukaan, olenhan kunnollinen ihminen.

Vakavasti sanoen ero ja lapsen hankkiminen yksin kyllä opetti mulle että en mä oikeestaan niin valtavasti kyllä välitä siitä mitä muut ajattelee. Pelkäsin ihan sairaasti että mitä kaikki ajattelee jos eroan, mutta sitten kun erosi niin ei se siinä ollut sitten kovin merkittävä aspekti (muuten oli kamalaa, mutta siitäkin selvisi). Joskus myös törmää mielipiteisiin että lapsen hankkiminen yksin on itsekkyyden huippu ja että yksinhuoltajat ylipäätään turmelee lapsensa, mutta ei se kyllä paljon hetkauta. Tollanen on musta niin naurettavan tason länkytystä että en jaksa edes loukkaantua.

Juliaihminen
Juliaihminen

Sellaiset ajatukset ovat peräisin hyvin pienestä ja ahdasmielisestä päästä. Ja ahdasmielisten ihmisten ajatuksista ei juurikaan onneksi tule välitettyä.

Mutta hyvä järkkä tuo on, sun elämä on selvästi omissa käsissäsi, mikä on tavoilteltava tila.

Vierailija (Ei varmistettu)

Seurustelin 2 vuotta, mentiin naimisiin ja häistä puolentoista vuoden päästä saatiin vauva. Eli periaatteessa ihan oppikirjan mukaan PAITSI, että yhteen muutettiin vasta häiden jälkeen (mikä tuntuu olevaan nykyään ihan väärin) ja vauvankin sain KESKEN OPINTOJEN. eikä siinä vielä mitään, syksyllä saadaan toinen vauva &lt;3 ja opinnot meikäläisellä vielä onnellisesti kesken :D Mutta mikäs hoppu niillä (tai mulla) olisi. Me nautitaan elämästä!

viivivivi (Ei varmistettu)

Ollaan seurusteltu viis vuotta. (Toinen asuu yksin, toinen vielä vanhemmilla, molemmat siis vasta reilu parikymppisiä) Todennäköisesti päästään eri kaupunkeihin opiskelemaan, joten myös seuraavat viisi vuotta asutaan erillään. :D Kuulostaa vähän hurjalta, että päästään muuttamaan yhteen vasta 10 vuoden seurustelun jälkeen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Opiskelin yliopistossa, sain koulutusta vastaavan työn, sain lapsen, valmistuin maisteriksi, en enää saanut töitä, sain toisen lapsen, en edelleenkään löytänyt töitä, lähdin tekemään toista maisteritutkintoa. En ajatellut että 3-kymppisenä olisin opiskelija, mutta voisin olla myös pitkäaikaistyötön eli... ihan OK.

Vierailija (Ei varmistettu)

Niin ja seurusteltiin miehen kanssa yli kaksi vuotta ennen kuin muutimme yhteen. Siitä sai kuulla tosi paljon kummasteluja, mikä on mielestäni outoa: olinhan tutustuessamme vasta 19v. ja muuttanut juuri vanhempien luota pois, todellakin halusin asua ihan yksin hetken :)

Piksun maailma

Me "muutettiin yhteen" käytännössä kaks viikkoa sen jälkeen kun oltiin päädytty yöksi saman peiton alle ekan kerran. Eli oli meillä kaksi kotia, 10km päässä toisista, mutta viikot astuttiin toisessa ja viikonloput toisessa. Mulla oli siinä kohtaa jo hurmaavassa uhmaiässä oleva lapsi.

Parin kk jälkeen laitettiin toinen kämppä kokonaan pois. Reilun kahden vuoden seurustelun jälkeen mentiin kihloihin, 3,5v kohdalla erottiin ja mies muutti 200km päähän. Parin kk erossa olon jälkeen alettiin tapailla salaa :'D ja päädyttiin takas yhteen. 1,5v ajeltiin eestaas kaupunkin väliä ja nyt on sitten taas vuosi pyöritetty samaa taloutta! 

Tulevaisuuden näkymissä raksaprojektina omakotitalo. <3 Ehkä ne sormuksetki palaa sormiin vielä joku päivä.

Valopäiväkirja

Meillä on perustettu perhettä ns. perse edellä puuhun menetelmällä :D Alkuun edettiin meidän suhteessa tosi hitaasti, vasta kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen muutettiin saman katon alle. Siitä meni sit kolme vuotta, että annettiin ekalle ipanalle lupa tulla, mä olin vielä silloin graduaan pakertava opiskelija. Kahdeksan vuoden yhteiselon jälkeen mies viimein (erittäin ahkeran vihjailun kannustamana) kosi mua ihanasti erään koti-illan päätteeksi <3 Tässä välissä on vielä saatu yks ipanuus lisää ja nyt viimein kesällä on häät :) Just sanoin mun äidille, että aika ihanaa mennä naimisiin näin 11 vuoden yhdessäolon jälkeen, kun on vielä jotain suurta ja romanttista, mitä odottaa <3

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Me ollaan miehen kanssa edetty hitaasti...tai no, siis nuorina tavattiin ja ekoista opiskelubileistä lähtien oltiin kimpassa. Sitten mies oli yhden vuoden toisella paikkakunnalla ja elettiin etäsuhteessa, se meni hyvin, mutta sitten samalla paikkakunnalla asuessa kohta jo erottiin. Kumminkin ei kadottu toistemme elämästä vaan oltiin raastavasti parhaat ystävät ja töissäkin samassa työpaikassa. Oiskohan kolme vuotta eron jälkeen sitten ajauduttiin ensin fuckbuddeiksi ja sitten kohta lievähkön kipuilun jälkeen yhteen uusiksi. Siitä meni pari vuotta niin muutettiin yhteen ekan kerran ja sitten ostettiin asuntokin (minkä jälkeen mies muutti vähäksi aikaa ulkomaille eli back to etäsuhde yhteisen asuntolainan kanssa), mentiin naimisiin (seuraavan stepin voi ehkä arvata). Toista hääpäivää juhlittiin Naistenklinikalla perhehuoneessa. Mutta tässä vaiheessa kun nelkyt on melkein tässä (sormilla laskettava määrä siihen), ollaan miehen kanssa tunnettu lähes koko aikuiselämä ja oon rakastannu miestä siitä meidän ekasta pususta viime vuosituhannen lopussa.

Kriistiinaa (Ei varmistettu)

En varsinaisesti ole edennyt väärässä "järjestyksessä" vaan olen opiskellut itselleni "miesten" ammatin kun valmistuin insinööriksi. Varsinkin isovanhemmat ovat tätä ihmetelleet eivätkä ymmärrä millään tasolla ammatinvalintaani. Toisin taas on veljeni kohdalla, hänkin on insinööri ja hänestä puhutaan ylpeänä kuinka viisas se onkaan koska on insinööri! Se on jotenkin huvittavaa :D ja myös perhe/suku ei voi ymmärtää sitä että nuorempi veljeni on mennyt ennen minua naimisiin. Emme mieheni kanssa ole menossa naimisiin välttämättä ollenkaan ja sekös vasta on syntiä :D lapsien hankintakaan ei ole välttämättää meidän listalla, joten sekin aiheuttaa jatkuvasti kyselyä et milloinkas hankitaan lapsosia.. Mutta koska suku on vanhanakaista he odottavat silti edelleen meidän häitä ensin koska eihän aviottomia lapsia voi tehdä :D. Tämä tenttaus on jatkuvaa ja kaikki kesän valmistujaiset ja häät vaan pahentaa asiaa. Olen jo oppinut olemaan välittämättä jollain tasolla mutta kyllähän tuo välillä vaivaa silti :D

Tosca
Tosca^2

Joo oon tehnyt varmaan kaiken ei-lineaarisesti. Oon opiskellut joka välissä, jättänyt pari tutkintoa kesken, pitänyt pari välivuotta. Ostanut rivarikaksion heti, kun sain vakkaritöitä. Tapasin mieheni, muutettiin puolen vuoden päästä yhteen, mentiin vuoden seurustelun jälkeen naimisii. Myynyt rivaripätkäni, kun hain opiskelemaan neljättä kertaa elämässäni. Ollut raskaana pääsykokeissa. Ja nyt opiskellaan mieheni kanssa molemmat, meillä on kaksoset, vuokra-asunto, elämä jotenkin kivasti auki. Haaveilen tutkijan urasta (siis lisää opiskelua) ja omatkotialosta, mutta en kyllä yhtään tiedä mistä päin Suomea. Ja todellakin odotan 40-vuotista minääni. Oon ihan varma, että se on rennompi tyyppi!

Vierailija (Ei varmistettu)

Jaa-a, olen kohta 36 ja eilen mm. halusin kantaa äidin ostoskassin jottei ihmiset ajattele, että miksi tuolla nuoremmalla ihmisellä ei ole se kassi kädessä! Joten mikään automaatio se piittaamattomuus muiden mielipiteistä ei ole, korkeintaan ehkä koetaan enemmän painetta esittää sitä viisampaa ja kypsempää mitä enemmän numeraalista aikuisuutta karttuu.

Vierailija (Ei varmistettu)

Oltiin parisuhteessa n. 6 vuotta, ja vasta sitten mentiin kihloihin hetken mielijohteesta, päätettiin mennä naimisiin parin kuukauden päästä kaksin maistraatissa ja lykättiin hääjuhlia kuukaudella. Vaikka olin jo päättänyt, että tämä kyseinen suhde on se ikuinen, pari viikkoa häistä tapasin toisen miehen, ja sekosin niin täysin, että päätettiin sitten erota alle kaksi kuukautta naimisiinmenosta. Tuli kriisi, kun tajusin, että en voi hallita omia tunteitani ja taistella sitä kuuluisaa sydämen ääntä vastaan. Oli myös kova paikka tajuta, että tosi monta vuotta oon ajatellut että tämmöstä tää nyt vaan on ja sillä siisti. Hääjuhlat peruttiin viikkoa ennen juhlapäivää. En ole mitenkään ylpeä siitä, miten asiat meni, mutta loppupeleissä tuntuu, että ehkä tän just näin kuuluikin mennä. Käsittääkseni entinen mies on tosi onnellinen nyt (onnellisempi kuin oli aikoinaan), ja ei mullakaan huonosti mene, joten parempi näin. Opin sen, että kaikkea voi suunnitella, ja suunnitelmien mukaan voi yrittää elää parhaansa mukaan, mutta joskus on parempi antaa elämän kuljettaa eikä yrittää suorittaa hampaat irvessä. Oon nyt tapaillut tätä toista miestä 1.5 vuotta, ja ekaa kertaa ikinä mulla ei ole tarkkoja suunnitelmia tai kehyksiä parisuhteelle, ja se tuntuu melko hyvältä.

Nanna_ (Ei varmistettu)

Me ollaan seurusteltu päälle pari vuotta, eikä asuta vielä yhdessä, eikä tunnu olevan mikään kiirekään (vaikka siis ihan "normaaleja" töissä käyviä aikuisia ollaan molemmat). Monelle tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että kyllä, voi elää muutoin aika tavanomaisessa ja "perinteisessä" parisuhteessa asumatta saman katon alla. Meillä tää on kuitenkin toiminut loistavasti, asutaan siis kuitenkin sen verran lähekkäin, että siirtymät eivät ole ongelma ja vietetään tiiviisti aikaa yhdessä. Monessa muussakin asiassa ollaan kyllä edetty tosi hitaasti, mutta syitä en nyt lähde sen kummemmin avaamaan. On se vaan silti hämmentävää, miten parisuhteiden odotetaan aina menevän sen tietyn kaavan mukaan, vaikka meitä ihmisiä on niin monenlaisia :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.