Tunteiden näyttämistä voi opetella

Juliaihminen

Oltiin Tikin kanssa uudenvuodenpäivänä syömässä rakletteja ystäviemme luona. Tehtiin sellainen klassinen lupauskierros, jossa jokainen sai kertoa jonkun tavoitteen seuraavalle vuodelle. Oli puhetta ajankäytön hallinnasta ja pilateksen aloittamisesta.

Yhden ystäväni vastaus oli mielestäni kiinnostava ja ilahduttava. Hän sanoi, että aikoo opetella näyttämään tunteitaan paremmin ihmisille, esimerkiksi empatiaa. Tämä on vähän kliseinen väite, mutta suomalaisessa kulttuurissa on totuttu siihen, että miehet eivät näytä hirveästi tunteitaan, eivät ainakaan mitään sellaisia pehmeitä tunteita, kuten surua tai ihastusta. Se ei jotenkaan ole kuulunut miesten käyttäytymisrepertuaariin noin yleisesti ottaen. 

Ystävä kertoi esimerkin: Kun hänen tuttavansa oli maininnut, että tämän lapsella on todettu diabetes, ystävä alkoi hyvin nopeasti keskustella teknisesti ja ratkaisukeskeisesti siitä, miten nykyään on jo tosi hyviä lääkkeitä hoitamaan sairautta. Jälkikäteen hän ajatteli, ettei olisi kannattanut mennä sieltä mistä aita on matalin, vaan kysyä, miten tuttava tai hänen vaimonsa tai lapsensa nyt voivat.

Vaikka kuinka tiedän, että naiset ja miehet ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia, en jotenkaan aina sisäistä sitä. Usein ajattelen, että jos joku mies ei näytä surulliselta tai huolestuneelta, hän ei ole sitä. Tai jos joku ei näytä iloiselta, niin hän ei ole iloinen. Ja kun ajattelen lähipiirini miehiä ja naisia, niin naiset näyttävät enemmän tunteitaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö molemmat tuntisi niitä tunteita. 

Minä taas olen itse tottunut näyttämään hyvät ja huonot tunteeni aina hyvin avoimesti. Lisäksi myös sanoitan tunteitani paljon: "Mulla on kurja olo, kun työt stressaa." "Mä olen hirmu onnellinen tällä hetkellä, elämä tuntuu ihanalta!" En osaa edes kuvitella, miltä se tuntuisi että en näyttäisi tunteitani. Tunteiden ulos päästämisessä on se hyvä puoli, että sitten ne eivät jää möyryämään sisälle, vaan purkautuvat kunnolla. Tietenkään jos suurten tunteiden näyttäminen ei tunnu omalta eikä ole omassa luonteessa, ei tietenkään itseään kuulu pakottaa.

Mä kysyn Tikiltä päivittäin, että miltä siitä tuntuu mikäkin. Veikkaan, että se on aika ärsyttävää, mutta mä haluan tietää! Ja jos toinen ei kerro, sitä joutuu kysymään. Toisaalta Tikikin kysyy usein multa, mikä painaa. Mulla on nimittäin väsyneenä tapana jäädä toljottamaan kaukaisuuteen täysin tyhjillä silmillä. Se näyttää surun tunteelta, mutta oikeasti se tarkoittaa vain sitä, että ajatukset ovat karanneet kauas.

Tunteiden näyttäminen ja jopa niistä kertominen on yllättävän tärkeää kommunikaatiossa. Se edistää ihmisten välistä ymmärrystä ja yhteishenkeä valtavasti. Tietenkin on olemassa miehiä, jotka näyttävät tunteensa ja naisia, jotka eivät näytä. Mutta toivoisin, että nyt kasvatettaisiin seuraava sukupolvi, jossa kaikki sukupuolesta riippumatta näyttäisivät tunteitaan. En oikein edes tiedä, miten se onnistuu, mutta kai olemalla ihan normaalisti eikä kieltämällä omaa poikaansa näyttämästä tunteitaan tai vähättelemällä niitä. Paha sanoa!

 

Millaisia tunteiden näyttäjiä te olette?

 

Lue myös:

Kateus voi olla hyödyllinen tunne

Oma tapa olla

 

Kuvassa: Otokset ovat viime kesältä mökiltä. Tällä ukkelilla on tapana näyttää tunteensa hyvin vahvasti, mikä on ihanaa!

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Sitku vielä vois hankkia niitä tunteita jostain :) Tohon diabetesesimerkkiin olisin reagoinut "aha, mites se tulee käytännössä näkymään?". Ei olisi tullut mieleenkään, että siinä pitäisi olla jotenkin empaattinen. Useinmiten en kyllä kaipaa erityisen empaattisista suhtautumista ystäviltänikään, se pikemminkin saa oloni vaivautuneeksi. Toki jos mulla on paha olo, niin osaan kyllä kertoa siitä ja silloin empatia tuntuukin hyvältä, kun olen sitä ns. pyytänyt. Ja vastaavassa tilanteessa osaan itsekin reagoida empaattisesti! Mutta sydänsilmähymiötä en kyl saa itsestään puristettua ikinä, se vaatii mulle tuntemattomia tunteita...

maij (Ei varmistettu)

Empatia ja tunteiluhan (sydänsilmähymiöt jne) on kaksi eri asiaa, empatia tarkoittaa kuitenkin vain asian tarkastelua toisen näkökulmasta, joten musta on outoa, että sen rajoittaisi vain erityisesti lohdutusta kaipaaviin tilanteisiin. Esim. ykköstyypin diabetes tarkoittaa koko arjen mullistavaa, hemmetin paljon venymistä vaativaa vaikeaa sairautta, joten "aha, mites se käytännössä tulee näkymään" kuulostaisi musta kyllä väkisinkin aika vittuilulta, mikäli kysymyksen esittää ilman minkäänlaista empatiaa.

Anna123 (Ei varmistettu)

Luin useampaan otteeseen, että postaus alkoi näin: "Oltiin Tikin kanssa uudenvuodenpäivänä syömässä raketteja ystäviemme luona" ja hämmennyin kovasti! :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Meillä on Tikin kanssa omat oudot tapamme, mutta joku roti meidänkin ruokailutottumuksissamme :D :D

Äbä (Ei varmistettu)

Kuuntelin todella kiinnostavan podcastin tunteista: Invisibilia jakso Emotions. (Kiitos vinkistä, Sofia!) sen mukaan me emme synny tunteiden kanssa vaan ne opitaan. Ja ne muovaavat kuvaamme maailmasta, ei toisiin päin. Olen hyvin paljon ajatellut tunteita, niiden myönteistä hyväksymistä (Arto Pietikäinen, Joustava mieli) viime viikkoina. Mitä enemmän tavoittelee onnellisuuden tunnetta, sitä kauemmas siitä joutuu tutkimusten mukaan. Iso ja tärkeä aihe siis!

Juliaihminen
Juliaihminen

Oo, pitää kuunnella tuo podcasti! Tosi kiinnostava ajatus, että tunteita opitaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Yllättävän monella tuohon ilmiöön on syynä oma kyvyttömyys tunnistaa omia tai muiden tunteita. Tämä selittää usein sellaiset täysin tuhoisat reaktiot omiin tunteisiin: tunnistetaan vain jonkinlainen paha olo tai ahdistus ja aletaan noitua sitä
pois esim ihmissuhteesta pakenemalla tai dokaamalla. Samalla tavalla voivat jäädä tunnistamatta myös toisten itseen kohdistuvat positiiviset tunteet. Itse olen kova tunteista puhuja, on ollut ihan hämmentävää puhua aiheesta muutaman ko. ongelmasta kärsivän läheisen kanssa. Maailma on aika paljon sekavampi, jos omat ja muiden tunteet jäävät huomaamatta.

Ymmärtääkseni nämä ovat asioita, joita voi jo lapsena oppia muiden opastuksella, osalta tietysti tulee luontevammin. Mun mielestä yksi tosi tärkeä asia opettaa lapselle on se, että erilaisia tunteita tulee ja menee, niitä ei tarvitse pelätä, niiden kanssa kyllä pärjätään. Se on musta kauhean lohdullinen ajatus aikuisellekin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Piti kirjoittaa *toisten itseen kohdistamat* tarkoittaen, ettei huomaa, jos toinen ilahtuu/pahastuu jostain, mitä hänelle tekee /sanoo.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on muuten tosi lohdullinen ajatus, että tunteita tulee ja menee. Mulle kanssa joku pitkään terapiassa käynyt ystävä sanoi (vai luinko mä tämän jostain kirjasta?), että ihminen ei oikein voi tunteilleen mitään, mutta sen sijaan sille, miten tunteisiinsa ja tilanteisiin reagoi, voi vaikuttaa. Niinpä jos vastaan tulee negatiivisia tunteita, ajattelen, että tämä kuuluu elämään ja on ihan ok - ei tarvitse käyttää voimavaroja sille, että jotenkin häpeäisi tunnettaan, vaan voi keskittyä siihen, että miten tunteeseen reagoi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Taaperon tunteita sanoittaessa (ja omiani hanelle etta oppii) olen tullut paljon tietoisemmaksi omista tunteistani ja kuinka niita naytan. Olen ollut just suomalaisn pidattaytyvainen niiden nattamisen suhteen, mutta olen paattanyt etta nyt on alettava rohkeammin niita ilmaista ️

Juliaihminen
Juliaihminen

Hei tuo on muuten ihan totta. Ja olen huomannut, että olen joutunut sanoittamaan lapselle myös omia tunteitani, ja sekin on auttanut: äiti on nyt vähän hermostunut, kun meillä on kiire. Ihan vain jo tämän ääneen sanominen helpottaa omaa oloani. Hah, ehkä tunteiden sanoittamista pitäsi jatkaa yli taaperoiän!

emmms (Ei varmistettu)

Tämä on supertärkeä aihe! Itselleni tunteiden näyttäminen ei ole mitenkään luontevaa, vaikka nainen olenkin. Suureksi onnekseni ensimmäinen poikaystäväni oli tunteistaan puhuva miehenalku, joka nopeasti opetti minut tunnistamaan ja sanoittamaan omia tunteitani kyselemällä ja ehdottomalla erilaisia syitä reaktioilleni. Erottuamme jouduin suureen tunnemyrskyyn, jonka käsittely vei vuosia. Onneksi kuitenkin tein sen työn, koska uskon nykyisessä suhteessani olevani paljon parempi kumppani, kun osaan kertoa, jos joku ihastuttaa tai surettaa. Koen, että syvän ihmissuhteen syntymiselle tunteista puhuminen on välttämätöntä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ehdottomasti! Kuulostaa siltä, että olet todellakin tehnyt kovaa duunia asian kanssa, mikä on tietenkin loistavaa, koska elämää on kuitenkin ties kuinka montakymmentä vuotta vielä jäljellä, niin kyllä sitä kannattaa tehdä myös tunnetasolla kaikki minkä voi parantaakseen omaa elämänlaatuaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tulen nyt kommentoimaan oikein pinnallisesti tähän tärkeään postaukseen, anteeksi! Mutta, olisi kiva, jos tekisit joskus esittelyn Alpun vaatteista. Meillä odotetaan esikoispoikaa ja olen jo vähän kauhuissani löytyykö pojille kivoja vaatteita ollenkaan. Tuntuu, että tytöille on vaikka mitä kivaa ja pojille helposti synkeitä hirviövaatteita. Tuli tämä mieleen tosta ihanasta kalahaalarista. :)

Juliaihminen
Juliaihminen

I feel your pain! Mä siis ihan oikeasti vähän petyin synnärillä, kun syliini plumpsahti poika (pidettiin sukupuoli loppuun saakka yllätyksenä). Yksi suurimmista syistä tähän oli se, että poikien vaatteet oli mielestäni niin ankeita. Ja siis totta se on, tytöille tehdään kivempia vaatteita ja niillä on laajemmat valikoimat. Pojilla on ihan hemmetinmoinen määrä semmosia ankeita printti-t-paitoja, joissa on milloin mitäkin moskaa kuvattuna (tyyliin joku halpa supersankariukkeli tai erilaisia teknologisia vempaimia). Etenkin kun pyrin ostamaan 95 % lapsen vaatteista kierrätettynä, niin kiroilen tätä asiaa toisinaan, sillä valikoima on pojilla suppeampi kuin tytöillä.

Mutta! On paljon ihaniakin juttuja, ja omasta mielestäni olen onnistunut pukemaan Alpun suht tyylikkäästi tähän mennessä. Pitää ehdottomasti tehdä aiheesta postaus pian! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Monet vähän vanhemmat pojat ainakin usein tykkää siitä "moskasta" millä vaatteitaa on kuvitettu. Nyt sitten sanoittamaan äidin tunnetta, miksi äiti sanoo moskaksi asiaa, joka pojan mielestä on parasta ikinä. :)
Ja en siis itsekään tykkää monistakaan lastenvaatteiden printeistä, mutta jos lapsi tykkää niin sitten tykkää. Oli äidin mielestä tyylikästä tai ei.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ja ai niin, onnea hirmuisesti pojasta!!!!

(Mun oma pettymys hävisi siinä 24 tunnin sisällä ja sitten viimeinen vaatepettymys joskus ehkä vuoden päästä (mutta se vaati kyllä aikansa). En luonnollisestikaan vaihtaisi mun pientä ihanaa poikaa mihinkään. Heheheh, piti vielä sanoa tämäkin.)

Kuunari (Ei varmistettu)

Ja poikien vaatteet erottaa tyttöjen vaatteista mikä, tuon ikäisellä? :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi kuule, sitä niin toivoisi, että EI EROTTAISI, mutta kyllä vaan erottaa. Se on ihan sairasta. (Tässä pari esimerkkiä.) Olen joutunut kissojen ja koirien kanssa etsimään neutraaleja vaatteita lapselle, siis sellaisia, että menevät yhtä hyvin tytölle kuin pojalle. Paljon Alppu onkin saanut tyttöserkuiltaan myös vaatteita, ja käyttääkin vaaleanpunaista, mutta ns pahimmat röyhelöhameet olen jättänyt pukematta, ja niitä kyllä löytyy. 

Mun mielestä tämä on vaateteollisuuden salajuoni: tehdään vaatteista niin sukupuolittuneita, että jos perheeseen syntyy ensin tyttö ja sitten poika, niin perhe pakotetaan ostamaan uudet vaatteet seuraavalle, ja käyttämään rahaa ja raiskaamaan luontoa siinä samalla. 

Totta kai voisin pukea pojan Hello Kitty -paitoihin, mutta kun ne on niin oksettavan rumia, ettei esteettinen silmä vaan kestä sellaista :D

Kuunari (Ei varmistettu)

Aa, sori. Luulin, että juuri oli kyse siitä, että tytöille on paljon kivoja vaatteita ja pojille ei? Miksi niitä kivoja vaatteita ei voisi pukea pojalle? En ajatellut että röyhelöt ja hellokittyt olisikaan sinusta niitä ”niin kivoja” muutenkaan. :) Samaa mieltä salajuonesta tosin, mut ei sitä tarviis noudattaa!

Puetaan ihan mitä sattuu (ilmaiseksi saatua) lapselle mekkoja myöten (käytännöllisiä tunikatyyppisiä kylläkin, ipanan kiipeilyä ei nimittäin parane helmoilla rajoittaa) ja viisveisaan kun häntä nimitetään milloin miksikin (tytöksi tai pojaksi). Varmaan päiväkodissa joku oma (kavereiden) maku kehittyy, valitkoon sitten omat vaatteensa. Yritän itekään olla tekemättä mitään oletuksia turhaan vieraiden lasten sukupuolesta, kun se kaikkein klassisimmin ”pojaksi” puettukin voi aina olla ihan hyvin silti tyttö. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tästä "tunnustuksesta"! On vaikea myöntää edes itselleni, että suurin motivaattori sukupuolen selvittämiseen jo rakenneultrassa oli se, että saan käsiteltyä mahdollisen poikauutiseen liittyvän pettymyksen hyvissä ajoin ennen vauvan syntymää, ettei se kaiherra sitten ensimmäisinä tunteina, kun pitäisi tutustua uuteen perheenjäseneen. Koska kyllä sitä jotenkin alitajuisesti on koko aikuisikänsä ajatellut, että tyttöhän sieltä esikoiseksi tulee - kun nyt itsekin sattuu olemaan nainen! Ihmetystä ei ole yhtään helpottanut se, että tuttavapiirimme on syntynyt vuoden sisään kymmenisen vauvaa, joista yhdeksän on tyttöjä. Lisäksi parilla kolmekymppisellä korkeasti koulutetulla naispuolisella ystävälläni on edelleen hyvin vanhakantaisia näkemyksiä siitä miten nainen voi tulla eheäksi vasta saadessaan tyttölapsen ja että äidin ja pojan suhde ei voi koskaan kehittyä samalle tasolle kuin äidin ja tyttären, isän ja tyttären toki voi (yllättäen, kun heillä itsellään tyttölapset)... No, nämä nyt ovat toisten tyhmiä ajatuksia, eikä hän niitä minulle varmasti enää nyt kerro, kun meidän pojasta tietää, mutta silti ovat jotenkin jääneet kaihertamaan takaraivoon.

Mutta täytyy sanoa, että en minäkään tätä mahassa möyrivää pienokaista tietenkään vaihtaisi kehenkään muuhun ja olen varma, että saadaan ihana poika, johon tutustumista en malta odottaa millään!

Ja Alpulla on todella ollut aina tosi kivoja ja tyylikkäitä vaatteita, siksi juuri halusinkin toivoa sinulta vaatepostausta. :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Tunnen todellakin tuskasi! Mä niin muistan, kun ajattelin, että "hitto olisi kamalaa, jos se olisi poika" ja sydämessäni toivoin tyttöä. Meidän suvussa on kanssa ihan sairaasti tyttöjä, kaikki Alpun serkut olivat tyttöjä silloin, kun Alppu syntyi.

No, nyt olen tietenkin kääntänyt kelkkani täysin. Musta on maaaaaaailman siisteintä, että mulla on pieni poika. Meidän välit on ihan sairaan hyvät (hahahaha, niin hyvät kuin 30-vuotiaan ja alle 2-vuotiaan ihmisen välit voivat olla), ja jotenkin musta on ihanaa kasvattaa pientä feministi-poikaa tässä ajassa. Siitä tulee vaan niin hyvä tyyppi.

Ja sitten olen myös for reals alkanut tajuta sitä, että sillä sukupuolella ei ole väliä, kun kyseessä on niin vahvasti vain yksilö, ei sukupuolensa edustaja. Mutta tämä on tullut vasta pikkuhiljaa, en halua jeesustella, etteikö asialla olisi aiemmin ollut mulle väliä, koska kyllä sillä vain oli. Täydellisessä maailmassa en olisi tästä valittanut tai välittänyt, mutta me ei eletä täydellisessä maailmassa.

Hah, tästä saisi myös ihan oman postauksensa. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Tästä saisi postauksen, koska tietyn sukupuolen toivominen on ihan yleistä, mutta usein syynä on jotain totaali-itsekästä eli sitten saan pukea lapsen kivoihin vaatteisiin (tyttö), pelata sen kanssa jalkapalloa (poika) tai meille tulee elinikäinen läheinen suhde (kun lapsi samaa sukupuolta kuin toivoja). Vaikka aikuiset tietävät, etteivät ehkä itse ole olleet sellaisia kuin omat vanhemmat toivoivat ja toisaalta ihmisissä on niin paljon variaatiota, ettei lapsen mielenkiinnon kohteita ja luonnetta voi etukäteen tietää, vaikka miten yrittäisi kasvattaa oikeanlaiseksi (kuten vaikka feministiksi).

Tuota vaatejuttua en ymmärrä, vaikka itse tykkään kyllä pukeutua oman tyylin mukaisesti ja oma ulkonäkö on siinä mielessä tärkeää.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mun mielestä lapsen hankkiminen noin yleisesti ottaen on totaali-itsekästä :D

Mutta joo, nämä on sarjassamme "tunteilleen ei voi mitään", vaan sille, miten asioihin reagoi. En usko, että kukaan enää lapsen syntymän jälkeen harmittelee sukupuolta, mutta etkäteen varmasti monella on asian suhteen toiveita. Me kuitenkin kasvetaan sellaisessa kulttuurissa, joka laittaa paljon painoarvoa ihmisen sukupuolelle.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kyllä itse asiassa jotkut vanhemmat harmittelee lapsen sukupuolta pahimmillaan koko lapsen lapsuuden, koska joillakin on kokemuksia siitä miten ovat vaikka yrittäneet korvata isälleen puuttuvaa poikaa. Toiset isät taas sitten ottavat sen tytön mukaan niihin juttuihin, joita olisivat pojankin kanssa tehneet. Eihän kaikki pojatkaan automaattisesti innostu isänsä harrastuksista.
Tabu lienee myös se, että tuntee oikeasti surua siitä, että vaikka kolmaskin lapsi on samaa sukupuolta kuin sisarukset eikä enempää lapsia enää haluta. Toki siitä lapsesta on onnellinen ja tilanteeseen varmaan useimmat tottuvat ajan myötä eivätkä ainakaan lapselle kerro pettymystään.

Länsimaisessa kulttuurissa lapsen sukupuolelle ei kylläkään ole läheskään niin suurta painoarvoa kuin kulttuureissa, joissa pojan saaminen on erittäin tärkeää jo vanhuuden turvan takia. Naiset saattavat siirtyä miehensä suvun piiriin ja huolehtivat appivanhemmistaan ja miehet jäävät vanhempiensa taloon ja huolehtivat omista vanhemmistaan. Myötäjäiset ja tytön kunnia perheen kunniana on sitten toinen juttu.
Minusta me siis kasvamme kulttuurissa, jossa sukupuolella ei ole kovin suurta merkitystä eikä sukupuoli automaattisesti estä ja poissulje asioita jo ihmisen lapsuusaikana. Toki sensitiivisyyttä asian suhteen voi edelleen kasvattaa.

Kuunari (Ei varmistettu)

Mahtava aihe, kiitos, että kirjoitat tästä!

Sitralla on ollut (on meneillään?) muuten kiinnostava projekti liittyen sijoittamiseen myös. Uusi tapa rahoittaa toimintoja, joilla tuotetaan yhteiskunnalle arvoa. Muistaakseni homma meni niin, että yritys tai muu taho voi luvata hoitaa jotakin asiaa, vaikkapa matalan kynnyksen mielenterveystyötä, parhaaksi näkemällään tavalla ja luvata tietyt tulokset tietyssä ajassa (x kpl vähemmän vakavampia mielenterveystapauksia julkiselle puolelle). Sijoittajat, joita kiinnostaa muukin kuin raha, sijoittavat tähän yritykseen, jotta se voi aloittaa duuninsa, ja julkinen taho puolestaan lupaa maksaa esim. puolet saavuttamastaan säästöstä sijoittajille, kun lupaus on täytetty. Irrallinen valvova taho mittaa saavutetut tulokset. Ymmärtääkseni Sitra oli siis luomassa näitä mittareita ja kehittämässä mittausjärjestelmää.

Tiedät siitä varmasti itse enemmän, olis hauska lukea sinulta mietteitä aiheesta, jos teet vielä Sitran kanssa yhteistyötä!

Kuunari (Ei varmistettu)

Hups, tämän kommentin piti tulla siihen kiertotalousaiheeseen. :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Hei tosi hyvä kommentti! Jos mahista ja jaksat niin, copy pastea tämä vielä tuonne Sitra-postaukseen, koska sitten Sitran tyypit näkevät sen. Tämä on musta kiinnostavaa, ja voisin perehtyä siihen vähän tarkemminkin. 

nm (Ei varmistettu)

Onpas mielenkiintoinen aihe jälleen! Olen näin naisena saanut paljon kommentteja siitä, ettei kasvoiltani pysty lukemaan tunnetiloja kauhean helposti, siitäkin huolimatta että olen omasta mielestäni melkoinen kuminaama ilmeitteni kanssa. Sitemmin olen tajunnut sen liittyvän suht vahvasti introverttiyteeni. Keskustellessani intensiivisesti muiden kanssa keskityn niin kovasti tulkitsemaan heidän kasvoja/eleitä/ilmeitä, etten tajua oman naamani vetäytyvän eleettömään stand by-tilaan. Siinä on siis petrattavaa vielä paljon.

Vauvantaisin (Ei varmistettu) http://vauvantaisin.wordpress.com

Mahtava, mainio postaus!

Mä en itke. Hautajaisissa olen itkenyt, mutta en oikeastaan missään muualla, "vaikka" olen nainen.

Joskus blogeissa lukijat kirjoittavat, että "niagarat aukesivat" ja "täällä itken räkä poskella kun on niin ihana postaus".

Silloin mä huomaan, että taidan olla aika vähäitkuinen naiseksi. Ei vaan tule kyyneliä. Mulla liikutus tuntuu palana kurkussa ja kipristyksenä mahanpohjassa, mutta silmät ei vaan kostu.

Olisi kiva tietää, että itkeekö muut naiset tosiaan ihan oikeasti vai kirjoittaako he vertauskuvallisesti tuntemuksistaan. Oon kysynyt työkavereilta ja he kyllä sanovat ihan oikeasti kyynelehtivänsä kun lapsi muuttaa kotoa, eikä se ole vaan vertauskuvallista, kun sanovat silmäkulmien kostuvan.

ps. Hauska tuo tämän kommenttiosion sivuraidekeskustelu poikalapsen pukeutumisesta. Tuliko Sulla Julia ajateltua etukäteen sitä, että Sulla on kuitenkin veli, siis ajattelitko koskaan sitä kautta lapsen sukupuolta - että kumpi on siistimpi, oma veli vai sisko?

Siguriina (Ei varmistettu)

Mun mielestä itkuherkkyyteen vaikuttaa tosi paljon hormonit, esim. pari päivää ennen menkkoja itkettää melkein kaikki, mutta jonain toisena päivänä (onneksi) ei. Ja kun nyt mainitsit ton lapsen kotoa muuton, niin kun jätettiin lapsi opiskelukaupunkiin muuttokuorman kanssa itkin kotimatkalla ekat 200 km. Enkä ollenkaan vertauskuvallisesti, vaan kyyneleet (ja räkä) valuen. Mutta pidän itseäni silti melko vähäitkuisena moniin muihin naisiin verrattuna, ei mua blogipostaukset eikä koiranpennut itketä!

Mutta siis, ihmisillä on varmaan hyvin erilainen kynnys sille näkyvälle itkulle, eikä se välttämättä kerro mitään tunteiden voimakkuudesta. Toiset myös tuntuu nauttivan itkemisestä ja tekee siitä numeron kun taas itselle se on aina jotenkin noloa ja sitä yrittää piilotella, paitsi ehkä hautajaisissa.

Kommentoi