Työurani pikakelauksella

Juliaihminen

Okei, mä olen viitannut tähän mun kolmenkympin kriisiin ja urakriisiin nyt niin monta kertaa abstraktilla tasolla, että on aika puhua siitä myös konkreettisesti. En ole aiemmin kehdannut kirjoittaa näistä jutuista avoimesti, koska olen työsuhteessa, ja olen ajatellut, että mun työnantaja ei ehkä arvostaisi asiasta julkisesti horisemista. Mutta nyt kun mietin asiaa tarkemmin, niin oikeastaan en usko, että mun pomoa hetkauttaa tämä mitenkään. Hän on nimittäin myös mun ystäväni ja haluaa mulle (ja kaikille työntekijöilleen) parasta. (Olen jauhanut näistä pohdinnoistani Annille vaikka kuinka paljon.)

Mun perustavanlaatuinen ongelma (tai onni?) elämässä on ollut se, että moni työhön liittyvä asia on tullut aika lailla helposti eteen. Olen melko mukautuvainen ja innostun melkein mistä tahansa, jos se motivoi mua. Tämä on hieno juttu, koska tekemistä on aina riittänyt. Ja huono juttu, koska välillä tuntuu, etten oikein ole ottanut uraani omiin käsiini. Olen vain lasketellut eteenpäin tekemättä sen suurempia päätöksiä tai viiden vuoden suunnitelmia. Tuntuu siltä, että jos tekisi asioita määrätietoisemmin, voisi menestyä elämässään ja saavuttaa paljon. Sen sijaan tällainen "katsotaan, mitä vastaan sattuu tulemaan" -meininki ei tee musta Tarja Halosta tai Martti Ahtisaarta. (Koska he ovat saavuttaneet kaiken: herregud, Tarjan mukaan on nimetty kokonainen puisto!) Mitä mä sitten olen hommaillut viimeisimmät vuodet töissä?

Aloitetaan alusta. Siis ihan alusta. 

Kun olin 16-vuotias, mun mamma näki Turun Sanomissa ilmoituksen, jossa haettiin nuortenpalstalle tekijöitä. Se innosti mut lähettämään hakemuksen (siinä oli kirjoitelma koulun eri ihmiskasteista "ernut" ja "raitapaitapaskat" ym.) ja pääsin mukaan. Lukiovuoteni kirjoitin Turun Sanomien Extreme-palstalle juttuja. Se vei mukanaan, koska oli niin siistiä päästä kyselemään ihmisiltä, mitä niiden päässä liikkuu ja mitä ne ovat duunailleet. Toimittaminen ei kuitenkaan ollut urahaave, vaan halusin "kehitysmaatutkijaksi johonkin kehitysmaahan auttamaan jotain kehitysmaalaisia". (Kiitos tästä  elämänsuunnitelmasta, Julia, 16 v.)

Kun sitten ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin ostanut kehitysmaatutkimuksen pääsykoekirjan ja muuttanut Helsinkiin pappani luo, menin ensimmäiselle valmennuskurssin luennolle. Mun kurkkuun jämähti iso möykky. "Mää vihaan tätä. Mää en ymmärrä tästä englanninkielisestä talousjorinasta sanaakaan. Mää en pysty tähän. Tää oksettaa mua." Kahden päivän päästä palasin maitojunalla kotiin ja itkin katkerasti äidilleni tyhjänä ammottavaa tulevaisuuttani.

Äiti sanoi: "Hae Turun yliopiston mediatutkimukseen. Se on kiinnostavaa. Tässä on sulle nämä kaksi pääsykoekirjaa, kävin lainaamassa ne kirjastosta sulle." No, miksi ei? ajattelin. Luin koko kevään ihan hulluna niitä kahta melko sekavaa opusta representaatioista ja diskursseista. Ja tykkäsin siitä. Ajattelin, että tärkeintä on päästä sisään yliopistoon, myöhemmin voi päättää, minkä pääaineen haluaa. Pääsin opiskelemaan, ja rakastuin mun opiskelukavereihin ja siihen fiilikseen, mikä yliopistolla ja luennoilla vallitsi. Luin myös historiaa, valtio-oppia ja suomen kieltä, kaikki olivat tosi kiinnostavia aineita.

Jatkoin samalla siellä nuortenpalstalla, tosin nyt palstan vetäjänä, koska edellinen vetäjä, Maija Tammi, lähti vaihtoon Kanadaan. Aloin kirjoittaa myös Turun ylioppilaslehteen, koska se tuntui hauskalta. Edelleenkään en oikein tiennyt, mitä tekisin isona.

Maija suositteli mua friikuksi myös Demi-lehteen, ja niinpä aloin tehdä sinne Oma planeetta -nimistä palstaa. Se oli huumaavaa: "Minun kirjoituksiani lehdessä, jota olen rakastanut niin monta vuotta!" 

Menin harjoitteluun Turun ylioppilaslehteen, tein friikkuhommia Turun Sanomiin, Demiin ja pikkuhiljaa myös muualle, kuten Kotivinkkiin. Hain Turun Sanomiin kesätoimittajaksi, mutten päässyt edes haastatteluun. Ajattelin, ettei tästä tule mitään. Menin Bengtskärin majakalle majakkaoppaaksi. Onneksi, sillä sitä kautta olen tutustunut isoon osaan mun nykyisistä parhaista ystävistäni.

Sitten Demiin tuli toimittajan paikka auki. En hakenut sitä, koska ajattelin, että mulla ei olisi mitään saumaa. (Silloin ajattelin kaikesta, ettei mulla ole mihinkään mitään saumaa.) Yllättäen silloinen päätoimittaja Jenni Lieto soitti ja pyysi hakemaan. Hain, ja sain sen duunin! Olin 21-vuotias, en vielä edes kandi ja sain yhtäkkiä vakiduunin. Se tuntui samaan aikaan lottovoitolta ja tosi hankalalta. Olisi ollut kiva jatkaa opiskeluhumpuuttelua, mutta ajattelin, että tätä mahdollisuutta ei kannata menettää. Päätin, että menen Demiin puoleksi vuodeksi, ja sitten muutan takaisin Turkuun. (Juurikin tässä työhöntuloinfossa kysyin, koska voin jäädä opintovapaalle, classy.)

Puoli vuotta venyi vuodeksi. Tykkäsin ihan kaikesta töissä. Rakastin keksiä hauskoja aiheita Demi-lehden lukijoille ja reissata New Yorkiin haastattelemaan Justin Timberlakea tai lentää Pariisiin jututtamaan Avril Lavingea. Tämä oli todellista high lifeä. Sain pykästyä kandin siinä samalla, siitä tuli aika köpönen jorina. Opiskelin verkkokursseilla kulttuurihistoriaa, kirjoittelin välillä työajalla esseitä keskiaikaisesta kirkkotaiteesta.

Kaverit alkoivat lähteä Erasmus-vaihtoon ja mä panikoin: "Munkin #lifegoal on Erasmus-vaihto!" Hain pikaisesti Belgiaan, otin opintovapaata ja hengasin puoli vuotta juoden kaljaa ja lukien ranskankielisiä sarjakuvia. Se ei erityisemmin kasvattanut mua, mutta oli ihan mukavaa ja sain joitain tärkeitä ihmisiä elämääni.

Saavuin takaisin töihin, eikä mikään ollut muuttunut. Paitsi mun työnkuva, se kasvoi, muuttui mielenkiintoisemmaksi ja vei taas mennessään. Tehtiin Demi.fi-uusistus ja perustettiin Demille somekanavia. Hain siirtoa Helsingin yliopiston viestintään, koska graduseminaareissa oli kätevämpi käydä Helsingissä kuin Turussa. Tykkäsin opiskelusta tosi paljon, vaikken edelleenkään erityisemmin ajatellut, onko juuri tämä minun alani. Sain gradun tehtyä töiden ohessa. Siitä tuli yhtä köpönen tekele kuin kandistakin.

Sitten Demi alkoi vähän puuduttaa, ja hain työkiertoon kesätoimittajaksi Apu-lehteen, joka on yksi A-lehtien lehdistä. Se oli aivan järjettömän siisti kesä. Yhtenä päivänä saatoin aamulla haastatella Korkeasaaren berberiapinoita ja iltapäivällä Finannsialan keskusliiton johtajaa. Ajattelin, että tätä voisin tehdä vaikka loppuelämäni, mutta kesätoimittajat ovat vain kesän toimittajia, joten syksyllä palasin Demiin. 

Kaipasin taas vaihtelua. Opinnot oli kuitenkin aika lailla tehty ja kaverit muuttaneet pois Turusta, joten mulla ei ollut enää Turussa elämää, johon palata. Päätin lukea Helsingin yliopistolla vielä vähän taloustiedettä ja espanjaa ennen maisterin papereiden ulos ottamista. Aloin myös kirjoitella A-lehtien muihin lehtiin vapaa-ajallani. Oli innostavaa tarttua johonkin Imagen yhteiskunnalliseen aiheeseen tai käydä Mondon juttumatkoilla Kroatiassa tai Hangossa. Sain myös Apu-lehdestä oman teknologiapalstan, josta olin kovin ylpeä! Tämmöinen mistään tietämätön kanttura arvostelemassa jotain robotti-imuria tai vr-laseja, lol!

A-lehdet oli vähän aikaa sitten ostanut Trendin, joten hain äitiyslomasijaiseksi Trendin ja Lilyn tuottajaksi. Rakastin sitä! Olin niin fiiliksissä Lilyn blogeista ja Trendin aihealueista. Meillä oli pari vuotta tosi hyvä boogie, mutta sitä vähän varjosti se, että tiesin tämän olevan määräaikainen pesti. Mun päässä alkoi kehkeytyä suunnitelma: Hankin lapsen, nautin äitiyslomasta ja vasta sitten päätän, mitä haluan tehdä isona. Opiskelenko täysin uuden alan tai haenko jotain ihan muita töitä. Mutta se olisi sitten sen ajan ongelma. Ajattelin, että on helpompi jäädä äikkärille vakiduunista. 

No, lasta ei niin vain "hankittu", meillä meni vajaa vuosi sen yrittämiseen. Se oli turhauttavinta aikaa koko elämässäni. Mutta lopulta tärppäsi, ja kuten on varmasti tullut jokaiselle tämän blogin lukijalle selväksi, nautin äitiyslomasta ihan superpaljon.

Takaraivossa oli kuitenkin koko ajan pieni ääni, joka sanoi, että sun pitää seuraavaksi päättää. Syksyllä 2016 tämä ääni alkoi voimistua, sillä tiesin, että helmikuussa palaan töihin, ja sitten olisi tosiaankin se aika, jolloin mun oikeasti pitäisi päättää kaikesta

Ja vielä sanottakoon, että mulla on käynyt tähän mennessä tosi hyvä tuuri näiden työjuttujen suhteen. Eli vaikka kriiseilen, niin en missään nimessä ole kiittämätön tai pidä mitään työpaikoistani itsestäänselvyytenä. Moni kaverini on ollut pitkään media-alalla pätkätyöläisenä, ja he ovat muistuttaneet mulle usein, miten palkalliset lomat ja taloudellinen varmuus ovat todella etuoikeutettua elämää. Ja niin se ehdottomasti onkin! Mutta entä jos se on elämää, jota en kaikesta huolimatta halua elää?

Siitä seuraavassa postauksessa. Avaan siinä, miten perustavanlaatuisesti lähdin myllertämään tätä koko hommaa.

 

Onko täällä muita, jotka ovat ajatelleet miettivänsä uramuutoksia äitiysloman jälkeen?
Entä kuinka paljon ylipäänsä olette suunnitelleet uraanne ja paljonko asiat ovat menneet omalla painollaan?

 

Lue myös:

Ikäkriisi ei tarkoita haikailua menneeseen

Kolmenkympin kriisi on täällä

Vaatimukset syövät kolmekymppistä kuin leipää

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

anomalisa (Ei varmistettu)

Hei Julia,

Vähän aiheen vierestä, mutta aattelin vaan kertoa että oot mun idoli! Kaikessa elämään liittyvässä! Sun jutuista tulee hyvä mieli, tulee sellainen olo että hei, mulla voi hyvin olla ura ja lapsi ja silti elämä voi olla rentoa, hauskaa ja omannäköistä!

T. Fani

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihanaa! Kiitos mielettömästi tsemppaavista ja kauniista sanoistasi! :)

lipe (Ei varmistettu)

Julia on munkin idoli! Ajattelen iloisena, että isona haluan olla just tollanen äiti, vaimo ja bosslady.

Juliaihminen
Juliaihminen

<3 !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

smagardi
astu harhaan

Ihan supermielenkiintoista!
Oon aina ihan liekeissä, kun ihmiset kertoo miten ne on päätyneet sinne missä ovat nyt, että oliko sattumankauppaa, määrätietoista askellusta vai jotain ihan muuta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Muakin kiinnostaa todella paljon tämä! Ihmisten uratarinat ovat vähintään yhtä kiinnostavia kuin vaikka rakkaustarinat :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä ei nyt ole mitenkään sinulle henkilökohtaisesti suunnattua vittuilua, vaan tällainen yleinen toteamus suomalaisesta yhteiskunnasta, eli toivottavasti et ota tätä henkilökohtaisesti, vaan enemmänkin vaikka keskustelun avauksena.

Mielestäni yksi suurimmista työelämän ongelmista Suomessa on se, että ne ovat hyvin kahtiajakautuneet: on olemassa porukka, joka pääsee työuran alkuun ennen 25 ikävuotta, usein ovat olleet jo alle kakskymppisenä alan hommissa harjoittelemassa, yleensä suhteilla toki. Ja sitten on toinen porukka, luultavasti enemmistö muttei mitenkään selkeästi, jotka koulutustasosta riippumatta (oli sitten amis, amk tai yliopisto) joutuvat hakemaan paikkaansa pahimmillaan yli 10 vuotta. Ainakin nuorempien ikäluokkien kohdalla, sanotaan vaikka 15-45v eli ne jotka ovat vähintään suurimman osan työikäisyyttään olleet paskoilla työmarkkinoilla tai tulevat olemaan paskoilla työmarkkinoilla, tämä pätee.

On siis mielestäni jonkinlainen rakenteellinen ongelma, että ne, jotka pääsevät johonkin järkevään ja jollain tavalla ammattitaitoa kasvattavaan työhön viimeistään parikymppisenä, monet tosiaan jo 16-vuotiaana (miksi teinejä yleensäkään palkataan esim toimistoihin?), ovat loppuelämänsä takuuvarmalla työuralla ja saavat töitä melkein pelkästään kysymällä, koska ovat kasvaneet koko nuoruutensa tuollaisessa työympäristössä. Ja samaan aikaan ne, jotka eivät ole tulleet alalle (mille tahansa alalle) parikymppisinä, taistelevat henkensä edestä, että saisivat jonkun puolen vuoden pätkäduunin.

Tämä ei siis ole mitään henkilökohtaista sinua kohtaan, vaan olisin kiinnostunut mielipiteestäsi yleisesti tähän. Itse on nykyään yrittäjä, koska en jaksanut enää yrittää saada kunnollista vakinaista paikkaa, kun kaikki vakinaiset on aina niitä jotka on jollain tuurilla päässeet työelämään suunnilleen teininä. Yrittäjänä olo on melkoista säätämistä ja vääntämistä, mutta se on silti mahtava tunne, että väliä on vihdoinkin osaamisellanikin eikä sillä, että olenko ollut tekemässä samoja hommia 19-vuotiaasta alkaen.

Juliaihminen
Juliaihminen

Todella hyvä kommentti, enkä tietenkään ottanut sitä pienimmissäkään määrin vittuiluna. Sä olet 100 % oikeassa tässä. Tässä tulee vastaan monesti juuri taustat ja hyväosaisuus. Mä olen aina ihmetellyt sitä, kun jengi sanoo, että ovat tehneet 12-vuotiaasta saakka töitä. Mistä ne ovat saaneet ne työt?! No yleensä juuri suhteilla.

Tuota mun ekaa duunia en saanut suhteilla, mutta siihen kyllä vaikutti ihan älyttömästi se, että mun mammani maanitteli mua hakemaan sinne nuortenpalstalle. Se kehui ja ylisti mua ja soitteli monta kertaa, että joko olet laittanut sen hakemuksen sinne. Tämä taas kertoo nimenomaan siitä, minkälaista mallia koti tai sukulaiset näyttävät - minkä asian ihminen ylipäänsä kokee mahdolliseksi itsensä kohdalle.

On paljon vaikeampi mennä ihan jo vaikka lukioon saati sitten korkeakouluun, jos kotoa tulee sellaista viestiä, että "ei meidän suvussa ole lukupäätä". Oon sivunnut aikasemmin luokan peritytmistä tässä postauksessa, ja se on edelleen musta superkiinnostava aihe: Miten sitä saataisiin purettua? Miten ihmisistä tulisi tasavertaisempia? Ei nimittäin todellakaan ole sattumaa, että lääkäreiden vanhemmat ovat lääkäreitä tai opettajien lapset ryhtyvät opettajaksi. 

Mutta joo, vielä piti vielä sanoa, että ihan huippua, että olet perustanut yrityksen ja ottanut urasi omiin käsiisi. Mahtavaa!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tosi hyvä aihe taas Julia!

Joo kyllä suhteet ja just tuollaiset pienet jutut joilla ei ole oman motivaation, osaamisen tai muun kanssa mitään tekemistä, monesti vaikuttaa uran kulkuun. On ne sitten suhteita, tai hakemiseen kannustava läheinen, tai mitä vaan. Eikä kyse ole vain oman alan töistä - lähes mikä tahansa työkokemus kun on työnhaussa monesti plussaa, jos sitä oman alan kokemusta ei vielä ole.

Ja ihan kesätyöpaikatkin menee usein suhteilla eikä niitä riitä esim. kaikille opiskelijoille. Mä luulen että sain kerran yhden tällaisen työpaikan ihan vaan sillä että olin nuori tyttö, joka miellytti ravintolan omistajan silmää - seksuaalinen häirintä mitä tämä pomo sitten harjoitti antaa aihetta tähän tulkintaan, ja se, ettei mulla ollut mitään kokemusta tai koulutusta alalta..

Parilla miespuolisella kaverilla taas sivari on avannut ovia töiden suhteen.

Miten muuten Julia sait tuon Bengtskärin majakkaoppaaan homman? Mä muistan haaveilleeni opiskeluaikana juuri tuollaisista romanttisen kuuloisista ja erikoisista kesätyöpaikoista, mut enpä sellaista ikinä saanut, vaikka kaikenlaista hain.

Juliaihminen
Juliaihminen

SUHTEILLA SAIN!!!!

Heheh, mun opiskelukaverini Maija oli ollut Benkulla töissä, ja sitten kun joskus lounaalla tuskailin, että en pääse taaskaan mihinkään kesätöihin, se sanoi, että hae Bengstkärille ja sano hakemuksessa terkkuja Maijalta. Ihan älytön munkki taas.

MUTTA: Tästä olen oppinut myös sen, että ihan kaikesta kannattaa aina puhua ääneen ja mahdollisimman monelle, se jeesaa missä tahansa. Aion kirjoittaa ääneen puhumisesta oman ylistyspostauksen, koska sillä saa lapselleen kurahanskat, itselleen työpaikan ja vaikka mitä. 

 

Yyyyh, todella nihkeetä paskaa tuo pomon seksuaalinen häirintä, niin perseestä. :(

Vierailija (Ei varmistettu)

Suhteet ja kannustajat painavat paljon, mutta osalla on myös luontaisesti taipumus (lahjakkuus) nähdä mahdollisuuksia/ratkaisuja/tilaisuuksia paikoissa jossa joku toinen ei niitä näe. Tällaiset ihmiset usein etenevät Juliankin kuvaamaa rönsyilevää urapolkua yllättäviin paikkoihin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Keittiöpsykologina on kysyttävä, kuinka paljon Julia uskot aiemmin kuvaamiesi lapsuuden rahahuolien vaikuttaneen sun urapolkuun?

Lisäksi todettakoon, että joka pitää siviilipalveluksen kautta saatua työtä suhteilla hankittuna etuoikeutena, menköön ensin vuodeksi palkatta töihin ja sitten itseensä :D

Vierailija (Ei varmistettu)

En ole jaksanut vastata aiemmin, mutta vastaan nyt vielä, kun kerran vastasit noin pitkästi.

Sanoisin, että omalla kohdallani ainakaan kyse ei ole siitä, ettei vanhemmat olisi koulutettuja tms., vaan siitä ettei minua ikinä kannustettu, ei varsinkaan tavoittelemaan mitään omaksi kokemaani juttua. Teen siis nimittäin yrittäjänä hiukan eri hommaa kuin mitä aiempi koulutukseni oli, ja olen aloittanut myös monimuotokoulutuksen tältä alalta, jolla olen yrittäjänä. Nämä jutut mitä nykyään teen, ovat sellaisia, joista sukulaiset, muutkin kuin lähisukulaiset, sanoivat jotain "älä haihattele tollasia typeryyksiä!" tyyppistä kun olin nuori.

Yleensäkin näkisin, ettei kysymys ole välttämättä ainakaan kokonaan ns. "luokkayhteiskuntaan" liittyvästä asiasta. Ihan samalla tavalla tehdasduunarit ja vakuutusmyyjätkin hankkivat suhteilla kesätöitä teineilleen ja yleensäkin kannustavat jos ovat kannustaakseen. Itse olin siivoamassa kesät 18-vuotiaasta 23-vuotiaaksi, vaikka vanhempani ovatkin korkeakoulutettuja. Toisaalta tiedän tosiaan "duunarien lapsia", jotka ovat olleet varsin hyvissä hommissa jo lukioikäisenä ja siitä eteenpäin, esim. varastossa tutustuen kaikkiin tehtäväalueisiin, tai pikkukaupassa myyjänä ja varastonhoitajana jne. Jos on tehnyt jotain kunnollisia hommia jo alle kakskymppisenä, niin pääsee helposti vähintään saman firman sisällä ihan oikeisiin töihin hyvin helposti, vaikkei mitään osaamista siihen uuteen työhön olisikaan. Eli kyse ei mielestäni ole niinkään luokkayhteiskunnasta, vaan siitä kenellä on joko riittävän kannustavat vanhemmat (jotta kannustavat lastaan lapsen luontaisissaa kiinnostuksissa) , tai riittävän härskit vanhemmat (jotka kampeavat lapsensa väkisin johonkin kunnolliseen duuniin jo alle parikymppisenä).

En ainakaan tällä hetkellä mitenkään rikkaaksi tule tällä yrittäjyydellä, mielettömästi saa tahkota hommia ja etsiä asiakkaita, jotta ansaitsisi edes sen mitä jossain pätkäduunissa. Mutta luontoisedut ovat toisaalta luonteelleni varsin hyvät: tärkein on se, että saa tehdä töitä illalla. Toisaalta, niin lapselliselta kuin ehkä kuulostakin, niin mikä ilon tunne onkaan tullut kun olen muun muassa pari kertaa vastaanottanut myyntipuheluita jostain HR-firmoista ja vuokratyöfirmoista, ja olen päässyt sanomaan, että "jos olisi tarvetta palkata joku avuksi, niin tekisin sen ilman teitä välistävetäjä HR-huijareita!" :D

Joka tapauksessa, kun tuolla alempana sanottiin, että älä häpeä sitä että olet onnistunut, niin en minä sitä kommentillani tarkoittanutkaan. Sinähän olet poikkeus, kun avoimesti näistä puhut. Ihan mahtava poikkeus!

Hävetä kuuluisi lähinnä niiden, jotka ovat päässeet kunnollisiin töihin hyvin nuorena, mutta eivät tiedosta miten paljon se on helpottanut, ja sitten esim. työelämässä tavalla tai toisella polkevat niitä, joilla ei ole ollut samanlaista tuuria. Ammattitaito rakentuu harjoittelusta ja vaivasta, ei vuosista. Mikään ei ärsytä ainakaan itseäni niin paljon kuin ihmiset, joilla on ns. paljon vuosia takana jossain hommassa, mutta vähän ammattitaitoa, mutta silti vahvat mielipiteet kuinka kukin asia kuuluu tehdä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielestäni on tosi arvokasta, että Julia muistaa tuoda esiin omat etuoikeutensa. Mutta:

Omien etuoikeuksien tunnistamisen pointtina ei ole että toiset hyväosaiset voivat verrata niitä omien etuoikeuksiensa määrään ja sitten selittää itselleen ja muille eroja urakehityksessä ja elämänvalinnoissa. Pointtina on tunnistaa että OMA menestys ei johdu pelkästään omista ansioista. Huono-osaisemmilla tarkoitetaan tässä yhteydessä niitä joilta aidosti puuttuvat näköalat, mallit ja resurssit, ei niitä joilta omasta mielestään on jäänyt puuttumaan jokin niistä etuoikeuksista, joita olisivat kaivanneet.

Lisäksi on ihan absurdia kuvitella, että vaikka bloggaajan äiti on aikanaan kannustanut häntä hakemaan opiskelupaikkaa, pienituloisen,kahdeksanlapsisen perheen kasvatti olisi saanut jotenkin poikkeavan paljon tukea ja kannustusta. Ihan blogia seuraamallakin voi päätellä, että hänellä on taitoa kirjoittaa, huomata uusia näkökulmia ja pitää yllä rakentavaa keskustelua. Eroa hyvin ja vielä paremmin menestyvien välillä selittää lähtökohtien lisäksi myös mm älykkyys, lahjakkuus, persoona, aloitekyky, maailmankuva ja tietysti sattuma.

Vierailija (Ei varmistettu)

Toki on niitäkin, joilla oikeasti tulee kotoa sellainen asenne, että turha tehdä mitään ja että etsä missään mitään kumminkaan opi eikä mistään mitään hyötyä ole. MUTTA, ei nämä ole duunariperheitä, sitä yritin tuossa jo sanoa aiemmin. Tunnen kyllä pari ihmistä joilla on kotiolot olleet tuollaiset, ja siinä on kyseessä ollut lähinnä päihdeongelmaiset vanhemmat tai yh-äiti, joka on totuttaunut yhteiskunnan tukeen ja miehet on vaihtuneet. Tässä on vissi ero:
On tosiaan olemassa "luokkayhteiskuntaan" liittyviä tekijöitä, mutta enimmäkseen ne eivät koske sellaista "luokkayhteiskuntaa" josta joku 70-luvulla sosialismia opiskellut professori puhuu. Kyse ei ole duunarit vs. valkokaulustyöntekijät, tai vielä pahempaa, duunarit vs. yrittäjät vastakkainasettelusta. Sivuhuomiona sanottakoon, että tekee mieli nauraa suohon jokainen 70-luvulla sosialismia opiskellut professori, joka laskee yrittäjät automaattisesti hyväosaisiksi riistäjiksi.

Ei, kyse ei ole tuosta jaosta. Kyse on raasti sanottuna jaosta alaluokka vs. muut. Se on ikävää, että Suomeen on syntynyt eräänlainen alaluokka, usein puhutaan esim. elämän_koululaisista, eikä ole mitenkään kivaa puhua "alaluokasta", mutta siitä tässä on kyse. Ne ihmiset, joilla on todella lannistava lapsuus kouluttautumisen ja työelämän kannalta, tulevat yleensä "alaluokan" kodeista, eikä mistään duunarikodeista. (Ja minä nyt ihan oikeasti satun tuntemaan muutaman tuollaisesta taustasta tulevan ihmisen, toisin kuin luultavasti esim. useimmat tämän blogin lukijat)

Halusin tämän korjata, koska itseäni ottaa melko kovastikin hermoon kun joku 70-luvulle jäänyt professori tai demari puhuu jostain duunareista. Suojatuissa duunarihommissa työskentelevät ovat nykypäivänä hyväosaisia, vaikka sitä ei saisikaan sanoa ääneen.

ingis8

Tämä voisi olla mun kirjoittama teksti, jos vaihtaisi alan, paikat ja nimet. Mun urani on mennyt juuri samalla tavalla, itsekin mietin mitä musta tulee isona, meillekin meni vuosi tulla raskaaksi mutta itse olen siinä vaiheessa, että vauva ei ole vielä syntynyt, mutta itsekin totean, että sitten on äitiysloma aikaa miettiä mitä rupean tekemään. Tämä kommentti ei nyt auta mihinkään, ei inspiroitumaan tai muuten vaan saamaan ideoita mutta piti sanoa, että et ole yksin, täällä ihan sama fiilis.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah! Kiitos, ihanaa! Vertaistukea :)

Liisa L (Ei varmistettu)

Kiva että kerrot uratarinaasi!
Muistathan, että kipu ei aateloi ketään. Se, että olet mielestäsi saanut jotain helposti, ei tee tekemääsi yhtään vähemmän arvokkaaksi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos, tosi hyvä pointti <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on aika samanlainen ote työuraan. Olen helposti innostuva, osaan yleensä vastata kohtalaisesti odotuksiin tai ainakin huomaan jos en vastaa :D On luottamus, että saan handlattua uudet tilanteet ja projektit, yski homma johtaa toiseen jne. Sanon kiinnostaville jutuille ensin kyllä ja alan sitten miettiä, millä ajalla ja miten.

Juttelin hiljattain yhden menestyneen pankkialan tyypin kanssa, joka tekee näyttävää uraa ulkomailla. Hänellä oli ihan sama strategia: kiinnostus oppia uutta ja tarttua haasteisiin, joita vastaan tulee.

Mitä olen omalla alallani seurannut ihmisten urakehitystä, tämä tuntuu myös olevan aika hyvä strategia. Monista duuneista tietää vasta kokeiltuaan mitä ne ovat ja miten viihtyy. Jos on tosi fiksoitunut johonkin tiettyyn tavoiteeseen, jää helposti sen vangiksi, jättää tarttumatta tilaisuuksiin jotka voisivat johtaa johonkin mitä ei osaa kuvitella ja mikä pahinta, on altis hyväksymään töissä kaikkea skeidaa mm inhottavia työkavereita ja huonoa kohtelua, koska on niin kiinni urasuunnitelmassaan.

Paljon onnea tulevaan ja lopuksi yksi pieni pyyntö :) Älä vähättele omia saavutuksiasi, se ei ole cool. Sulla on varmasti ollut onnea matkassa, hyvät lähtökohdat jne mutta kuulostaa että olet tehnyt myös tosi paljon töitä työurasi ja ammattitaitosi eteen. Siitä saa oikeasti olla myös ylpeä!

emmms (Ei varmistettu)

Kiitos tälle kommentoijalle! Olen itse paininut hetken urakriisin kanssa, koska sain puolivahingossa hyvän työpaikan, joka ei kuitenkaan kiinnosta minua kauheasti. Olen haikaillut lapsuuteni unelmatyön perään ja hakenut sellaiseen, vaikka tiedän, että nykyiseen työpaikkaani verrattuna tuossa "unelmaduunissa" olisi huomattavasti pidemmät työpäivät ja vähemmän mahdollisuutta itse vaikuttaa työtehtäviin. Tämä kommentti avasi jotenkin silmäni tajuamaan, että nykyisessä työssä voisi olla mahdollisuuksia, joita en vielä näe ja tämä voi johtaa uusiin työtarjouksiin tai ainakin työtehäviin, jotka voivat olla hyvinkin mielenkiintoisia. Ehkä siis katselen vielä hetken, millaisia kivoja juttuja täältä aukeaa ja vaihdan tarvittaessa alaa vasta esimerkiksi juurikin lähitulevaisuudessa toivottavasti olevan mammaloman jälkeen :D.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta ja tilanteelta! Mammaloma saattaa muutenkin muuttaa tai kirkastaa työajatuksia, siinäkin mielessä ihan hyvä vaihtoehto tehdä siirtoja vasta sen jälkeen. Iloista äitiyslomaa, se on niin kivaa aikaa :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Haa, todella hyvin sanottu. Etenkin naisten perisynti on vähätellä itseään. Tässä jotenkin yritän tasapainotella sen kanssa, etten kuulostaisi ylimieliseltä kantturalta, kun kriiseilen sen kanssa, että olen vakiduunissa, kun samalla alalla olevat kaverit ovat pätkäkierteessä. 

Mutta ihanasti sanottu, ja onhan se myös niinkin, että tuollainen vähättelyn kulttuuri edesauttaa lisää vähättelyä, ja se ei ole coo, todellakaan!

Vierailija (Ei varmistettu)

Naisten perisynti on myös leimata toinen (nainen) ylimieliseksi kantturaksi jos unohtaa riittävän painokkaasti vähätellä itseään. Pyrkikäämme näistä molemmista tavoita eroon!

Mua usein ärsyttää kuunnella valitusta siitä miten naisia ei oteta yhtä vakavasti kuin miehiä. Esim Saara Särmä, jota pidän oikein skarppina ja fiksuna, puhui Imagessa siitä miten haluaa että hänet otetaan vakavasti myös vaaleanpunaisessa tukassa jne. Sitten samassa jutussa vuolaasti vähättelee itseään, wtf!? Sama nainen promoaa kirjaansa kertomalla miten oli omista teksteistään aina silleen että nää on aivan hirveitä mut sitten työryhmä kannusti että eiku ne on just hyvii. Vaikea kuvitella vaikka Stubbin kertomsassa samoin omasta kirjaprojektistaan :D

Btw en siis tarkoita että sä leimailisit (tämän blogin kommenttiboxiin kyllä tätäkin jengiä riittää) tai valittaisit uskottavuusasioista (tai olisit epäuskottava!), tämä aihe on ollut vaan paljon mielessä viime aikoina ja tartuin tilaisuuteen vuodattaa :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Toisaalta ja toisaalta! Mä näen tietynasteisen vähättelyn helposti oman inhimillisyyden esiin tuomisena, mikä taas saa ajattelemaan, että ehkä tämä mun aikaansaannokseni ei ole yhtään hullumpi, jos kerran TUO saattaa joskus kuitata omia neronleimauksiaan noin. Eli se arkinen epävarmuus toimii motivoivana ja mahdollistavana.

Ja sekin, että kaikki saavutukset ei ole niin kuolemanvakavia, jotain voi joskus tehdä sinne päin. Itsensä vähättely kun yhdistyy aika usein perfektionismiin ja näännyttävään vaativuuteen, joista myös pitäisi päästä eroon.

Stubb sen sijaan, no, se voisi tarvita lisää tervettä itsekriittistä otetta kirjaprojekteihinsa. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Vähättelyllä varmasti haetaan juuri jotain tuollaista nöyryyden leimaa ja siitä varmasti tulee monille kuulijoille kiva mieli, erityisesti jos on taipumusta kadehtia. On kuitenkin vaikea vaatia että muut pitäisivät jäätävän uskottavana huippuosaajana, jos itse ensimmäisenä vähättelee itseään.

jiiär (Ei varmistettu)

Ilmottaudun! Tosin mulla ei ole lasta eikä täten ole ollut äitiyslomaakaan. Sitä tässä kolmenkympin kriisissäni tässä just mietin, että pitäiskö yrittää - lasta siis. Ja sit siitä saakin hyvän kriisin aikaseksi, että haluanko mä oikeasti lasta vai haluanko vaan pois tästä (tällä hetkellä) paskaduunista (jota varten oon käynyt 6 vuoden koulutuksen, joka valmistaa aika spesifiin ammattiin ja josta on aika vaikea lähteä yhtäkkiä hakemaan jotain ihan muun alan duuneja kun ei ole mitään muuta koskaan tehnyt...). Että mitähän sitä sitten tekis isona? Joku suunnanmuutos tehtävä, äitiys- tai hermoloman jälkeen. Saa nähdä kumman!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä sain ekan kesäduunini 13-vuotiaana, kun naapurin tytöt oli menossa istuttamaan mansikan taimia ja pyysi mukaan. Jes. Taisin tehdä sitä kolme päivää, mutta tienasin ekat markkani. Sitten perustettiin kylän lapsille kesäkerho, kun yksi kylän äiti sitä ehdotti. Jatkettiin talvikerholla, jäätelönmyynnillä kesäteatterin väliajalla kyläyhdistyksen mukana. Tästä (ja todennäköisesti kyläyhdistyksen puheenjohtajan suosituksesta) johtuen päädyttiin sitten kirjoittamaan nuorten palstaa paikallislehteen. Nimettiin se palsta muuten nimellä "Reunalla", koska Apulanta.

No sitten... viisi vuotta isän työpaikalla tehdastyössä. Opiskeluaikana liikuntakerhon pitoa kaverin kaverina. Kesätöissä oopperajuhlilla opiskelukaverin suosituksesta. Virkavapaan sijaisuus opettajana ja sillä tiellä ollaan. Nyt on ollut työpaikka yhdeksän vuotta samassa oppilaitoksessa. Olen vaihtanut alaa, opetettavia aineita, oikeastaan kolmesti. Vakipaikka viimeiset kolme vuotta. Alan uskoa että osaan tän ja musta tuli keväällä meidän tiimin vetäjä, nuorimpana.

Avoimin mielin ja ahkeruudella olen tähän mielestäni päässyt. Yksi kollega potee omaa paikkaansa työelämässä ja on koko ajan lähdössä muualle, koska "työpaikkaa pitää vaihtaa seitsemän vuoden välein". Minä en koe noin, sillä ainakin itsellä on työnkuva muuttunut koko ajan ja sitä on tullut itsekin muutettua. Nyt jäin äitiyslomalle, mutta jahka meidän beibi on vähän isompi niin esimies on jo kannustanut täydennyskoulutukseen -joka itseänikin kyllä kiinnostaa.

Aion olla vastarannan kiiski ja jäädä eläkkeelle samasta talosta, sitten joskus :)

tuhkaajakonfetteja (Ei varmistettu) https://www.livli.fi/tuhkaa-ja-konfetteja/

Supermielenkiintoista kuulla näitä uratarinoita! Itsellä äitiysloma herätti miettimään omaa työnkuvaa uudelleen ja kouluttauduin lisää. Varmasti kaikki elämän isot käännekohdat (ja se kolkäänt!) pistävät miettimään omaa elämää jä työtä uudelleen - juuri tuo, että "onko tää nyt se mitä oikeasti haluan".

annamse (Ei varmistettu)

Päädyin kulttuuriantropologista sairaanhoitajaksi ja en vieläkään tiedä miten tässä näin kävi. Nyt oon useemman vuoden tahkonnu töitä saikkuna ja epätoivoisina hetkinä suunnitellut väikkärin aihetta. Nyt on tosin niin hyvä työyhteisö et viihdyn kyllä mainiosti, mut ajelehtimalla tähän on päädytty.

Peppianna (Ei varmistettu)

Oon samaa mieltä kuin muut, eli nää tarinat on todella mielenkiintoisia, kiitos kun kerroit omasi! Mulle jäi tuosta vaan vähän epäselväksi (kun en ole lukenut blogiasi alusta saakka), että mikä se vakiduuni on jossa nyt olet? Jos tuo Lilyn ja Trendin tuottajuus oli äitiyslomasijaisuus...? Anteeksi jos tää on supertyhmä kysymys! :)

Omat etuoikeutensa on myös tosi hyvä tiedostaa, eli mua ei haittaa että tuot esiin kuinka onnekas olet ollut. Ei se musta ole vähättelyä, vaan tosiasioiden tunnustamista, valitettavasti vaan kaikki ei ole yhtä rehellisiä! :) Ja vaikka suurin osa meistä lukijoista varmasti tietää sen, voin silti kuvitella että jos et mainitsisi sitä joka kerta näissä raha/työpostauksissa, heti tulisi kommenttia, että mitä oikein kuvittelet ja kuinka kaikilla ei ole samat lähtökohdat jne jne. Omalla kohdallani olen ollut myös onnekas siinä, että mua on kannustettu opiskelemaan ja harrastamaan, mutta kadehdin sua siinä, että olet selkeästi saanut vahvistusta myös itsetuntoon ihan pienestä alkaen, että olet luottanut itseesi, uskaltanut tehdä noita kaikkia töitä ja nyt uskallat jakaa näitä asioita täällä. Vaikka itsekin olen pärjännyt ihan hyvin siinä mielessä että olen aina ollut töissä, olen enimmäkseen kuitenkin tehnyt assaritason töitä vaikka olen korkeakoulutettu, enkä ole osannut tuoda itseäni ja osaamistani esiin. Vasta nyt reippaasti päälle kolmekymppisenä, kun on tarpeeksi työpaikkoja ja elämänkokemusta takana, olen huomannut, että olenkin oikeasti tosi pätevä ja osaan vaikka mitä, ja olisin voinut paljon rohkeammin hakea vastuullisempia työtehtäviä kuin mitä olen tehnyt. Persoonallisuudella on totta kai merkitystä, mutta luulen että vaikka mua lapsesta lähtien on tuettu opiskelemaan, niin olisin tarvinnut paljon enemmän kehuja ja kannustusta myös henkisesti jotta olisin osannut hyödyntää osaamistani ja koulutustani oikealla tavalla.

Vähän pitkä horina tuli tästä, selkeästi ajatuksia herättävä postaus! Mutta pointtina ehkä yritin sanoa, että moni asia vaikuttaa, lapsuudenkodin asenne opiskeluun ja aineellinenkin hyvinvointi, mutta erityisesti myös henkinen puoli ja itsetunto jotka nekin rakentuu tosi pitkälle jo lapsuudessa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo hei! Ei ollenkaan tyhmiä kysymyksiä, olin tosi epäselvä tuossa kohdassa. Trendin ja Lilyn tuottajuus oli kanssa työnkiertoa A-lehtien sisällä, eli olin siellä juurikin äitiyslomasijaisena kaksi vuotta. Tämän jälkeen palasin taas vakiduuniini Demin ja Tuben tuottajaksi.

Noiden disclamereiden ja liiallisen nöyryyden/vähättelyn kanssa joutuu koko ajan painiskelemaan. Mun mielestä etuoikeutettua asemaa ei oikein nykään voi korostaa liikaa, kun tuntuu siltä, että niin moni ajattelee pärjänneensä täysin omin avuin elämässä. Eikä se ole sinällään huono, mutta semmonen asenne on, jos ajattelee, että joku toinen on huonompi siksi, ettei ole pärjännyt samalla lailla - vaikka lähtökohdat saattavat olla ihan erilaiset. 

Ihan sellaisella pienellä arkisella kannustuksella on tosi paljon väliä sen kanssa, mihin ihminen kokee pystyvänsä ja mitä uskaltaa tavoitella, kuten sä just tosi hyvin toit kommentissa esiin!

iidis
Varpain jaloin

Oon ihan fiiliksissä näistä sun työpostauksista! Kiitos, että rohkaiset omalla esimerkilläsi meitä muitakin puhumaan rohkeammin työkuvioista ja rahasta.

Mun piti kommentoida omalla työpolullani, mutta siitä tuli ihan liian pitkä, niin laitoin sen sitten kuvien kera omalle tontilleni. Se löytyy täältä. Oli muuten tosi terapeuttista kirjoittaa omasta polusta ihan alusta siihen missä nyt on ja tajuta, koko se matka mitä on kulkenut.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hei mä huomasin ihan saman! On vääntänyt vain CV:tä ym, mutta kun purki koko homman pitkään narratiiviin, asiat alkoivat näyttää paljon koherentimmalta ja järkevämmältä. Asiat ovat johtaneet toiseensa, vaikka poukkoilulta tämä on tuntunut.

Eli suosittelen tätä kyllä kaikille tätä! :)

Nyt menenkin lukemaan sun työuran! Superkiinnostavaa!

Kommentoi