Uhka

Ladataan...
Juliaihminen

Yhtäkkiä huomaan roikottavani vauvaa parvekkeen reunan yli ja..! Juoksen portaita alas vauva sylissä ja astun harhaan... Kävelen laiturilla ja vauva luiskahtaa mun sylistäni...

Siitä lähtien kun Alppu syntyi, mun päähän on ilmaantunut tällaisia pakkoajatuksia siitä, millä eri tavoilla vauvalle voisi käydä huonosti. Se on kammottavaa. Näen päivittäin erilaisia vaaran paikkoja, joissa itse aiheutan lapselle tapaturman.

Käyn myös omituista vaihtokauppaa mielessäni: ”Sairaudet, visvasyylät, leprat, spitaalit, sankkerit sun muut, iskeköön kaikki vitsaukset mieluummin muhun. Kunhan Alpulle ei kävisi mitään.” (Jos tahdonvoimalla voisi manata itselleen taudin, mulla olisi näiden vaihtokauppafantasioiden ansiosta luultavasti zikavirus ja sars poikineen.) On suorastaan hämmentävää, miten itsestäänselvänä pidän sitä, että olisin valmis kuolemaan pojan puolesta. Asiaa ei tarvitsisi harkita sekuntiakaan. Ennen kuin sain lapsen, en ikinä ajatellut voivani kuolla jonkun puolesta.

Kun mulle tulee mieleen joku uusi keino välttää onnettomuus, tyyliin ”sitten kun Alppu oppii kävelemään, pitää ottaa parveketuolit pois, jottei se vahingossa kiipeä niiden kautta kaiteen yli”, mun on vain pakko sanoa se ääneen Tikille, vaikka se olisi kuinka epätodennäköistä. Jos joskus tapahtuisi se pahin, syyttäisin ikuisesti itesäni siitä, etten sanonut vainoharhaista ajatustani ääneen. Lisäksi jos kuulen jostain kauheasta mutta arkisesta tapaturmasta, mun on pakko kertoa siitä ystäville, jotta nekin varmasti osaavat välttää sen. ”Ja siksi me ei pidetä koskaan leipäveitsiä pystyssä tiskikoneessa.” (Näiden kauhujuttujen levittäminen ei kyllä tee kenenkään psyykeelle hyvää.)

Mä en ole yksin näiden uhkakuvieni kanssa. Yhdellä kaveripariskunnalla on tapana aina illalla tehdä ”synnintunnustus” ja kertoa, mikäli jompikumpi on asettanut niiden vauvan päivän aikana vaaraan. ”Mä kannoin raskaita ostoskasseja ja tyttöä samaan aikaan portaissa, ja periaatteessa mun ote olisi voinut livetä.” ”Ei se mitään, hyvä ettei mitään tapahtunut.”

On mahdollista, että nämä uhkakuvat vain lisääntyvät sitten, kun poika oppii liikkumaan. Toisaalta ne saattavat myös kadota pikkuhiljaa, kun huomaan, että poika on edelleen hengissä. Enää en esimerkiksi käy katsomassa iltaisin, hengittääkö se. (Paitsi jos tulee semmoen tunne, että tekee mieli käydä kurkkaamassa poikaa varoiksi, olen antanut itselleni luvan mennä.) Kun taannoin kävin Alpun kanssa vyöhyketerapiassa, siellä puhuttiin siitä, miten peloistaan voi opetella irti keskittymällä vahvasti hetkeen: ”Just nyt kaikki on hyvin.”

Mä tiedän, että hirveän surullisia tapaturmia oikeastikin tapahtuu, vieläpä useimmiten juuri kotona, arkisissa tilanteissa. Mutta tiedän myös, että niiden pelkääminen ei tee elämästä parempaa. Toisaalta, nämä nopeat ohimenevät ajatukset eivät onneksi hallitse tai vaikuta mun elämääni. En esimerkiksi ole luopunut parvekehengailutuokioista pojan kanssa, vaikka tuo putoamisajatus juolahtaakin melkein joka kerta hetkeksi mieleen. Ennemminkin ajattelen, että siinä täytyy olla jotain biologispsykologista: mulla on käsissäni mulle kaikkein arvokkain juttu, ja se saa mut valppaaksi ja estää tällä lailla onnettomuuksia tapahtumasta. En silti halua turhaan ruokkia niitä itsessäni ja siksen esimerkiksi enää lue mitään uutisia lasten onnettomuuksista. 

 

Nouseeko teille tällaisia arjen uhkakuvia mieleen?

 

Share

Kommentit

CougarWoman
CougarWoman

Miks mulla on tämä sama mun aviomiehen kanssa - infantilisoinko mä sitä jotenkin alitajuisesti? :D Vai päteeköhän tämä vaan kaikkiin, jotka on itselle tosi tärkeitä? 

Tänä aamuna kuului vessasta kolahdus. Minä ajattelin heti "noniin, nyt se kaatui ja löi päänsä pöntön reunaan ja makaa nyt vessan lattialla tajuttomana ja ovikin on varmaan lukossa ja onkohan missä lähin ruuvimeisseli jotta saan sen oven saranapuolelta auki että pystyn antamaan ensiapua ja soittamaan ambulanssin". Todellisuus: sulki vessanpöntön kannen vähän turhan rajusti. 

Öisin myös saatan herätä tarkistamaan, hengittääkö se (diagnosoitu uniapnea, eli sinällään varmaan ihan syystä). 

 

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahaha, kuulostaa mun korvaan täysin normaalilta toiminnalta! Kai siinä on semmosta mukana, että ajatus sen toisen menettämisestä olisi totaalisen kammottava.

Plus ajatukset alkaa aina laukata ratkaisukeinoissa. Oon esim jo tehnyt suunnitelman, mitä tekisin jos tulisi tulipalo ja olisi pakko saada vavva ulos. (Laittaisin sen reppuun ja laskisin köydellä partsilta alas.)

En tosin todella tarkoita sitä, että jos ei muhittele näitä uhkia mielessään, ei välittäisi rakkaimmistaan. Ennemminkin kyseessä täytyy olla jotain pientä neuroottisuutta persoonassa, siis omalla kohdallani :D

Jasunen

Tuli kamala pisto sydämeen että olenko ihan kauhea äiti kun en itse ajattele näin ollenkaan! 

Minun on nykyään vaikea olla oman äitini kanssa kun hän puhuu koko ajan vaaroista ja veitsistä, mistä voi pudota kohta ja miten voi missäkin käydä. Ahdistun. Lähetin yksi päivä pojasta kuvan äidilleni ja hän aloittaa puheen: onko se pudonnut jostain kun on päässä mustelma. Tuli aika huono fiilis. Mustelma tuli keittiönpöydän alla möyrimisestä eikä jää viimeiseksi.

En ole huoleton äiti ollenkaan vaan vahdin lastani paljon ja se olen aina minä joka tietää että nyt se lapsi syö jotain nurkan takana tai otan jalasta kiinni kun isä ja poika leikkii sohvalla ennen kuin lapsi tosiaan olisi pudonnut päälaelleen. 

Pahin pelkoni on että lapselleni sattuisi jotakin mutta en ajattele niitä uhkia silti ollenkaan. Jos jätän lapsen hoitoon niin silloin ajattelen.. 

Ei ehkä vastannut kysymykseesi mutta oli kiva lukea kirjoituksesi ja peilata sitä itseeni. :) Kovin luonnollisia äititunteita. 

Nimim. Tarkastan edelleen yöllä kuuluuko pojan huoneesta hengitys, heh.

Juliaihminen
Juliaihminen

Pisto pois sydämestä! Elämä on paljon parempaa ilman uhkakuvia, eikä niille todella kannata antaa valtaa. Se vyöhyketerapeutti nimenomaan pyrki mua opettelemaan pois peloista.

Hahaha, mäkin laitoin anopille kuvan, jossa poika haukottelee. Vastauksena tuli: "Onko sillä joku hätä, kun se itkee tuolla lailla?" Hyvä meininki!

Reetta L
Pelkkäähyvää

Täällä hei toinen huoleton äiti! Tai ainakin huolehtimaton. Aika usein mietin olenko oikeasti ihan paska tyyppi, kun en tajua miettiä näitä ollenkaan. 

Varsinkin kun olen muuten elämässä hurja huolehtija ja pohdin kaikenlaista mennyttä ja tulevaa. Niin mikä juttu se nyt on kun oman lapsen elämässä niitä ei lainkaan osaa pohtia? 

Tässä yksi päivä juuri kiepautin tytön nopealla kantoliinan sitomisella kantoon selkään, jotta sain ruuan tehtyä ja laitettua pyykit. No onneksi oli mies kotona, kun hetken päästä se huutaa paniikissa, että nyt se tippuu! Oli sitten sidonta "pikkuisen" huolimaton kun tyttö oli enää jaloistaan ja niskan takaa kiinni liinassa. Että sillä lailla! Varmaan turha edes harkita mitään pöydänkulmasuojia tähän talouteen, kun huithapeli äiti tuo eteen ne todelisset vaaranpaikat. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Huolettomuus kunniaan! Mäkin pyrin siihen suuntaan koko ajan. Ja yleensä pyrin käyttäytymään huolettomasti, vaikka ajatuksissa väreilisikin jotain kauhukuvia. Lapsosta tulee rennompi, jos se oppii itse varomaan pöydänkulmia :)

Taru Mari
Stuff About

Huh! Välillä oon miettinyt oonko ihan mielenvikainen kun mietin:"Kauheeta jos nää vaunut tippuis tonne mereen" jos kävelen jonkun kallionkukkulan ohi, tai seisoessani liikennevaloissa vaunujen kanssa, pidän niistä kovaa kiinni ettei ne liu'u autotielle.

Helpottavaa tietää etten ole ainut joka näitä miettii. Onneksi ne eivät hallitse elämää tai mitenkään erityisemmin haittaa. Kivoja ne eivät silti ole.

Maria Hakkala

Heti, kun saimme pojan ensimmäistä kertaa syliimme sairaalassa, kerroin miehelleni järjenvastaisesta pelostani, että tiputan pojan. Tiedän, että todennäköisesti en tiputa, mutta järjetön pelko takaraivossa muistutti kaiken mahdollisuudesta, ja pääni puskee pintaan juurikin samanlaisia kuvitelmia kuin sinulla. Vaikka äidinrakkauden voimakkuus vielä vaihtelee (varmastikin rankan alun takia), koen tämän pelon aika alkukantaisena reaktiona maailman tärkeimmän olennon sylittelemiseen.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuon teiän alun jälkeen ymmärrän tosi hyvin irrationaalisen pudottamispelon! Onneksi beebo kasvaa ja vahvistuu koko ajan. Etenkin just tuossa ihan alussa kun bebe oli niin pieni, se tuntui kamalan särkyvältä, enää onneksi ei niin paljon.

Mä olen saanut lapset teineiksi ilman mitään isoja vaurioita, mutta tänään yritän todellakin pitää näpit irti kännykästä. Esikoinen sai kevytmoottoripyöräkortin, nappasi kuopuksen kyytiin ja lähtivät ukin ja mummin luokse keskenään. Että siellä ne nyt päristelevät ja mä yritän olla "että ei tässä mitään, lallatilallaa..."

Juliaihminen
Juliaihminen

Jeskamandeer! Sitten on vielä kaikki tommonen edessä! Pakko vaan vetää sitten lapson ikävuodet 10-20 valiumit aamukahvin kanssa.

Rauhoittavista olisi kyllä hyötyä ;) Nyt ottaisin lasin viiniä, mutta entäs jos just sitten käy jotain ja pitää autoilla? Ei ole helppoa.

Karuselli

Hahaa, I feel you.

Elina U.
Lentoaskeleita

Mä ymmärrän niin täysin, kaikki nuo sun esimerkit voisivat olla vaikka mun kirjoittamia. Eli et kyllä ole yksin, meitä sekoahdistuneita uhkakuvien maalailijoita on muitakin! Itse myös yritän aktiivisesti päästä toiseen suuntaan ja irti näistä ajatuksista. Joudun oikeesti vaan katsomaan toiseen suuntaan kun poikani kiipeää sellaisia rautarenkaita pitkin kiipeilytelineeseen ja olla tekemättä niitä hätätilannesuunnitelmia jatkuvasti mielessäni.

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Voi kyllä nousee ja tosi paljon! Mulla pahimmat on parveke ja ikkunat muutenkin (asutaan 6. kerroksessa) sekä jokirannan alue, jossa me käveleskellään tosi usein. Oikeastaan mikä tahansa lapsiin liittyvä tilanne, jota mietin mielessäni, johtaa lopulta niihin kauhukuviin tai siihen, että muistutan itseäni, että täytyy sitten olla tosi skarppina ja varoa, ettei esikoinen kävele liian lähelle reunaa tai ettei irrota vaunuista otetta tai tai tai...ja jos elämässä on paljon stressiä, kuten tällä hetkellä, nämä ajatukset tulevat myös uniin. Viime yönä säpsähdin hereille kolmelta siihen ajatukseen, että oltiin menossa lasten kanssa johonkin rannalle ja mietin silloinkin unen ja valveen rajamailla sydän äkillisestä heräämisestä jyskyttäen, että täytyy pitää kunnolla kiinni kuopuksen kädestä!

Mäkään en enää kestä uutisia, joissa lapsille on sattunut jotain. Jos niitä kuitenkin jostain mun tietoisuuteen tulee, ne jää sitten pyörimään mun mieleen hyvin pitkiksi ajoiksi.

Se mikä on outoa (ja huojentavaa) on se, että oikeissa tilanteissa mä käyttäydyn ihan "normaalisti", en ole siis mitenkään hysteerisen ylisuojelevainen tai purista kämmenet valkoisina lapsia kädestä. Niissä varsinaisissa tilanteissa parvekkeella ja jokirannassa ja kaikkialla muuallakin mä osaan olla skarppina ilman panikoimista. 

Äiti ihmemaassa

Juuri ajelin yhtenä päivänä meidän 2-vee pyörän turvaistuimessa joen ylittävän sillan yli. Emme edes todellakaan menneet millään tavalla lähellä reunaa ja silta on muutenkin tosi turvallinen, mutta tuli sellainen aivan hirveä kylmänhiki ja vilunväreet kun ajattelin, että mitä jos... Mitä jos mä ajaisin tuohon kaiteeseen ja me tiputtais tonne veteen. En saisi mitenkään tyttöä pyörän istuimen valjaista irti ja hän uppoais pyörän mukana joen pohjaa. Oikein kurkkua ahdisti ja tuli kylmäävä olo. Se on alitajunnalle vissiin kova paikka ku on tollanen pieni melki 24/7 omalla vastuulla.

Maria Vierailija (Ei varmistettu)

Niin tuttua. Esikoisen syntymän jälkeen pakkoajatuksia on esiintynyt mulla säännöllisesti ja ne liittyvät aina kahteen asiaan: kävelylenkkeihin jokirannassa (vaunut putoavat jokeen ja vauva katoaa veteen) sekä veitsien käsittelyyn keittiössä (veitsi tippuu terä edellä vauvan päälle). Muutenkin elämään on kaiken onnen keskellä hiipinyt pelko; mulla on nyt jotain niin rakasta, jonka voin menettää.

Niin kauan kun nämä pelot eivät haittaa elämää ja arkea eivätkä saa liian isoja mittasuhteita, olen ajatellut niiden liittyvän vain mielen normaaliin reaktioon suureen elämänmuutokseen. Lisäksi ne ovat ajan kanssa helpottaneet ainakin mulla (lapsi 11 kk). Kun kammmottava ajatus hiipii päähän, ajattelen itsekseni että se on vaan ajatus. Sitten se meneekin yleensä ohi.

Kiitos muuten hyvästä blogista! Mielenkiintoisia juttuja ja erinomaista suomea!

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi kiitos! Hyvä suomen kieli on kunnia-asia, kehu lämmittää sydäntä erityisesti.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minun vauva 2,5kk on alkanut viedä käsiään suuhun ja tapailla esineitä käsillään. Viime yönä heräsin kylmäävään ajatukseen, että mitä jos hän saisi yösyötön yhteydessä napattua sängystämme käteensä korvatulpan ja veisi sen suuhunsa ja kaikessa hiljaisuudessa yöllä tukehtuisi siihen(on just sopivan kokoinen artikkeli vauvan tukehtua)! Minulla on siis ollut aiemmin tapana nukkua korvatulpat korvissa ja jättää käytettyjä korvatulppia pitkin sänkyämme. Ei muuten ole tuon viime yön jälkeen enää! (oli pakko käydä tarkistamassa yöllä vauvan nyrkit, vaikken vähään aikaan ole tulppia edes käyttänyt)
Myös kotimme portaita kulkiessa on joskus käynyt mielessä(graaveine yksityiskohtineen), mitä jos kaatuisin niissä vauva sylissä. Huhhuh!
Kauhean suuri vastuu kantaa tuollaisen pienen turvallisuus, eli samoja ajatuksia täälläkin.

Laura / Homevialaura (Ei varmistettu) http://homevialaura.com

Ai nouseeko? Ihan pikkaisen tutulta kuulostaa. Parveke on ehdottomasti pahin, terkkui ylimmästä kerroksesta. En vaan saa mielikuvistani sitä, että jotain tapahtuu ja bebe putoaa. Toinen kiva mielikuva tuli dokkarim jälkeen, jossa vaunut lipuvat tuulen voimasta mereen. Tosi rennoin rantein tulee siis rantabulevardilla tallusteltua. Kasvattamiseen suhtaudun rennosti omaan intuitioon luottaen, mutta nämä kerrasta poikki -turvallisuusjutut vainoavat. Samoin musta on tullut paljon pelokkaampi liikenteessä, vaikka en olekaan itse puikoissa ja mies ajaa rauhallisesti. Jokaisen rekan kohdalla iskee pieni hyperventilaatio.

chaura
Misplaced

Huh, hyvä tietää etten oo ainoa! Mulla on tosin itsestänikin usein tällainen huoli ("mitä jos mä tipun yhtäkkiä täältä katolta" jne - olenko itselleni tosi rakas vai enkö vain luota itseeni yhtään?!) mutta vauvasta varsinkin. Melkein missä vaan. Suihkussa olen varsin hysteriaa lähentelevällä tavalla joka kerta varma, että liukas lapsi lipeää kohta otteestani, tippuu, lyö päänsä, vammautuu/kuolee jne. Hrrr.

Juliaihminen
Juliaihminen

Nyt mökillä ollessani olen myös pelännyt sitä, että käärme kiipustaa ensin kuistille ja kuistilta lastenvaunuihin ja penetroituu hyttysverkon läpi vieden vauvan turmioon. Täysin relevantti pelko!

Karuselli

Mulla ei ollut mitään tällaista, kun esikoinen oli pieni. Mulle on käynyt niin, että lapsi lapselta huolehtiminen on vaan lisääntynyt. Ja sitä mukaa kun isommat ovat alkaneet liikkua tuolla maailmalla itsekseen. Kaikenlaista on myöskin käynyt... Ei mitään hurjan pahaa eikä vakavaa, mutta sen verran erilaisia onnettomuuksia kuitenkin, että olen oppinut olemaan varuillani.

Aika kamalaa kyllä, koska tällainen ei ole mulle mitenkään luonteenomaista. Mutta ehkä mun suuri äidinrakkauskin on roihahtanut täyteen liekkiinsä vasta tässä vuosien myötä. En kyllä puhu yleensä mitään pelkojani ääneen (paitsi ehkä satunnaisesti puolisolle tai lähimmille ystäville). Varsinkaan en näytä huoltani lapsille. Yritän olla niin rento mutsi kuin suinkin mahdollista. Ja annan lasten mennä ja tehdä ja kokeilla ja harrastaa ja reissata sydämensä kyllyydestä. Mutta salaa sisimmässäni olen usein kauhusta kankeana.

Lohdullista on se, että sitä oppii pistämään nuo kauhuajatukset pieneen boxiin ja kannen kiinni. Niitä ei yksinkertaisesti voi ajatella jatkuvalla syötöllä (etenkään sen jälkeen kun jälkikasvu alkaa kulkea omia polkujaan), mikäli haluaa elää suht normaalia perhe-elämää.

Myykkynen (Ei varmistettu)

Itketti. Suoraan mun pitää päästä. Ahdistavaa, mutta kertoo siitä äärettömästä rakkauden tulevasta, jota tuntee omaa lasta kohtaan. Kaikki on hyvin just nyt. <3

Myykkynen (Ei varmistettu)

*tulvasta

Juliaihminen
Juliaihminen

Nimenomaan, kaikki on hyvin just nyt ja se pitää painaa mieleen uudestaan ja uudestaan <3

Muu mutsi (Ei varmistettu)

En halunnut mennä vastasyntyneen kanssa ulos, koska olin vakuuttunut siitä, että tuuli vie sen mukanaan.

1,5-vuotiaan kanssa tämän hetken aktiivisimmat kauhukuvat: sekopäinen koira raatelee rattaisiin tai mulle käy jotain eikä kukaan tiedä jolloin lapsi jää yksin.

Hurja aggressio kyllä nousee jos joku uhkaa lastani edes välillisesti. Saan Hulkin voimat

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Nyt on helppo tajuta sitä naista, joka onnistui nostamaan adrenaliinipiikissään auton ilmaan lapsensa päältä.

Vau mikä vauva!

No mun ensimmäinen pelko oli se, että kun vauva syntyy ja se nostetaan mun rinnan päälle, niin koska se on niin liukas ja pieni ja mä niin väsynyt ja paniikissa, niin se lipsahtaa siitä lattialle ja hajoaa. Ja koska se olis vielä napanuorassa kiinni, niin se kiskasee ulos myös istukan, joka onkin kiinni kohdussa, joten se repäisee kohdun ja saan massiivisen verenvuodon. Ja mut kiidätetään leikkaussaliin, ja varmaan vielä kärrätään sen lattialla makaavan vauvan yli, ja saan jonkun ikuisen kohtuvaurion, tai kuolen, ja siinä mies sit on kuolleen puolison ja liiskaantuneen vauvan kans. Ja kuinka surullinen se sitten on!!

Mut ei noin sit onneks käyny. Nykyään vähän pelottaa terävät kulmat ja päälle/niskalle tippuminen, ja kauhukuvissa kyllä on just joku korkeaan ikkunaan kiipeäminen. Ja kyllä tässä muutama päivä sitten mietin, kun mies läiskäs ampiaisen ikkunaan ja se osin pökerty siihen, ja mies heitti sen sit vaan takapihalle, että MITÄS SIT kun se ampiainen kiukustuu, jää sinne vaaniin, ja kun seuraavana päivänä laitan vauvan pihalle nukkumaan niin varmaan kostoks hyökkää heti sen kimppuun. Ja mitäs jos vauvalla on piilevä ampiaisallergia, eikä se ehdi edes huutaan kun kurkku jo turpoaa umpeen ja se tukehtuu. Ja olin siis tosissani. Muuuuuutta ei niinkään sitten käynyt.

(Omalta osalta kyllä mietin, että mitä jos vaan yhtäkkiä meen parvekkeelle ja kiipeän sen reunan yli ja lipsahdan alas? Tai kadulla jos näen vaikka rekan lähestyvän, että apua mitä jos mä kohta vahingossa heittäydyn ton eteen? Pitää joskus oikein keskittyä etten huomaamattani hyppää. En oikein tiedä onko tää itsesuojelu- vai itsetuhovaistoa.)

N. (Ei varmistettu)

Mulla ei oo lapsia vielä mutta oli jotenkin tosi helpottavaa lukea että muillakin on yhtäkkisiä “mitäs jos mä vaan hyppään ton junan alle” -tyypisiä ajatuksia. Kerroin niistä joskus mun kaverille ja se katsoi mua kuin jotain sekopäätä ja kysy oonko mä masentunu tai haudonko itsemurhaa tajuamatta sitä. Sen jälkeen ei oo tehny mieli paljoa huudella oman mielen liikkeistä, kun kuitenkin luulisin olevani ihan okei enkä haudo itsemurhaa. Mutta joo, ihanaa etten oo ainoo joka saa vastaavia ajatuksia päähänsä aina sillon tällön :)

Ja kun miehen kans on puhuttu lapsista ja mahdollisesta omasta vauvasta, yks mun vasta-argumentti on just toi, et sit sitä oppis rakastamaan jotakuta niin sydämensä pohjasta ettei kestaisi ajatusta menetyksestä -nyt me voidaan vaan olla kaksin vailla huolta huomisesta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Mun mielestä tällä ei ole mitään tekemistä itsetuhoisuuden kanssa. Ne ovat vain sellaisia omituisia ajatuksia, johtuen ehkä liian vilkkaasta mielikuvituksesta (koska on katsonut niin paljon elokuvia tai lukenut kirjoja tai mitä hyvänsä) tai siitä tajusta, että maailmassa voi oikeasti sattua vaikka mitä. Mutta todella usein tulee mieleen tuollaisia "mitä jos mä tästä nyt hyppäisin vain kuin hullu" -aatoksia. Ne ovat ahdistavia, ja niistä pitää yrittää opetella pois. Toisaalta nykyään suhtaudun niihin vähän sillee, että näitä tulee ja menee. Päässä liikkuu 10 000 ajatusta päivässä, tämä on vain yksi niistä.

Mutta tuo on kyllä vissi homma, että lapsen saaminen tuo myös sen pelon menettämisestä. Itse asiassa mä itkin kaksi ekaa viikkoa vauvan synnyttyä ajatusta siitä, että mä voisin menettää sen. Kun ei ole koskaan saanut aiemmin elämään mitään niin tärkeää ja rakasta ihan yhtäkkiä, sitä vain meni johonkin tiloihin. Nykyään en onneksi enää haudo noita uhkia niin paljon mielessä, arki vie voiton päässä. Ja onhan se myös aika siistiä, että elämässä on jotain niin järjettömän tärkeää. Tietää elävänsä!

Kommentoi

Ladataan...