Valmentajalla on väliä

Juliaihminen

Mä harrastin pienenä monta vuotta partiota. Meidän ryhmä (Mustekalat nimeltään) koostui kuudesta tytöstä, ja me kokoonnuttiin aina keskiviikkoisin kuudesta seiskaan Kololle tekemään kaikenlaista. Mulla on partiosta tosi hyvät muistot. Leireillä oli huippua, opin kaikkea uutta (kuten solmujen tekemistä ja sen, että telttaa ei kannata pystyttää kuoppaan etenkään silloin, kun on sadetta luvassa!) ja ylipäänsä oli hauskaa touhuta kaikkea kavereiden kanssa.

Mä olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, että meidän partion vetäjät eivät aina tainneet oikein pitää musta. Taisin toisinaan olla tosi ärsyttävä niiden mielestä. Sinällään en ihmettele, koska muistaakseni saatoin olla vähän näsäviisas ja melko riehakas lapsonen. Vetäjät olivat lukioikäisiä mimmejä, niin kuin tuollaisissa harrastuksissa vetäjät yleensä ovat. Eivät siis mitään kokeneita pedagogeja, jotka osaisivat automaattisesti kohdella kaikkia tasapuolisesti. Mulla on muistikuvia siitä, että vaikkapa joukkueviesteissä se joukkue, missä minä olin, diskattiin aika helposti jonkun mun tekemän virheen takia, vaikka kaikki kaverit (myös vastapuolen tyypit) olivat sitä mieltä, etten ollut tehnyt mitään virheitä. Ilmassa oli välillä semmosta pientä ärsyttävää simputusta, ei siis missään tapauksessa mitään suurta kiusaamista tai terroria. Toisaalta usein vetäjät olivat myös tosi kivoja mua kohtaan, ja enimmäkseen partiovuosista on tosiaankin vain mukavia muistoja.

Meidän kuuden tytön jengi oli solidaarinen ja tykättiin toisistamme, joten vaikka saatoinkin ärsyttää välillä vetäjiä, niin kaverit eivät koskaan kääntyneen mua vastaan. Olen kuitenkin miettinyt, että niin olisi voinut helposti käydä. Auktoriteetin on helppo kääntää muut yhtä vastaan, ihan pienillä sanoilla tai teoilla.

Nyt, kun mulla on oma lapsi, niin monet tällaiset lapsuuden muistot nousevat pintaan. Tulee semmonen fiilis, että apua, Alppu joutuu vielä tämän kaiken eteen. Mä en ikinä valittanut vanhemmilleni siitä, jos mulla oli joskus kurjaa partiossa, koska eivät lapset yleensä tuollaisesta sano mitään. Lapset ottavat asiat annettuna ja ajattelevat, että tällaista tämä nyt on.

Tuntuu hurjalta, miten suuri valta aikuisilla on lapsiin. Ja aikuisella tarkoitan myös 16-vuotiasta lukiolaistyttöä, joka vetää partioryhmää vapaaehtoisesti. Ei 16-vuotiaalta voi oikein edes olettaa, että se osaa olla tasapuolinen ja näkee oman ärsytyksensä yli, vaikka joku lapsista olisikin rasittava.

Mä olen myös miettinyt sitä, että joskus joku lapsen harrastus voi tyssätä siihen, että vetäjä tai valmentaja kohtelee lasta tahallaan tai tahattomasti huonosti. Kyse ei niinkään ole siitä, että itse tekeminen, vaikkapa jalkapallo tai pianonsoitto, olisi kurjaa, vaan valmentajan ja lapsen välisestä henkilökemiasta. Näissä tilanteissa vastuu on kuitenkin valmentajalla, koska hänellä on myös valta.

Toisaalta, harrastus voi jatkua pitkään ihanan valmentajan tai opettajan takia. Esimerkiksi kitaraa jaksoin soittaa vuodesta toiseen, koska mun Sami-ope oli niin huikea tyyppi, joka aina kärsivällisesti jaksoi tsempata, vaikken monestikaan ollut harjoitellut läksyjä kotona. Se vitsaili rennosti ja antoi mun soittaa niitä biisejä, mitä halusin. Lisäksi Samin vetämät joka kesän orkesterileirit olivat mun elämäni ehdottomasti parhaita leirejä, niillä tajusin, miten tarkoittaa, kun soittamisessa pääsee flow-tilaan. 

Ajattelin tehdä juttua harrastusten erilaisista valmentajista, ja siksi kysynkin teiltä kommentteja taustatiedoksi (ihan anonyymisti voi laittaa):

 

Millaisia ihania tai kamalia muistoja sinulla on lapsuuden harrastuksen valmentajasta, opettajasta tai vetäjästä? 

(Erityisesti urheiluharrastukset kiinnostavat, koska niistä mulla on niin vähän kokemusta!)

 

Lue myös:

Vanhempien tahaton julmuus

Irrationaaliset pelot lapsen puolesta

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // 

 

 

Share

Kommentit

Kaa (Ei varmistettu)

Mäkin olen harrastanut partiota, mutta vain pari vuotta ala-asteen alussa. Ne muistot, joita mulle on jäänyt partiosta, eivät ole kovinkaan ihania. Olin pienenä todella ujo ja mulle oli luontevinta olla ryhmässä mahdollisimman näkymätön. Olisin varmasti viihtynyt partiossa ihan hyvin, jos olisin saanut toimia näin, tutustua pikkuhiljaa rauhassa ihmisiin ja rohkaistua. Partion ongelmana oli mielestäni juurikin vetäjät, jotka tosiaan olivat lukioikäisiä ja vailla minkäänlaista ymmärrystä siitä, miten erilaisia lapsia kannattaisi kohdella. Koin, että ujouteni ja arkuuteni ärsytti vetäjiä, eikä partiossa siksi ollut koskaan erityisen kivaa. Partiossa korostettiin reippautta, eikä vetäjillä ollut ymmärrystä hienovaraisesti pikkuhiljaa tsempata minua, vaan reipas olisi ilmeisesti pitänyt olla heti ihan itsestään.

Parilla partioleirilläkin kävin, mutta taisin aina lähteä sieltä kesken kotiin, koska en tykännyt vetäjistä ja koin, että minua yritettiin pakottaa asioihin, joihin en pystynyt. Muistan, kun eräällä leirillä vartiokunnan/partion/minkä lie aikuinen johtaja totesi nyrpeästi, ettei taida ottaa minua ja kaveriani enää koskaan leirille, koska halusimme kesken pois. Partioharrastukseni taisi loppua omasta aloitteestani aika pian sen jälkeen.

partiolainen_minäkin (Ei varmistettu)

Heippa!
Minä olen ollut juurikin lukioikäinen partionjohtaja, niin sudareille (eli sudenpennuille) kuin vartiolaisillekin. Aloinpa muistelemaan, millainen johtaja sitten mahdoinkaan olla ja luulen, että tosi hyvä! Muistan miltä se vastuu tuntui, että suunnittelee ohjelman ja valvoo niitä pieniä partiolaisia pitkäjänteisesti kerran viikossa monen vuoden ajan. Oltiin mun partiojohtajakaverin kanssa aina ylpeitä meidän ryhmästä ja se vastuu sai tuntemaan itsensä aika aikuiseksi ja päteväksi tyypiksi. Ei oltu siis mitään mätämunajohtajia! Todella kurja kuulla, että sulle on sattunut tollaset johtajat, partiohan oikein peräänkuuluttaa "reippautta ja rehellisyyttä", että ehkä nää tyypit ei olleet ihan sydämellä mukana asiassa.

Kaikkien pikku partiolaisten tasapuolinen kohtelu oli meille kyllä oikein sydämen asia, mihin aina pyrittiin. Oli niin liikkistä kun sudenpenturyhmässä sain aina pieniä faneja, jotka liimautuivat kylkiin kiinni ja silloin piti aina pitää heille pieniä juttutuokioita, että kenen vuoro onkaan nyt istua viereisellä tuolilla, ettei aina voi olla se sama tyyppi. Ja kyllä, jotkut pienistä partiolaisista oli mun mielestä sympaattisempia kuin toiset, kyllä siellä aina muutama välillä ärsyttäväkin räkänokka (kaikella rakkaudella ja kuka mistäkin syystä) oli mukana, mutta tätä ei heille näytetty tietenkään. Tunnin jälkeen sitten debriiffasimme pj-kaverin kanssa ja purimme mahdolliset ärsytykset.

Yksiä parhaita muistoja onkin ne kerrat, kun lapset oli jo oppinut tuntemaan ja sai heidät hienosti osallistumaan toimintaan ja onnistumaan ns. "vetämällä oikeista naruista". Joillekin lapsille toimi vitsailu, joillekin hölmöt vastakysymykset tai sitten jämäkkä ja lyhytsanainen kehotus. Ja yleensä aina toimi asettuminen lapsen asemaan ja lapsille tämä oli aika hyvin uskottavaa, koska meillä oli "isojen tyttöjen" auktoriteetti, mutta emme kuitenkaan olleet heidän vanhempien ikäisiä "kalkkiksia". Kun siis arkajalka uskalsi tai vastarannankiiski lähti leikkiin mukaan, se oli aina hieno fiilis. Selvästi siis partiominäni sisällä asui myös pieni, mutta kunnianhimoinen pedagogi ;-) En kuitenkaan lähtenyt opettajan uralle, sillä sellainen fiilis jäi, että ei sitä hommaa kuitenkaan ihan "all day every day" jaksaisi :-D

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahaa, kuulostat superhyvältä partionjohtajalta! Olisitpa ollut mun vetäjä, hahahah :)

Itse asiassa minäkin vedin yhtä ryhmää vuoden verran, kun muutin Helsinkiin ja vaihdoin lippukuntaa. Se oli kyllä hauskaa hommaa, ne 7-vuotiaat olivat niin järjettömän ihania. (Muistan, kun yksikin halusi, että hänen partionimensä on Kettutyttö, mikä aiheutti minussa hieman riemua.) Tosin olin silloin jo parikymppinen, eli hermot kestivät paremmin kaiken sekoilun ja pienen näsäviisastelun, ja tajusin täysin, että on äärimmäisen tärkeää kohdella kaikkia ryhmäläisiä tasapuolisesti.

Mun partioharrastus loppui, kun lähdin Belgiaan vaihtoon, ja jotenkaan en sitten enää tullut palanneeksi meininkeihin mukaan, en oikein edes tiedä miksi, koska hauskaahan se oli. 

N. (Ei varmistettu)

Mä oon todennäköisesti semmonen partionjohtaja, jonka takia yksi tyttö lopetti harrastuksen lyhyeen -ja vaikka tapahtuneesta on jo yli 10 vuotta, se harmittaa mua edelleen. Tai no, ei se ollut ainoastaan mun vikani, mutta olisin varmasti omalla toiminnallani saanut ko. tytön jäämään. Hän tuli uutena ryhmään, ja meillä oli sen syksyn ajan “käsityö ja nikkarointi” -teema, eli kokouksissa askarreltiin, nikkaroitiin ja tehtiin paljon juttuja käsillä. Hän ei oikein välittänyt käsitöistä eikä nikkaroinnista, ja koki ehkä olevansa niissä huono. Sen sijaan häntä kiinnosti enemmän hyppiminen ja juoksentelu, mikä on ihan ok, mutta aiheutti toisinaan paljon ylimääräistä hälinää (ja turhautti mua johtajana) kun piti yrittää saada parikymmenpäinen lapsilauma rauhoittumaan ja keskittymään nikkarointitehtävään.
Muistan että jos annoin hänelle muutamien minuuttien ajan jakamatonta huomiota ja keskityimme yhdessä tehtävään, hän yleensä jatkoi sen tekemistä sen jälkeen suht rauhassa ja onnistui aina saamaan tehtävän valmiiksi siinä missä muutkin. Mutta yleensä tuota muutaman minuutin jakamatonta huomiota ei ollut antaa jokaiselle lapselle erikseen, ja muistankin pari kertaa kommentoineeni hänen käytöstään tosi harkitsemattomaan sävyyn kaiken hälinän keskellä -ja muistan edelleen tytön pettyneen naaman sen jälkeen.

Lopulta tytön isä haki hänet eräänä iltana kokouksen jälkeen ja kertoi, että tyttö haluaa lopettaa koska ei niin välitä käsitöistä ja on ollut aika turhautunut kun niitä on ollut syksyn aikana tosi paljon. Ymmärsin sen erittäin hyvin, ja sanoin isälle että olisin varmasti pystynyt omalta osaltani parantamaan tytön kokemusta mutta en aina osannut toimia oikein niissä turhautumistilanteissa ja että olin siitä pahoillani.

Näin vuosien jälkeen mä toivon ettei sille tytölle ole jäänyt samanmoista kokemusta minusta auktoriteettinä kuin mitä sä tässä kuvailit, koska se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Partionjohtajuus on kasvutehtävä ja johtajat oppivat koko ajan uusia taitoja siinä missä lapsetkin, valitettavasti aina ei mene putkeen vaikka parhaansa yrittäisikin.

Ex-joogi (Ei varmistettu)

Harrastin vähän aikaa joogaa teininä, mutta vetäjä oli niin kummallinen tyyppi, että lopetin. Hän oli sitä mieltä, että jos ihmisellä on nälkä, hänen kannattaa juoda vettä. Hän myös aina toisinaan huomautteli siitä, että laihempi ihminen taipuisi paremmin eri asentoihin. Onneksi tajusin lopettaa, en tiedä mitä opettaja olisi tehnyt itsetunnolle, jos olisin jatkanut pitkään.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oh god, downloading anorexia. Onneksi lähdit vetämään!

Mahtaakohan olla sama tyyppi kuin mulla yliopistossa... se höpötti aina kans tuosta juomisesta syömisen sijaan ja kerran sanoi mulle suoraa, että voisin pudottaa muutaman kilon niin taipuisin paremmin. En mennyt sen tunneille enää tuon kommentin jälkeen! 

Emilio (Ei varmistettu)

Harrastin nuorena ratsastusta ja liityin ainoaan ryhmään jossa oli tilaa lähitallillani. Opettajaa (aikuista ja koulutuksen saanutta) harmitti kuitenkin vietävästi että liityin ryhmään koska hänen mukaansa tämä ryhmä oli ollut pitkään kasassa ja valmiina "siirtymään seuraavalle tasolle". Minun liittymiseni pilasi hänen suunnitelmansa eikä hän pelännyt kommunikoida tätä suorasukaisesti minulle, 11v tytölle. Simputtaminen ilmeni mm. siten että kaikkia muita ratsastajia opettaja kutsui nimellä mutta minua aina ratsastamani hevosen nimellä. Hän ei myöskään koskaan selittänyt auki mitään muuveja mitä hevosilla tehtiin tunnin aikana, joten katselin ympärilleni ja matkin mitä muut tekivät. Ei mennyt montaa kuukautta kun innostukseni harrastusta kohtaan lopahti enkä enää palannut tallille. Muistaakseni äitini antoi palautetta ohjaajasta ratsastuskoulun omistajalle.

Juliaihminen
Juliaihminen

Niin ärsyttävää! Tuo on niin näkyvää simputusta, jota aikuinen ei sietäisi yhtään. Lapsi taas vain helposti kuvittelee, että oma vika ja näin tämän kuuluukin mennä. Tuo kyllä osoittaa aivan surkeaa ammattitaitoa ohjaajalta, toivottavasti palaute meni perille saakka.

mystery
Vision One

Ei vitsit, oon miettinyt tätä ihan samaa aihetta kun itsekin olin 7-9 vuotiaana partiossa ja vetäjinä oli lukioikäisiä.

Muistan ihan tasan tarkkaan yhden vetäjän joka oli sillon jo vanhempi kuin lukioikäinen, ehkä 25-30 v, ja hän otti mut silmätikukseen. Olin aika rauhallinen ja hiljainen lapsi joten ihan tasan tarkkaan en tiedä mikä mussa häntä niin ärsytti. Mutta muistan kun istuttiin kaverini kanssa yhdellä leirillä mökin portailla ja tää vetäjä sanoi että "katso nyt miten kauniit sun kaverin hiukset on kun ne on nätisti letillä, ja sulla on ihan sotkussa". Mulla tosiaan tais olla parin päivän metsäleirin jälkeen 8-vuotiaana tukka aika takussa. Mutta sitä en ymmärrä miksi aikuisen tarvitsee siitä mainita, ja vielä viitata siihen että olisin jotenkin ruma verrattuna kaveriini. Lapsena tuollaiseen ei osaa ihan reagoida. :/

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi hemmetti miten mautonta paskaa! Nuo niin jää mieleen kummittelemaan. Jotenkin sitä toivoisi, että osaisi luoda omaan lapseen sellaisen suhteen, että se kertoisi aina tuollaisista ilkeistä kommenteista, jotta itse osaisin a) antaa palautetta ammattitaidottomalle ohjaajalle ja b) selittää lapselle, että se mitä aikuinen sanoi ei ole ok vaan ihan höpöhöpöjuttuja ja kertoo aikuiden pienuudesta eikä sinusta yhtään mitään.

emmms (Ei varmistettu)

Itse olen pienen ikäni tykännyt juosta jalkapallon perässä ja en voi olla kehumatta valmentajiani! Pienellä paikkakunnalla valmentajana toimi aina jonkun isä. Jotkut isät suosivat omia lapsiaa hiukan enemmän kuin toiset, mutta suhteellisen tasapuolisesti aikuiset lapsiin/nuoriin mielestäni suhtautuivat. Siitäkin huolimatta, että tyttöryhmässämme oli muutama dramaattisempi luonne, joka saattoi kesken treenien (hyvin pienestä syystä) vetäytyä pukuhuoneeseen itkemään/mököttämään. Ongelmat joukkueen ilmapiirissä hyvin harvoin johtuivat valmentajasta, vaan sen sijaan teini-ikäisten tyttöjen sosiaalisesta hierarkiasta ja muusta elämän draamasta. Siinä on varmaan ollu isillä hommaa, mutta hyvä ryhmähenki saatiin porukassa pysymään koko ala- ja yläasteen ajan ja hajosi vasta kun iso osa muutti lukioon eri paikkakunnalle.

Myös itse jonkin verran valmentaneena olen sitä mieltä, että pedagogiset taidot (lähinnä organisointi ja ryhmän johtaminen) ovat tärkeintä silloin kun valmentaa pieniä lapsia. N. 12-vuotiaasta ylöspäin tyttöjen valmentajalla olisi suotavaa olla tosi hyvät sosiaaliset taidot, koska tytöille ryhmähenki ja viihtyminen ovat keskimäärin tärkeämpiä asioita. Yli 12-vuotiailla pojilla sen sijaan alkaa korostua (ainakin yhtään tavoitteellisemmassa urheilussa) valmentajan lajin tuntemus ja sen opettaminen nuorille, koska pojilla on usein kova halu kehittyä ja oppia uusia kikkoja. Nämä ovat toki stereotypioita eivätkä päde kaikkiin nuoriin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuossa kohdassa valmentajalta vaaditaan kyllä lujia sosiaalisia taitoja, että pystyy olemaan mahdollisimman neutraali ja asettumaan kaiken draamailun yläpuolelle. Tuo on muuten hyvä pointti, että pedagogiset taidot ovat tosi tärkeitä juuri ala-asteikäisten kohdalla. Tämä onkin ehkä vähän ristiriidassa sen kanssa, että usein pienimpiä lapsia opettaa juuri tyyliin lukiolaiset, joilla ei välttämättä ole kehittynyt tajua siitä, että valta tuo mukanaan ison vastuun. 

Wivi (Ei varmistettu)

Moikka! Partiossa nykyään sudenpentuja (eli n.1-3 luokkalaisia) ohjaa täysi-ikäiset akelat. Eli 18-vuotta täyttäneenä voi mennä partionjohtajakurssille ja sen jälkeen vasta ohjaamaan pieniä lapsia. Tätä vanhempia lapsia pääsee sitten hieman nuoremmat ohjaamaan aluksi aikuisen avustamana ja sitten itsenäisemmin. Tietenkin aina vaikuttaa millainen tyyppi hommaan sattuu lupautumaan, pedagokiset taidot ei valitettavasti ole pelkästään iästä tai kurssin käymisestä kiinni. Ohjaan itse 3.-4.luokkalaisten sudenpentujen laumaa. Tärkeimpinä tavoitteina itselleni olen pitänyt juuri tasapuolisuutta ja kärsivällisyyttä. Niillä päästään jo aika pitkälle toteutettaessa mielekästä toimintaa lapsille :)

ex-heppatyttö (Ei varmistettu)

Mä taisin kans olla aika ärsyttävä lapsi, ja ratsastuskoululla mua kohteli yksi ratsastuksenopettaja ajoittain aika törkeästikin näin jälkikäteen ajateltuna. Hän oli muutenkin sellainen tyyppi että aina sai vähän haistella että millä tuulella hän suvaitsee tänään olla. Sen huomasi yleensä jo siitä moikkasiko hän ja millä sävyllä. Niiltä vuosilta kun kävin hänen tunneillaan, on muutamakin ihan selkeä "simputus" muisto ja usko tai älä, lähes 10 vuotta koko harrastuksen kuoppaamisen jälkeen näin tästä ihmisestä painajaista tänä kesänä :D Olen siis nähnyt tässä välissäkin vastaavia unia, mutta nyt oli useamman vuoden tauko enkä ehkä olisi uskonut että enää niitä näkisin.. Mutta syystä tai toisesta heräsin lomani aikana yhtenä aamuna se sama nöyryytetty ja ahdistunut olo rinnassa. Hetken piti katsella ympärilleen huoneessa ennenkuin tajusin nähneeni painajaista ja että ei tarvitse nousta tallihommiin jännittämään tän henkilön läsnäoloa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä ymmärrän! Ja tajuan hyvin, koska lapsenahan rakennetaan iso osa identiteettiä ja minuutta, ja tuollaiset tölväykset ja simputukset voivat todella jäädä vaikuttamaan pitkäksi aikaa. 

Välillä on semmonen olo, että kiitos ja ylistys olen aikuinen, niin että pystyn surkeille vetäjille sanomaan heti että SAIJANOORA BIATCH. (Just noin kirjoitettuna.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Itsekin olen harrastanut ratsastusta lapsesta saakka ja luojan kiitos minulla on pääsääntöisesti ollut aina hyvät opettajat. Ratsastus on siitä hankala laji, että huonon opettajan sattuessa kohdalle koko hommasta menee hyvin äkkiä maku (ihan vielä aikuisiälläkin). Kommentit ja ohjeet kun annetaan kaikkien kuullen ja siihen päälle vielä huonolla tuurilla kova nokkimisjärjestys tallin sisällä. Tuohon tallityttöjen hierarkikaankin voi hyvä opettaja puuttua hyvinkin tehokkaasti ja siten, ettei ketään aleta kiusata/syrjiä sen takia että Bellan häntää harjattiin sinisellä pölyharjalla kun sen pitää tietenkin olla punainen ja kaninkarvainen suka. Kerran perheen lomareissulla kävin irtotunnilla toisella paikkakunnalla ja tuon tallin opettaja olisi kyllä pidemmän päälle aiheuttanut traumat. Tämä vanhempi naishenkilö istui keskellä kenttää ja huusi röökinkatkuisella äänellä ohjeita aika sarkastiseen tyyliin. Ratsastuskoulujen käytännöt voivat vaihdella hyvinkin paljon. Mikä on yhdellä tallilla toimiva käytäntö, voi toisella tallilla olla kauhistus. Sain ensin huutia siitä, että parkkeerasin ponin turpa väärään suuntaan. Tunnin aikana sateli käskyjä aika armeija tyyliin, mutta mieleeni on jäänyt vuoron perään tehty etuosakäännös. Jokainen teki liikkeen vuorotellen, kun muut katsoivat. Itse tein viimeisenä ja jostain syystä tein sen väärään suuntaan. Tästä sain hyvin kärkkäät ja nasevat kommentit "miten sinun olisi pitänyt tietää, kun kaikki muut tekivät sen sinua ennen". Nuorelle tytölle tämä oli todella noloa, varsinkin kun kaikki vakiotuntilaiset pyörittelivät silmiään. Onneksi minulla oli vakiotallillani hyvä opettaja, enkä tästä traumatisoitunut kovin pysyvästi :D.

Vierailija (Ei varmistettu)

Harrastin jumppaa alle kouluikäisenä, ihan naisvoimisteluseuran jumppaa, jossa vetäjät olivay myös tosi nuoria. Joskus - en enää muista tilannetta - otin yhden ohjaajista tossut ja juoksin karkuun. Se oli ehkä osa jotain juttua ja lapsen mielessäni hauska pila. Seuraavalla jumppakertalla kun saavuin paikalle ohjaaja kommentoi toisille ohjaajille, että tuolta se varas saapuu. Muistan hatarasti että hämmennyin kommentista valtavasti ja olin todella allapäin. Onneksi olin niin pieni että äiti huomasi harmin tulleessaan hakemaan, pakotti kertomaan asian ja meni sanomaan ohjaajille ettei lasta saa kutsua varkaaksi ja ohjaaja pyysi myöhemmin anteeksi. Äidin toiminnasta jäi sellainen olo etten olekaan paha ja huono ihminen. :) eli oikeasti aikuisten valvontaa tarvittaisiin monessa harrastustoiminnassa kyllä!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihanaa että äiti pakotti kertomaan! Nämä on just tällaisia hommia, että saattaa olla hyvinkin pieni juttu, josta lapselle tulee paha mieli, jota vetäjät ei todellakaan edes tajua. Ja sitten tietenkin myös sellaisia, että ilkeilevä vetäjä ei oikeasti vain ymmärrä, millainen vaikutus hänen sanomisillaan ja teoillaan on lapseen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla oli varhaisteinarina tennisvalmentaja, joka säännöllisesti mollasi meitä ryhmän tyttöjä mm sioiksi. Jos onnistui jossain lyönnissä tai syötöstä, niin se huusi kentän laidalta, että onnistumisemme oli vain hyvää tuuria ja seuraava lyönti epäonnistuu kuitenkin. Lopulta äitini kyllästyi siihen, että vaikka oltiin tosi innostuneita pelaamisesta, niin tultiin treeneistä aina apeina kotiin. Vaihdettiin sitten kaupungin ruotsinkieliseen seuraan. Siellä valmentajat oli huippuja ja kohtelivat tosi hyvin myös meitä, jotka halusimme vain harrastaa (ei tähdätä ammattilaisiksi).

Mulla on samanlaisia kokemuksia partiosta ja liian nuorista ja osaamattomista johtajista. Harmi, koska partio olisi ollut kiva harrastus.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihanaa, sovinistivalmentaja! Mulla taas on kanssa kokemusta homofobisista liikunnanopettajista. Yksi mm kertoi terveystiedon tunnilla: "Tämä on vain minun mielipiteeni, mutta homous on kyllä sairaus." Jäi yläasteella aika vahvasti mieleen.

Olisinpa mäkin voinut vaihtaa viereisen suomenruotsalaiskoulun terveystiedon tunneille, saleen olisi ollut edistyksellisempää meininkiä! :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on ehkä hieman toisenlainen näkökulma. Omassa harrastuksessani ryhmämme koostui n. 11-15v tytöistä. Jostain syystä (ehkä teini-iästä johtuen) meidän mielestämme valmentaja oli yhtäkkiä tosi tyhmä ja oikein ryhmässä lietsoimme toisiamme puhumaan hänestä pahaa. Tämä kaikki loppui siihen, että valmentajamme oli jostain kuullut haukkumisestamme ja selkeästi aiheesta hyvin loukkaantuneena ja surullisena piti meille puhuttelun. Sen jälkeen ei kukaan enää haukkunut häntä ja häpesimme tosi paljon käytöstämme. Eihän valmentajamme oikeasti ollut tyhmä ja ärsyttävä yhtään sen enempää kuin ennenkään. Oikeasti hän oli mukava ja tasapuolinen ja tosi ammattitaitoinen ja olen monta kertaa myöhemminkin ollut kiitollinen, että mulla on ollut niin osaava valmentaja. En muistanut tätä koko juttua ennen kuin nyt lähes 20v tapahtuman jälkeen, mutta näinkin päin voi käydä, eli ryhmä ns. kääntyy valmentajaa vastaan, pahimmassa tapauksessa ilman syytä. Ei ole valmentajilla helppoa!

Pallo (Ei varmistettu)

Olen itse pelannut (noin 15v) ja valmentanut (vähän vähemmän) koripalloa pk-seudulla. Itselläni oli hyvät, joskin nuoret ja kouluttamattomat valmentajat. Tuolloin mentiin valmentajahommissa vahvasti OTO:na ja treeneissä tehtiin niitä asioita mitä aikanaan oli omissa treeneissä tehty. Nykyään liki kaikki meidän seuran valmentajat on päätoimisia valmentajia, eli ne valmentaa sen verran montaa joukkuetta että sillä on mahdollista elää.

Valmentajan tärkeä tehtävä on mun mielestä olla lapselle roolimalli kentällä ja sen ulkopuolella. Etenkin ryhmän vlmentamisessa tiukahko kuri on pakollista ja itse miellän kurin positiiviseksi termiksi. Valmentajan homma ei ole olla lasten/nuorten kaveri vaan opettaa lajitaitoja siinä missä opettaja opettaa akateemisia taitoja. Suurimmassa osassa urheilulajeja on tavoitteelliset ja höntsäporukat erikseen. Tavoitteellisissa ns. Kilpajoukkueissa on eri kausimaksut, treenimäärät, tavoitteet ja sitoutumisvelvoitteet verrattuna harrasteryhmiin. Harrasteryhmiä saattaa omassakin seurassani valmentaa vanhempivalmentaja.

Urheiluvalmennuksessa pyritään aina saamaan yksilön paras potentiaali esille. Tavoitteellinen urheiluharrastus voi viedä lukioikäisen viikosta ainakin koripallossa jopa 20 tuntia, monissa lajeissa varmasti enemmän.

Pohdin mielelläni aihetta enemmänkin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei Julia, erittäin mielenkiintoinen aihe ja postaus, jälleen kerran!

Itse harrastin uintia useamman vuoden, aloitin sen jo alle kouluikäisenä. Vuosien kuluessa kehityin paljon ja noin 11-vuotiaana mut siirrettiin vanhempien kilpauintiryhmään. Ryhmän taso oli kova, ja ryhmän keski-ikä oli ehkä jossain 13-15 vuoden tietämillä, itse olin nuorin ja ainoa ikäiseni. Pärjäsin hyvin muiden mukana, nautin siitä mitä tein, mutta ryhmäläiset alkoivat jättää minua ulkopuolelle, olinhan nuorin ja silti monia nopeampi uinnissa. Syrjiminen muuttui hiljalleen kiusaamiseksi. Esimerkiksi eräiden harjoitusten jälkeen kaikki vaatteeni oli piilotettu ja uimapukuni, sekä pyyhkeeni viety, kun olin saunassa. Itkua ei voinut isommille näyttää, mutta olihan se aivan kamalaa etsiä vaatteitaan alasti muiden naureskellessa vieressä. Pahin kiusaajani ryhmässä oli valmentajan tyttö. Valmentaja hyväksyi kiusaamisen ja yllytti siihen pienillä sanoilla ja eleillä.
Vihasin myös uimakisoja, joihin jokaisen oli pakko osallistua, poikkeuksia ei tehty. Pärjäsin kisoissa hyvin, mutta kuten totesin, vihasin niitä, en pitänyt kilpailuasetelmasta ja niihin liittyvästä painostuksesta ja stressistä. En saanut harrastaa uintia osallistumatta niihin.

Rakastin lajia, mutta en lopulta kestänyt jatkuvaa kiusaamista harrastuksessani, sillä sain kokea sitä päivittäin myös koulussa. Hirveintä tilanteessa oli valmentajan, aikuisen naisen kiusaamisen hyväksyntä ja sen väheksyminen, sekä siihen yllyttäminen. Nyt aikuisena mietin, miten kukaan aikuinen edes kykenee tuollaiseen toimintaan. On todella surullista, miten monen lahjakkaan tai innostuneen lapsen harrastus kaatuu erittäin paskamaiseen valmentajaan tai ohjaajaan.

Erittäin kurja myös tuo sinun partiokokemus. Itse olen harrastanut partiota 7-vuotiaasta saakka ja yrittänyt johtajana olla empaattinen, tasapuolinen ja helposti lähestyttävä. Toivon hartaasti, että olen onnistunut. Toivon pojallesi mukavia, turvallisia ja innostavia tulevia harrastusvuosia!

ronsteri (Ei varmistettu)

Olen ehtinyt lapsena harrastaa vähän kaikenlaista: nykytanssia, telinevoimistelua, pianonsoittoa, uintia, kilpa-aerobicia ja lentopalloa. Näistä lentopallo on aina ollut rakkain laji, ja sitä pelaan edelleen. Olen treenannut lentopalloa ainakin puolitosissaan muutamaan otteeseen, mutta järkeilin jo yläasteikäisenä, että en ole siinä riittävän hyvä, että hankkisin urheilemalla toimeentuloni :D joten päätin panostaa opiskeluihin.

Vaikka kuinka yritän miettiä, en keksi mitään erityisen mieleenpainuvaa valmentajistani, en hyvässä enkä pahassa. Aika neutraalit fiilikset on jäänyt kaikinpuolin. Toisaalta valmentajien vaihtuvuus oli aika suurta, ehkä kukaan ei ehtinyt alkaa tekemään mitään ilkeyksiä. Oma isäni on ollut pitkäaikaisin valmentajani lentopallossa, mutta en joutunut ikinä kärsimään siitä (se etu siitä oli, että ei tarvinnut pelireissuilla maksaa omia ruokia). Isä kohteli meitä mielestäni tasapuolisesti, eikä joukkuekavereiden puolesta koskaan tullut mitään napinaa. En myöskään muista, että itseäni olisi teini-ikäisenäkään haitannut se, että isä valmentaa.

Heikompien pelaajien vanhempien muistan olleen isälleni aika tympeitä siitä, että minä saan peliaikaa, mutta heidän lapsensa eivät. Tässä vaiheessa me oltiin kuitenkin jo n. 15 vuotiaita, ja joukkueen kanssa oltiin yhdessä sovittu, että nyt halutaan menestyä, ja parhaat pelaajat ovat kentällä.

Minusta olisi hirvittävän tärkeää, että juuri lapsilla olisi ne parhaat ja ammattitaitoisimmat valmentajat. Liikunnan (tai muun harrastamisen) ilo varmasti säilyisi paremmin, kun valmentaja osaa hommansa. Ja vaikka kaikista ei todellakaan tarvitse tulla huippu-urheilijoita, ammattitaitoinen valmennus jo pienenä antaa ainakin mahdollisuuden sille. On todella vaikeaa alkaa muuttaa väärin opittua tekniikkaa enää teini-iässä.

Tää kommentti varmaan meni vähän aiheen ohi, mutta menkööt :D

Thufia
Hunting Acousmêtre

Mulle on jäänyt myös partiosta pitkäksi aikaa kummittelemaan sellainen ihan tyhmä kohtaus mieleen. Oltiin leirillä ja mä kävin pyytämässä avaimia vessaan tai johonkin yhdeltä vetäjistä. Se heitti avaimet mun eteen maahan ja kun poimin ne, nauroi päälle, että "vain koirat ja huorat noukkii". Täysin random "vitsi", jota vetäjä ei varmasti ajatellut sekuntia pidempää, mutta siitä tuli ihan hirveä olo. Vieläkin pystyn tavoittamaan sen vaikea häpeän tunteen. Lapsena ahdisti ylipäänsä, että joku sanoi huora ja hävetti, että se liitettiin nyt muhun. Olin ehkä 10–12v. ja tajusin kyllä, että se oli vain tollainen heitto, mutta se ei auttanut. Karseeta, miten pienestä pitäen tytöt osaavat kokea syvää syyllisyyttä jostain huora-nimikkeestä.

Btw se oli nainen se vetäjä itsekin.

Olen harrastanut tavoitteellisesti soittamista ja mieleeni on jäänyt orkesterin johtaja, joka oli todella vaativa muttei myöskään säästellyt kehuissa silloin kun niihin oli aihetta. Siitä koulusta on jäänyt aikuisiällekin se, että pystyn ottamaan tekemiseeni liittyen hyvin tiukkaa palautetta vastaan enkä lamaannu vaan yritän tehdä paremmin. (Henkilöön menevä palaute on asia erikseen)
Toisaalta en pysty ollenkaan käsittämään sellaista asennetta, että asioita ei voisi sinnikkyydellä oppia. Tähän olen törmännyt aikuisiällä aloitetussa urheiluharrastuksessa. Joo, korkeisiin sarjoihin ei ole mitään asiaa, mutta kyllä aikuinenkin voi kehittyä huomattavasti.

Kääntöpuoli on, etten pysty suhtautumaan soittamiseen niin sanotusti rennosti eli en todellakaan halua soittaa sinne päin vaikkapa epäpuhtaasti.

Partiolainen (Ei varmistettu)

Olen ollut partiossa kymmenisen vuotta, eikä loppua näy lähitulevaisuudessa, joka johtuu varmasti siitä, että mulla oli aivan ihanat johtajat vuosien mittaan. Kaikki olivat erilaisia, muuta kuuntelivat ja kannustivat ja olivat muutenkin aivan mahtavia roolimalleja. Heiltä olen johtajaoppini osittain saanut kun nyt olen kolmisen vuotta ryhmää itse vetänyt ja haluan antaa omille lapsosilleni samanlaisia kokemuksia ja samanlaisen kuvan partiosta ja johtajista kuin he minulle taannoin antoivat. Toki huonojakin johtajia on. Lippukunnassamme oli kerran johtaja, joka kiusasi lapsia, syrji toisia ja oli mielinkielin toisille. Tiedän todella monia lapsia, jotka lopettivat tämän johtajan takia partion ja paha mieli tulee vain ajatellessanikin niitä juttuja mitä näki ja kävi ilmi. Onneksi ei johtajaksi itselleni sattunut, mutta toimimme hetken aikaa yhtä aikaa johtajina samassa lippukunnassa.

Nina L (Ei varmistettu)

Partio harrastus loppui minullakin vetäjän nihkeän suhtautumisen johdosta. Vasta aikuisen ymmärisn mitä oikeastaan tapahtui, kun kivasta harrastuksesta tuli häpeällinen ja piinaava muisto. Jouduin silmätikuksi syystä joka ei koskaan auennut minulle, mutta asiaan liittyi julkista nolaamista, vähättelyä ja huomiotta jättämistä. Yllätys oli melkoinen kun ensimäisen lapsen satuani neuvolan täti oli juurikin tuo menneisyyden partionvetäjä. Se täti menikin sitten välittömästi vaihtoon.

Ilana

Mä siirryin 11-vuotiaana sen opettajan tanssitunneille, jonka opetuksessa kävin sitten 20-vuotiaaksi saakka. Minulle hänen opetustyylinsä toimi, mutta vuosien varrella tuli ja meni aika monia, joille ei. Hän oli kyllä huumorintajuinen, mutta vaativa, ja vuosien varrella selvästi savusti ryhmästä ulos sellaisia tyyppejä, joista ei itse tykännyt. Tästä jäi aika ikävä fiilis - luultavasti kaikille paikalla olleille. Muistan, miten epämukava tunne oli kuunnella, kun opettajalta meni hermot oppilaaseen, joka ei useamman huomautuksen jälkeenkään kyennyt toteuttamaan annettuja korjauksia. Hän aika suoraan ihan vittuili sitten tällaisille tapauksille :( Kyseiset oppilaat olivat yleensä nuoria aikuisia tai vanhempia teinejä, että eivät ihan lapsia, mutta silti.

Opin itse tältä opettajalta mielettömästi, ja koska olin ihan lahjakas ja tein kovasti töitä, en koskaan saanut ilkeilyä osakseni (kehuja ei kukaan saanut paljoa, joten jos niitä tuli, ne muistettiin sitten loppuvuoden ajan). Se on kuitenkin jäänyt kaivelemaan, että kun sitten muutaman vuoden tauon jälkeen palasin hetkeksi hänen tunneilleen, hän oli kuin ei olisi tuntenutkaan. Hyvä kun moikkasi, mutta ei todellakaan kysellyt kuulumisia tai mitään, vaikka tunsi minut hyvin. Tunneilla en saanut yhtään korjausta tai huomautusta, vaan hän oli kuin en olisi ollut edes paikalla. Jäi sellainen tunne, että mitähän tein väärin, kun jouduin epäsuosioon (tuntien lopettamisesta se ei ollut kiinni, koska muutin muualle opiskelemaan ja kävin sanomassa henkilökohtaisesti heipat).

Vierailija (Ei varmistettu)

Vedän varmaan keskustelun pohjat: eräs muutenkin asiaton ja autoritäärinen harrastuksenohjaajani käytti minua seksuaalisesti hyväksi, kun olin lapsi (alle 10 v). Oikeusjuttu ja traumat tulivat. Seksuaalisen puoleen tapahtunut ei onneksi vaikuttanut niin pahasti, minulla on ollut ihan mukava ja tavallinen seksielämä. (Kyse oli koskettelusta, ei esim. raiskauksesta.) Auktoriteettikammo tapauksesta kuitenkin jäi ja paljon muuta kuonaa, jota olen mm. terapiassa selvitellyt. Edelleen asia heijastuu elämääni. Työelämässä minun on ollut jonkinlaisia vaikeuksia luottaa esimiehiini, esim. kehityskeskustelut tai omista mokista kertominen ahdistavat aina. Onneksi asialliset pomot ja hyvät kokemukset ovat vuosien mittaan tätä vähän korjanneet.

Itse harrastus ei tähän muuten onneksi tyssännyt, vaan sain muita opettajia, joista tuli vähän niitä korjaaviakin kokemuksia.

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi miten hirveän inhottavaa, olen tosi pahoillani. Tätä tuo auktoriteettiasema voi kaikkein pahimmillaan olla. 

Hyvä kuulla, että tyypin teot tulivat ilmi, vaikka välttämättä se ei sua niin paljon lohduta. Tuo on myös kiinnostavaa, että millaiset asiat vaikuttavat mihinkin, just tuo ymmärrettävä auktoriteettikammo työelämässä. Ihmisillä todella on hyvin monenlaisia taustoja, joista ei vain voi tietää.

Kiva kun kirjoitit tästä, tämä on tärkeä näkökulma aiheeseen.

Ex-voimistelija (Ei varmistettu)

Kyllä niillä valmentajilla vaan on iso merkitys. Surkein valmentajakokemukseni on naisvoimistelun parista. En ollut se notkein ja taipuisin, mutta pysyin kuitenkin rytmissä mukana ja kuljin tunnollisesti harkoissa. En tiedä edelleenkään, mikä valmentajalla minua vastaan oli. Valmentajana oli parikymppinen nainen, että teini-ikäisyyden piikkiinkään ei voi laittaa. Olin _aina_ varamiehenä, eli kilpailuissa ja näytöksissä esiinnyin jos joku oli pois, tai sitten meitä oli kaksi, jotka vuorottelivat esiintymisvuoroja. Yleensä kilpailuihin en päässyt lavalle. Surullisin esimerkki, mikä nousee esiin, oli kun yksi joukkuekaveri lähti reissuun joidenkin kisojen aikaan, niin valmentaja ei päästänyt minua tekemään mitään "vähäpätöisempääkään" osuutta, vaan muokkasi ohjelmaa niin, että tätä yhtä jäsentä ei esityksessä tarvittu. Tässä vaiheessa joukkuetoveritkin kyllä ihmettelivät, miksi näin toimittiin.
Voimistelua tuli kuitenkin valmentajasta huolimatta harrastettua kuutisen vuotta. Siinä vaiheessa kun tuli säännös, että varamiehet eivät saa pitää kilpailuasua kisapaikoilla vaan kuljetaan vaan verkkareissa, lopetuspäätös tuli aika luonnostaan, varsinkin kun ei näyttänyt siltä, että esiintymään pääsisi yhtään enempää. Onneksi kaikki muistot eivät ole valmentajaan heijastuvia, vaan yhteisöllisyydestä ja joukkueesta jäi kavereita lopettamisen jälkeenkin.

Kommentoi