Vauvavuotena ei erota

Juliaihminen

Tänään Hesarissa oli Raisan tekemä kiinnostava juttu siitä, miten pariskunta tekee ennen vauvan syntymää sopimuksen siitä, että "vauvavuotena ei erota". Jutussa esiintyi Lilyssäkin Ilman sinua olen lyijyä -blogia pitänyt Karoliina.

Me ollaan Tikin kanssa tehty sama diili: vaikka tulisi mitä, vauvavuotena ei erota. (Oikestaan meidän diilissä puhutaan vauvan kahdestan ensimmäisestä elinvuodesta, herra tietää miksi.) Näin neljän kuukauden kokemuksella voin sanoa, että vauvavuoden rankkuus ei ole tullut minään yllätyksenä juurikin siitä syystä, mitä Karoliinakin jutussa sanoo: etukäteen kuuli paljon kauhutarinoita unettomista öistä ja zombiena tiuskimisesta. Mulle tuli ennemminkin yllätyksenä se, miten helppoa ja kivaa tämä on ollut, kuten olen aiemminkin sanonut.

En kuitenkaan todella väitä, että vauvan saaminen olisi helppoa parisuhteelle. Mutta se, miksi tämä on rankkaa suhteelle, olikin mulle yllätys.

Meistä kumpikaan ei ole esimerkiksi erityisen väsynyt. Päinvastoin, niin kummallista kuin se onkin, olen nukkunut paremmin kuin vuosiin(!).  (Tämä teksti olisi ihan erilainen, jos meillä olisi öisin 40 minuutin välein heräävä vauva.) Me ei myöskään olla erityisemmin riidelty tai koettu, ettei toinen arvostaisi toisen tekemisiä.

Mä en ole näiden neljän kuukauden aikana kertaakaan ärsyyntynyt mistään vauvalle. Ja siinpä se onkin. Mä en ärsyynny ikinä vauvalle, vaan kaikki negatiiviset tunteet, mitä vauvan kanssa olemiseen liittyy (kuten jos turhaudun siitä, että mulla on tylsää tai kun vauva känisee koko illan), mä projisoin suoraan Tikiin.

Se on ihan älytöntä, mutta ärsyttävinä hetkinä mulle herää semmosia ajatuksia, että se vaan saa siellä töissä olla rauhassa tai käydä uimassa tai elokuvissa, ja mää en saa, ja se on sairaan epäreilua. (Eihän se oikeasti ole millään lailla epäreilua: me ollaan sovittu, että mä olen kotona ja Tiki töissä, ja jokaisesta työn ulkopuolisesta aktiviteetista sovitaan erikseen, ja kyllä mäkin nykyään ehdin helposti urheilla yksin.) Tai kun vauva herää lauantaiaamuisin kello 5.45, mulle iskee kiukku Tikiä kohtaan: tossa se vain nukkuu, ja mä joudun imettelemään! (Ollaan rationaalisina ihmisinä huomattu, ettei kumpikaan hyödy, jos miekkeli herätetään aina, kun vauva tarvitsee ruokaa.)

Oon jubaillut tästä kaverieni kanssa, ja yksi, jonka lapsen isä asuu eri osoitteessa, sanoi, että hankalina hetkinä sekin projisoi kiukkunsa yhtä lailla siihen mieheen, vaikka se ei ole edes saman katon alla. 

Ollaan mietitty, että tässä on pakko olla joku psykologisbiologis-hyötyhommeli takana, koska onhan se parempi, että kiukuttelen miehelle kuin että tiuskisin avuttomalle vauvalle. Vaikka se onkin Tikiä kohtaan epäreilua, se kestää sen paremmin kuin mitä poika kestäisi. Tietenkin parasta olisi, jos en kiukuttelisi kenellekään, mutta toisaalta, tunteiden tukahduttaminen... ei maar sekään hyvä juttu ole.

Toinen parisuhdetta kuluttava homma on se, että aiemmin ollaan Tikin kanssa vietetty aika lailla samanlaista elämää: molemmat käy töissä, harrastaa kaikenlaista, tapaa paljon ystäviään ja tulee ja menee vapaasti. Kun vauva syntyi, Tikin elämä jatkui ainakin jollain lailla samanlaisena, koska se käy edelleen töissä ja harrastaa urheilua. Mun elämä taas on muuttunut täysin, vapaus mennä ja tulla on nykyään ihan toisenlaista. (Riippuu mistä näkökulmasta katsoo, periaatteessa olen vapaampi kuin koskaan, sillä mä voin lähteä vaikka huomenna vauva kainalossa Lissaboniin tai viettää viisi tuntia aamulla torikahveilla. Ei ole työt estämässä!)

Meidän kokemusmaailmat ovat tällä hetkellä hyvin erilaiset. Sitä ei pysty sanoin selittämään, miltä tuntuu, kun itse on koko ajan, silloinkin kun vauva nukkuu, pienessä valmiudessa toimimaan. Ja vaikka Tiki kertoo päivittäin, miten paljon se arvostaa kaikkia mun tekemisiäni, mä jotenkin sisimmässäni haluaisin, että se ymmärtäisi täydellisesti, millaista mun elämä on. Ja se ei ole oikein mahdollista ilman, että sen kokee itse.

Tästä syystä onkin parisuhteen kannalta terve ajatus, että myös miekkeli jäisi hoitamaan lasta kotiin toviksi. Sitten mä saisin tietää, miltä tuntuu, kun vauvan aiheuttama kiukku projisoidaan muhun ja miekkeli saisi tietää, millaista on olla niin megalomaanisen vastuussa lapson hyvinvoinnista.

 

Mitkä asiat teidän mielestä on ollut parisuhteen kannalta hankalia vauvavuodessa?

 

 

Lue myös:

Avioliitto kestää todennäköisemmin, jos nainen synnyttää poikalapsen

 

 

Share

Kommentit

Jeba
Tuuliajolla

Hyvä teksti Julia!

Mä olen usein miettinyt sitä, että miten olen läsnä periaatteessa ihan koko ajan 24/7. Juuri kun säkin kirjoitit, että sitä on koko ajan vähän kuin pienessä valmiudessa toimimaan, niin allekirjoitan sen täysin vaikkei meiltä ihan pientä imetettävää vauvaa enää löydykkään. Kyllä noiden " vähän isompien " ( voiko kaksi ja kolmevuotiaasta puhua, että ne on vähän isompia....? ) lapsien kanssa on samanlaisessa valmiudessa koko ajan ja silmiä saisi olla joka puolella kroppaa!!!

Mun mielestä vaikeimpia asioita parisuhteessa vauvavuoden aikana on ollut tasapainoilu tämän kaiken kanssa. Sitähän sanotaan, ettei se vauva muuta elämää vaan tulee vain yhdeksi osaksi sitä, mutta mä en ole ainakaan vielä tähänkään päivään mennessä löytänyt sitä kultaista keskitietä, missä lapset ovat vain tulleet yhdeksi osaksi sitä meidän elämää, sillä koen, että siitä hetkestä lähtien kun meikästä tuli äiti, niin aivan kaikki muuttui. Me väännetään aikataulujen kanssa ihan joka hetki ja mietitään kumman vuoro tänään on mennä juoksulenkille. Yleensä aina asiat saadaan sovittua ilman minkäänlaista riitaa, koska tämä on nyt vain tätä. Juuri nyt meidän elämä on tässä, tullut jäädäkseen. Ja mikä mun mielestä on hauskinta huomata, niin se, että ihminen sopeutuu muutoksiin loppupeleissä aika nopeasti.

Mutta joo. Tasapainoilu. Se on vaikeeta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo siis toi on kyllä jonkun lapsettoman ihmisen väite, että vauva tulisi vain yhdeksi osaksi elämää. Ehkä tokan lapsen kohdalla..? Mutta ei ainakaan ensimmäisen!

Tasapainottelu ja tekemisten priorisointi, se on kyllä koko ajan läsnä. Mulle tärkeintä on ollut se, että ollaan miekkelin kanssa koko ajan "samalla puolella" ja molemmat haluaa toisilleen ennen kaikkea hyvää. Sitten sitä kykenee joustamaan ilman katkeruutta monista jutuista. 

Reetta L
Pelkkäähyvää

Hah, kirjoittelin justiinsa samasta jutusta inspiroituneena. Mutta joo, onhan tämä ollut... aikamoista. Meillä kaikki ei ole mennyt ihan niin smoothisti, kuin teillä tuntuu menevän ja itse en ole ikinäkuunapäivänä ollut niin väsynyt kuin vauvan ekan puolen vuoden aikana. Mutta tässä sitä ollaan, hengissä kaikki! 

Ja ehdottomasti suosittelen isää jäämään kotiin jos vaan mitään mahiksia! Meillä on mies ollut nyt kolmisen viikkoa puolikasta viikkoa kotona (ja minä sitä toista puolikasta) ja ai että. Siitä on kuoriutunut melkein yhtä ärsyttävä nipottaja kuin itse olen pitkien vauvapäivien jälkeen ollut. Kaikella rakkaudella siis. Isän kotonaolo vaan antaa itsellenikin aika hyvin perspektiiviä tähän touhuun.  Sitä oppii arvostamaan toista vanhempana, ja omaa äitiyttäänkin, vallan uudella tavalla. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo puolet ja puolet systeemi kuulostaa aika idylliseltä! Mä veikkaan, että jos isä ei jää missään vaiheessa hoitamaan bebbeä kotiin, siitä voi jäädä suhteeseen semmonen pikku kivi hiertämään pidemmäksikin aikaa. Toki on kaikki taloudelliset realiteetit ym, mutta poliittisestikin pitäisi tiedostaa, että ihmiset olisivat onnellisempia, jos miehet (isät) saisivat osan samasta kokemusmaailmasta kuin naiset (äidit).

Reetta L
Pelkkäähyvää

Juuri näin! Meillä mies on opiskelija, joten tulot nyt ovat muutenkin mitä ovat. Eli päätös taloudellisesti ajateltuna aika helppo. 

Mutta puolet ja puolet on kyllä aika täydellinen ratkaisu, molemmat saavat pari sataa joustavaa hoitorahaa ja vähän palkkaakin. Kyllä sillä jo hengissä pysyy!

Mama haluu sporttaa

Vaikein asia vauvavuodessa (ja siitä pari vuotta eteenpäin) oli ehdottomasti univelka. Saatiin esikoisiksi keskosina syntyneet kaksoset, joilla molemmilla oli koliikki. Eli itkua oli vuorokauden ympäri lähes koko ajan. Olin kolmisen vuotta niin väsynyt ja käytännössä vihaisena koko ajan, että ihmettelen tänä päivänäkin kun mies on jaksanut. Ensin odotin koko päivän miestä töistä kotiin ja kun näin naaman eteisessä, räjähdin raivosta. Onneksi kolmen vuoden jälkeen alkoi helpottaa ja tasan kuuden vuoden päästä saimme pojan. Hänen kanssaan oleminen on ollut täysin erilaista, olen nauttinut suunnattomasti. Vaikka hänenkin kanssaan on saanut heräillä, välillä paljonkin, mutta väsymys on ollut sellaista normaalia väsymystä. Ei sellaista, että nukahtamista pelkää kun tietää kohta heräävänsä tai sellaista, että elämä on yhtä suurta mustaa möykkyä.

Uskon kuitenkin, että kun selvisimme yhdessä kolmen vuoden kaaoksesta selviämme mistä vaan.

 

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei hitto miten HC meininki!!! En osaa edes kuvitella, miten tommosesta selviää. Nämä omat pikku "mulla on tylsää ja harmittaa kun en pääse Sidewaysiin, kun vauva ei syö pullosta" -meiningit tuntuvat entistä vähäpätöisemmiltä murheilta tuon sun kommentin jälkeen. Olen siis koko ajan pitänyt niitä hyvin vähäpätöisinä harmeina, mutta nyt voi vaan kiittää onnea, että on sattunut niin iisi poika kohdalle.

Mama haluu sporttaa

Sori, kommentti tuli kahdesti.

Joo, oli kyllä aika hc ja myönnän katkeroituneeni hetkellisesti. Oli aika haastavaa kuunnella, kuinka jonkun lapsi oli herännyt yöllä muutaman kerran, kun itse oli herännyt reipaasti yli 20. 

MUTTA se ei poista sitä tosiasiaa, että yhdenkin (helpon) lapsen kanssa voi olla väsynyt ja jokainen myös kokee asiat eri tavalla. Ja siksi kenenkään väsymystä ei pitäisi vähätellä.

 

Mama haluu sporttaa

Vaikein asia vauvavuodessa (ja siitä pari vuotta eteenpäin) oli ehdottomasti univelka. Saatiin esikoisiksi keskosina syntyneet kaksoset, joilla molemmilla oli koliikki. Eli itkua oli vuorokauden ympäri lähes koko ajan. Olin kolmisen vuotta niin väsynyt ja käytännössä vihaisena koko ajan, että ihmettelen tänä päivänäkin kun mies on jaksanut. Ensin odotin koko päivän miestä töistä kotiin ja kun näin naaman eteisessä, räjähdin raivosta. Onneksi kolmen vuoden jälkeen alkoi helpottaa ja tasan kuuden vuoden päästä saimme pojan. Hänen kanssaan oleminen on ollut täysin erilaista, olen nauttinut suunnattomasti. Vaikka hänenkin kanssaan on saanut heräillä, välillä paljonkin, mutta väsymys on ollut sellaista normaalia väsymystä. Ei sellaista, että nukahtamista pelkää kun tietää kohta heräävänsä tai sellaista, että elämä on yhtä suurta mustaa möykkyä.

Uskon kuitenkin, että kun selvisimme yhdessä kolmen vuoden kaaoksesta selviämme mistä vaan.

 

Maijuv (Ei varmistettu) Http://www.myjuw.blogspot.fi

Täälläkin sovittiin jo silloin kun toista lasta alettiin suunnitella, että ekaan kolmeen vuoteen sitten ei erota. Kohta eka vuosi paketissa. Ei tietääkseni olla ainakaan toistaiseksi eron partaalla, vaikka olenkin ollut melko usein kuin persuksiin ammuttu karhu. Vaikka vauva on nukkunut pääsääntöisesti suht hyvin.
Täälläkään ei siis kiukku kohdistu vauvaan, vaan valitettavasti miehen lisäksi 6-vuotias esikoinen saa osansa. Siitä sitten tietysti aiheutuu megalomaaninen syyllisyys ja huono äiti-fiilikset.

Anna (Ei varmistettu)

Meillä on kaksi alle 2-vuotiasta, joten haipakkaa ja univelkaa riittää. Mielestäni toimitaan hyvin tiiminä lastenhoidossa miehen kanssa. Mies jopa meinaa jäädä kotiin muutamaksi kuukaudeksi, minä palaan töihin paremman palkan takia. Lähinnä nahistellaan siitä kumpi pääsee urheilemaan. Se mikä on yllättänyt, niin on se, että parisuhde on ikään kuin holdissa, me ollaan nyt ensi sijaisesti äiti ja isä. Ensi kertaa tuli kammottava ajatus, että tämä voi olla se syy miksi erotaan, kaksi kaveria hoitaa yhdessä lapsia, ei jää aikaa romantiikalle. Koitetaan silti järjestää kahdenkeskistä aikaa, toivottavasti selvitään näistä kuuluisista ruuhkavuosista.

Vierailija (Ei varmistettu) https://islakahdenkesken.blogspot.fi/2016/05/taas-tanaankin.html

Niin hyvä kirjoitus!

Taru Mari
Stuff About

Mäkin sanoin miehelle että lapsen kahtena ekana elinvuotena ei saa erota ja et se on hyvä sopimus. Mies vaan sano että eihän tossa oo mitään järkeä. Ok ei sitte. :D

Meillä mennyt siinä mielessä kivasti homma, että molempien elämä on muuttunut ja mäkin oon vapaa menemään (koska en enää imetä). Se on kyllä hyvä juttu kanssa että hoidetaan aika tasavertaisesti, niin ei tule sitä tunnetta että toinen saa tehdä jotain enemmän. Meillä onkin suunnitelmissa että myös mies jää lapsen kanssa kotiin jossain vaiheessa. :)

Äbä (Ei varmistettu)

Meille tuli ero. Syitä oli monia mutta kyllä yksi niistä oli yksinhuoltajuuden kokemus avioliitossa.

Viidessä ja puolessa vuodessa hankittiin neljä lasta, jotka hoidin käytännössä yksin. Kun nuorimmainen oli 3, en jaksanut enää olla vain väline, kun oma persoona oli hävinnyt väsymykseen. Olin alkanut vihata sanaa "äiti", koska se sisälsi ainoastaan vaatimuksia. (Nämä laspsoset olivat huonosti nukkuvaa lajia, kuten minäkin.) Mulla ei ollut silloin työpaikkaa, johon palata, mutta ei olisi tullut kultaisella kahdensankytluvulla meille mieleenkään, että lasten isä olisi jäänyt kotiin. Muutamien ystävien miehet tekivät sen puoleksi vuodeksi ja heitä päiviteltiin.

Isällä on oikeus luoda oma itsenäinen suhde lapseen, ei äidin pikku apulaisena, vaan omilla keinoillaan täydellä vastuulla ja yksin. Vasta sitten molemmat tietävät, mistä puhutaan. Vanhempainvapaata ei siis pidä käsitellä velvollisuutena, vaan oikeutena.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tämä on asia, missä Suomi on selkeästi mennyt eteenpäin sitten kasarin, onneksi!

Tänään hesarissa uutisoitiin, että 20 % isistä ei käytä ollenkaan isyysvapaata. Ne olivat joko tosi matalasti koulutettuja ja pienituloisia tai tosi hyvätuloisia. Mukava huomata, että 80 % kuitenkin jo käyttää. Mun piireissä miestä, joka ei käytä yhtään vanhempainvapaata pidetään ehkä vähän junttina, mikä on kyllä ihan oikein :)

Toimistosta (Ei varmistettu)

Molemmat vanhemmat ovat tasavertaisia, sekä isä että äiti. Vastuullinen vanhempi, isä tai äiti, kyllä rakentaa suhteen lapseensa heti alusta alkaen ja auttaa toista vanhempaa ja puolisoaan alusta saakka.

Mietittiin vauvaa suunnitellessa, kuinka meidän käy, kun parisuhteen kolmas vuosi (joka kuulemani mukaan on eroherkin) ja vauvavuosi osuu päällekkäin. Ekat 8kk tässä on nyt menty, eikä edelleenkään olla mitään riidantynkää saatu aikaan. Lähimpänä käytiin, kun yhtenä iltana murahdin miehelle, että olis ihan kiva, jos se joskus antaisi mun ihan ite nukuttaa vauvan eikä tulis aina auttamaan. Mies pyysi anteeksi, minä pahoittelin purkaustani ja kerroin taas kerran, kuinka paljon arvostan sitä, että hän osallistuu niin paljon vauvan hoitoon. Olen melko varma, että meidän parisuhteen pelastukseksi keskosen/koliikkivauvan kanssa koitui se, että vauva päättäväisesti alusta asti kieltäytyi rinnasta. Seurauksena pulloruokinta ja tasan puoliksi jaetut yövalvomiset. Apua on myös ollut siitä, että ollaan molemmat päätoimisia opiskelijoita = ekat 6kk jouduin olemaan yksin vauvan kanssa max. 6h päivässä miehen tehdessä osa-aikaista työtä opintojen ohessa.

Karoliina // Miljonäärimutsi (Ei varmistettu) https://miljonaarimutsi.blogspot.fi/

Olipa hyvä ja tärkeä teksti, kiitos! Me on puhuttu mieheni kanssa aiheesta paljon, onhan takana tuo mainittu vauvavuosi. Ehkä erikoisen tilanteestamme tekee se, että kaikki meni positiivisesti ihan toisin kuin kuvittelimme, mutta silti parisuhde koki kovia. Meitä on siunattu ns. iisillä vauvalla. Kun olimme valmistautuneet kaksosvauvavuosikokemuksen myötä unettomuus-zombi-riitely-helvetiin ja tilalle tulikin zen-vauva ja leppoisa vauvavuosi, niin kaikki meni nurinkurin. Emme tarvinneetkaan suunnittelemiamme siivouspalveluita, hoitoapua tai univelkaa kurovia hotelliöitä. Mutta samalla kävi niin, että emme muistaneet ottaa hetkiä meille kahdelle aikuiselle. Vauva kun oli ihana ottaa joka paikkaan mukaan, niin kävelyille kuin romanttisiin ravintolahetkiin, joissa pieni iloisesti oli mukana nauraen ja jokelellen. Haaste ja eräänlainen etääntyminen tuli siinä, että nyt vuoden jälkeen tajuamme, ettemme ole oikeasti olleet parina juuri missään. Tietenkin olemme superkiitollisia tilanteestamme, mutta samalla saimme opin itselle tästäkin. Ja se on se, että mikään äärilaita ei ole ole peruste sille, että unohtaisi sen tärkeimmän perhettä ylläpitävän yksikön eli vanhempien välisen rakkauden. Nyt sitä sitten kurotaan kiinni ja yritetään katkaista napanuoraa, joka taaperon osalta taitaa olla vahvempi vanhemmilla kuin lapsilla :)

FromKaren
Ihana Päivä

Se, että isät eivät käytä edes heille rajattuja vapaita on järkyttävää. Yhtä ihmeellistä musta kuitenkin on, etteivät vanhemmat jaa vanhempainvapaata. Ajatuksenahan on, että vauva menee n.10kk-12kk ikäisenä hoitoon, miksi tuota aikaa ei voida jakaa 50/50 tai vaikka 60/40? Väitän, että moni äiti myös haluaa olla tuon ajan itse kotona (poissa töistä) ja isä ei "saa" pitää vapaita vaikka haluaisikin. Tämä siis omasta kaupunkilaiskuplasta tarkasteltuna, jossa isät nimenomaan haluaisivat jäädä kotiin pidemmäksi aikaa kuin muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Oon sun kanssa samaa mieltä, ja pakko myöntää et munkin on välillä tehnyt mieli omia näitä vapaita itselleni, koska munsta tää on ollut niin kivaa aikaa elämästä. Mut se olisi itsekästä koko muuta perhettä kohtaan, joten täytyy jossain vaiheessa kovettaa sydän tässä!

paulahelena
ALUAP

Mä taas toivon et näissä säilyis vapaus valita. Mun mies oli kuukauden kotona ku poika oli reilun vuoden ikänen ja mä menin töihin. Se oli miehen elämän rankin ja kamalin kuukausi enkä vois ikinä pyytää siltä samaa uudestaan. Mun mies on ihan paras isä ja korvaamaton apu arjessa mut toi intensiivinen kahestaan olo megamammanpojan kanssa ei vaan yhtään sopinu sille. Meidän perheen tapauksessa lisäis vaan onnettomuutta jos mies pakotettais kotiin lapsen kanssa.

sen kolme viikkoa mies kyllä oli kotona heti pojan syntymän jälkeen ja en olis selvinny ilman, hatunnosto niille äideille jotka joutuu selviämään.

FromKaren
Ihana Päivä

Valitettavasti se vapaus valita ei näytä tuovan haluttuja lopputuloksia (siis sitä, että yhteiskunnan tasolla miehet jäisivät enemmän kotiin). Mä uskon lapsen oikeuteen olla yhtä läheinen molempien vanhempien kanssa. Kiintymyssuhde syntyy ensisijaisesti siihen lähivanhempaan ja tästä syystä molempien pitäisi olla koton - vaikka se aluksi olisi haastavaa. Kuukaudessa ei varmasti ehdi sitä lähivanhemman suhdetta muodostumaan, mutta haluan uskoa, että kyllä olisi helpottanut. Kyllähän isät huolehtii lapsista, joiden äiti traagisesti menehtyy tai joiden vanhemmat eroavat vauvavuotena. Ja siis en ymmärrä, moni äiti tuskailee ihan yhtä lailla sen vauvan kanssa, mutta silti ne jää kotiin koska haluaa pitää huolta lapsesta ja haluaa omalta osaltaan luoda suhdetta siihen uuteen olioon. Äitiys ei todellakaan tarkoita, että homma sujuu kolmen viikon jälkeen kuin vettä vain.

En siis kannata vapautta valita, sillä katson tätä asiaa isosta perspektiivistä ja uskon, että pitkällä aikavälillä muutos vaikuttaa naisten (ja miesten asemaan) positiivisesti. Ja se on jotain jonka takia joskus voi vähän hammastakin purra. 

paulahelena
ALUAP

Mä en ymmärrä miks yhteiskunnan tasolla miesten pitäis jäädä enemmän kotiin. Naisella on kuitenki esim. tissit jotka on vauvalle luonnollisin ja paras ravinnonlähde, vaikka pulloruokinnallakin ihmisiä kasvaa. Mun mielestä ei oo järkeä yrittää tasapäistää isiä ja äitejä tasavertaisiksi kasvattajiksi kun ei ne oo. Molemmilla on oma tärkeä roolinsa mut missään nimessä mun mielestä ei oo toivottavaa tai luonnollista jättää vaikka puolvuotiasta vauvaa ilman rintamaitoa sen takia että isä jää kotiin. Toki eri asia jos imetys ei oo alunpitäenkään sujunut. Ja aika vahvasti se lähivanhemman rooli väkisinkin on menny äidille jo sen 9kk aikana jonka sikiö on kulkenu kohdussa, sitä ei ihan tosta noin vaan shiftata toiselle. Mun mielestä menee vähän överiks nää tasa-arvohömpötykset joskus.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen samaa mieltä. Isompia muutoksia ei saada muuten kuin määräämällä osa äidille ja osa isälle. Vaikka se ei yhdessä tapauksessa toimikaan, on se paras tapa muuttaa tilannetta yleisesti. Kaikkia asioita ei voi peilata pelkästään oman kokemuksen kannalta. Naisten aseman parantaminen työmarkkinoilla on kuitenkin tärkeä asia.

Karoliina // Miljonäärimutsi (Ei varmistettu) https://miljonaarimutsi.blogspot.fi/

Perhevapaiden jakaminen on tosi monimutkainen asia eikä varmaan löydy koskaan aidosti tasa-arvoista mallia. Monella tapaa arvovalinta täytyy siis politiikan kentillä tehdä juuri sen suhteen, että onko malli yksilöitä vai yhteiskuntaa varten. En tiedä enää mitä mallia kannatan, sillä kaikissa on ongelmansa ja aika isotkin. Meillä esim. ei ole ollut nyt mahdollista jakaa perhevapaita lainkaan isälle, sillä hän on pienyrittäjä ja kukaan ei tee hänen töitään. Mutta samalla koen olevani etuoikeutettu, kun saan olla kotona lapsen kanssa ja vanhemmuus jaetaan tasa-arvoisesti kaikilla muilla mittareilla paitsi minuuteissa mitattuna. Koen, että se on paljon enemmän kuin kirjallisesti ja virallisesti jaetut vanhempainvapaat.

Karuselli

Mä en muista, että ekan lapsen vauvavuosi olisi ollut erityisen rankkaa aikaa parisuhteelle, tai muutenkaan. Eivätkä hänen ekat vuotensa ylipäänsä. Oli suht helppo lapsi ja yhdessä puolison kanssa häntä hoideltiin.

Toinen lapsi pisti pakan sekaisin. Yhtä sävyisää pikkuista oli vielä suht iisiä pyöritellä kahden aikuisen voimin. Kahden lapsen vaativuus oli mulle shokki, etenkin kun yhtälöön liittyivät myös rankka (lopulta vuosia jatkunut) univelka ja se, että olin puolison töiden vuoksi todella paljon yksin lasten kanssa. Siinä meinasi mennä jo parisuhdekin pysyvästi romuksi.

Koska kolmannen kanssa oli taas sitten aivan erilaista (ihanaa), ja siis olosuhteet aivan täysin toisenlaiset, rohkenen sanoa, että kyllä parisuhteen pahimmat kompastuskivet pikkulapsiaikana taitavat olla univelka, vanhemmuuden vastuiden epätasapuolinen jakautuminen ja vanhempien kaikenlainen etääntyminen toisistaan. Noita asioita jos onnistuu jotenkin välttelemään, niin luulen, että eroamisen riski pienenee hurjasti.

Kommentoi