Venla täyttäisi tänään kymmenen vuotta

Juliaihminen

Pikkusiskoni Venla täyttäisi tänään kymmenen vuotta. Tästä syystä olen ajatellut häntä viime aikoina paljon. Viikko sitten katseltiin isäni ja hänen vaimonsa Tiian kanssa taas kaikki kuvat Venlasta ja muisteltiin pientä kaunista Venla-vauvaa. Tuntuu, että Venla syntyi juuri eilen ja toisaalta Venlan viiden päivän mittainen elämä tapahtui ihan toisessa universumissa.

Edelleen elämäni jakautuu aikaan ennen Venlaa ja Venlan jälkeen.

Mä en puhu tästä kovinkaan usein, mutta se ei johdu siitä, että asiassa olisi mitään salailemista tai en haluaisi kertoa hänestä. Oikeastaan haluan, että kaikki tietävät, että Venla eli meidän kanssa ja on aina vahva osa meidän elämää. Kun pitää esitellä oma perhe, sanon, että meitä on kahdeksan lasta. Välillä mainitsen, että yksi meistä on kuollut, mutten joka kerta. 

Koska Venla on vaikuttanut mun elämääni niin paljon, ajattelin, että voisin kertoa hänestä myös täällä blogissa. Varoitan kuitenkin etenkin niitä lukijoita, jotka ovat nyt raskaana: mun kertomus voi olla teille liikaa. Se, mitä Venlalle kävi, on hirveän harvinaista, mutta joskus näin voi kuitenkin käydä. 

 

Venla on mun isäni ja hänen vaimonsa toinen lapsi. Kun hän syntyi maanantaina 5.11.2007, mä olin 20-vuotias opiskelija ja juuri silloin ainejärjestön risteilyllä Tukholmassa. Olin uutisesta hirveän iloinen, me kaikki oltiin. Pieni vaaleatukkainen tyttönen saapui viimein maailmaan! Koska isäni asui Helsingissä ja minä Turussa, sovittiin että menen viikonlopuksi katsomaan uutta vauvasiskoa.

Keskiviikkoiltana olin sitseillä, kun isä yllättäen soitti. Heti kun puhelin soi, mulle tuli tunne, että nyt kaikki ei ole kunnossa. Isä kertoi, että täysin terveeksi luullulla Venlalla olikin havaittu harvinainen sydänvika. Sen piti olla kuitenkin korjattavissa isolla ja riskialttiilla leikkauksella, joka tehtäisiin viikkojen päästä. Asia ei kuitenkaan olisi vielä akuutti, joten Venla pääsi kotiin.

Me oltiin kaikki hirveän huolissamme. Samaan aikaan kuitenkin ajattelin, että tietenkin kaikki menee hyvin. Ei meidän perheelle koskaan voi käydä mitään niin pahaa. Sellaiset jutut käyvät joillekin muille ihmisille, ei meille. Mulla on aina ollut vahva perusturvallisuudentunne, ja kaikesta murheesta huolimatta mä tiesin, että kaikki järjestyisi.

Asuin silloin isosiskoni Lotan kanssa Turun Ylioppilaskylässä. Muistan, kun perjantaina me oltiin molemmat aika väsyneitä ja mietittiin, lähdettäisiinkö sittenkin vasta lauantaiaamuna Helsinkiin. Jostain syystä päätettiin kuitenkin lähteä jo perjantaina katsomaan uutta pikkusiskoa. Se oli ehkä mun elämäni paras päätös.

Siellä se odotti meitä, maailman suloisin pieni tyttö. Venla oli jotenkin erityisen hento. Venlan itkukin kuulosti ihan siltä, kuin pieni lokinpoikanen olisi päästellyt ensimmäisiä ääniään. Se halusi olla koko ajan jonkun sylissä, ja siksi me pidettiinkin sitä vuoronperään sylissämme koko ilta. Sofia ja Otto olivat jo aiemmin viikolla käyneet Kättärillä katsomassa Venlaa. 

Me ei Lotan kanssa otettu edes mitään kunnollisia yhteiskuvia Venlan kanssa, kun ajateltiin, että otetaan ne vasta seuraavana päivänä, kun ollaan pesty hiukset (first things first!).

Venla ei oikein suostunut syömään, se oli niin väsynyt. Tunnelma oli surullinen, vaikka koko ajan me ajateltiin, että kyllä se pikku tyttönen siitä voimistuu ja kasvaa, kyllä me saadaan pitää se.

Mutta ei me saatu.

 

Menin nukkumaan surullisena. Muistan kun katsoin kattoikkunasta taivaalle tähtiin, puristin käsiä voimakkaasti yhteen ja rukoilin monta kertaa, että anna kaiken mennä hyvin. Anna Venlan tulla terveeksi.

Sitten kävin nukkumaan. Lotta nukkui alkakerrassa. Yöllä mun uneni läpi alkoi kuulua radiopuhelimen ääntä ja kaikenlaista ryntäilemistä. Mä jotenkin sisimmässäni itsekkäästi ajattelin, että ei tässä mitään tapahdu, en herää, en mene katsomaan. Ehkä mä jotenkin suojelin itseäni unissani.

Lopulta isä kuitenkin avasi huoneen makuuhuoneen oven, ja mä olin heti hereillä. "Venla on kuollut." Kello oli ehkä neljä aamuyöllä. Ambulanssimiehet lähtivät pois. 

Kai mä silitin Venlaa vielä kerran, en oikein muista. Musta tuntuu että se oli vielä ihan lämmin, se ei tuntunut millään lailla kuolleelta. Venla oli vain tosi levollisen näköinen.

Pieni oli itkeskellyt koko yön. Kun isä oli laskenut sen sänkyyn, se oli lopettanut hengittämisen. Ne yrittivät elvyttää sitä ja ambulanssi tuli tosi nopeasti, mutta Venla kuoli.

Kun Venlan ruumista tultiin muutaman tunnin päästä hakemaan kantokassissa, mun olisi tehnyt mieli estellä niitä, että ette te saa sitä viedä mihinkään.

Me itkettiin koko yö. Aamulla kävin vähän nukkumassa ja kun heräsin, sekunnin sadasosaan en muistanut asiaa, mutta sitten se taas iski. Tämä ei olekaan painajaista vaan tämä on täyttä totta.

Tuntuu omituiselta herätä aamulla ja alkaa itkeä välittömästi. Tuntuu oudolta syödä ja itkeä. Käydä vessassa ja itkeä. Istua sohvalla ja itkeä tuntitolkulla, niin että silmät ja naama turpoavat muodottomiksi ja pää on täynnä räkää.

Sofia ja Otto saapuivat Turusta aamujunalla. Oli hienoa ja lohdullista huomata, miten joukkovoimasta sai niin paljon tukea ja apua. Tuntui helpottavalta, että meitä oli niin monta yhdessä itkemässä.

Sunnuntaina me neljä sisarusta lähdettiin junalla Turkuun. 

Me oltiin ilmoitettu ystävillemme, että pieni siskomme on kuollut. Lueskeltiin kauniita tekstareita ihmisiltä. Niistä viesteistä olen edelleen kiitollinen, sillä tuolloin tuntui tärkeältä, että koko maailma suree meidän kanssamme. Ajattelin, että tämä suru ei saa jäädä vain niiden ihmisten suruksi, jotka ehtivät tutustua Venlaan, vaan ihan kaikkien pitää saada tietää, että meidän rakas Venlamme on kuollut. Meidän maailma oli pysähtynyt.

Tulen aina muistamaan, kun me istuttiin Turun-junassa neljän hengen työskentelyhytissä täysin murtueneina. Tuolloin 14-vuotias pikkuveljeni Otto sai tekstarin. Se oli hänen toiselta 14-vuotiaalta ystävältään, joka pahoitteli tapahtunutta niin kuin vain 14-vuotias voi pahoitella: Oon pahoillani :( 

Tuohon aikaan hymiöitä ei todellakaan käytetty yhtä paljon kuin nykyään, ne eivät kuuluneet asialliseen kieleen. Kun Otto näytti sen viestin meille, me kaikki purskahdettiin ihan hillittömään nauruun. Jotenkin se pikku hymiö siinä lopussa oli vain niin huvittava ja liikuttava. Se oli ensimmäinen kerta, kun nauroin Venlan kuoleman jälkeen, ja se tuntui tosi vapauttavalta. Välähdys normaalista maailmasta. Kuka ikinä sen viestin silloin lähettikään, olen hänelle erityisen kiitollinen.

 

Muutaman viikon päästä Helsingissä pidettiin Venlan hautajaiset. Meidän isä halusi siunata pienen Venlan. En ole koskaan nähnyt mitään surullisempaa. Siunaustilaisuuden jälkeen lähdettiin kävelemään kappelilta hautausmaata pitkin paikkaan, johon Venlan arkku laskettiin. Oli pakkasta, marraskuun kaunis aurinko kimalteli lehdettömien oksien läpi. Venlan valkoinen arkku oli niin pieni ja niin kevyt, että yksi ihminen pystyi kantamaan sitä kerrallaan. 

Olin niin hirveän surullinen ja samalla koin hirveän suurta rakkautta ja yhteenkuuluvuutta meidän perhettä kohtaan. Tässä me kaikki seitsemän ollaan, yhdessä, luovutetaan vuoron perään pieni arkku seuraavalle kantajalle. Venlan kuolemassa ei ollut yhtään mitään hyvää, mutta sen jälkeen me ollaan oltu tiiviimpi perhe.

Lopulta meidän pieni rakas Venla-siskomme laskettiin maahan.

Enää en ajattele Venlaa edes joka päivä, ja tavallisesti jos mainitsen Venlasta, en yleensä itke. Mutta jos mä annan mun ajatuksille luvan vaeltaa vähänkään pidemmäksi aikaa pieneen rakkaaseen Venla-vauveliin, niin en pysty olemaan itkemättä.

Ei siitä surusta tietenkään koskaan toivu. Mutta meille on tärkeää muistella Venlaa, se pieni ihana tyttö tulee aina olemaan osa meitä.

 

 

Kuvassa: Yllä on mun ja Venlan ainoa yhteiskuva. Me ei koskaan ehditty ottaa parempia, mutta olen syvästi kiitollinen siitä, että ehdin nähdä Venlan hänen elämänsä viimeisenä päivänä.

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tästä kauniista tekstistä, oli koskettavaa kuulla Venlan tarina. Ja kiitos myös, kun tuot tätä vaiettua aihetta näkyväksi.

t. Lapsensa menettänyt

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos. Lämpimimmät osanottoni lapsesi puolesta. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Äitini kuoli kun olin 17. Muistan vieläki kuinka minä, pikkuveli, isosisko, täti ja isä itkettiin keittiön pöydän ääressä kun äitin ruumis oli viety pois. Posti tuli ja sen mukana mainoskappale lotus just 1 -vessapaperia. Nyyhkin siihen ja ihmettelin ääneen "tää on kyllä tosi imukykyistä". Kaikki repes nauramaan. Se tuntui jotenkin niiiin hyvältä siinä kun tuntui että pää räjähtää sen tilanteen mahdottomuuteen.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä niin saan kiinni tästä tilanteesta. Se hetkellinen naurunpyrskäys on kuin saisi happea tilanteessa, jossa tukehtuu ja hukkuu.

Syvät osanottoni äidistäsi.

❤❤❤❤❤❤

*riikkas (Ei varmistettu) https://www.instagram.com/riikkamaarian/

En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin koskettavaa <3 :'(

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi kiitos <3

Sydän särkyy. Kauheasti kauniita ajatuksia ja lämpöä sulle ja kaikille, joita Venla koskettaa.

Beata (Ei varmistettu)

Otan osaa ❤

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos paljon. <3

piupali (Ei varmistettu)

Apua miten koskettavaa, surullista ja kaunista. &lt;3 En ole 14-vuotias, mutta silti en osaa sanoa muuta kuin: Oon pahoillani. &lt;3

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos! Ihanasti sanottu, koska juurikin se riittää! <3

❤️

saarah
visual diary

<3 <3 <3

Salla T. (Ei varmistettu)

Osanotto pienen siskosi menettämisestä. Ja suurkiitos tästä tekstistä! Nuo kuvailemasi fiilikset, tunnelmat ja äkillinen naurukohtaus tuntuvat kaikki hyvin tutuilta itsellekin. Menetimme esikoisemme viime keväänä emmekä koskaan saaneet häntä edes kotiin sairaalasta. Sen jälkeen on tuntunut ettei asiasta saisi puhua, koska ihmiset vaivaantuvat näin vaikeiden asioiden käsittelemisestä. Mutta kuten kirjoitat, mekin haluamme että kaikki tietävät mikä ihana pieni ihme meille suotiin, hetkeksi lainaan. Pahoittelut sekavasta palautteesta ja kiitos vielä tästä tekstistä. Olit kauniisti kuvannut tuota surussa elämistä ja ettei siitä koskaan toivu.

Kiitos muutenkin inspiroivasta ja elämän makuisista blogista. Juttujasi on aina ilo lukea :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Syvimmät osanottoni esikoisenne puolesta, sydäntäsärkevää. Ihmiset kieltämättä vaivautuvat vaikeista asioista, olen huomannut sen, ja se on tietenkin tosi inhimillistä. Silti olen vain jatkanut asiasta puhumista etenkin lähimmille ystäville. Ihan vain normi keskustelussa, jos tulee mieleen joku Venlaan liittyvä asia, niin kerron sen. Onneksi meidän perheessä on sellainen kulttuuri, että aina kun tekee mieli muistella Venlaa, hänestä saa puhua kaikessa rauhassa. Sekä isoisäni että isoäitini perheessä on ollut myös vauvan kuolema, ja näissä molemmissa perheissä asia on täysin vaiettu, aika on ollut ilmeisesti hyvin erilaista. Mulla on kuitenkin sellainen olo, että kannattaa vain puhua ja puhua. Se ei välttämättä helpota, mutta ainakin se normalisoi sitä asiaa, ja sekin tuntuu jo vähän vähemmän ahdistavalta. 

Joo, ei tämä omakaan teksti nyt niin selkeetä ollut! Kiitos paljon sinulle Salla ja tosi paljon voimia ja halauksia! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Koskettava teksti, itkuhan siitä tuli, ja osanottoni koko perheelle. Mieheni sisko, appivanhempieni ainoa tytär, menehtyi vauvana. Nyt meillä on tyttövauva, heidän ensimmäinen lapsenlapsensa. Tuntuu, että nyt vasta oman lapsen myötä voin kuvitella, miten tuskallista oman lapsen menettämisen täytyy olla. Suru ei varmasti koskaan unohdu. Jotenkin lohdullista kuitenkin, että elämä on mennyt eteenpäin, ja nyt heillä on lapsenlapsi - tulevaisuudessa ehkä monia. Kiitos ihanasta ja hauskasta blogista!

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi pientä tytärtä, paljon lämpimiä ajatuksia appivanhemmillenne.

Oma lapsi kieltämättä toi vielä ihan uuden näkökulman tähän. Kun meidän Alppu täytti viisi päivää, mä vain itkin koko päivän. En osaa edes sanoa mitä kaikkea, syvää menettämisen pelkoa ja juuri ajatusta siitä, että isäni ja hänen vaimonsa menettivät juuri tällaisen tässä.

Mutta kuten sanoit, elämä menee eteenpäin <3

Hissun kissun

Näitä tarinoita EI saisi lukea työpaikalla... ihan kurkkua sattuu kun pitää kyyneleitä pidätellä ja nieleskellä.
Koskettava tarina ja hieno kertomus siitä miten vain viidenkin päivän mittainen elämä ulkomaailmassa koskettaa kaikkia vielä monien vuosien jälkeenkin. Ihmiselämä on hyvin tärkeä mutta hauras.

Otan osaa. Kiitos kun kirjoitit tästä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos mahtavasta kirjoituksesta! Olen lukenut Venlasta muualta, mutta tämä kirjoitus todella ns. avasi hanat. Ihanaa, että teillä oli tukea toisistanne suuren surun hetkellä! Asumme työn vuoksi hyvin kaukana sukulaisista ja ystävistä ja olen funtsinut juurikin sitä, että jos jollekin perheenjäsenelle tapahtuisi jotain pahaa, putoaisin tyhjän päälle. Absurdi ajatuskin, että rupeaisi Skypen välityksellä vollottamaan ja vuodattamaan, vaikka siinä tilanteessa olisi kai pakko, jos haluaisi äidinkieltään käyttää. Voimia surutyöhön!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ymmärrän hyvin! Isojen kriisien kohdalla perhe ja läheiset ovat kyllä ihan kaikki kaikessa, ja mielellään ihan fyysisisnä siinä vieressä.

Kiitos! <3

Nettanen

Tää oli niin koskettavaa. Luin tämän eilen illalla enkä meinannut saada unta, kun pyörin sängyssä ja mietin tätä. Pientä tyttöä, joka eli vain hetken, mutta kosketti varmasti monen elämää. Ja tämä kirjoitus hänestä kosketti taas montaa ihmistä lisää. Vaikka hän eli vain pienen hetken, oli hän merkityksellinen.<3 Ihanaa, että uskallat ja haluat kirjoittaa näin koskettavasta ja henkilökohtaisesta aiheesta, ihailen todella paljon!!

Mä oon aiemminkin jo kommentoinut sulle, että sä oot niin ihanan raikas ja omanlaisesti tuulahdus blogimaailmassa, ja oon samaa mieltä edelleen.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos, hirmu ihanasti sanottu!

Julialintu (Ei varmistettu)

Koskettava teksti, joka oli tärkeää kirjoittaa. Ihmiset harvoin tajuavat, että läheisen menettämisen synnyttämää surua ei surra pois vaan sitä kantaa vähän erimuotoisena mukanaan lopun elämää. Kiitos tekstistä ja osanottoni pikkusiskosi menetyksen vuoksi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin se menee. Kiitos <3

Vilja @ muotoseikka (Ei varmistettu) http://meillakotona.fi/muotoseikka

Oli luettava tämä kahdessa erässä, koska itkin liikaa nähdäkseni tekstiä. Valtavan surullista. Mutta muisto on kaunis, ja sen jakaminen ehkä auttaa muita saman kokeneita. Kiitos sen jakamisesta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos kovasti <3

Pienempi kuin kolme (Ei varmistettu)

Kiitos kauniista tekstistä. Hienoa, että toit vaietun aiheen esiin.
Olen nähnyt vierestä ystäväni samankaltaisen tarinan. Oma lapseni kasvaa ja kehittyy, rinnalla olisi pari kuukautta nuorempi. Ystäväni syli on tyhjä ja suru suunnaton.
Itken monesti iltaisin ennen nukahtamista ja lähetän rukouksia.
Niin väkevää, niin haurasta &lt;3

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi miten surullista kuulla. Ihanaa kuitenkin, että ystävälläsi on välittävä ystävä rinnalla, vaikka tilanne on tietysti vaikea. Paljon voimia myös sinun suruusi. <3

katriina111 (Ei varmistettu)

On tosi tärkeää, että surusta ja kuolemasta puhutaan. Se on kuitenkin osa meidän kaikkien elämää, viimeistään jossain vaiheessa. Kiitos tosi paljon tekstistäsi, se oli koskettava ja tärkeä! Paljon rakkautta teidän perheelle!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihanasti sanottu, kiitos <3

mammamagia
Mamma Magia

Kiitos kauniista tekstistä ja kokemuksen jakamisesta <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Otan osaa ja kiitos kauniista tekstistä. On tärkeää että surullisistakin asioista puhutaan, niistä on oikeastaan ihan erityisen tärkeää puhua. Monet säikähtää toisten surua, sitä saattaa itsekin säikähtää. Mutta se on luonnollista, suru voi olla raastavaa, kestämätöntä, haikeaa, myrskyisää, niin monenlaista. Ja välissä saa nauraakin.

Mun isosisko, perheemme esikoinen, täyttäisi juuri ennen joulua 30 vuotta. En koskaan saanut tavata häntä ja olen siitä tosi surullinen. Kuvittelen aina välillä että millainen hän olisi ja millaista ylipäätään olisi se, että olisi isosisko. Toisaalta taas ajatus tuntuu vieraalta, koska isosiskon tarina on sellainen kuin on ja itsesään arvokas, vaikka onkin äärettömän surullinen.

Mulle ja siskolleni on aina puhuttu hänestä ja kotona on ollut kuvia hänestä. Ja on hän varmasti vaikuttanut vanhempieni elämänkatsomukseen enemmän kuin mikään ja yhdistänyt heistä niin vahvan tiimin. Erityisesti tämä sun teksti kosketti, koska hänen tarinansa on itseasiassa samantapainen, hänellä oli vika sydämessä ja hänellä oli arvokas, mutta surullisen lyhyt vain muutaman päivän pituinen fyysinen matka täällä maan päällä. Sydämissä ja puheessa hän elää tietenkin ikuisesti.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihana kuulla, että teillä on puhuttu siskostasi. Hän muovaa varmasti teidän perheenne hyvin omanlaisen, eli vaikka vauvana lähtikin, hän on iso osa teitä. Mun mielestä on aina tärkeää juuri muistaa, että ihminen oli olemassa ja juuri kuten hirmu kauniisti sanoit, sydämissä ja puheessa elää ikuisesti <3

Hyvin liikuttava ja henkilökohtainen kirjoitus, kiitos siitä.
Luettuani tämän, olen pyöritellyt mielessäni, että kehtaanko vai enkö kysyä kokemustasi vanhempiesi erosta; minkä ikäinen olet ollut ja millaisia tuntemuksia se aikanaan sinussa herätti tai herättää nyt.
Hyvin henkilökohtainen postausaihe-ehdotus siis, jonka tietysti ohitat hiljentämättä, jos siltä tuntuu.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos <3

Mä olen välillä miettinyt tästä asiasta kirjoittamista, koska sekin on vaikuttanut hirveästi siihen, millainen musta on tullut. Voisin kyllä jossain vaiheessa kirjoittaa nimenomaan omasta näkökulmastani aiheeseen. 

Kiitos (Ei varmistettu)

Kiitos Julia kauniista muistostasi

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos <3

Kommentoi