Ystävät ja perhe kantoivat läpi toukokuun

Juliaihminen

Mulla on ollut toukokuussa The National ja Paperi T -kausi, toisin sanoen: masentelu ja pateettisuus on kiinnnostellut.

”Kaikki menee, vedä seuraavat aineet, jotka tulee eteen.”

Nojoo, ehkä asiat eivät ole ihan näin huonosti, mutta voin kertoa, että tuo miekkosen neliraajahalvaus (eli oikean käden ranteen murtuma) on tehnyt elämästä suoraan sanottuna karseeta. Semmosta selviytymistä. Jokaiselle päivälle on täytynyt repiä jostain lapsenvahti, vaippaa ei nimittäin vain vaihdeta kipsi kädessä tai kanneta lasta neljännestä kerroksesta alas ja ulos. Koti näyttää myös saastaiselta, koska kaiken säätämisen jälkeen ei todellakaan riitä energia siivoamiseen. Ja mä vihaan sotkua.

Lisäksi meillä on huhtikuussa alkanut julkisivuremontti, jonka päättymisestä tietää jumala yksin, mikä vetää niin ikään fiilikset alas. Koti on kuuma, kosta ja pimeä. Ärsyttää, kun en päässyt tänä kesänä seuraamaan sitä, kun meidän ikkunasta näkyvät puiden latvat peittyvät vihreään loistoonsa ja vastapäisen naapurin asunnot katoavat lehvistön taakse. Nyt ikkunat näyttävät siltä kuin oltaisiin karanteenissa zombie apocalypsin keskeltä. Ja siltä tämä myös tuntuu.

Okei. End of rant.

Nimittäin, kun katselen tietokoneen kuvavirrasta, mitä mä olen tehnyt toukokuussa, niin huomaan, että nojoo, olihan se ihan superihana kuukausi. Tein vaikka mitä kivaa, kuten päiväretken Falkullaan ja Linnanmäelle, vietin Ainon polttareita ja hengailin tosi paljon siskoni Sofian kanssa (esimerkiksi hänen baby showereillaan). Mariannan synttäriskumpat oli yksi kuukauden kohokohtia, kuten myös Helsinki City Run ja Mirjan luona saunominen.

Myös äitienpäivä oli huippu, Raisa ja Antti sekä Mirja jälkikasvuineen tulivat meille, ja mässäiltiin vain koko päivä ja käytiin välillä vähän puistossa riehumassa. Ylipäänsä ystävien ja perheen seura on nostanut aina sellaisina hetkinä, kun on tullut semmonen olo, että nyt en jaksa enää sekuntiakaan. Sitten voi vain laittaa chattiin viestiä, että "öö nyt ei pysty enää", ja joku sanoo takaisin jotain niin hauskaa, että sitten näkee tilanteen koomisuuden ja homma on taas kasassa.

Alppunenkin on ollut vähän kärttyisällä tuulella. Kuten mun Insta Storyn ikuisesta ränttäyksestä on voinut huomata,  lapso on edelleen aika itkuinen, kun lähden töihin. 

Toisaalta Alppu on kasvanut tosi paljon tässä kuussa henkisesti. Se ilmaisee liikuttavalla tavalla tahtoaan, esimerkiksi aamupäivisin, kun sen mielestä olisi sopiva hetki lähteä ulos, se tuo mulle Adidaksensa ja vihreät haalarinsa ja laittaa itselleen pipon päähän. "Puistoon, nainen!" (Ei se vielä sano mitään muuta kuin äiti ja too.)

Ukkelin käveleminen on nykyään myös erinomaista, joskin aina välillä ulkona se vain yhtäkkiä kaatuu kumoon, yleensä naamalleen ja suu menee täyteen hiekkaa. (MISSÄ ITSESUOJELUVAISTO?)

Lisäksi Alppusta nauruttaa ihan hysteerisesti monet hauskat jutut, kuten:

- Se, että vesilasista kaadetaan vettä voimallisesti vesialtaaseen. (Kyllä muakin naurattaisi.)

- Se, että ollaan kylvyssä ja mä ja se laitetaan molemmat kumiankka suuhun ja sitten ne "tappelevat" eli katsotaan, kumman suusta putoaa ankka ensimmäisenä. (Okei, tämä oli todella informatiivisesti selitetty.)

- Se kun imukuppipäinen hammasharja laitetaan seinään kiinni vaakatasossa.

- Ja edelleen se, että sohvatyyny kaadetaan kumoon ja sitten se nostetaan pystyyn kovasti ähisten ja esittäen, että tyyny olisi tosi raskas.

Alppu kävi myös elämänsä ensimmäistä kertaa hammaslääkärissä. Se oli kyllä hämmentävä kokemus, kun hoitaja kertoi 45 minuuttia hampaiden hoitamisesta ja Alppu ryntäili ympäri huonetta pyrkien tarttumaan jokaisen instrumenttiin, mitä siellä oli. No, opin, että olen käyttänyt väärää hammastahnaa. Pitäisi olla fluoria jo nyt!

Mutta joo. Kuten Charles Dickens sanoo: It was the best of times, it was the worst of times. Ja onneksi toukokuu on nyt ohi. (Tosin kipsi on vielä puolitoista viikkoa jäljellä, mutta onneksi Tikin isä tulee vielä hoitamaan ensi viikolla Alppua).

Ja onneksi ylipäänsä on ystävät ja perhe. Tämä on ainakin osoittanut sen, että meillä on tosi vahva tukiverkko, johon voi luottaa kun elämä muuttuu kaaokseksi. Kiitos Niina, Sofia, Sampo (Sampolle erityiskiitos) isä ja Tiia, Elli, Vilma ja Lassi, Lotta ja Pasi et co, Aino, Tikin äiti ja isä, äbä ja Juha, Juho ja Lilja, Tepi, Lauri, Raisa ja Antti, Manne ja Paali-setä, Elisa (konsultaatioapu <3) Mirja ja Marja. Kiitos myös duunikavereille Annille ja Päiville joustamisesta. Ja kiitos ihanalle Tikille, kun on jaksanut mun stressiäksyilyjä!

Ah, en tiedä, miten tämän avun voi koskaan maksaa takaisin. Ehkä joskus riittää vain, kun sanoo sydämensä pohjasta kiitos.

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Kommentit

Idape (Ei varmistettu)

Vitsit mikä ystäväpiiri ja tukiverkosto, kadehdin! :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihan huippu kieltämättä. Jännä miten aluksi kuvittelin, että ei me tulla selviämään, kun ei ole tarpeeksi apua, mutta sitten sitä alkoikin kummasti vain tulla joka suunnasta, kun tajusi pyytää (ja pyytämättäkin). 

Kommentoi