Ladataan...
Juliaihminen

Nyt on vahva televisiosuositus: Yle Areenasta löytyy norjalainen nuortensarja Skam. Siinä on ihania ja tyylikkäitä lukiolaisia, nopeasti etenevä juoni, hauska dialogi ja jaksot kestävät parikymmentä minuuttia.

Skamin viehätys piilee siinä, että nuoret esitetään sellaisena kuin ne mun mielikuvissa ovakin: fiksuina, välillä kyynisinä ja ennen kaikkea hyvän draaman hallitsijoina. Oikeastaan sarjasta tulee tosi vahvat muistikuvat omaan yläaste- ja lukioaikaan.

"Just for the sake of drama!" olisi ollut hyvä tag line mun omaan nuoruuteen. Sekoilin poikaystävien, kavereiden ja bailaamisen kanssa aika lailla samalla tyylillä kuin Skamissa. Ja pakko sanoa, että ei kyllä ole yhtään ikävä noita aikoja. Nyt pystyn naureskelemaan itselleni sympaattisesti, mutta jos oikein alan muistella kaikkia tekemisiäni, ajatuksiani ja sanomisiani, alkaa poskia kuumottaa. En vieläkään hirveästi pysty lukemaan sen ajan päviväkirjoja. Se on muuten todella maan päälle palauttavaa toimintaa. Sitä saattaa mielessään ajatella, että minäpä olin niin älykäs ja fiksu silloin. Mutta jos on sattunut pitämään päiväkirjaa tuolloin, huomaa aika nopeasti että joo ei. Pateettisuus yhdistettynä ylimielisyyteen ja toisaalta hetkittäiseen epätoivoon... ööh. Ei siinä, en todellakaan halveksu tai väheksy silloista itseäni. Se olisi mun mielestä typerää ja julmaa. Mä pidän teinien puolia henkeen ja vereen, ja sama koskee myös itseäni teini-ikäisenä. Teini-ikä (lasken vielä lukioajat siihen, koska eighteen) on rankkaa aikaa, hyvä vain, että olen selvinnyt siitä suht kunnialla.

Skamin hahmot ovat ihania: Esimerkiksi Nora on tiedostava, tyylikästä huulipunaa käyttävä mimmi, Sana taas on itseironinen ja kyyninen muslimi (mikä on tietenkin hauskaa vaihtelua kliseiseen muslimikuvastoon televisiossa).

On muuten hassua katsoa sarjaa lukiolaisista: Hetkittäin samastun tyyppeihin ja muistelen omaa menneisyyttäni, välillä taas olen ihan että "Alpulla on tuo edessäpäin" ja ajattelen, että voi noita nuorisolaisia, niin hukassa ja niin symppiksiä. Mitenköhän voin tukea Alppusta joskus hamassa tulevaisuudessa. Toisin sanoen, välillä olen teini välillä täti.

Mun lukion alkamisesta on vajaa 15 vuotta, Alpun lukioaikoihin on 15 vuotta. Ette kumpaan joukkoon sitä samastuisi?

 

Kun te katsotte teinisarjoja, samastutteko teineihin vai heidän vanhempiin?

 

 

Kuvat: Yle. Hitto muuten, se on aina niin hyvännäköistä, kun ihmiset kävelevät tuolla lailla rinnakkain. Ihmiset on niin cooleja silloin. Kuuluisipa munkin elämään enemmän tuommoista rinnakkain kävelemistä. Ehkä hidastettuna.

 

Ladataan...
Juliaihminen

*Kaupallinen yhteistyäö: Jollyroom

Aiemmin Alpulle kelpasi leluiksi mitkä hyvänsä tavarat. Tai no okei, aiemmin ja aiemmin, esimerkiksi nyt joulukirkossa se leikki hiusharjalla, tuolla mieltä kiehtovalla objektilla, tyytyväisesti puoli tuntia. Mutta näin kymmenen kuukauden iässä olen huomannut, että myös ihan oikeat lelut kiinnostelevat.

Sain valkata Jollyroomin vauvaleluista pari hauskaa juttua vauvalle joululahjaksi. Kuten varmaan kaikki nykyajan vanhemmat, mäkin olen liittynyt siihen kuoroon, jotka hurskastelee, että "vain vähän leluja lapselle" ja "meillä pidetään sitten lasten tavaramäärä ruodussa". Ilmeisesti tuo lelukoppa pitäisi jo nyt joulun jälkeen marittaa (mun kaveri Alina maritti juuri kirjahyllynsä, eli vei kon mari -hengessä kolmasosan antikvariaattiin). Mutta toki vauvalle nyt jotain on kiva hankkia! Ja näin kulttuurikodin vanhempana yritän pysyä klassikoissa. Klassikolla tarkoitan sellaista lelua, jolla on leikitty minun lapsuudessani kultaisella kahdeksankymmentäluvulla.

Niinpä päädyin kävelykärryyn ja hakkaleluun eli hakkuun. Kävelykärrystä tuli hitti heti, kun se otettiin paketista. Alppu on tähän mennessä hiippaillut hartaudella pitkin sohvia, pöytiä ja seiniä, mutta nyt hälle on auennut uusi maailma operoidessaan keskellä lattiaa. Toki tuo lelu herättää halun marittaa esimerkiksi sohva, ruokapöytäryhmä ja sänky huitsinnevadaan meidän asunnosta, oikeastaan haluaisin muuttaa isoon huonekaluttomaan halliin. Mutta ehkä vaavi voi törmäillä aikansa ympäri huonekaluja ja oppia jossain vaiheessa kääntymisen jalon taidon. Tällä hetkellä joudun nimittäin käännyttämään häntä aika usein. No, parempi tottua tähän, voi olla että joudun käännyttämään häntä myös tulevaisuudessa (esimerkiksi poliittisesti vihreää kohti).

Hakku sen sijaan oli ehkä vähän turhan kunnianhimoinen hankinta. Laatikon kyljessä lukee "+2-vuotiaalle". Tiki tosin ilmoitti, että hän voi sitten seuraavat puoli vuotta kotona ollessaan hakata noit puisia tikkuja. (Tästä tulee väkisinkin Supernaiivi-kirja mieleen, joskin mun mielestä se romaani oli täyttä skeidaa ja olenkin marittanut sen hyllystäni pois ajat sitten.) No, Alppu on tykännyt imeskellä tuon hakun puista vasaraa, eiköhän sekin jollain lailla kehitä sielua ja ruumista.

 

Onko teillä jotain klassikkoleluja, joilla haluaisitte lapsenne leikkivän?

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Terveisiä suloisesta suklaa- ja punaviinipöhnästä. Tähän mennessä joulu on ollut yksi valtava auvo, johon kuulunut kaikki kliseet: Lumiukko liikutti, joulurauhan julistuksessa kuunneltiin Porilaisten marssin rumpusoolo (meidän isän mukaan rumpujen kuminan laatu ennustaa seuraavaa vuotta, ja tänä vuonna rummut kuulostivat kuulemma siltä kuin pahvilaatikkoa olisi taottu), ahmin porkkanalaatikkoa niin että napa ruskasi ja joulu-gt (eli gt, johon lisätään rosmariinin oksa ja pakastepuolukoita) pyyhki viime vuoden kauhut pois (eli alkoholittoman joulun). 

Oltiin mun isän luona Laajasalossa. Siellä olivat myös mun kolme nuorempaa pikkusisarusta, jotka rakastavat Alppua. Tämä teki joulusta täydellisen, sillä ne leikittivät vaavia ja mä sain nautiskella rauhasta. Oli ihanaa käydä Tikin kanssa kahdestaan saunassa. Erityisesti 6-vuotias pikkuveli ilahdutti, kun se kertoi aina suoraan joskin kohteliaasti tuntemuksistaan: "Nyt mä en jaksa enää laulaa kiitos." "Mä en viitsi enää istua joulupöydässä."

Yksi mun suosikkihetkistä oli lahjojen avaaminen: Tikin isä oli lähettänyt meidän perheelle paketin. Sieltä paljastui verenpainemittari(!). Oltiin kaikki vähän hämillämme (Tiki myös vähän tuohtunut). Isän vaimo vanhana diplomaattina yritti: "Hän pitää sitä tärkeänä ja välittää teistä, niin siksi varmaankin..." Sitten Tiki avasi verenpainemittarin pahvisen laatikon, ja sieltä paljastui söpöt vauvojen farkut ja nokkamuki. Pientä käytännön pilaa Savosta!

Toinen mun lempihetkistäni oli joululaulujen lurauttelu. Mun 11-vuotias sisko on virtuoosi säestämään pianolla. Joskin Sylvian joululaulun melankolinen tunnelma vähän kärsi, kun myös Alppu löysi pianon koskettimet ja alkoi hakata niitä kuin vanha impro-jazzmies.

Vaikkei Alppu ehkä vielä tavoittanut ihan kaikkea joulun olemuksesta,  vaikutti se aistivan jo paljon. Ja ainakin se nautti syvästi kahden pikku-tätinsä ja pikku-enonsa jakamattomasta huomiosta.

 

 

Lue myös:

Jouluhulluus iski jo lapsena

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Mä en tiedä mistä se kertoo, mutta mulla on kyky unohtaa vauva sillä sekunnilla, kun astun ulko-ovesta pihalle ilman sitä. En todellakaan ikävöitse sitä tai mieti, että mitäköhän Alppu nyt tekee tai pärjääkö se Tikin kanssa kaksisteen. 

Päinvastoin. Sellainen riehakas riemu valtaa mun koko kropan, vapauden trumpetit töräyttelevät ilon sävelmiä mun rinnassain (ei kuitenkaan peräpasuunassa) ja mä alan hymyillä pakonomaisesti.

Nyt näitä vapauden hetkiä on alkanut ripottautua mun elämääni yhä useammin. Ehdottomasti liian harvoin edelleen, mutta kuitenkin. Esimerkiksi nyt olen viikon sisällä ollut kaksi kertaa ilottelemassa ilman vauvaa: Lauantaina Kotiharjun saunassa (se on muuten todella todella suositeltava paikka: valtava puusauna tuo mieleen Korvatunturin (joskaan en ole koskaan vieraillut Korvatunturilla) ja löyhyttelyhuoneeseen saa ottaa omat ölperit mukaan). Siellä tyttöjen jutuille naureskellessani ja Sol-pulloa kallistaessani mulle tuli vahva ja iloinen tunne siitä, että nyt saan olla oma itseni. (Ammattipiireissä tätä kutsutaan nousuhumalaksi, joskin pakko discleimaa, että join vain yhden olkkosen.)

Keskiviikkona taas kävin katsomassa uudessa kalliolaisessa elokuvateatteri Rivierassa Yön eläimet. Mirjan sanoin: "Elokuva 4/5, kokemus 5/5." Tämän jälkeen en näe enää mitään syytä poistua Kalliota kauemmas leffaan. Tuo paikka oli hipsterin taivas, ja tämän sanon vailla minkäänlaista ironiaa. Kaunis sisustus, anniskeluoikeudet ja upea vanhanajan tunnelma tekivät kokemuksesta täydellisen. Me oltiin Mariannan, Mirjan ja Raisan kanssa varattu takarivistä pöytä, johon ostettiin viinipullo ja snäksejä (30 euroa hela hoito!). Pehmeät tuolit oli mukavat, valkokankaalle näkyi erinomaisesti. Mikä parasta, tuolla ei ollut sellaisia itsetietoisia naureskelijoita, supisijoita, kännykän näprääjiä tai kovaan ääneen syöjiä. Tuolla oli selvästi joukko kulttuurikotien kasvatteja keskittymässä elokuvaelämykseen.

Tämä oli myös mun ensimmäinen elokuvateatterissa katsottu leffa sitten tammikuun. Viimeksi olen pitänyt näin pitkän tauon leffateattereista ehkä joskus seitsemänvuotiaana, jolloin elokuvalippu maksoi 35 markkaa. Kun kaikki oma aika on kortilla, olen valinnut aika monta muuta juttua ennen elokuviin menemistä. Mutta nyt kyllä kannatti.

Kenties suurin riemun hyrskäys vavisutteli mun mieltäni sillä hetkellä, kun laskin viinilasit pöydäelle ja ajattelin: Mä voin asettaa tämän lasin nyt tähän pöydän reunalle ilman pelkoa siitä, että joku lämäsee sen välittömästi lattialle. 

 

Millaisia vapauden kokemuksia teillä on ollut viime aikoina?

 

Kuva: Kiitos Veikalle yhteiskuvasta! Toivottavasti sulla oli yhtä hyvä leffakokemus.

 

Lue myös:

En ole pelkästään elokuvateatterineurootikko, vaadin hyvää käytöstä myös keikoilla

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

 

Mä olen aivan eeppinen joulufiilistelijä. Nykyään. Oli nimittäin aika, jolloin elin joulukieltäymyksessä, joulu oli vain epämiellyttävä suorite. Muttei enää. Saanen horista tovin joulun historiastani. 

Lapsuuden joulut olivat silkkaa taikaa. Mulla oli tapana lukea Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu Joulun jäljillä -kirja aina ennen joulua, ja siitä siskon kanssa opittiin, että tontulle tulee viedä vähän lahjuksia ennen joulua. Niinpä raijattiin meidän puuvajaan mandariineja ja pipareita. Äbä kävi välillä salaa noukkimassa ne pois. (Ristiriitaista kyllä, äitini "ei kyennyt valehtelemaan meille joulupukista", kuten hän taannoin sanoi.)

Meillä oli pienet tulitikkukalenterit, joihin äbä oli täyttänyt kaikenlaista hauskaa. Adventtisunnuntait vietettiin kirkossa ja pyhäkoulussa. Juuri ennen joulua meidän perhe haki omasta metsästä kuusen. Porstuaan asetettiin "joulupylly" (sellainen kultanaru, joka muodosti vaakatasossa olevan kolmosen, eli pyllyn) ja koko talo koristeltiin.

Kun jouluaattoaamu sitten valkeni, joulu tuntui fyysisenä kuplimisena koko kehossa. (Tässä minä 10-vuotiaana eräänä jouluna.) Ihan pienenä mulla oli pakonomainen tarve ikuistaan jouluaaton joka ikinen minuutti päiväkirjaani. Se on karua luettavaa. "08.15 Heräsin. 8.17 Harjasin hampaat. - - 16.14 Lauloimme joulukirkossa Enkeli taivaan lausui näin. 16.17 Lauloimme Maa on niin kaunis." (Joskus jopa kirjoitin jonkun virren sanat muistiin, koska pelkäsin että unohdan ne tulevaisuudessa). Lisäksi kirjoitin ylös, mitä kaikkea sain joululahjaksi ja keltä. Yhtenä vuonna jopa arvostelin lahjat tähdillä yhdestä viiteen. Olin hyvin neuroottinen lapsi! 

Lapsuuden joulut olivat todella tärkeitä.

Teini-ikäisenä minusta tuli joulunkarsastaja. Kun vanhemmat olivat eronneet, joulu muuttui "nyt ollaan täällä ja sitten ollaan täällä" -säädöksi. Joulun taika katosi ja aloin jopa odottaa, että joulu olisi ohi ja siitä selvittäisiin. Oli usein kireä tunnelma, tarpeetonta pönötystä ja vähän ikävä omia kavereita, joita ei nähnyt koko pitkän loman aikana. Eivät joulut mitään kärsimysnäytelmää olleet, mutta en vain tykännyt. Ehkäpä kaikille käy teini-iässä näin, asiat eivät tunnu enää samalta kuin lapsena ja siksi kaikki tuntuu väärältä. Tätä kesti pitkään.

Opiskeluaikana kehitin systeemin: vietän vain joka toisen joulun Suomessa. Suomi - Lissabon - Suomi - Munchen - Suomi - Tansania. Mun mottoni oli: Joulu tulee kerran kahdessa vuodessa. Oli jotenkin ihanan freesiä olla välillä jouluna ihan jossain muualla, tuulettua vanhoista perinteistä.

Samoihin aikoihin tapasin Tikin, ja mun suosikiksi muodostui "meidän joulu". Muutama päivä varsinaisen joulun jälkeen vietettiin kahdenkeskeistä joulua kotona. Tehtiin jotain tosi hyvää ruokaa, tanssittiin vanhoja joululauluja, Tiki teki munatotia ja aamut katsottiin elokuvamaratoneja. Otettiin joulu itsellemme!

Nyt ihan viime vuosina joulu on tehnyt comebackin mun syömeeni. Olen tajunnut, että hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä. Eli talvi on liian pitkä ja pimeä, jos joulusta ei ota kaikkea irti. Niinpä olen laittanut jouluvalot ikkunoihin lokakuun lopussa, aloittanut glögi ja Whamin Last Christmas -kauden marraskuusa ja verhoillut koko asunnon joulukoristein joulukuun alussa.

Olen antanut itselleni luvan ostaa yhden uuden joulukoristeen joka vuosi (kyllä, lapsuuden neuroottisuus ei ole kadonnut minnekään). Tänä vuonna ostin 35 euroa maksavan Aarrikan joulutontun, jolla on tuttipulloa syövä vauva sylissä. Kun kerroin tästä ystävälleni Erkalle, hän sanoi, että hänelle tuli fyysisesti huono olo. Ymmärrän. En keksi paljon porvarillisempaa tekoa kuin ostaa jumalattoman kallis koriste-esine. Mutta no, mää elän porvarisfrouvan elämää, en halua kieltää sieluni syviä tarpeita (puutonttua kohtaan).

Nyt beebelin myötä me pyritään Tikin kanssa irrottautumaan velvollisuusjoulun vietosta. Kyllä te tiedätte, velvollisuus käydä siellä, täällä ja tuolla. Nyt me aiotaan tehdä jouluna sitä mitä huvittaa siellä missä huvittaa. Ei suostuta ottamaan syyllisyyden lahjaa vastaan niiltä, keiden kanssa ei vietetä joulua. Totta kai jouluna saa jakaa syyllisyyden lahjaa muille, mutta sen täytyy tapahtua syyllisyyden nurkkauksessa (lue täältä tästä nerokkaasta konseptista). Tänä jouluna aiotaan esimerkiksi olla kotona Helsingissä ja piipahtaa jouluaattona mun isän perheen luona Laajasalossa. 

Kaikki sanovat, että lapsen myötä joulu muuttuu takaisin lapsuuden taikajouluksi. No, Alppu ei vielä ihan tuota joulun konseptia ole ymmärtänyt, musta tuntuu, että tällä hetkellä sille lelun maahan heittäminen ja tätä kautta painovoiman toteaminen on tarpeeksi taikaa. Mutta eiköhän se taika sieltä meidän mielen syviin sopukoihin liihottele ihan just.

 

Miten te suhtaudutte jouluun? Velvollisuus, ihana juttu vai kaikkea tätä?

 

Kuvat: Nukutin yhtenä pakkasaamuna Turussa meidän äbälässä Alppua vaunuihin. Kävi ilmi, että kun aurinko näyttäytyy joulukuussa, se panee todella parastaan.

 

 

Pages