Ladataan...
Juliaihminen

 

Mua huvittaa edelleen yksi tilanne viime huhtikuulta, kun oltiin Lilyn mamabloggaajabrunssilla Sunnissa. Saliin astui noin kolmekymppinen tyylikkäästi pukeutunut nainen. Kun hän näki, että meidän seurueessa oli pari vauvaa, hän huusi oviaukosta niin että sali raikasi: "Kaksi vauvaa, en todellakaan tule tänne!"

Huusin sille perään, että itse asiassa täällä on kolme vauvaa. Vauvathan eivät tuolloin(kaan) pitäneet oikein mitään ääntä. Kaksitoista skumppaa juovaa ja härskejä vitsejä kertovaa mamabloggaajaa toki senkin edestä. (Sellaisen seurueen olisin luultavasti itsekin kiertänyt kaukaa vanhana äänineurootikkona.)

Jäin miettimään tämän naisen kommenttia. Olisiko tuohon vauvan tilalle voinut vaihtaa minkään muun ihmisryhmän niin, että se olisi ollut hipsterinaisen mielestä salonkikelpoista? "Kaksi miestä, en tule tänne." "Kaksi tummaihoista, mä lähden pois." "Kaksi kehitysvammasta, täällä en suostu syömään."

Ei tietenkään, vain uskomaton juntti sanoisi sellaista. 

Vauvoista kuitenkin voi sanoa noin. Eikä sen naisen kommentti ollut loukkaus meidän vauvoille. Eivät vauvat mitään tajua. Se oli suunnattu meille äideille. Se kommentti sanottiin ihan tarkoituksella ääneen ja vieläpä niin kovaan ääneen, että minä päätypöydässä kuulin sen.

Sen kommentin tarkoitus oli sanoutua irti naisista, joilla on vauva. Sen tarkoitus oli antaa ymmärtää, että naisten, joilla on vauva, ei pitäisi tulla häiritsemään lauantaiaamuna vauvattomien ihmisten letkeää elämää. Sen tarkoitus oli kertoa, että näiden naisten olisi pitänyt jäädä kotiin, mädäntyä sinne neljän seinän sisään, korkeintaan käydä leikkipuistoissa tapaamassa muita äitejä. Karsinoida nämä äidit pois tavallisten ihmisten elämästä. 

Jos tämä ei ole sovinismia niin mikä sitten on? Typerintä tässä on se, että kuvittelen, että tämäkin nainen saattaa (ainakin tyylistään päätellen) julistautua jopa feministiksi. Mutta joidenkin ihmisten feminismistä suljetaan äidit ulkopuolelle. Äidit ovat jollain tavalla vähemmän naisia ja vähemmän oikeutettuja tasa-arvoiseen kohteluun.

 

Viime sunnuntaina Hesarin Usko Siskoa -palstalla (23.10.16) joku oman elämänsä sankari kysyi, onko mitään desibelirajaa, jonka ylittyessä itkevä lapsi vanhempineen voidaan häätää ulos metrosta.  Hänen mielestään lapsen rauhoittaminen metrolaiturilla olisi "kaikkien kannalta" parempi ratkaisu. Jeppistä! 

Onneksi Sisko (mahtavana naisena noin yleisestikin) veti saman tein kovat piippuun ja kysyi takaisin:

"Millainen olisi yhteiskunta, joka rajoittaisi kaikkein heikoimpien jäsentensä liikkumista julkisessa tilassa esimerkiksi siksi, että he kirkuvat ääneen, kun eivät muuta osaa?"

 

Mä olen ottanut tavaksi hymyillä mahdollisimman lempeästi ja rohkaisevasti sellaisille äideille, jotka hyssyttävät ratikassa, raflassa tai kadulla ihan pikkuruista vauvaansa (tai isompaa lastaan). Pikkuvauvojen äitien kasvoilta paistaa usein epävarmuus, joskus jopa pieni paniikki: Apua tämä ei hiljene, mitä mä teen, ihmiset häiriintyvät tästä metelistä ja vauva kärsii!

Nyt, kun mun oma vauva on kahdeksan kuukautta, sen julki-itkemiset tai pikku kilarit eivät enää sillä lailla aja mua paniikkiin. Toki mä yritän sitä hyssytellä ja hyvän tavan mukaan häiritä mahdollisimman vähän kanssaeläjiä. Mutta tiedostan myös sen, että mulla on aivan yhtälainen oikeus julkiseen tilaan kuin kellä tahansa muulla.

Mä symppaan hirmuisesti pikkuvauvojen rohkeita äitejä, jotka uskaltautuvat kaikista haasteista huolimatta ulos. Muistan ihan älyttömän hyvin sen, miten epävarmaa kaikki oleminen sen pikku pötkylän kanssa oli. Kylmä hiki nousi otsalle pienestäkin ja joskus itku oli lähellä ihan vain jatkuvan jännittämisen takia. Siksi haluan kaikilla eleilläni ilmaista tukeni nyt siinä tilanteessa olevien äideille.

Etenkin siksi, että kaikki eivät sitä tee.

 

 

 

Tässä vielä rohkaisua ihan pienten vaavien äideille:

Kun jännitys katosi - miten vauvan kanssa julkisesti operoiminen helpottui

 

Ps. Käy tykkäämässä Juliaihminen-fb-sivusta täällä.

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Vuosi toisensa jälkeen yllätyn siitä, mitä tämä syksyn harmauden ja pimeyden saatanallinen liitto tekee mulle. Se syö. 

Kyse ei ole mistään massiivisesta masennuksesta. Ennemminkin tämä on sellaista kevyttä vituttelua (kiitos Tanjalle tästä erinomaisesta termistä). En voi itselleni mitään: tällä hetkellä on helpompaa olla alakuloinen kuin iloinen. Pimeässä aamut tuntuvat paljon raskaammilta kuin kesällä. Välillä Alpun aamupuuron suusta sylkeminen vetää mun pinnan kireälle. Silloin alan yleensä lauleskella duurivoittoisesti ja hymyillen: "Onpas ihanaa, kun ruoka lentelee lattioilleeeeee. Onpas mukavaa, kun saasta peittää allensa kaikeeeen." (Pitää kyllä lopettaa nämä ironiapurkaukset pian, ettei Alpusta tule näkymätöntä niin kuin Muumien Ninnistä.)

Päivät menevät ihan mukavasti, kun poistun kotoa ja näen kavereita. Mutta aamut ja illan hetket ennen Alpun nukkumaan menemistä ovat välillä aika tuskaisia. Mua väsyttää ja mä kaipaisin ihan kamalasti omaa aikaa. Tiki kannustaa lähtemään iltaisin johonkin itsekseni, kun se sai viimeksi Alpun nukahtamaan niin hyvin. Mutta toisaalta lähteminen tuntuu hirmu vaivalloiselta, sitä joutuu kuitenkin jännittämään beebon pärjäämisen puolesta, pumppailemaan jotain fokin maitoja, säätämään ylimääräistä. Ei riitä, että mua harmittaa se, etten pääse hummaamaan. Lisäksi koen huonoa omatuntoa siitä, että olen huono feministi, kun olen antanut vauvan hoitamisen lipsua niin paljon mun omille harteille ja tehnyt itsestäni liian korvaamattoman. (Miten miellyttävää, että sitä joutuu vielä idologisellakin tasolla olemaan vihainen itselleen.)

Sitten mä vaeltelen kotona ja huokailen. Niin kuin kurttuinen kanttura vaan päästelen sellaisia mhäääähhhh-ääniää suustani ja raivostutan toiminnalla jo itseänikin. Iltaisin on välillä jopa vähän pala kurkussa, kun kaikki tuntuu niin ankealta. Päivän rentouttavin hetki on kello kymmeneltä, kun otan ison annoksen mokkapalajätskiä eteeni ja katson jakson tai kaksi How I met Your Motheria. 

Thank juu loord mä sentään poistun kotoa joka päivä lounaalle jonkun kaverin kanssa. Just nyt olisi helppo vaipua sellaiseen apatiaan, ettei vaihtaisi edes yöppäriä pois vaan löntystelisi hiukset rasvasta kiillellen saastan keskellä. Ja mä todella ymmärän, jos joku tekee niin. Ihan vain kaikkien sadevarusteiden saaminen itsensä ja vaunujen päälle on semmonen koetos, että joka päivä pitää juoda mitalikahvit siksi, että pystyi siihen. Ripsarin levittäminen huutava vauva jalassa roikkuen tai toisessa kädessä äheltäen on jokapäiväinen kohtaus tämän hetkisessä elämässäni. Mutta tunnen itseni: jos jäisin himaan, mä kuihtuisin ja näivettyisin olemattomiin.

Onneksi Alppunen on niin iloluontoinen hahmo, että se nauraa melkein mille vain. Onneksi on merkkiäänen päästävä Facebookin chat-ikkuna, johon ystäväni Risto laittaa kuvia itsestään käpertyneenä viltin alle villasukkien ja kuuman kupin kanssa. Onneksi on voimaannuttavat viikonloppureissut Turkuun. Onneksi tämä loka-marraskuun loska-aika on vain lyhyt vaihe ja olen pian taas oma iloinen itseni. Onneksi on glögi, pipari ja Whamin Last Christmas.

Mutta just nyt olo on vähän synkkä. Ja voin kertoa, etten kaipaa yhtäkään piristymisvinkkiä keneltäkään. Mää tiedän ne kaikki lähde lenkille ja laita lempibiisisi soimaan -horinat jo, olen ollut naistenlehdessä töissä härregyyd kahdeksan vuotta!

Sen sijaan semmosta "mullakin on ihan shaisse fiilis" -kamaa ottaisin just nyt ihan mielelläni vastaan. Että jos jotakuta vituttelisi joku asia, niin siitä mä saisin lohtua. (Paitsi jos jollekulle on tapahtunut jotain oikeasti kurjaa, niin sitten mulle tulee kyllä tosi huono omatunto siitä, että meikkis täällä valittelee vuodenaikaan kuuluvasta säätilasta, kun muilla on oikeita ongelmia.)

Tulipas tarkat kriteerit nyt sitten sille, miten mua voisi lohduttaa. Lol. Nyt meen vaan kuuntelemaan George Michelin heläjävää ääntä.

 

 

Myös tätä on ollut ilmassa:

Kun vauvan kanssa on tyl-sää

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Yksi mun salainen hyveeni on se, että rakastan kauhhuelokuvien katsomista. Mutta yksi asia on vielä parempaa: kauhhutarinoiden lukeminen ja kuunteleminen. Siksi ajattelin virkistää kauhhusta pitäviä lukijoitani Halloween-speciaalilla. 

Sepitettiin kauhhuspesialisti-siskoni Sofian kanssa joukko kahden lauseen kauhhutarinoita. (Sofia on ihan oikea kauhhun asiantuntija, teki jopa gradunsa pseudodokumentaaristen kauhuelokuvien äänimaisemasta.) Nämä kahden lauseen kauhutarinat ovat siis oma genrensä, ja osaan näistä ollaan saatu inspiraatiota netin vastaavista jutuista, osa taas keksitty alusta alkaen itse.

Mutta varoituksen sana, nämä voivat mennä ihon alle!
(Huom, yksikään tarina ei sisällä kuolleita lapsia, koska sellaiset kauhhujutut eivät kuulu mun tyyliini, vaikka ovatkin yleisiä tässä genressä.)

"Jätin illalla järkkärini pöydälle. Aamulla muistikortilta löytyi kuvia minusta nukkumassa."

"Äiti herätti minut keskellä yötä ja sanoi, että talossa on joku. Samalla hetkellä alakerrasta kuului äitini ääni: "Kenen kanssa sinä juttelet?"

"Piilolinssien laittaminen oli hankalaa. Peilikuvani silmät pysyivät kiinni."

"Saavuin viikon työmatkalta kotiin. Istahtaessani pöntölle huomasin, että rengas on lämmin ja saunan ovi on raollaan."

"Heräsin hotellissa ikkunan koputukseeen. Majoituin 11. kerroksessa."

"Kokeilin, onko vaahtokylvyn vesi sopivan lämpöistä. Joku tarttui minua kädestä."

"Työkaverini avasi silmänsä ja sanoi: 'Kiva nähdä sinua täällä.' Olimme hänen hautajaisissaan."

"Mieheni katsoi valokuvaa kahdesta naisesta rannalla ja huomautti, ettei tiennyt että olen kaksonen. Ei minulla ole sisaruksia."

"Näin unta pitkäjalkaisesta hämähäkistä, joka kutittelee poskeani. Aamulla tyynyn alta löytyi kuollut lukki." (Tämä tapahtui just meiän äbälle oikeasti!!!!)

 

 

Nyt on sinun vuorosi kertoa kahden lauseen kauHhujuttu!

 

Hyvää Halloweeniä!

 

Lue myös:

Miksi kaikkien tulisi katsoa kauhhua

 

Share

Pages