Ladataan...
Juliaihminen

Jeskamandeer. Nyt on ollut sellaista tautiepisodia täällä, ettei ole aiemmin nähtykään. Onneksi olemme nyt kaikki kolme parantuneita, joten voin keskittyä taas siihen, mikä on elämässä tärkeintä: blogihorinoihin!

Aloitetaanpa niinkin arkisella aiheella kuin vaavon D-vitamiinit. Nappasin Sugarilta testattavaksi tällaisen pikku putelin (joka nyt yhtäkkiä noissa mun taiteellisissa kuvissa näyttääkin joltain litran kanisterilta) tällaista vauvojen D-vitamiinisuihketta.

Kyseessä on NordicHealthin Dlux-suihke, jonka ajattelin mainita ihan vain siksi, että tuo suihkeominaisuus on aivan järjettömän kätevä. Miksi ihmeessä kaikki vauvoille annettavat D-vitamiinit eivät ole suihkepulloissa?! D-vitamiinin antaminen vaavelille on ollut välillä vähän hankalaa, kun ei ole ollut varma, menikö sitä nyt ne viisi tippaa suuhun. Aluksi siis vain tiputtelin niitä tippoja aukinaiseen kitaan, nyttemmin olen antanut lusikalla. Tässä putelissa taas riittää yksi suihkaus. Alppu rakastaa tuota mansikan makua, ja ilmeisesti tuo vitamiini imeytyy paremmin elimistöön ja on vatsaystävällinen eikä aiheuta koliikkia. (Sanovat.)

Alpun ensimmäiset kuukaudet käytin Gefilus-tippoja, koska niissä on maitohappobakteeria, minkä pitäisi vissiin vähän helpottaa vatsavaivoissa. Sitten mä tajusin, että ne on ihan sairaan kalliita ja ostin jotain ihan normitippoja, jotka maksoivat tyyliin neljä euroa pullo (kun Gefilus-tipat maksavat kympin). Mistä tullaankin siihen, että nämä suihketipat maksavat 16 euroa purkki, eli ovat kyllä aika messevän hintaisia. Toisaalta Gefilus-tipat kestävät 6-8 viikkoa, kun taas nämä suihketipat lupaavat "sata suihketta", eli reilut kolme kuukautta. Eli ei välttämättä huonompi diili.

 

*Kuvan D-vitamiiniputeli on saatu blogin kautta.

 

Ladataan...
Juliaihminen

Alppu kertoo päivä päivältä enemmän kantojansa maailman menoon. Kun kymmenen kuukautta alkaa lähestyä, suusta tulee jo vaikka mitä. Kuten:

"Bääbääbääbää!" "Äitäätäätää!" (tämän kuulen luonnollisesti "Äiti, rakastan sinua valtavasti. Lisäksi näytät tyylikkäältä tänään.") "Bäbbä bäbbäh bäbbä."

Näistä sen jokelluksista mulle nousi mieleen semmonen sattumus, kun olin noin kuusivuotias. Jostain syystä muistan sen todella elävästi. Meidän perhetuttujen vauva oli jokellusvaiheessa, ja se päästeli semmosta "googi googi googi" -ääntelyä. (Kyllä, väitän, että muistan jopa sen, mitä jokellusääntä se päästi.) Musta se oli tosi lystikästä, joten vastasin sille: "Googi googi googi!" Jossain vaiheessa sen äiti tuli ja tiuskasi mulle: "Anna sen vauvan olla. Jätä se rauhaan!"

Ehkä juuri siksi muistan tämän, että mua hävetti ihan älyttömästi. Mun tarkoitus oli vain pitää hauskaa sen vauvan kanssa (ei sen kustannuksella) ja rupatella menemään vauvojen kielellä. Puna levisi mun kasvoille ja pala nousi kurkkuun. 

Okei, näin jälkikäteen ajateltuna, se naikkeli oli hilppasen takakireä kanttura. Mun mielestä kuusivuotiaille (ei omille eikä muiden) ei kuulu tiuskia noin. Mutta en nyt pura tätä traumaa täällä siksi, että se jotenkin vaivaisi mua edelleen, vaan siksi, että mä oon niin iloinen siitä, että vihdoin mulla on oma vauva, jolle voin ihan rauhassa vastata: "Bääbääbää!" "Äbä äbä bää!" Eikä kukaan tule tiuskimaan tai sanomaan, että älä noin.

Kun on 28 vuotta elämästään tavannut ja hoitanut muiden ihmisten vauvoja, tuntuu tosi hauskalta, kun tajuaa, että mä saan olla mun oman vauvan kanssa just sellainen kuin haluan. (Toki siis Suomen lakien puitteissa. Öhöhöhöh.) Muiden ihmisten vauvoja aina vähän varoo ja niitä sillä lailla aristelee. Jopa mun lähimpiä vauvveleita, kuten pikkusisaruksia tai isosiskon lapsia kohtelee muiden vauvoina.

Oman vauvan kanssa on oma määräysvalta. Se tuntuu vähän samalta kuin kymmenen vuotta sitten, kun muutin pois vanhempien luota ensimmäiseen omaan kotiin. Ihan järjettömän siistiltä!

 

Kuvat: Alppunen ihaili upeita maisemia ystävämme Ainon kotona Arabiassa

 

Mitä sellaisia juttuja olette tehneet oman vauvan/lemmikin/whatever kanssa, jota ette muiden kanssa kehtaisi tehdä?

 

 

Lue myös:

Puhu hänelle - tutkimus kertoo miksi

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

 

Musta on tullut todella tarkka sen suhteen, mihin käytän oman aikani. Kun urheilemaan pääsee kerran tai kaksi viikossa, vaadin liikuntatukioilta likipitäen täydellisyyttä: pitää avata (lähes kuolioon matkalla olevia) lihaksia, vahvistaa kroppaa, rentouttaa mieltä ja kaiken lisäksi olla hauskaa. Tästä syystä mulle on tällä hetkellä valikoitunut kaksi liikuntaharrastetta: lenkkeily ja jooga.

Mulla on ollut joogaan vähän ristiriitainen suhde. Mua ei kiinnosta saastaisten suitsukkeiden sauhuaminen tai muukaan hurumeininki. Lisäksi mulla on ollut välillä semmonen fiilis, etten oikein saa joogasta irti mitään: asanat ei tunnu kehossa oikein missään ja tunnin jälkeen olo on kuin olisi vain larpannut patsasta maton päällä. Toisaalta joogan idea on musta kiva ja lisäksi monet sivistyksen ihmiset joogailee. Mäkin haluan kuulua tähän tyylikkääseen kansanryhmään! (Eli siis vähän samalla tavalla tyylikkääseen kuin mustan kahvin juojat, tiedättehän.)

No kuulkaa, nyt mä olen löytänyt paikkani! Kalasataman Lidlin viereen on avattu vastikään uusi ihan mielettömän ihana joogastudio Ilma. 1900-luvun alussa rakennetun tiilirakennuksen neljänteen kerrokseen on rempattu valoisat valkeat tilat, jotka on sisustettu poikkeuksellisen kauniisti. Tunneille otetaan sen verran väkeä, että siellä oikeasti mahtuu liikkumaan ilman, että jonkun peräpasuuna on mun naamassa. Siellä ei horista cahkroista sun muista shanteista vaan keskitytään kropan saamiseen oikeaan asentoon.

Parasta tässä on tietenkin maailman ihanin joogaohjaaja Marta. Marta on sekä psykologi että kokenut joogaohjaaja ja siitä huokuu semmonen karismaattinen energia. Kun Marta ohjeistaa rauhallisella lempeällä äänellä, mä ajaudun vähän semmoseen transsitilaan (tiedättehän, kun joidenkin ihmisten puhetavalla on sellainen vaikutus). Etenkin lopputentoutukset ovat omaa luokkaansa (mulla on tapana nukahtaa niihin). Kun kokeilin tuolla ensimmäistä kertaa hathajoogaa, en oikein tajunnut uusista asanoista aluksi. Siksi olikin niin kivaa, kun Marta ohjaa yksilöllisesti ja kädestä pitäen liikeradat kohdilleen. Ja kyllä, lihaksissa tuntui juuri sopiva pieni rasitus seuraavana päivänä. 

Marta ja hänen miehensä Heikki ovat myös mun rakkaita ystäviä. Ilma-joogastudio on niiden pitkäaikainen haave, ja olen niin fiiliksissä siitä, että ne mennä päräytti ja perusti sen.

Studion nimi on tosiaan ILMA ja siellä on toki myös ilmajoogaa, mutta vasta vähän ajan päästä, kun vaadittavat telineet saapuvat (paikka on vielä niin uusi). Erityisen hauska konsepti on myös aamujooga ja lounasjooga. Harmi vain, että mulla päivisin tuo bebbeli pyörimässä jaloissa. Mutta ehkä alan käydä sitten, kun menen taas duuniin.

Haluan vielä vinkata (tämä ei ole maksettu mainos, ihan kiltisti olen omat joogani maksanut liikuntaseteleilläni), että Ilmassa on vielä viikon verran hyvät avajaistarjoukset. (Joskin hinnat ovat muutenkin aika passelit.) Suosittelen erityisesti viikonloppukursseja (esimerkiksi eteenpäin- ja taaksenpäintaivutukset). Itse kävin tuon joogan alkeiskurssin edellislauantaina ja se pelasti mun muuten kaoottisen viikonlopun. Lähdin sieltä kotiin megarentoutuneena.

 

Joogastudio Ilma sijaitsee osoitteesa Vanha Talvitie 11, A-rappu 4. kerros

Ilman Facebookia kannattaa seurata (tiedot seuraavista kursseista) ja Instagramia myös!

 

Millainen suhde teillä on joogaan? 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

On käynyt ilmi erinäisistä lähteistä, että täydelliseen äitiyslomakokemukseen kuuluu se, että laivalla on käytävä kerran. Käytiin suorittamassa toissaviikonloppuna tämä kansalaisvelvoite ja käväistiin Viikkarilla Tukholmassa.

Mua vähän etukäteen ressasi vauvan syöminen matkalla. Olen aiemmin pohtinut filosofisesti, onko hytti hotellihuone. Siinä mielessä se ei ole, ettei siellä ole minibaaria. Toisin sanoen, ei ole pientä jääkaappia, johon tunkisi vauvan ruuat. Lopulta selvitimme, että siellä pallomeripisteellä on mikro. Otettiin pari pussia valmispuuroa, hedelmäsosetta ja pääateriaa sekä kulho ja lusikka mukaan, ja käytiin lämmittämässä siellä mikrossa. Vauva sai ruokansa ja minä mielenrauhan. Laivamatkat molempiin suuntiin sujuivat hyvin!

Kun on on käynyt koko ikänsä Turusta laivalla Tukholmassa ja kärsinyt niin monet kerrat Kalma stanista (eli kalmaisena krapulassa aamu seitsemältä Gamla stanissa vaeltelusta niin, että jokainen liike on kiinni), tuntuu Helsinki-Tukholma-Helsinki-risteily täydeltä luksukselta. Laivasta voi poistua ja sinne voi palata koska tahansa! Ainoa syy, miksi enää koskaan risteilisin Turusta on Viking Grace. 

Itse Tukholma oli taas niin ihana. Mun venezuelalainen ystäväni Monika on tehnyt siellä nelisen vuotta väikkäriä aurinkoenergiasta. On huvittavaa, että meidän suurin kulttuuriero ei ole se, että hän on Venezuelasta ja minä Suomesta vaan se, että hän on insinööri ja minä yhteiskuntatieteilijä. Mä vaan seurailen ihaillen sen instagrammista, kun se vetelee jossain Abu Dhabin aavikoilla semmonen hassu pikku suojakypärä päässä ja huomioliivit päällä.

Joka tapauksessa. Tavattiin tietysti Fotografiskassa, jossa on joulukuun alkuun saakka aivan järjettömän hyvä Anton Corbijnin näyttely rokkareista. Fotografiskan näyttelyt on kyllä parhaita näyttelyitä maailmassa. Lisäksi se yläkerran rafla on mitä ihanin hengailupaikka (sinne muuten pääsee maksamatta museolippua mikäli varaa pöydän etukäteen).

Monika ja Alppu kiistelivät aamupäivän siitä, kun Alppu oli ilmeisesti (Monikan mukaan) äänestänyt Yhdysvaltojen vaaleissa Trumppia ja Monikan mielestä se oli vähän harkitsematon teko. Toisaalta Monika sanoi, että Trumpin presidenttiys helpottaa häntä siinä mielessä, kun hänen jenkkiystävät ovat kyselleet vuosikausia, miten Venezuelassa on päästetty semmonen hullu despootti populisti kuin Hugo Chavéz valtaan. Nyt Monika vastaa: "Juurikin näin."

Fotografiskan jälkeen Monika vei meidät vaeltelemaan Tukholman trendialueelle, SoFoon (South of Folkungagatanille). En ollut aiemmin tajunnut, että kun saapuu Viking Linellä maihin, kannattaa suunnata satamasta vasemmalle ja siitä ylöspäin kohti Södermalmia, ei oikealle ja Slussenille (joka on muuten helvetillisessä remontissa tällä hetkellä). Näin voi kävellä koko Tukholman-päivävisiittinsä. 

Syötiin Prime Burgerissa aivan jäätävän hyvät hampurilaiset (noin 100 kruunua annos) ja sitten vähän vaelleltiin jossain kivoissa sisustus- ja vaateliikkeissä. Ja neljäksi pitikin mennä jo takaisin botskille. Kun Alppunen oli mennyt nukkumaan, me katsottiin kannettavalta Hitchcock-leffoja ja syötiin karkkia. Eli siinä mielessä voi taas kääntyä siihen, että hytti voisi olla eräänlainen hotellihuone.

 

Onko hytti hotellihuone?

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

"Karhunpoika sairastaa, häntä hellii käärme" sekä "uuni paras lääke on", lauloi meidän isä, kun oltiin pienenä kipeitä.

Alan ymmärtää häntä. Vauva on nyt aika monetta päivää nuhassa ja yskässä ja hitto se on kammottavaa. Yksi yö oli ihan sellaista klassista Guantanamon kidutusta: Vauva heräsi hysteeriseen itkuun, kun ei saanut nenän kautta happea. Sitten sitä rauhoiteltiin tunti tai pari (ja se huutoitki sen koko hereilläolonsa ajan). Sitten se nukkui noin puoli tuntia ja heräsi taas. Itse nukahti juuri siinä välissä ja sitten taas heräsi sellaiseen väkivaltaiseen ääneen.

Pahinta on se, että niinä yön pimeinä tunteina pahimmalta ei tunnu lapsen hätä. Muutamina hetkinä pahimmalta tuntuu oma hätä. Miksen mää vaan pääse jo nukkumaan?!

Ja kun sitä aamulla ajattelee, niin tajuaa että mojenstaans! Minähän olen ihmishirviö. Siinä on pieni avuton kääryle, joka itkee hädissään ja tuskaisena ja tässä on tämmönen muija, jonka tekisi mieli vähän ottaa lepiä.

Mutta onneksi on keksitty musta huumori. Sitä voi laulaa lempeällä ja rakastavalla äänellä kaikenlaista: "Tuu tuu tupakkaarulla, miksi vitussa sinä et nukahda. Tulin pitkin Turun tietä, helvetti sentään kun tämä on perkeleellistä."

Ja onneksi nuo sairaat reaktiot ovat vain sellaisia tunnevälähdyksiä, eli itsekkäät ajatukset eivät etene itsekkäiksi teoiksi ja sitä kaikessa monen heikosti nukutun yön jälkeisessä houretilassaankin osaa olla rakastava vanhempi ja pidellä sitä vauvaa sylissä ja lohduttaa ja imeä sitä räkää sillä nenä-friidalla ja ajatella sitä hippiä, jonka näin vuosia sitten Intiassa ja joka oli tatuointut käsivarteensa: This too shall pass.

Ja se vielä, että onneksi meitä on kaksi aikuista valvomassa. Jotenkin se on niin tärkeää pystyä tilittämään siinä hetkessä toiselle, että "tää on siis aivan sairaan karseeta" ja sitten vääntää siitä heti perään jotain läpändeerosta. Jos mulla ei olisi Tikiä näissä hetkissä, niin sitten kyllä soittaisin siskolle tai äidille tai kelle vain keskellä yötä, koska muuten saattaisi hulluus korjata munt.

No, saatiin lääkäriltä aika hyvät dropit (tuo Physiomer Baby on taikalääke nenän tukkoisuuteen, vielä ihanan jämäkkä puteli!) ja Alppu alkaa olla taas kunnossa. Mutta kyllä tämä tuo pakostakin sellaiset ajatukset mieleen, että miten ne ihmiset selviää, joilla on joku yöt läpeensä huutava koliikkivauva. Jos mun vauva järjestää tuommoiset Guantanamon karkelot kerran yhdeksässä kuukaudessa ja olen ihmisraunio sen jälkeen, niin mites sitten semmoinen, että näitä olisi peräkkäin vaikka kaksi tai neljä tai yhdeksänkymmentä. Siinä kohdassa pitäisi ehkä itsekin tatuoida omaan kätöseen isoilla tikkukirjaimilla: Tämä menee ohi.

 

Mitkä ovat teidän selviytymiskeinot nuhaisen lapsen kanssa?

 

ps. Löydätkö kuvasta virheen? Uneton Hermannissa ei oikein osaa kirjoittaa tuota englantia.

 

 

Pages