Ladataan...
Juliaihminen

Sitä tekee aina listoja, missä kaikissa paikoissa haluaa käydä ja mistä jutuista nauttia Helsingin kesässä ja sitten päätyy kuitenkin viettämään lomansa ulkomailla. Pohdittiin just Niinan kanssa, miten hassua on, että juuri äitiysloma on se aika, jolloin vihdoin tekee ne kaikki listan kivat asiat.

Jatkettiin eilen meidän kaupunginosaturismia ja suunnattiin metrolla kohti itää, aina Vuosaareen saakka. Ennakkoluulothan Vuosaaresta eivät olleet parhaat mahdolliset (kiitos Aku Louhimiehen Vuosaari-elokuvan). Meidän ajatus oli syödä ensin nopea lounas ja suunnata sitten vaunuinemme päivinemme Uutelan luontopolulle.

No, ensin pyörittiin Vuosaaren ei-niin-miellyttävällä, joskin ulkopuolelta arkkitehtoonisesti kiinnostavalla Columbus-ostarilla, josta näytti saavan broilerikiusausta joka ikisestä ravintolasta. Ei kiitos. Lähdettiin suunnistamaan kohti paikallista sushibuffettia, mutta se oli ennakkotiedoista poiketen kiinni. Tässä vaiheessa oltiin pyöritty niillä kulmilla jo yli tunnin verran, nälkä alkoi olla silmitön ja bebbetkin itkeskelivät kantorepuissaan. Onneksi en ollut mun pikku lomamatkalla Tikin kanssa, koska normaalisti olisin tässä kohdassa alkanut tiuskia ja raivota kuin pikkuvauva (tosin pikkuvauvat eivät onneksi tiuski). Niinalle en kuitenkaan kehdannut (eikä se mulle), joten jatkettiin tyynesti matkaamme. Lopulta mikä hyvänsä kiusaus olisi kelvannut! (Kiusaukselta koko Vuosaari tässä vaiheessa tuntuikin.)

Käpysteltiin rantaa kohti, koska ajateltiin, että siellä on pakko olla joku lounaspaikka. Ysärihenkiset kerrostalot tuntuivat vähän ghettomaisilta ja koko paikka jotenkin kulahtaneelta. Haaveiltiin kauniin Villa Solvikin lounaasta, mutta luultiin, ettei se olisi ollut vielä auki (kävi ilmi, että olisi sieltä saanut lounaan sittenkin).

Lopulta päädyttiin miellyttävän nepalilaisen terassille, josta saatiin älyttömän kivaa palvelua. (Miestarjoilija muun muassa suhtautui imettämiseen hyvin lungisti ja alkoi kertoa englanniksi Niinalle, miten lapsena hän on imenyt äitinsä, tätinsä ja ties kenen rinnoista maitoa, aika symppistä!)

Kun vatsa oli täynnä ja kiusaukset vain historiaa, alettiin oikeasti katsella ympärillemme. Että Aurinkolahden rantabulevardi on kaunis, ihan kuin olisi Nizzassa! Purjeveneet, hiekkaranta, jätskikojut, ihan täydellistä. Lopulta päädyttiin Amsterdamia muistuttavalle kanaalille, jonka ympärillä olevat talot näyttivät musta ihan asuntomainosesitteiden havainnekuvilta. (Kattokaa nyt noita kuvia tuossa yllä, härregyyyd!)

Tämän jälkeen kuultiin metsän kutsu, ja lähdettiin vaunujen kanssa uhkarohkeasti Uutelan luontopolulle. Ai että! Polulla oli vähän kiviä ja juuria, mutta rattaat rullasi aika hyvin. Varjoisa metsä tuntui hyvältä paahtavan auringon jälkeen, ohitettiin viljelyalueita, makkaranpaistopisteitä, kukkaniittyjä ja tiheää metsää. Kun nähtiin meri kimmeltämässä puiden välistä, suunnattiin rantakallioille. Poika innostui merielämästä niin, että se kääntyi ensimmäisen kerran selältään vatsalleen (!!!). Mama was soooo proud. 

Olin ajatellut, että poika aloittaisi kiinteiden ruokien maistelun vasta neljän kuukauden iässä (eli ensi viikolla), mutta löysin sen suusta pienen hämähäkin. Käy se näinkin.

Loikoiltiin aikamme kalliolla, kunnes oli aika lähteä kotia kohti. Kun käveltiin Aurinkolahden puistotietä pitkin takaisin metroasemalle, myös metriksen ympärillä oleva Vuosaari alkoi kiehtoa. Korkeiden kerrostalojen lasitetut parvekkeet näyttivät nukkekodin huoneilta, joissa ihmiset illallistivat kesävaatteissa. Ilmassa tuntui semmonen raikkaan kansainvälinen fiilis. Onneksi ei annettu liian alhaisen verensokerin pilata meidän Vuosaari-kokemusta. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan!

 

Vanhana matkailutoimittajana oikein innostuin ja keräsin tähän listan vinkeistä lattemamoille lomalaisille, jotka haluavat tutustua Vuosaaren ihmeisiin. Kommentteihin saa mielellään lisätä juttuja, jos tulee mieleen!

 

Syö Vuosaaressa:

Villa Solvikin lounas

Nepalilainen ravintola Pokhara

Kahvittele Kampelassa, paikkaan voi tulla myös veneellä (erityissuositus pannukakulle!)

Koe  ja näe Vuosaaressa:

Uutelan luontopolku

Aurinkolahden rantabulevardi ja hiekkaranta

Lohikalliorannan kaunis kanaalimainen alue

Metroaseman läheisyyden massiiviset kerrostalot

Vuotalon kulttuuriohjelma (kurssit näyttävät olevan täynnä)

Jatka matkaa Vuosaaresta Kaunissaareen

 

Aiemmat Helsingin lomakohteet:

Lauttasaari

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Olin lauantaina Turussa lukion luokkakokouksessa. Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun me kirjoitettiin, ja monia ihmisiä en ollut juurikaan nähnyt näiden kymmenen vuoden aikana.

Olin yllättynyt monista jutuista.

Se ei yllättänyt, että kaikilla, keiden kanssa juttelin, tuntui menevän elämässä tosi hyvin. Luostarivuori on Turun eliittilukio, ja sieltä mennään aika usein kauppikseen, lääkikseen ja oikikseen. Sitten on tällaiset saastaiset hipit (minä), joista tulee jotain muuta.

Se mikä yllätti, oli ihmisten hyväntahtoisuus. Kukaan ei lesoillut hienoilla saavutuksillaan, ennemminkin vitsit olivat muuttuneet entistä itseironisemmiksi ja ihmiset olivat myös aidosti kiinnostuneita toisistaan ja iloisia muiden onnesta. Yksi oli saanut juuri ison Tekes-rahan firmalleen, toinen pohti, mihin se lääkiksestä päästyään erikoistuu, kolmas teki Kööpenhaminassa kakkostutkintoa. Ja vaikka moni asia oli muuttunut, tuntui kuin olisi voinut jatkaa juttua siitä mistä lakkiaisiltajuhlista Börssin tanssilattialta jäätiin. Vain miesten hiukset oli vähentyneet ja naisten (ja muutamien harvojen miesten) lapsiluku kasvaneet.

On oikeastaan aika huvittavaa, miten mä edelleen reagoin ihmisten naimisiinmeno- ja vauvauutisiin: "Herran tähden! Toi on jo niiiin aikuinen, että se menee naimsiiin." "Oh, sillä on jo lapsi, mikä teiniäiti se oikein on!" (Ja samalla unohdan itse tyystin oman elämäntilanteeni.)

Ja toisaalta yllätyin myös siitä, miten luontevaa oli kertoa: "Mulla on kolmekuinen poika." En ole aiemmin oikein päässyt sanomaan tuota lausetta ääneen, kun olen liikkunut vain beibiskän kanssa, niin ei ole tarvinnut erikseen ilmoitella, että "tää on muuten mun oma poika, jota tässä imettelen". Sovin jo muutamien mun lukiokavereiden kanssa Turkuun ja Helsinkiin vauvatreffejä!

Mua yllätti myös se, miten vähän muisteltiin mitään menneitä. Oli aika vapauttavaa tajuta, että kaikki ovat siirtyneet elämässä eteenpäin. (Joskin pari vuotta sitten yksi meidän lukion jäbä tuli El Gringossa penäämään multa: "Julia, kuka oli meidän lukion parhaimman näköinen tyyppi?! Kerro! Mun mielestä Verkku, Mirka ja Noora oli parhaimman näköiset naiset." Kiitos tästä tiedosta. Eipä ole kuule tullut ajateltua hetkeen sitä asiaa, mutta hyvä tietää, että mä en ollut sun listalla.) Voi toki olla, että menneiden muisteleminen aloitettiin vasta humalaisilla jatkoilla, jonne mä en tällä kertaa päässyt. (Ehkä sitten 20-vuotiskokouksessa.)

Oli muuten myös valtava yllätys, että sain olla koko illan keskytyksettä juhlissa, kun vauva oli meidän äbälässä hoidossa. Välillä tuli väliaikatietoa, että "se nukkuu", ja jopa(!) "se söi pullosta". Kun kymmenen aikaan lähdin himaan, bebeto se vain veteli tyytyväisenä hirsiä. (Elämä on ihmeellistä.)

Suurin yllätys oli kuitenkin se, että onnistuin tekemään taskuparkin. Edellisestä taitaa olla niin ikään aikaa kymmenen vuotta.

 

Kuvassa: Pyysin etukäteen muutamia lukiossa (ja ala- ja yläasteella) mulle läheisimpiä mimmejä meidän äbälään vaihtamaan pikakuulumiset ennen luokkakokousta. Kauppatieteiden maisteri, diplomi-insinööri, farmasian maisteri ja valtiotieteiden maisteri. Ja silti onnistutaan edelleen ymmärtämään toisiamme!

(Tuo kauppatieteilijä on se, joka on antanut tämän blogin nimen. Terveisiä vaan ala-asteelta.)

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Olen aika paljon hypetellyt täällä tätä äitiyslomalla olemisen mahtavuutta. Ja niin aion tehdä jatkossakin. Mutta tähän väliin pitää kertoa siitä, mitä on todellinen tylsistyminen.

Mä en ole moniin vuosiin ollut pitkästynyt. On ollut koko ajan niin paljon tekemistä, ettei ole ehtinyt tulla tylsää missän vaiheessa. Mutta mutta, niin kuin vähän uumoilinkin etukäteen, nyt äitiyden myötä tylsyys on astunut jälleen mukaan tunteideni kirjoon.

Kyse ei ole siitä, etteikö tekemistä riittäisi. Sitä kyllä on. Mutta poika kyllästyy meillä kotona, jos en pidä sille koko ajan seuraa. Ja koska lapselle kuuluu tutkimusten mukaan horista ja lauleskella, niin suorittaja-minä antaa palaa. Yksikseen horiseminen ja Tiitiäisen runolelun uudestaan ja uudestaan lueskeleminen on kuitenkin yllättäen erittäin epämielekästä toimintaa aikuiselle ihmiselle.

Hyssyttely ja hussuttelu, loruttelu ja lauleskelu, härregyyd, se on kamaa, johon joudun pakottamaan itseni. Välillä tuntuu, että koti on muuttunut paskaksi musikaaliksi, jossa lauluun puhjetaan pienimmästäkin syystä (olen myös musikaalien vihaaja, musta laulu-kohtaukset ovat tylsiä, koska niissä juoni ei liiku eteenpäin, joskin Disney-leffat ovat poikkeus). Kotona yksin ollessani yritän koko ajan muistella uusia lauluja, kun ne kaikki osaamani (ehkä kolme laulua) on niin käytetty loppuun. Kun jostain sanasta assosioituu uusi muistamani laulu, alan saman tein hoilata, tyyliin:

"Kulta, kello on pian seitsemän." 
"...ai niin, seitsemän! Seitsemän palaa, seitsemän palaa, tsing hao tan ja tang rang!" (Terveisiä 1990-luvun Pikku Kakkoseen.) 

Tai "Pikku pumppernikkeli, posti tuli."
"Posti! Minä olen pikku poika posteljoon, posteljoon, posteljoon!" (Miksei siinä lopussa muuten ole i-kirjainta?!!! Janne Porkka, myy postimiehelle vokaali!)

Eikä tylsyys ole ihan mitätön ongelma. Kuuntelin Freakonomicista podcastin, jossa kerrottiin eräästä tutkimuksesta, jossa 55 opiskelijaa asetettiin tyhjään huoneeseen, jossa heille annettiin pieniä kivuliaita sähköiskuja. Ensin he saivat 5 dollaria ja sitten kysyttiin, maksatko, jos sähköiskujen antaminen lopetetaan. 42 heistä sanoi maksavansa. Tämän jälkeen nämä 42 koehenkilöä jatkoivat tyhjässä huoneessa istumista siten, että he saivat halutessaan antaa itselleen sähköiskuja. Yllättävän iso osa heistä alkoi ennen pitkää antaa itse itselleen sähköiskuja. Yksi antoi jopa 190 iskua 15 minuutin aikana. Tylsyys on siis jopa pahempaa kuin kipu!

(Myös Marxin mielestä tylsyys on tappavaa. Hän piti epäinhimillisenä sitä, että työläiset tekisivät päivästä toiseen tehtaassa vain yhtä pientä tehtävää, kuten vaikka mutterin siirtämistä linjalta toiselle.)

 

Mutta mulla on tylsiin hetkiin lohduttautumiskeinoni:

Ensinnäkin, en koe millään lailla huonoa omaatuntoa siitä, että loruttelu on musta tylsää. Olen velvoittanut itseni tekemään sitä silloin tällöin, mutta en ole velvoittanut itseäni nauttimaan siitä. Ennemminkin olisi hälyttävää, jos 0-vuotiaille tarkoitettujen runojen lukeminen stimuloisi syvästi 28-vuotiasta ihmistä. (Toki ne hetket, kun poika kiljuu riemusta joikatessani ääntäni vähä-älyisen kuuloisesti muunnellen hänen suosikkiaan, Autojumppa-lorua, aiheuttavat mussakin onnen tunteita.)

Toiseksi, mä en ikinä vietä kotona koko päivää. Kuten olen sanonut, tylsyys syö mua kuin leipää, jos en joka aamu lähde ihmisten ilmoille. Poika on samaa mieltä, himassa se känisee, kahviloissa se viihtyy, kun on vähän muutakin katseltavaa kuin äbän iänikuinen naama.

Kolmanneksi, uskon siihen, että jonkinasteinen tylsyys on lopulta hyvästä. Bebbe kaipaa välillä kahdenkeskeisiä hetkiä ja kyllä munkin aivot varmasti hyötyy toistosta. (Niin uskottelen itselleni.) Ainakin saan nykyään nukuttua öisin paremmin kuin vuosiin.

Neljänneksi, tämä ei tule kestämään ikuisesti. Kuten Tanja just kirjoitti, jossain vaiheessa tuo alkaa viihtyä itsekseen pidempiä aikoja (nytkin se pärjää leikkimatolla joskus jopa viisi minuuttia!). Sitten mä voin duunailla yksin himassa muutakin kuin lukea beibiskälle ääneen Hesaria tai Vauva-lehteä (tai pikemminkin erillaisin äänin).

Ja viimeiseksi, tylsät hetket on aika lyhyitä ja mitättömiä verrattuna siihen, kuinka kivaa pojan kanssa oleminen yleisesti ottaen on.

 

Kuva ei liity mitenkään tekstiin eikä kuvasta millään lailla sitä, miten sielu kuivuu ja käpristyy pikkuhiljaa kokoon hyssytellessä ja hussutellessa

 

 

Share

Pages