Ladataan...
Juliaihminen

Hesarin rikostoimittaja Minna Passi kirjoitti viikko sitten kolumnin, jossa hän kertoo, että jotkut ihmiset ovat läpeensä pahoja, ja usein he ovat psykopaatteja. Vangeista psykopaatteja on 20 prosenttia ja usein he ovat syyllistyneet väkivalta- ja seksuaalirikoksiin, ja heillä on normaalia korkeampi rikoksen uusimisriski. Passi pohtii, että diagnosoiduille psykopaateille voitaisiin tästä syystä antaa pidemmät rangaistukset.

Kolumni oli virkistävää luettavaa, koska mä olen nyt viikon verran pohdiskellut tätä. Olen Passin kanssa eri mieltä, mutten ole osannut sanoa, miten. Ongelma hänen tekstissään on se, että se tekee maailmasta niin mustavalkoisen. Sen mukaan on pahoja ihmisiä, jotka tekevät pahoja asioita. Ja sitten on me muut, hyvät ihmiset.

Tuo ajatus on vähän kuin jostain Hannu ja Kerttu -sadusta. On pahis ja on hyvis ja maailma on järjestyksessä.

Juttelin viikonloppuna vankien kanssa työskentelevän kaverini kanssa tästä, ja hän ei myöskään pitänyt tuota kolumnia kovinkaan loppuun ajateltuna. Ensinnäkin, kaikki psykopaatit eivät ole pahoja. Itse asiassa moni psykopaatti on hyvä johtaja, koska johtamiseen (heh heh) voi tarvita psykopaatin piirteitä, kuten sen, ettei tunne myötätuntoa tai sääliä, nukkuu yönsä aina hemmetin hyvin ja on manipuloimistaitojensa ansiosta jopa viehättävä.

Koska psykopaatilta puuttuu kyky tuntea myötätuntoa, hän joutuu sosiaalisissa tilanteissa ottamaan roolin, jossa hän esittää myötätuntoa. Mutta sitten taas: eikö me kaikki koko ajan esitetä myötätuntoa perus kanssakäymisessä? Aika usein sitä ottaa semmosen kohteliaan ihmisen roolin vaikkapa jutellessaan kaverinsa ongelmista ilman, että tunnetasolla ihan hirveästi liikuttuisi siitä. (Vai olenko mä sittenkin itse psykopaatti?)

Toiseksi, mitä oikeastaan on pahuus? Onko se pahoja tekoja, pahoja ajatuksia vai voiko ihminen olla jotenkin sisimmässään paha? Jos ihminen on paha sillä lailla kun Passi kuvaa, ihan olemukseltaan, niin tällainen tyyppi voidaan sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle, pakkohoitoon, niin että ongelmasta päästään. Mutta kun ei päästä. Kaikissa ihmisissä on jonkin verran pahaa, kaikki tekevät pahoja asioita. Pahuus ei itsessään ole sairaus, vaikka niin tekisikin mieli ajatella, sillä tällöin vaikkapa pahojen asioiden kohtaaminen tuntuisi helpommalta käsitellä.

Sitten luin tämän Taina Kalliokosken ja Miikka Vuorelan vastineen kolumniin ja ajattelin, että hurraa! Tästä syystä meillä on yliopistoja, joissa esimerkiksi kriminologiaan tai sosiaalietiikkaan perehtyneet ihmiset tutkivat näitä aiheita ja osaavat kertoa akateemisesti perustellusti ja helposti ymmärrettävästi, miksi maailmaa ei voida jakaa tällä lailla mustaan ja valkoiseen:

"Pahojen tekojen tekijöiden leimaaminen pahoiksi ihmisiksi ja pahuuden nimeäminen pahojen tekojen syyksi on houkutteleva yksinkertaistus, joka ei kuitenkaan vastaa todellisuutta ja joka näyttää askelmalta yhtäläisestä ihmisarvosta luopumiseen."

Juurikin näin. Länsimaalaisessa oikeusvaltiossa ketään ei vain voi leimata läpeensä pahaksi ihmiseksi, joka pahuutensa takia pitäisi sulkea yhteiskunnasta pois. Ja jos tätä ajatusta jatketaan pidemmälle, flirttaillaan jo kuolemanrangaistuksen kanssa. Toki munkin tekisi mieli jaotella välillä ihmiset hyviin ja pahoihin, sillä siten pahojen asioiden kohtaaminen olisi helpompaa, mutta kun ei vain voi. 

En tiedä, sanookaa te.

Mitä teidän mielestänne pahuus on? Tekoja, ajatuksia, aikeita, kaikkia näitä?

 

 

Muita Turren turauksia:

Perustavanlaatuinen ylemmyys

Tietämättömyys lisää tuskaa

Lapsi on huono varallisuusmuoto

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Ihan ensiksi haluaisin tehdä kaikille yhden asian selväksi: elokuu on kesäkuukausi. Mä en voi ymmärtää sitä, kun jengi on täällä jo joskus elokuun ekoina päivinä puhunut siitä, miten ihanaa on, kun syksy on saapunut. Lopettakaa valheessa eläminen! Lakatkaa panettelemasta ja herjaamasta elokuuta, herran pieksut sentään!

No niin. Nyt kun tämä saatiin pois alta, voin fiilistellä meidän ihanaa kesäistä päivää Herttoniemi Block Partyissa. Sinne kuulkaa käpyteltiin kärryinemme päivinemme, vaipat vaihdettiin nurmikolla (kesän merkki!), ruuat syötiin ulkona (10 euroa pelkistä paistetuista nuudeleista oli kyllä vähän suolanen hinta, mutta ulkoruokinta on kesällä ehdotonta, joten menköön) ja Panssarijunan tahdissa jammailtiin. Oli muuten mun kesän ainoa keikka. (Ellei keikaksi lasketa todella psykedeelistä JimJamMurMur-lastenbändiä, jota kuunneltiin Hippaloilla.)

Tuo Herttoniemi on kyllä mainiota aluetta. Tapasin block partyissä myös vanhan kaverini Ainon, joka oli juur ostanut Hertsikasta rivarikämpän, koska samassa pihapiirissä asuu ystäväperhe. En keksi parempaa syytä muuttaa jonnekin kuin se, että ystäviä on lähellä. Eli onnea erinomaisesta valinnasta!

Alppu viihtyi ystäviensä kanssa hyvin. Niina ja Raisa jälkikasvuineen olivat mulle sopivan hitaalla käyvää seuraa, koska meidän bebbeli on aloittanut sellaisen toimenpiteen, että syöminen hoidetaan nykyään öiseen aikaan. Mutta se ei haittaa, koska päivisin on ihan ok olla vähän pihalla. (Koska on kesä.)

Mukavaa kesänjatkoa sinne!

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Hehee, Start Living Your Best Life -blogin Elisa kirjoitti FOMOsta, eli fear of missing out -ilmiöstä. Mä olen kokenut FOMOa usein ja enköhän koe taas joskus tulevaisuudessakin.

Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin useammin kokenut JOMOa. Olen löhönnyt lauantai-iltana himassa verkkareissa, vetänyt vanukasta tai viiniä, katsonut Netflixiä ja ohimennen selaillut jengin bailukuvia Instagrammista. Silloin olen aatellut, että aaaaaaaah, ihanaa, ettei mun just nyt tartte. Ilakoikaa te, mää täällä röhnään ja olen onnellinen teidän puolestanne.

Koen JOMOa erityisesti talvisin, kun ulkona on kylmä ja tekee mieli vain käperrellä kuin pieni siili, eikä todellakaan vetää mekkoa päälle ja lähteä tuiskun ja tuulen läpi danssaamaan. 

Ehkä mä olen myös elämässäni bailannut niin paljon ja ankarasti, että on semmonen fiilis, että bailando on vähäksi aikaa nähty. Kaikki semmonen on totta kai ihanaa, etenkin Turun Dynamon tanssilattialla joraamista välillä jopa kaipaan. Mutta just nyt tuntuu, ettei bailuillat tarjoa mulle megana mitään uutta tai yllätyksellistä. Ja sitten krapulattomat sunnuntaiaamut, ne vasta upeita onkin!

Musta on tullut vähän melkkis (melkein keski-ikäinen), kun tällainen omituinen hiljaiselo on vallannut mun sieluni. En usko, että se liittyy pelkästään beebon saamiseen. Lauantai-illan laiskuus pukee mua muutenkin.

Nyt haen palasen eilistä mansikkakakkua ja kattelen Netflixistä Tallulahin.

 

Onko täällä muita JOMOilijoita vai olenko mää ainoa vässykkä?

 

 

Share

Pages