Ladataan...
Juliaihminen

Löysin tuolta Vallilan kirjastosta Tiitu Takalon viimeisimmän sarjakuvaromaanin Minä, Mikko ja Annikki ja riemastuin. Oli aika, jolloin ostin ja luin aika paljon sarjakuvia (etenkin asuessani Belgiassa, tuolla sarjisten luvatussa maassa), mutta lähivuosina ne ovat jotenkin jääneet pois lukulistoilta. Turhaan!

Tiitu Takalo on mun ehdoton lemppari sarjakuvan piirtäjä. Ensinnäkin sen tyyli piirtää uppoaa muhun täydellisesti. Se on kaunista ja raikasta, ei kuitenkaan semmosta liian söpöstelevää tai suttuista. Takalon ihmiset ovat kivan näköisiä omine piirteineen, muttei karikatyyrimäisiä.

Toiseksi, Takalon maailmankuva muistuttaa mua aina siitä, millaista on hyvä elämä. Autetaan roskakatokseen pakkasella sammuneita humalikkoja, ollaan vahvoja mutta samalla herkkiä feministejä, suututaan tarvittaessa ja itketään välillä, käydään ska-keikoilla (öö, mä en ole koskaan varmaankaan käynyt ska-keikalla, mutta tuntuu, että hyvään elämään se voisi kuulua), arvostetaan kulttuuria materian yli, kuitenkin kerätään kauniita peltipurkkeja ja nautitaan estetiikasta, dyykataan ruokaa, suojellaan vanhoja rakennuksia, ihaillaan kauniita kakluuneja ja rakastutaan miehiin tai naisiin.

Ehkä kuitenkin kaikkein tärkein syy fanittaa Takaloa on se mieletön tunnelma, jonka se onnistuu piirroksillaan luomaan. Aina kun luen sen sarjiksia, vaivun semmoseen kotoisaan ja mukavaan olotilaan, tekee mieli juoda teetä ja käpertyä (villasukat, kesälläkin!). Samalla tekee mieli taistella maailman pahuutta vastaan. Taas kun luin tuota kirjaa, päätin entistä vahvemmin, etten osta turhaa uutta tavaraa himaan ja vien kenkäni suutarille. Olen parempi feministi ja kunnon vihreä. Oikeastaan syytän Takaloa myös mun ainaisesta kaipuusta asua kommuunissa. Se saa kommuunielämisen näyttämään niin yhteisölliseltä ja suloiselta. (Tästä syystä muutin kesken mun ja Tikin yhteiselon vuodeksi kommuuniin asumaan, mutta siitä pikku käänteestä voin kertoa joskus myöhemmin.)

No niin, on toki paljon muitakin mahtavia sarjispiirtäjiä (yllä mun sarjishylly, siinä on hyviä esimerkkejä). Mä siis luen mieluiten joko tällaisia kauniisti piirrettyjä kiinnostavia romaaneja tai sitten semmosta mustaa Raakaa lihaa -tyyppistä huumoria. Supersankarihommat eivät napostele harmi kyllä.

Ja nyt kun tähän sarjismaailmaan taas pääsin käsiksi, niin voisin lukea niitä enemmänkin:

Suosittele kivaa sarjakuva-albumia!

 

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kun olin pieni, meidän äbä lanseerasi mulle omat erityiset nimipäiväjuhlat. Heinäkuussa vietettiin synttärittäreitä, joihin kutsuttiin koko luokka (tai pelkät tytöt, riippuen siitä missä vaiheessa ala-asteen kehityskaarta mentiin). Siellä oli 20 riehuvaa lasta, kermakakku, cola-jaffa-sprite-sekoitusta (koska kovikset lantrasi limuja yhteen) ja semmosta perussekoilua. Sen sijaan mun nimipäivät oli huhtikuussa, ja sinne sain kutsua kaksi tai kolme kivaa kaveria. Sinne äbä teki lettuja tai jätskibuffetin tai jotain sellaista erikoista, mitä nyt jaksaa kolmelle ihmiselle tehdä. Ei ollut mitään ohjelmaa tai lahjoja, vaan syötiin ja juoruiltiin rauhassa. Tietyllä tapaa nautin aina nimppareista enemmän, koska niissä ei ollut virallista vaatimusta tietynlaisesta menosta.

Päätettiin Tikin kanssa lanseerata Alpulle samanlaiset kemut. Alpun ristiäisissä oli vain sukulaisia, sen sijaan nimppareille kutsuttiin Alpun kavereita, siis sellaisia ihmisiä, jotka ovat olleet erityisesti läsnä Alpun elämässä. Ehkä ensi vuonna se osaa jo itse valita kutsuvieraansa. Joskin Alpulla on jo nyt vakiintunut tietty vauvajengi, keiden kanssa se tykkää erityisesti hengailla.

Vedettiin juhlat tutulla konseptilla: ei ohjelmaa, tarjoilut kaikkea mitä just silloin tekee mieli (piparkakkumuotilla tehdyt pannarit on maailman helpoin juhlaruokakeksintö) ja tietenkin paljon hyvää juoruilua. Olin tehnyt vauvoille oman sormiruokabuffetin, ja vaikka juuri valittelin, miten beebo ei syö, niin nyt kun sillä oli oma posse paikalla, se jotenkin otti niistä mallia ja voin kertoa, että seuraavana päivänä vaipasta löytyi hänen elämänsä ensimmäinen kiinteä kikkare. (Nämä on taas niitä "vannon ettei musta tule semmosta" -juttuja, mutta kyllä, paitsi että kerroin juuri teille kikkareesta, roudasin vaipan myös Tikille näytille. Hän ei arvostanut vaan kysyi lakonisesti, että pitäiskö tästä nyt sitten ottaa kuva. Lupaan, etten palaa aiheeseen enää koskaan.)

Aistin uuden perinteen syntyneen. Sitä paitsi jos synttärit on kevättalvella, niin kyllä alkusyksystä pitää olla jotain juhlahumua elämässä.

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Olen miettinyt lähiaikoina paljon sitä, miten vanhempien jatkuva kireys, huonotuulisuus ja ilkeily voi tuhota lapsen psyykeen. 

Sain juuri päätökseen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen osan. (Jos ette ole vielä lukeneet Knasua, niin härregyyd, lukekaa. Se muuttaa suurin piirtein tavan ajatella ja hahmottaa omaa elämää. Siinä on niin rehellistä ja peittelemätöntä kuvailua ihmisenä olemisesta, että toista vastaavaa ei löydy.)

Kolmososassa Knausgård kertoo lapsuudestaan. Kotona olemista leimaa valtava ja koko ajan päällä oleva pelko omaa isää kohtaan. Pahinta on arvaamattomuus. Voi mennä viikkoja niin, että kaikki on hyvin, mutta sitten jostain tulee isän myrskyisä raivokohtaus. Isä lyö, tönii ja repii, mutta pahinta ei ole niinkään fyysinen väkivalta vaan nöyryyttäminen ja lapsen tahdon täydellinen nujertaminen. 

Yhdessä kohtauksessa 7-vuotias Karl Ove esimerkiksi ei uskalla sanoa, että murojen maito on happamoitunut ja syö kiukulla murot, koska pelkää niin paljon isänsä reaktiota. Toisessa kohtauksessa isä pakottaa pojan syömään omenoita niin pitkään kunnes tätä oksettaa, jotta lapsi oppisi, että omenia saa ottaa vain yhden päivässä. Isä itkettää piikikkäin huomautuksin Karl Ovea päivittäin, ja poika häpeää yhä uudestaan itkuaan – ja alkaa vihata isäänsä.

Pahinta lukijan kannalta on se, että isän julmuudesta saa hyvin kiinni. Se ei ole sellaista mielivaltaista pahuutta kuten vaikka Fannyn ja Alexanderin sadistinen isäpuoli harrastaa. Se on ennemminkin sellaista arkista kiukkua ja turhautumista omaan elämään. Lapsi-Knausgård tekee välillä ärsyttäviä asioita, koska lapset nyt ovat välillä vähän typeriä. Vaikuttaa siltä, ettei isä ei edes tajua, miten hänen raivokohtaukset aiheuttavat lapsille jatkuvaa varuilla oloa ja pelkoa. Luultavasti isä pitää itseään ihan tavallisena miekkosena, joka nyt on välillä vähän kireä ja ärtynyt. 

 

Ja koska tuo kuvaus on niin arkista, mä olen tietenkin projisoinut tätä omaan elämääni. Mulla on esimerkiksi tapana alkaa mussuttaa Tikille siisteydestä, kun tulen kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Puran väsymyksen ja harmini johonkin konkreettiseen asiaan, joka ei oikeastaan ole mun ärsyyntymisen syy. (Toki kahvinmurut lavuaarissa välillä ihan oikeastikin ärsyttävät.) Mä en ole pitänyt tällaista huomauttelua niin vakavana, mutta oikeastaan se kyllä määrittelee tosi paljon sitä, millainen ilmapiiri kotona on. Kahden tasavertaisen aikuisen välillä tämä ei olekaan niin vakavaa, vaikka kurjaa totta kai.

Mutta vanhemman ja lapsen dynamiikka on erilaista. Vanhempi on jumala, auktoriteetti, joka voi määritellä kodin ilmapiirin sanoillaan tai vaikka pelkillä huokauksilla. Mun kauhukuvissani Alppu pelkää mun kotiin saapumista, koska sieltä se äiti tulee taas raivoamaan pöydälle jääneestä maitopurkista

En tietenkään näe itseäni minään mielivaltaisena raivokohtausten saajana tai usko, että kohtelisin epäreilusti tai nälvisin ironisesti lastani, kuten Knasun isä. Mutta tämä on kuitenkin asia, mihin pitää kiinnittää huomiota ja mikä pitää muistaa. Äiti on hyvin keskeinen hahmo kotona, ja siksi se määrittää tosi paljon sitä, millainen kodin tunnelma on.

 

Knausgård kuvaa omaa isyyttään siten, että hänen suurin toiveensa on, etteivät lapset pelkää häntä. "Kun saavun huoneeseen, lapset eivät säpsähdä tai nosta olkapäitään korviinsa. He suhtautuvat minuun välinpitämättömästi, ja se on tarkoituskin."

Nyt äitiyslomalla oon ollut muutamia väsymyspiikkejä lukuun ottamatta melko hyväntuulinen, koska mihinkään ei ole kiireä eikä mua erityisemmin stressaa mikään. Mutta sitten kun palaan duuniin, nämä pohdinnot pitää muistaa. Mun suuri toiveeni on, että olisin sellainen äiti, että mun lapsi ilahtuisi aina, kun saavun kotiin.

 

Lue muita pohdintoja vanhemmuudesta:

Kun vauvan kanssa on tylsää

Irrationaaliset pelot lapsen puolesta

Vauvavuotena ei erota

 

 

Share

Pages