Ladataan...
Juliaihminen

Löysin tuolta Vallilan kirjastosta Tiitu Takalon viimeisimmän sarjakuvaromaanin Minä, Mikko ja Annikki ja riemastuin. Oli aika, jolloin ostin ja luin aika paljon sarjakuvia (etenkin asuessani Belgiassa, tuolla sarjisten luvatussa maassa), mutta lähivuosina ne ovat jotenkin jääneet pois lukulistoilta. Turhaan!

Tiitu Takalo on mun ehdoton lemppari sarjakuvan piirtäjä. Ensinnäkin sen tyyli piirtää uppoaa muhun täydellisesti. Se on kaunista ja raikasta, ei kuitenkaan semmosta liian söpöstelevää tai suttuista. Takalon ihmiset ovat kivan näköisiä omine piirteineen, muttei karikatyyrimäisiä.

Toiseksi, Takalon maailmankuva muistuttaa mua aina siitä, millaista on hyvä elämä. Autetaan roskakatokseen pakkasella sammuneita humalikkoja, ollaan vahvoja mutta samalla herkkiä feministejä, suututaan tarvittaessa ja itketään välillä, käydään ska-keikoilla (öö, mä en ole koskaan varmaankaan käynyt ska-keikalla, mutta tuntuu, että hyvään elämään se voisi kuulua), arvostetaan kulttuuria materian yli, kuitenkin kerätään kauniita peltipurkkeja ja nautitaan estetiikasta, dyykataan ruokaa, suojellaan vanhoja rakennuksia, ihaillaan kauniita kakluuneja ja rakastutaan miehiin tai naisiin.

Ehkä kuitenkin kaikkein tärkein syy fanittaa Takaloa on se mieletön tunnelma, jonka se onnistuu piirroksillaan luomaan. Aina kun luen sen sarjiksia, vaivun semmoseen kotoisaan ja mukavaan olotilaan, tekee mieli juoda teetä ja käpertyä (villasukat, kesälläkin!). Samalla tekee mieli taistella maailman pahuutta vastaan. Taas kun luin tuota kirjaa, päätin entistä vahvemmin, etten osta turhaa uutta tavaraa himaan ja vien kenkäni suutarille. Olen parempi feministi ja kunnon vihreä. Oikeastaan syytän Takaloa myös mun ainaisesta kaipuusta asua kommuunissa. Se saa kommuunielämisen näyttämään niin yhteisölliseltä ja suloiselta. (Tästä syystä muutin kesken mun ja Tikin yhteiselon vuodeksi kommuuniin asumaan, mutta siitä pikku käänteestä voin kertoa joskus myöhemmin.)

No niin, on toki paljon muitakin mahtavia sarjispiirtäjiä (yllä mun sarjishylly, siinä on hyviä esimerkkejä). Mä siis luen mieluiten joko tällaisia kauniisti piirrettyjä kiinnostavia romaaneja tai sitten semmosta mustaa Raakaa lihaa -tyyppistä huumoria. Supersankarihommat eivät napostele harmi kyllä.

Ja nyt kun tähän sarjismaailmaan taas pääsin käsiksi, niin voisin lukea niitä enemmänkin:

Suosittele kivaa sarjakuva-albumia!

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kun olin pieni, meidän äbä lanseerasi mulle omat erityiset nimipäiväjuhlat. Heinäkuussa vietettiin synttärittäreitä, joihin kutsuttiin koko luokka (tai pelkät tytöt, riippuen siitä missä vaiheessa ala-asteen kehityskaarta mentiin). Siellä oli 20 riehuvaa lasta, kermakakku, cola-jaffa-sprite-sekoitusta (koska kovikset lantrasi limuja yhteen) ja semmosta perussekoilua. Sen sijaan mun nimipäivät oli huhtikuussa, ja sinne sain kutsua kaksi tai kolme kivaa kaveria. Sinne äbä teki lettuja tai jätskibuffetin tai jotain sellaista erikoista, mitä nyt jaksaa kolmelle ihmiselle tehdä. Ei ollut mitään ohjelmaa tai lahjoja, vaan syötiin ja juoruiltiin rauhassa. Tietyllä tapaa nautin aina nimppareista enemmän, koska niissä ei ollut virallista vaatimusta tietynlaisesta menosta.

Päätettiin Tikin kanssa lanseerata Alpulle samanlaiset kemut. Alpun ristiäisissä oli vain sukulaisia, sen sijaan nimppareille kutsuttiin Alpun kavereita, siis sellaisia ihmisiä, jotka ovat olleet erityisesti läsnä Alpun elämässä. Ehkä ensi vuonna se osaa jo itse valita kutsuvieraansa. Joskin Alpulla on jo nyt vakiintunut tietty vauvajengi, keiden kanssa se tykkää erityisesti hengailla.

Vedettiin juhlat tutulla konseptilla: ei ohjelmaa, tarjoilut kaikkea mitä just silloin tekee mieli (piparkakkumuotilla tehdyt pannarit on maailman helpoin juhlaruokakeksintö) ja tietenkin paljon hyvää juoruilua. Olin tehnyt vauvoille oman sormiruokabuffetin, ja vaikka juuri valittelin, miten beebo ei syö, niin nyt kun sillä oli oma posse paikalla, se jotenkin otti niistä mallia ja voin kertoa, että seuraavana päivänä vaipasta löytyi hänen elämänsä ensimmäinen kiinteä kikkare. (Nämä on taas niitä "vannon ettei musta tule semmosta" -juttuja, mutta kyllä, paitsi että kerroin juuri teille kikkareesta, roudasin vaipan myös Tikille näytille. Hän ei arvostanut vaan kysyi lakonisesti, että pitäiskö tästä nyt sitten ottaa kuva. Lupaan, etten palaa aiheeseen enää koskaan.)

Aistin uuden perinteen syntyneen. Sitä paitsi jos synttärit on kevättalvella, niin kyllä alkusyksystä pitää olla jotain juhlahumua elämässä.

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Olen miettinyt lähiaikoina paljon sitä, miten vanhempien jatkuva kireys, huonotuulisuus ja ilkeily voi tuhota lapsen psyykeen. 

Sain juuri päätökseen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen osan. (Jos ette ole vielä lukeneet Knasua, niin härregyyd, lukekaa. Se muuttaa suurin piirtein tavan ajatella ja hahmottaa omaa elämää. Siinä on niin rehellistä ja peittelemätöntä kuvailua ihmisenä olemisesta, että toista vastaavaa ei löydy.)

Kolmososassa Knausgård kertoo lapsuudestaan. Kotona olemista leimaa valtava ja koko ajan päällä oleva pelko omaa isää kohtaan. Pahinta on arvaamattomuus. Voi mennä viikkoja niin, että kaikki on hyvin, mutta sitten jostain tulee isän myrskyisä raivokohtaus. Isä lyö, tönii ja repii, mutta pahinta ei ole niinkään fyysinen väkivalta vaan nöyryyttäminen ja lapsen tahdon täydellinen nujertaminen. 

Yhdessä kohtauksessa 7-vuotias Karl Ove esimerkiksi ei uskalla sanoa, että murojen maito on happamoitunut ja syö kiukulla murot, koska pelkää niin paljon isänsä reaktiota. Toisessa kohtauksessa isä pakottaa pojan syömään omenoita niin pitkään kunnes tätä oksettaa, jotta lapsi oppisi, että omenia saa ottaa vain yhden päivässä. Isä itkettää piikikkäin huomautuksin Karl Ovea päivittäin, ja poika häpeää yhä uudestaan itkuaan – ja alkaa vihata isäänsä.

Pahinta lukijan kannalta on se, että isän julmuudesta saa hyvin kiinni. Se ei ole sellaista mielivaltaista pahuutta kuten vaikka Fannyn ja Alexanderin sadistinen isäpuoli harrastaa. Se on ennemminkin sellaista arkista kiukkua ja turhautumista omaan elämään. Lapsi-Knausgård tekee välillä ärsyttäviä asioita, koska lapset nyt ovat välillä vähän typeriä. Vaikuttaa siltä, ettei isä ei edes tajua, miten hänen raivokohtaukset aiheuttavat lapsille jatkuvaa varuilla oloa ja pelkoa. Luultavasti isä pitää itseään ihan tavallisena miekkosena, joka nyt on välillä vähän kireä ja ärtynyt. 

 

Ja koska tuo kuvaus on niin arkista, mä olen tietenkin projisoinut tätä omaan elämääni. Mulla on esimerkiksi tapana alkaa mussuttaa Tikille siisteydestä, kun tulen kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Puran väsymyksen ja harmini johonkin konkreettiseen asiaan, joka ei oikeastaan ole mun ärsyyntymisen syy. (Toki kahvinmurut lavuaarissa välillä ihan oikeastikin ärsyttävät.) Mä en ole pitänyt tällaista huomauttelua niin vakavana, mutta oikeastaan se kyllä määrittelee tosi paljon sitä, millainen ilmapiiri kotona on. Kahden tasavertaisen aikuisen välillä tämä ei olekaan niin vakavaa, vaikka kurjaa totta kai.

Mutta vanhemman ja lapsen dynamiikka on erilaista. Vanhempi on jumala, auktoriteetti, joka voi määritellä kodin ilmapiirin sanoillaan tai vaikka pelkillä huokauksilla. Mun kauhukuvissani Alppu pelkää mun kotiin saapumista, koska sieltä se äiti tulee taas raivoamaan pöydälle jääneestä maitopurkista

En tietenkään näe itseäni minään mielivaltaisena raivokohtausten saajana tai usko, että kohtelisin epäreilusti tai nälvisin ironisesti lastani, kuten Knasun isä. Mutta tämä on kuitenkin asia, mihin pitää kiinnittää huomiota ja mikä pitää muistaa. Äiti on hyvin keskeinen hahmo kotona, ja siksi se määrittää tosi paljon sitä, millainen kodin tunnelma on.

 

Knausgård kuvaa omaa isyyttään siten, että hänen suurin toiveensa on, etteivät lapset pelkää häntä. "Kun saavun huoneeseen, lapset eivät säpsähdä tai nosta olkapäitään korviinsa. He suhtautuvat minuun välinpitämättömästi, ja se on tarkoituskin."

Nyt äitiyslomalla oon ollut muutamia väsymyspiikkejä lukuun ottamatta melko hyväntuulinen, koska mihinkään ei ole kiireä eikä mua erityisemmin stressaa mikään. Mutta sitten kun palaan duuniin, nämä pohdinnot pitää muistaa. Mun suuri toiveeni on, että olisin sellainen äiti, että mun lapsi ilahtuisi aina, kun saavun kotiin.

 

Lue muita pohdintoja vanhemmuudesta:

Kun vauvan kanssa on tylsää

Irrationaaliset pelot lapsen puolesta

Vauvavuotena ei erota

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Mä olen aina ihaillut niitä ihmisiä, jotka juovat kahvinsa mustana. Musta kahvi kupissa kertoo pettämättömästä tyylitajusta, kursailemattomuudesta. Mustan kahvin juojat ovat luovia, taiteellisia, tarvittaessa kovia. Aurinkolaisensa takana he istuskelevat kahviloissa, lueskelevat sanomalehteä välinpitämättömästi ja siemailevat hitaan harkitusti kahviaan. He eivät todellakaan ole niitä vässyköitä, jotka pitelevät kuppia kahdella kädellä olkapäät ylhäällä viltin alla luimistellen.

No. Itse olen juonut kahvini maidolla viimeiset kaksitoista vuotta. Mun etäisissä haaveissani on ollut olla mustan kahvin juoja, mutta olen aina ajatellut, että olen liian heikko sellaiseen. Sen sijaan olen lotrannut sinne kahviin kerman ja maidon irvokasta sekoitusta, soijamaitoa, milloin mitäkin moskaa.

Tänä syksynä päätin kuitenkin, että ihminen voi tiettyyn pisteeseen saakka olla juuri sitä mitä hän päättää. (Mihinkään "jokainen on oman onnensa seppä" -paskaan sen sijaan en usko, koska kelle tahansa voi tulla vaikka aivoverenvuoto ja mites sitten se oman onnen seppäily?) Mutta tällaisissa asioissa voi vain päättää, että minä olen niitä ihmisiä.

 

Viime kerralla, kun päätin olla niitä ihmisiä, aloin kertoa ihmisille, että tykkään ajaa autolla. Musta on niin ankeaa, kun miehet ajaa ja naiset pelkäävät autoilua. Mulla ei ole omaa autoa (eikä toivon mukaan koskaan tulekaan). Siksi mun äbä on vuosien mittaan aina pakottanut mut Turussa rattiin, jotten alkaisi pelätä autoilua. "Kyllä naisen pitää osata ajaa." No, mä onnistuin siinä, ja nykyään ihan nautin pikku kruisailusta ja Samuli Edelmanin Tähtipölyä-kappaleen huudattamisesta aurinkoisella raitilla.

Ja tätä edellisellä kerralla, kun päätin olla niitä ihmisiä, opettelin juomaan kaljaa. Käytännössä katsoen täysin samoin perustein kun tuo autolla ajaminenkin: halusin olla yhtä cool kuin miehet. Onnistuin toki tässä vähän liiankin hyvin, ja nykyään kalia maistuu.

 

Takaisin kahviin. Nyt sitten ollaan tässä eletty jo kaksi viikkoa mustan kahvin juojan elämää. Välillä on toki tullut takaiskuja ja pieniä hyppyjä maitojunaan on tapahtunut. Mutta sitten taas olen jatkanut kohti haaveminääni. Tämä on johtanut hauskoihin sattumuksiin, kuten:

Kävin taas tuossa mun Helsingin lempparikahvilassani, Helsingin kahvipaahtimossa, kertomassa näistä tavoitteistani. (Kahvi maksaa siellä 1,5 e!!!!!) Siellä sanoivat, että kuppi mustaa kannattaa tulla ottamaan arkiviikon lopuksi, sillä perjantaiaamuisin on hyvää sumppia tarjolla. Kun sitten menin sinne perjantaina ja kysyin yhdeltä toiselta baristalta, onko tämä kahvilajike nyt sitten hyvä mustan kahvin juomisen harjoitteluun, se sanoi että ei kyllä hänen mielestään. Ai, miksei?

"Meillä on perjantaisin aina kaikkein voimakkainta kahvia. Ollaan sovittu noiden meklareiden kanssa siitä", jäbä sanoi ja osoitti OP:n rakennusta.

"Ai miks?" kysyin.

"Ne vie niiden asiakkaat viihteelle torstaisin, niin on sitten sovittu, että perjantaina pitää saada semmosta, jossa on paljon ytyä."

Arvostan.

 

Kuvassa: Jokaisen wnb- lifestyle bloggaajan peilistä heijastuu kiusaantunut puoliso kameran kanssa.

 

ps. Tätä blogia voi seurata myös Juliaihmisen fb-sivuilta! (Tiedän, blogin nimi on niin nolo, ettei tee mieli julkisesti klikata Tykkää-nappulaa.)

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Välillä musta tuntuu siltä, että käyn imettämässä Alppua vielä hänen ylioppilaskirjoitustensa tauolla. Rintamaito saattaa olla hänen pääasiallinen ravinnonlähteensä vielä pitkään. Tämä syömään opetteleminen on ollut hilppasen haastavaa. 

Kun neljä kuukautta sitten lähdin tähän operaatioon, olin ihan fiiliksissä. Makujen maailma se vain avautuisi mun pikkuiselle. No, niinhän se onkin avautunut. Ja aika nopeasti myös sulkeutunut. Kyllähän se ruoka käy siellä suussa. 

Aluksi meillä oli vain yksi maistelutuokio päivässä, kuudesta kuukaudesta lähtien niitä on ollut kolme tai neljä. Pakastin on nyt täynnä itse tehtyjä "herkkuja": bataattisosetta, porkkanaperunaa, kukkakaalia, kanamuhennosta, kalamuhennosta ja linssikeittoa. Sormiruokana on tarjottu kurkkua, avokadoa, kananmunaa, tuoretta mangoa, porkkanaa, naksuja ja millon mitäkin. Puuroihin on lisätty marjasoseita, niitä on soseutettu, on ostettu vauvojen mannapuurohiutaleita.

Sisään ja ulos!

Jäbälle maistuu valmisruuat. Ellan keittiön tuotokset uppoaa. Jopa niin hyvin, että nykyään Alppu heittää lusikan lattialle, riistää pussukan mun kädestä ja imee setit itseensä parissa minuutissa. Mutta olisi ihan kiva, että ainakin himassa se söisi välillä jotain tuoretta.

Tällä hetkellä rytmi on seuraava: Aamulla puuroa noin kaksi hiutaletta sisään (loput lattialle). Lounaalla, kun ollaan jossain kaupungilla ravintolassa, valmisruokapussukka uppoaa alta aikayksikön. Illalliseksi yritys antaa jotain itse tehtyä proteiinipitoista moskaa. Iltapalalla taas uusi puuroyritys. Väleihin imetystä (josta se ilmeisesti saa kaiken ravintonsa).

Mirja antoi mulle lainaan Luomuruokaa lapselle -kirjan ja tämän hetken hittiopuksen Samasta padasta. Niistä aion seuraavaksi yrittää kokkailla, koska ilmeisesti mun kokkailutaidot eivät riitä meidän pikku snobbailijalle.

Sitä mä kyllä vähän ihmettelen, kun kaikki julistaa tuota sormiruokailun ilosanomaa. "Sen jälkeen kun aloitimme sormiruokailun, lapsi on syönyt itse vatsansa täyteen." Mulla taas on semmonen olo, että tuo jäbä ei tajua, että se ruoka kuuluu niellä. Pelkkä jäystäminen ei riitä.

Olen kuitenkin pyrkinyt noudattamaan sellaista periaatetta, että ruokailun pitää aina olla kivaa, joten en viitsi pakottaa tuota syömään. Jos ei kelpaa, niin en tunge. (Mutta jatkan toki seuraavalla kerralla yrittämistä.) Olen myös luovuttanut ruokapöydän ympäristön siisteyden suhteen. Meidän kaunis Artekin pöytäliina on kokenut uskomattoman häväistyksen. Se ei ole enää entisensä. (Katselen kaiholla kuvaa puhtaasta liinasta esimerkiksi tästä postauksessa).

Ressailin isosiskolle, että meidän vaavi on tuhon oma, kun mikään tuore ei uppoa. Etenkin, kun näin seitsemän kuukauden ikäisenä niitä ruokailuja pitää olla jo kolme päivässä. "Mä lasken sen niin, että kun pari hernettä on saatu menemään lapseen, lain kirjain on täytetty", Lotta lohdutti. Oon ottanut tämän ohjenuoraksi. Kenties lapson ihon läpi imeytyy myös jotain ruoka-ainesta. 

Harjoitukset jatkuvat.

*Kuvan Ella's kitchenit sain Mildhin pressitilaisuudesta. Ne on jo tuhottu.

 

 

Pages