Ladataan...
Juliaihminen

Saanko esitellä: Alpun ensimmäinen päiväkodista kotiin tuoma taideteos. Mielestäni kyseessä on mestariteos.

Ilmaisuvoima on intensiivistä, kontrasti on vahva, muotokieli on rohkea, jopa hyökkäävä. 

Tulkintahan on tietysti omaani, ja Alpulla saattaa olla oma taka-ajatus teoksessaan (jota häen taiteilijapersoona ei ole valmis muille avaamaan), mutta uskon vahvasti, että tämä on allegoria marraskuusta. Kuukausi nimittäin söi meidät. Kokonaisena.

 

Mutta me selvitään yhdessä marraskuun viimeisestä päivästä! Just ja just.

 

 

Ps. Tänä vuonna teen palveluksen teille enkä tee minkäänlaista joulukalenteria tänne. Edellisvuoden hyvänmielen joulukalenteri ja viime vuoden faktojen joulukalenteri opettivat, että mä en ole joulukalenteri-ihmisiä – ja palautteesta päätellen ette ole tekään, rakkaat lukijani!

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kaikkein kivoimmat päivät elämässä koostuvat seuraavista aineksista: ystävistä, Alpusta, useasta kahvista ja pullasta ja melko päämäärättömästä käyskentelystä. Näin vanhoilla päivillä (eli kun olen jo kolkkent) olen myös huomannut yhden uuden tekijän tähän lisää: Luonnossa olemisesta.

Ystäväni ja Alpun kummit Maria ja Lauri ovat todellisia eräihmisiä. Vuodesta toiseen he käyvät vaeltelemassa milloin missäkin Alpeilla ja luonnonpuistoissa. Mä olen etäältä fiilistellyt tätä, mutta ajatellut, etten ehkä jaksaisi käyttää koko lomaa jossain vuorenrinteellä taivaltamiseen.

Nyt alkaa kuitenkin mielipiteet pikkuhiljaa muuttua. Aina kun jaksaa lähteä ulkoilemaan jonnekin, jossa jalkojen alla ei ole asfalttia tai katukivetystä, tulee kyllä mielettömän onnelliseksi. Jos vielä sattuu kuulemaan jonkun pulun ääntä ja näkee mielellään myös meren, niin sitähän saavuttaa jonkinlaisen sielullisen ylemmyyden.

Olen muuten joskus lukenut jostain tutkimuksesta, että jos merta tai metsää näkee 15 minuuttia päivässä, tulee onnellisemmaksi. Mä en ikävä kyllä muista lähdettä, joten voi olla että tämä "tutkimus" on tehty mun omassa päässäni.

Vietettiin lokakuun puolivälissä sunnuntai Seurasaaressa. Se oli täydellistä, ja voin suositella kaikille Helsinkiin koskaan saapuville seuraavanlaista toimintaa, saapuipa tänne kesällä tai talvella: Retki kannattaa aloittaa Café Regatasta, joka on auki vuoden ympäri. Siellä kannattaa ottaa kahvin lisäksi sekä lohileipä että korvapuusti. Sitä aina miettii piheyksissään, että ottaa vain jommankumman, mutta täällä kannattaa antautua nautinnoille ja ottaa molemmat.

Tämän jälkeen voi käpystää hitaasti Seurasaaeen. Reitti kulkee merenrantaa pitkin ja menee metsän läpi. Itse saaressa voi kävellä ristiinrastiin, ihastella vanhoja rakennuksia ja istuskella laiturilla. Kun on tarpeeksi kävellyt, voi mennä Ravintola Seurasaaren terassille ja antautua vaikkapa oluelle! Ai että.

Näyttääkö ja kuulostaako jo liian mairealta? No, sitä se on ja paljon enemmän. Näissä hommissa on myös semmonen omituinen juttu (en tiedä onko se hyvä vai huono), mutta kun vie oman lapsosen luonnon keskelle möyrimään mullassa ja kokemaan juurevaa elämää, tulee uskomattomat hyvä vanhempi -fiilikset. Ei voi olla ajattelematta, että tässä sitä vain tarjotaan omalle pienelle ukkelille sitä parasta mahdollista lapsuutta. En tarkoita edes pelkästään sitä, että oman lapsen riemua on hauska seurata, vaan laskelmoidumpaa, syvempää omahyväisyyttä: Kun nyt lapseni oppii olemaan luonnossa, hänestä tulee hyvä ja tasapainoinen ihminen, ja minä, juurikin minä se tässä mahdollistan tämän upean kehityskaaren.

(Näitä tällaisia "kauaskantoisia" ajatuksia tietynlaisen lapsuuden tarjoamisesta ei todellakaan ajatella tiistiaaamun pimeydessä, kun yritetään raivokkaasti tunkea sitä kenkää sinne rimpuilevaan jalkaan. Mitä hyötyä siitä olisi?)

Oman lapsen lapsuuden tilaa on mukava ajatella juurikin silloin, kun itse onnistuu jossain.

Tälliasta omahyväistä settiä tänään! M m mmm!

 

Oikein maireaa päivää kaikille!

 

 

Kuvat: Näistä hienoimmat (kuten tuon ylimmän) otti Lauri Hovi

 

 

Lue myös:

Hyvä elämä on monenlaista

Onneksi lomatkin loppuvat

Lapsen kanssa Falkullanin eläintarhassa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kirjoitin syksyn alussa bucket listin, jossa kerroin, että haluan viedä Alppusen katsomaan nukketeatteria. Ystäväni Anna luki tuon postauksen ja laittoi heti viestiä: Mennään poikien kanssa Nukketeatteri Sampoon katsomaan Joulu tulla jollottaa -esitystä

Sunnuntaina sitten mentiin! En ollut aiemmin vienyt Alppua kulttuuririentoon, jossa täytyy keskittyä selvästi yhteen asiaan. Ollaan oltu muskarissa vuosi ja taidenäyttelyissä kymmeniä kertoja, mutta tällainen lapsille suunnattu nukketeatteri oli täysin uutta. Pakko sanoa, että mua jännitti aika paljon etukäteen. Vaikka tiesin, että tuonne voi viedä alle 2-vuotiaan lapsen, mietin, että mitä tästä oikein tulee. 

Sampo on hauska pieni nukketeatteri Erottajalla. Lämpiöön kuuluu kahvila, jossa on mukava leikkinurkkaus lapsille. Törmäsin myös erääseen toiseen kulttuurimamaan, joka tiesi kertoa, että tuolta saa arkisin myös lounasta ja etenkin lapsen kanssa paikka on tosi kiva. Kätketty aarre kaupungin siimeksesä siis!

Mentiin paikalle hyvissä ajoin, jotta lapset ehtisivät tottua ajatukseen teatteriin menemisestä.

Sitten sisään teatteriin! Saatiin eturivin paikat, ja ennen esitystä Alppu halusi juoksennella ympäriinsä tarmokkaasti. Tässä vaiheessa mua vähän pelotti. Kuitenkin sillä hetkellä, kun esitys alkoi, Alppu liimaantui mun syliin ja alkoi kihertäen katsoa näytelmää. Kolme muusikkoa soittivat, lauloivat ja esittivät erilaisilla nukeilla 45 minuutin shown. Lauluissa leivottiin pipareita, tehtiin joulukortteja ja käytiin joulusaunassa. Niitä säestettiin kitaralla, harmonikalla, huuliharpulla ja rummuilla. Mukana sai laulaa monessa kohdassa, ja se oli helppoa, vaikka laulut olivatkin uusia.

Oli äärettömän liikuttavaa, kun aina uuden nuken tullessa lavalle Alppu osoitti innoissaan sormellaan sitä ja hihkui. Lisäksi hän vanhana kulttuurikodin kasvattina osasi aina taputtaa ja huutaa kannustavasti jee oikeassa kohassa. Taputtaminen olikin yksi parhaimpia juttuja.

Ehkä parinkymmenen minuutin kohdalla Alppusen keskittyminen herpaantui, ja hän yritti lähteä vaeltelemaan ympäri salia. Kaikki muut lapset (myös Alppua nuoremmat) istuivat täysin tyytyväisinä paikallaan, tietenkin. 

No, esiintyjät olivat onneksi todellisia ammattilaisia, sillä vaikka Alppu välillä läheni uhkaavasti heitä, nämä vain jatkoivat laulamista ja katsoivat hymyillen silmiin Alppusta. Sitten Alppu taas perääntyi penkilleen katsomaan esitystä. 

Esitys meni tosi nopeasti ja mun kannalta myös kivuttomasti, siitä jäi siis tosi hyvä mieli. Se jaksoi lopultakin pitää otteessaan 1 vuoden ja 9 kuukauden ikäisen vilkkaan ukkelin. Tämä taas tarkoittaa sitä, että aion ehdottomasti käydä tuolla Sampossa uudestaan. 

Edelleen tuntuu vähän larppaamiselta, että juuri minä olen nyt tämä ihminen, joka täällä kulttuuritapahtumassa muiden perheiden seassa operoi. Osa musta edelleen samastuu enemmän niihin lapsiin, jotka sitä kulttuuria kuluttaa ja hihkuu kesken esityksen, ei niinkään vanhempiin. (En kuitenkaan sellaisella saastaisen hipin ernu -tavalla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.)

Mutta uskoa se täytyy, että nyt minä olen nyt se vanhempi. (Koska ei tästä muuten tulisi yhtään mitään.)

 

Mitä muita kulttuurimenoja suosittelisitte noin kaksivuotiaalle lapsoselle?

 

Lue myös:

Syksyn bucket list

Alemmuudentunteita vauvojen värileikissä

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Pages