Ladataan...
Juliaihminen

Vaikka elämä on ollut fanttastista ilotulitusta sen jälkeen, kun irtisanouduin vakiduunistani, niin huhheijjakkaa. En voi sanoa, että tämä marraskuu ilahduttaisi mieltä. Sille ei voi mitään, mutta onhan tämä nyt ihan shaisse kuukausi! Ei auta tyrnin juominen, kynttilöiden polttelu tai käpertyminen. Tämä on ihan kammottavaa!

Lapsonen itkee edelleen miltei aamu, kun vien sen päiväkotiin. Pikkuinen on vain niin väsynyt, aivan kuten äitinsäkin. Sitten se hemmetin pukeminen. Mä olen 99 prosenttia ajasta tosi hyvä äiti, mutta lapsen kenkien tumppaaminen jalkaan... se tuntuu samalta kuin yrittäisi mahduttaa jääkiekkomailaa huilukoteloon. Ei mene! Niinä hetkinä voisin ottaa maailman kaiken mindfullnessin ja silti päätyisin kieriskelemään itsesäälissä. Päivästä toiseen on märkää ja kurjaa ja uloste vain lentelee taivaalta naamaan. (Siltä se tuntuu.)

Okei okei, on hyviäkin juttuja. Raisan kanssa on ihan älyttömän kivaa työhuoneella. Me keitetään aina aamuisin espressopannulla kahvit ja sitten päivitellään lapsosiamme. Raisa juuri kertoi: "En kyllä yhtään ihmettele, kun sanotaan, että lapsi on ihme. On joka-aamuinen ihme, miten tuo lapsi saadaan vietyä elävänä päiväkotiin." Meidän lapsethan ovat samassa päiväkotiryhmässä, joten on hauska seurata päivän mittaan niiden instatililtä, mitä kaikkia edesottamuksia Alppu ja Frida siellä tekevät.

Mulla on myös ihan superkivoja duuneja. Olen nyt sitten päätynyt kirjoittamaan aika paljon raha-aiheista, koska ne kiinnostavat tällä hetkellä eniten. Lisäksi on ollut ihanaa käydä lounaalla eri puolilla kaupunkia. Mun suosikkipaikkojani ovat tällä hetkellä Mäkelänkadun African Pots, Hesarin Vihreä holvi ja Teurastamon Kellohalli. On monia muitakin hyviä, mutta noissa on tullut käytyä paljon viime aikoina.

Ostin myös Unisportin jäsenyyden itselleni, koska ajattelin, että ihmisen pitää välillä vähän nostaa rautaa (tai kuten eilen, kahvakuulaa). Koska en ole enää opiskelija, se oli aika kallis. Mulle tulee kuitenkin etenkin siinä uudessa keskustan upeassa Tiedekulmassa aina niin hyvä mieli ja olo, että solahdan niin hyvin sinne opiskelijoiden joukkoon, että päätin nyt vain maksaa sen, jotta pääsisin larppaamaan taas opiskelijaelämää. Ihan vain fyysisenä ympäristönä yliopisto on mulle rakas, niissä rakennuksissa hengailusta tulee aina kotoisa olo, joten haluan pitää tavalla tai toisella ne mestat elämässäni.

Olen yrittänyt tehdä myös viikonlopuista mahdollisimman kivoja, ja onnistunutkin niissä aika hyvin. Teen tosiaan nelipäiväistä viikkoa, joten olen perjantaista sunnuntaihin Alppusen kanssa. Etenkin lauantaiaamuisin olen käynyt aamupalalla tai varhaisella lounaalla kavereiden kanssa Kalliossa tai Käpyläsä. Ensi viikonloppuna haaveissa on klassinen kotibrunssi. Ei ole täydellisempää konseptia lasten kanssa, joten toivottavasti tämä toteutuu.

Mutta joo. On tämä marraskuun loppupuoli aikamoista räpeltämistä. Kivaa pitää järjestämällä järjestää, se ei niin vain tipahda taivaasta samalla tavalla kuin muina kuukausina. Onneksi joulukuu on jo helpompi pikkujouluineenja tunnelmointeineen. 

Kyllä tästä selvitään! (Toki pitää muistaa, että aina voi luovuttaa.)

 

 

Millä fiiliksillä teidän marraskuu on mennyt?

 

 

Lue myös:

Kappas vain, vuosi sitten oli ihan samanlaiset fiilikset

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Tästä syystä. (Kuvassa meidän ruokapöytä.)

Moni on kysellyt, missä teen töitä. Työhuoneella, todellakin. Ei mitään saumaa, että tekisin kotona yhtään mitään. Jos lapsonen on himassa, se käyttäytyy kuin kissa: kiipeää syliin tai suoraan mun läppärin päälle. Usein sillä on myös tapana alkaa pelata ruokapöydän lampuilla jotain omaa heiluttelupeliään. Ja vaikka lapsonen olisi päiväkodissa, niin alkaisin kuitenkin siivoata tai tehdä jotain muuta yhtä turhaa ja epätuottavaa hommelia.

Kyllä naisella työhuone pitää olla! Ja mun työhuone on vieläpä maailman kivoimmalla sijainnilla: Meiltä kävelee sinne viisi minuuttia ja sieltä päiväkodille viisi minuuttia ja päiväkodilta kotiin noin kolme minuuttia. Mun elinpiiri on nykyään siis aika pieni, mikä taas parantaa elämänlaatua aivan järjettömän paljon. Ei mene turhaa aikaa liikkumiseen, ja toisaalta, ei tarvitse himmailla kotona siivoamassa silloin, kun pitäisi tahkoa rahhoo.

Meidän työhuone on niin upea, että mun täytyy esitellä se teille jonain päivänä. Se on oikeastaan kaikkea, mitä olen koskaan unelmoinut työhuoneelta: yhteisöllinen, kaunis ja siisti, sijaitsee vanhan talon kivijalassa ja siellä on töissä kuusi todella skarppia naista, joiden energia tarttuu minuun jopa marraskuussa. Sen keittiöön voi kutsua kahville kivoja tyyppejä ja siellä voi juoda skumppaa iltaisin. Se on just semmonen paikka, josta voisi sanoa: This is where the magic happens.

Mutta en sano, koska en halua, että suuhuni nousee pientä määrää oksennusta.

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Ai ai ai. Ei tässä voi muuta kuin enää odotella, milloin lapsonen tuo kotiin kuoliaaksi kiduttamansa marsun, kun olen hänet mennyt turmelemaan täysin empatiakyvyttömäksi pikku sadistiksi.

Niin se kuulkaa on, että minun ja lapsosen suhde on tunnekylmä, suorastaan kuollut. Ei ole minkäänlaista suhdetta! Ainakin jos on lastenpsykiatriaan erikoistuneeseen Marjukka Pajuloon (HS 19.11.19) uskominen.

Olen nimittäin katsonut puhelintani imettäessäni lasta. Herra mun vereni, olen lukenut monia e-kirjoja, jutellut ystävilleni ja vastannut tämänkin blogin kommentteihin samalla, kun lapsonen on imaissut maitoa buubsista. En ole jokaista hetkeä katsonut lapsostani silmiin (etenkin silloin, kun hän on nukkunut ja syönyt, mitä hän teki aika paljon edellisvuoden aikana). 

Kaikki on menetetty. 

 

Ps. "Empatia tarkoittaa eläytymis­kykyä toisten ihmisten ja luontokappaleiden tuntemuksia kohtaan sekä kykyä nähdä oma osuus toisen kärsimyksessä."

Missä on minuun kohdistuva empatia? Tuntien imetysmaraton toljotellen apaattisena lasta silmiin kuulostaa nimittäin aikamoiselta kärsimysnäytelmältä.

ps. 2. "Empatia ei kehity koneiden tai pelien avulla vaan ­ihmiseltä ihmiselle."

Mitä jos minä olen koneiden välityksellä yhteyksissä ihmisiin? Voiko sitä kautta kehittyä empatia? Mitä jos vaikkapa pikku chatti-tuokio ystävien kanssa pelastaa minut ahdistukselta ja tuo mulle huumoria ja vertaistukea hetkeen, jossa olen järjettömän väsynyt ja elämä tuntuu toivottamalta? 

ps 3. Onko tästä koko asiasta oikeaa, pitkäaikaista seurantatutkimusta, vai oliko tämä teksti nyt ihan vain mutu-heittoa, vaikka kyseessä toki onkin ammattilainen? Nimittäin tuo väitetty korrelaatio äidin puhelimen katsomisen ja lapsosen eläimenkidutusharrastuksen välillä oli ehkä hilppasen kaukaa haettu. 

ps 4. Eikö sitä lasta voi koskaan muulloin katsella silmiin kuin imettäessä? Mites isän ja lapsen suhde? Isä ei imetä, onko suhde tuhoutunut jo heti alkuunsa?

 

Lue myös:

Pajulon tekstissä oli hyväkin pointti, nimittäin superkoukuttavat sovellukset ovat ongelmallisia: Niiden tekijät pääsevät pääsi sisään

Huono äiti katsoo puhelintaan

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Pages