Ladataan...
Juliaihminen

Isosiskollani Lotalla on tapana valmistaa mitä uskomattomampia juhlaruokia. Vietettiin tämän vuoden jouluaatto heidän perheensä luona, ja Lotta oli taas laittanut kysta kyllä.

Mun oli pakko ottaa muistiin tämä upea piparikoriste ensi vuotta varten: siinä on lumiukko, joka on sulanut sijoilleen. (Liekö ilmastonmuutos tullut ja vienyt?)

Tämä upea pikku herkku tehdään niin, että alle laitetaan piparkakku, jonka päälle liimataan puolikas vihreä kuula. Valkoinen osuus on pikeeriä, eli munanvalkuaista, tomusokeria ja pikkuisen sitruunamehua vatkattuna yhteen. Nenä on sokerimassaa ja silmät on painettu tulitikulla sulatetusta Geisha-konvehdista.

Sokerimassavinkki: sokerimassa kovettuu aina kaapissa, mutta jos sen laittaa hetkeksi mikroon, se sulaa siellä ja sitä pystyy vielä muovailemaan.

Lumiukko toimii erinomaisesti glögimukin päällä: ei pääse lämpö karkaamaan tai glögihetki muuttumaan liian pliisuksi ilman pientä herkkupalaa.

Ongelma tässä on toki se, että näitä pipareita mutustellessa alkaa välittömästi soida Lumiukko-lyhytelokuvan Walking in the Air -kappaleen heläjävä pikkupojanääni päässä. Mutta onko se lopulta edes mikään ongelma?

 

Minun glögi- ja piparikauteni loppui viimein (se alkoi jo lokakuun alussa). Jatkuuko teillä vielä?

 

 

Myös nämä ovat olleet koristeellisia juhlaruokia:

Pääsiäistipu kurkistaa munasta

Syntymäpäivät eläinteemalla

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Oi! Ihanaa, että olen kirjoittanut vuosi sitten summauksen siitä, mitä haluan ottaa mukaan ja mitä jättää jäljelle vuodesta 2016. Tuntuu hassulta lukea noita mietteitä, koska nyt tajuan, miten järjettömän pihalla olin tuolloin elämäni kanssa. Koko syksyn kolmenkympin kriisi oli nostanut päätään, ja se kasvoi vielä keväällä 2017 valtavasti. Lopulta kesällä homma eskaloitui suureksi urakriisiksi, jonka seurauksena irtisanoin itseni vakituisesta työstä ja ryhdyin freelancer-toimittajaksi.

Miten paljon mä jännitikään sitä, tein plus miinus -listoja ja SWOT-analyysiä tulevaisuudesta. Miten mä kiroilinkin sitä, että "sen vain tietää" on maailman kamalin ohje ihmiselle, joka pohtii vimmatusti ratkaisua tilanteeseensa. Olen edelleen sitä mieltä, että se on huono elämänohje, mutta samalla myös sitä mieltä, että kyllä minä sitten loppujen lopulta "vain tiesin", mikä tuntui oikealta.

Kuuntelin koko viime kesän Iisan Kun olit nuori -biisiä ja olin sitä mieltä, että olen taas murrosiässä. Jos mä olisin vuosi sitten tiennyt, miten hyvin asiat voivat mennä, kun on hetken saanut olla pihalla ja vaiheilla, en olisi edes uskonut. Minä ihan oikeasti luulin, etten tule enää koskaan olemaan varma suunnastani tai täysin onnellinen elämässäni. Ajattelin, että tulen syyttelemään koko loppu elämäni vääristä valinnoista. 

Niin ihanaa, että jaksoin stressata ja panikoida etukäteen, itkeä välillä ahdistustani ja valvoa öitä. Piinasin perhettä, ystäviä ja puolituttuja pohdinnoillani ja kysyin ihan joka suunnasta neuvoa. Kun tein etukäteen kaiken ajatustyön, nyt jälkikäteen ei ole enää tarvinnut miettä yhtään. En ole puolta sekuntiakaan katunut päätöstä ryhtyä yrittäjäksi.

Törmäsin vanhaan opiskelukaveriini Juttaan Turun kaupungin kirjastossa juuri, kun olin elokuussa irtisanonut itseni. Sattumalta Jutta oli itse tehnyt saman pari kuukautta aiemmin: irtisanonut itsensä vakityöstä ja perustanut oman yrityksen. Hän hehkui onnea ja sanoi, että  menneet viikot hän on kysynyt itseltään: "Saako näin onnellinen ollakaan?"

Jutta muutti perheineen Italiaan ja tekee nykyään sieltä käsin töitä. Nyt jouluaattona, kun olin kävelemässä siskoni luo Turussa, me törmättiin sattumalta jälleen. Jutta kysyi, miten on mennyt. Kerroin hänelle, että nuo hänen sanansa ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi mun sydämeen. Saako näin onnellinen ollakaan? Siltä musta on koko tämän syksyn tuntunut. Jokainen päivä on ollut ihana, vastaan on tullut uskomattoman kivoja projekteja ja mahdollisuuksia, minä saan viettää päiväni yhden parhaimmista ystävistäni seurassa.

Ja olen tullut siihen tulokseen, että kyllä saa. Näin onnellinen saa olla.

No, jos olin vuosi sitten pihalla, niin oli mulla onneksi vähän viisauttakin sialussain. Kirjoitin tuolloin, että olin äitiyslomalla oppinut elämääni uuden prioriteetin: pitää tehdä paljon niitä asioita, joista tulee onnelliseksi. Viettää paljon aikaa ystävien, Alpun ja Tikin kanssa. 

Hihii, lisäksi moni noista tuolloin unelmoimistani asioista on käynyt toteen erinomaisesti: Olen päässyt bailaamaan kunnolla, viettänyt ihanaa crapulépäivää (viimeksi muutama viikko sitten Mirjan luona), olen juossut puolimaratonin ja käynyt paljon elokuvissa. Okei, toivomaani päämäärätöntä löysää aikaa ei vielä oikein ole ollut, kun olen ahtanut elämäni niin täyteen kaikkea kiinnostavaa, mutta kaikkea ei voi saada!  

Mutta juu. Jos siellä on kohtalotovereita, jotka miettivät kuumeisesti suuntaansa ja kuvittelevat, ettei mikään koskaan ratkea, niin minä julistan teille toivon evankeliumia. Kyllä ne hommat ratkeavat, asiat järjestyvät, koska ihminen järjestää ne itse itselleen.

 

 

Oletteko onnellisempia vai onnettomampia kuin vuosi sitten?

 

 

Kuvat: Vaellettiin Tikin kanssa joulupäivänä ympäri Turun Itäharjua ja summattiin vuoden kohokohtia 

 

Lue tekstissä viitatut postaukset:

Jatkoon ja ei jatkoon vuodesta 2016

Sen vain tietää on surkea elämänohje

Kolmenkympin kriisi on täyttä totta

Urakriisi kasvaa

Ikäkriisi on edelleen päällä

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kävin katsomassa Star Wars VIII: Viimeinen Jedi -elokuvan jouluviikolla siskoni Sofian kanssa. (Iltaelokuvat ovat saapuneet elämäämme: kun molempien lapsosten isät voivat laittaa beebelit ysiltä nukkumaan, me voidaan hypätä ratikkaan ja käväistä Kinopalatsissa tai Rivierassa nauttimassa elämästä!) 

No niin, kaikki tästä eteenpäin sisältää valtavan määrän spoilereita, joten jos et ole nähnyt elokuvaa mutta ajattelit mennä katsomaan: lopeta lukeminen nyt. Lisäksi postauksen viimeiset kappaleet sisältävät uskomatonta feminististä ränttäystä, jossa yllytän itseni hieman liian suuren kiihkon valtaan. 

Viimeinen Jedi on saanut kriitikot puolelleen sekä Suomessa että maailmalla. Minäkin viihdyin elokuvan parissa, mutta oli sillä kyllä ongelmansakin. Elokuva kestää 2h 32 minuuttia, mikä on sen luokan pituus, että leffan täytyy olla järjettömän hyvä onnistuakseen pitämään katsojan otteessaan. Tässä Viimeinen Jedi ei onnistu. Ensin elokuva ei oikein millään tahtonut alkaa – ja sitten se ei oikein millään tahtonut loppua. Tai kyllähän se loppui, mun mielestä noin 17 kertaa, ja sitten tuli aina uusi käänne, jonka jälkeen eeppinen taistelu jatkui. Lisäksi minua häiritsi se, että elokuva sijoittui suurelta osiin avaruudessa lentäviin aluksiin, jotka ovat visuaalisesti tylsiä. Tämä oli juonen kannalta olennaista, mutta kyllä mua silti puudutti tämä kliinisessä ympäristössä uniformut päällä tepastelu. (Minä jouduin vain katsomaan kaksi ja puoli tuntia arvaruuslaivoissa seilaamista, voi vain miettiä, miltä vastarinnan tyypeistä tuntuu, he joutuvat viettämään aluksissa vuosia! Voi näitä ihmis- ja droidiraiskoja!)

Toisaalta leffassa oli huomattava määrä hyvin viihdyttäviä kohtauksia. Rakastin Finnin ja Rosen riekkumista kasinoplaneetta Canto Bightillä, kasino ja sen pelaajat sekä vedonlyöntieläinten vapauttaminen oli ilahduttavaa katsottavaa. Tykkäsin myös Luke Skywalkerin ironisesta huumorista Reytä kohtaan, Reyn valomiekkasekoilut olivat niin ikään hauskoja.

Puhumattakaan Ben Solosta alias Kylo Renistä (Girls-sarjan Adam Driver!) ilman paitaa. M m mmmmmmmm!

Ensin mietin, että on tietyllä tapaa epäfeminististä sanoa tuota viimeistä lausetta: että on mukavaa objetivoida ketään tuolla lailla, eli fiilistellä hyvännäköistä miestä, joka heiluu ilman paitaa valokankaalla. Mutta sitten taas mietin, että oikeastaan mun mielestä on ihan ok suhtautua hahmoon tai näyttelijään hetkellisesti objektina, kun kohtaus on selvästi tarkoitettu luettavaksi näin.

Ongelma vain on läpi elokuvahistorian ollut se, että objekteiksi on miltei aina asetettu juuri vähäpukeiset naiset. Ja se, että näiden naisten ainoa tehtävä on olla seksiobjekti. Kylo Renillä on paljon muitakin tehtäviä, ja minun katseeni objektina oleminen oli niistä vain yksi. Lisäksi kyse on vallasta: Kylo Renillä on valtaa, joten hänen objektiutensa ei ole niin ongelmallista kuin jonkun sivuhahmobaben objektivoiminen.

Feministinen paatos ei loppunut tähän. Elokuvan jälkeen riemuittiin Sofian kanssa siitä, että on upeaa, että meidän lapset kasvavat sellaisessa maailmassa, jossa on ihan normaalia eikä erityisen alleviivattua, että elokuvan pääosassa voi olla cool nainen, sen merkittävissä sivuhahmoissa voi olla cooleja naisia, jopa pahis voi olla nainen (Captain Phasma!). Tuossa elokuvassa esiteltiin uusia naishahmoja sieltä sun täältä ilman, että olisi tuotu erikseen esiin, että tämä on nyt sitten nainen, huomatkaa! Viimeisessä Jedissä naishahmoilla oli monenlaisia ulottuvuuksia. Toisin sanoen, naishahmo täytti kaikki sellaiset kriteerit, jotka mieshahmoilla on aikojen saatossa aina ollut. 

Maskuliinisuutta taas ei esitetty enää samalla tavalla vain hienona ja sankarillisena, kuten aiemmissa Star Warsseissa uhkarohkeus, uhmakkuus ja itsepäsyys on kliseisesti esitetty. Päinvastoin, kuten tässä erinomaisessa analyysissa pointataan, nyt kyse oli myrkyllisestä maskuliinisuudesta (toxic masculinity), joka ei edistä yhteistä hyvää.

Muistan, kun vielä kymmenisen vuotta sitten yliopistolla mediatutkimuksen luennoilla oikeasti keskusteltiin siitä, miten elokuvissa on mieshahmoja enemmän kuin naishahmoja siksi, että "miehet eivät osaa samastua naisiin, mutta naiset ovat emotionaalisesti niin lahjakkaita, että he osaavat kyllä samastua mieshahmoihin, eli tässä mielessä on järkevää käyttää enemmän mieshahmoja". What the actual fuck? Ei! 

Lähtökohtaisesti ihmisten pitäisi kyetä samastumaan ihmisiin, eikä miettiä tuollaista sukupuoli-bullshittiä. Mutta viime aikoina olen huomannut itsessäni sellaisen ärsyyntyneen kantturan piirteen, etten enää jaksa kuluttaa kulttuurintuotteita, joissa on pääosassa pelkkiä mieshahmoja. Katselin esimerkiksi jouluna äidin luona kirjahyllyssä Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset -kirjaa (2014), ja tulin siihen tulokseen, että on luotaantyöntävä ajatuskin tarttua romaaniin, joka kertoo kahdesta ukkelista, jotka soutavat Kustavista Hailuotoon ja jorisevat siinä samalla. Hoh hoijakkaa! 

Ehkäpä jonain päivänä taas voin kuluttaa kulttuuria miettimättä näitä sukupuoliasioita, mutta tällä hetkellä en jaksa katsoa yhtäkään mieselokuvaa tai lukea mieskirjaa. Jos hahmojen kavalkadista puuttuu nainen, mua alkaa tympiä. Tämä mun hulluus on mennyt jopa niin pitkälle, etten välillä edes jaksa tarttua vaikkapa johonkin Imagen tai Hesarin artikkeliin tai esseeseen, jossa mies kirjoittaa siitä, millaista miehisyys on / miten joku mieskirjailija on ollut vaikuttava / miten mies juoksee jossain. Olen saanut miehisyyden kuvauksesta tai miesten mielenmaiseman kerronnasta hetkellisen yliannostuksen, ja tähän on päädytty. Tiedostan itsekin, että tämä alkaa olla jo aika kohtuuntonta, ja nyt pyrin parantamaan tapojani.

Olisi nimittäin idioottimaista sulkea yhtäkkiä kaikki miesten tekemä pois omasta vaikutuspiiristään. Tekisin vain itselleni hallaa, sillä siinä menettäisin huomattavan määrän loistavaa kulttuuria. Mutta samaan hengenvetoon sanon, että yhtä lailla ihmisten, jotka haluavat kuluttaa pelkästään miesten tekemiä näyttelemiä, tekstejä tai lauluja, kannattaa miettiä, että mitä siinä menettää.

Eläköön naiset valkokankaalla, eläköön miehet valkokankaalla! 

 

Onko kukaan muu kyllästynyt miesten ylivaltaan kulttuurintuotteissa?

 

Kuvat: Pressikuvia / Lucasfilm Ltd

 

Lue myös:

Sukupuolittuneiden ammattinimikkeiden vaihtaminen on nerokasta

Mies, vie peniksesi toisaalle

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Share

Pages