Ladataan...
Juliaihminen

Kuulumiskatsaus vauvelin viimeisestä vauvakuukaudesta, eli tammikuusta on vielä tekemättä. Hyvin ehtii näin helmikuun viimeisenä päivänä!

Tammikuun alussa Alppunen täytti 11 kuukautta. Itse asiassa samana päivänä me laskeuduimme Bangkokiin ja vietimme koko kuukauden Thaimaassa. (Kuten tätä blogia ahkerasti lukenut on saanut tuta nahoissaan.)

Tämä oli juuri sopiva aika alkaa harrastaa vimmatusti seuraavia toimenpiteitä: Asioiden suuhun laittaminen (ja syylliseltä näyttäminen aina kysyttäessä: "Mitä sulla on suussa?"), kamikaze-konttaaminen (okei, 11-kuukautisena tuo ei enää samalla tavalla syöksähdä jyrkänteeltä alas kuin vähän pienempänä, mutta ei siihen todellakaan voinut luottaa), äiti äiti -hokeminen (tämä on oikeasti aika ihanaa!) ja pinsettiotteella syöminen (kun vaaveli laittaa riisiä suuhun omin kätösin, äidin silmät miltei kyyneltyvät ilosta).

Jostain syystä beebo taantui takaisin kaksiin päikkäreihin: aamu- ja iltapäiväunosiin. Suomessa se siirtyi takaisin yksiin uniin. Ehkäpä kuumuus tai se, että koko ajan mentiin ja tehtiin niin paljon, väsytti pikkuista.

Mitäs muuta tammikuuhun kuului? Perus arkea.

Luin kolme kirjaa

Knausgårdin Nelostaistelun (erinomainen, paljon noloja seksikohtauksia!), Saara Turusen Rakkaudenhirviön (esittää aika ankeassa valossa ihmiselon, mutta joskus tällaisia on kiva lukea) sekä Liane Moriartyn Öppnas i händelse av min död. Viimeisimmän kirjan luin yllätyksekseni ruotsiksi! Multa nimittäin loppui luettava Koh Lantalla, ja koska se oli ruotsalaisten paratiisi, niin luonnollisesti löysin sieltä hyvän dekkarin. Tulin uskomattoman omahyväiselle tuulelle, kun tajusin, että ruotsiksi lukeminen onnistuu edelleen. Tämä omahyväisyys antaa mulle voimaa arjessa.

Kuljeskelin kaikkialle vauva kantorepussa

Vauva ei suostunut olemaan yhtään vaunuissa. Ei yhtään. Eipä siinä, ei niitä vaunuja oikein noilla thaimaalaisilla kaduilla oikein kauheasti voinut käyttääkään. Matkarattaiden mukaan ottaminen oli iso fail. Sen sijaan tajusin, miten uskomattoman kätsää on kantaa lapsosta selässä, ja aionkin ensi kesäksi hankkia taaperokantorepun. Otettiin Tikin kanssa myös sellainen kuvasarja kuin "Alppu nukkuu merkittävissä kulttuurikohteissa". Aina kun saavuttiin johonkin, tyyppi veti zetoria repussa.

Taputtelin vauvavuoden 

Vaikka Alppunen on edelleen niin hirmuisen pieni ja avuton ja höpsö, niin on se kuitenkin jo enemmän taapero kuin mikään vaavi. Tietyllä tapaa aina isompia lapsia nähdessäni ajattelen, että "sitten kun Alppu on noin vanha, se on jo tosi iso ja tiatava". Ja sitten kun Alppunen saavuttaa kyseisen iän (vaikkapa 12 kuukautta), niin ajattelen, että ihan pieni pumperoinen se vielä on. Ei todellakaan mikään iso poika. Heh, tässä on vähän sama kuvio kuin siinä, että nuorena ajatteli, että "30-vuotias on sitten todella vanha ja kokenut". Nyt kun täytän pian 30, tekee mieli nauraa näille ajatuksille. Omalla kohdalla kaikki tuntuu niin erilaiselta.

Hassua muuten, miten sitä niin nopeasti unohtaa edelliset kehitysjutut. Olin kirjastossa vauvojen loruhetkessä enkä olisi osannut sanoa, onko joku vauva 4 kuukautta vai 7 kuukautta. Niin hullua, miten vauva muuttuu vuodessa.

Mutta nyt kaikki haikeilu pois minusta, tätä on haikeiltu jo ihan tarpeeksi täällä blogissa. Kohti taaperoutta siis!

Jahas! Tässä oli tämä beebovuosisarja. Katsotaan, joskos raportoisin taaperovuotta samalla sekavalla meiningillä. Sinällän on hauska kirjata vähän näitä lapson kehitysvaiheita ylös, kun ne toden teolla unohtuvat kaikki tyyni niin nopeasti. 

 

Hei kaverit, huomenna alkaa kevät! (Koska maaliskuun eka päivä on kevään virallinen alku.)

 

 

Mun ja vauvan kuulumisia tämän elämänsä ensimmäisen vuoden ajalta:

Paras tammikuu naismuistiin   vauva -1 kk

Huuruinen helmikuu  vauva 0 kk

Helpottava maaliskuu  vauva 1 kk

Huhtikuu, ah!    vauva 2 kk

Toukokuun herätys   vauva 3 kk

Kesäkuu hujahti   vauva 4 kk

Heinäkuu lompsis   vauva 5 kk

Elokuu ja ihmisten ilmat    vauva 6 kk 

Syyskuussa vapauden tuulet tuivertelivat     vauva 7 kk 

Lokakuu herätti vauvakerhoilijan   vauva 8 kk

Marraskuu: pystyyn ja eteenpäin vauva 9 kk

Iloinen ja haikea joulukuu vauva 10 kk Tammikuussa vauvavuosi loppui vauva 11 kk 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kun perjantaina horisin täällä pitkät pätkät unikoulusta, niin en maininnut sitä, että sille oli myös hyvin konkreettinen motivaatio. Eilen oli nimittäin mun rakkaan ystäväni, Marian, polttarit. Kyllä siinä on jo tarpeeksi syytä saada beebeli nukahtamaan ilman äitiänsä. Kiitos muuten telle kaikille ihan mielettömästi tsemppaavista kommenteista ja hyvistä neuvoista, mä lueskelen niitä tänään vielä tarkemmin ja otan ehdottomasti käyttöön. Oon niin otettu ja iloinen, kun olette jaksaneet jakaa kokemuksia, saan niistä ihan älyttömästi voimaa tähän hommaan.

 

Nyt, pikku kohmelossa, kerron teille eiliseltä mun kohokohdat. Sillä hittolainen, eilinen oli niiiiiiiiin ihana päivä!

1. Marian täydellinen yllättämäinen: Työpalaveri lauantai-aamuna, totta kai! Kun poltskusankari kaarsi brunssipaikan pihaan, meillä oli kaikilla keltaiset sadetakit (koska morsio on kovan luokan Ultra Bra -fani) ja laulettiin Hei hoi hauki. Sellaista onnea, jännitystä ja liikutusta näkee harvoin kenenkään kasvoilta. Ja sitä sädehtimistä kesti koko päivän. Tuntuu niin upealta olla osa porukkaa, joka on onnistunut tuomaan tuon ilmeen Marian kasvoille.

2. Yhdessä tekeminen: aamusauna, valtava amerikkalainen brunssi, kaupunkivaellus aurinkoisessa pakkassäässä, rivitanssitunti ja entisten poikaystävien lennättäminen lennokkien avulla menneisyyteen. Rakastan leirielämää, ja polttarit ovat aikuisten leiri parhaimmillaan!

3. Yhteislaulu: En ollut aikaisemmin koskaan ollut karaoketaksissa. Toivottavasti tämä ei jäänyt viimeiseksi kerraksi, koska matka oli aivan sairaan hauska. Kylmät väreet meni iholla ja kyyneleet nousivat silmiin, kun laulettiin Maailman toisella puolen ja Tyttöjen välisestä ystävyydestä. (Thong songia laulaessa ei itkettänyt, sen sijaan ihailin eräiden kykyä räpätä ne tiukimmat osuudet tyylipuhtaasti läpi. Ei mitään turhia muijia nämä!) Mua itketti myös silloin, kun laulettiin Kalliolle kukkulalle Hietaniemen rannassa. Ehkä mun sisällä asuu Pikku pioneeri, kun mahtipontisten laulujen yhteisveisuu herättää aina niin eeppisiä tunteita. Mutta toisaalta, kenessä ei herättäisi?

4. Humaltuminen alkoholista, ystäväistä ja elämästä: Kun istuskelin illalla siideri kädessä paljussa keskellä Nuuksion metsää Karhunpesä-nimisen mökin pihassa, katselin tähtitaivasta ja kuuntelin omituisia vitsejä ("Mä voisin mennä Talenttiin ihan vain esittämään sitä Broadcasters-tuotantoyhtiön logon naisen naurua" tai "Sitten ne saivat stripparin, joka oikealta ammatiltaan akrobaatti, ei ollut kauhean eroottista se meininki") ajattelin olevani puhtaassa ja täydellisessä onnen tilassa.

Tajusin vahvasti, että lapsen ulkopuolinen elämä on edelleen olemassa, se on vain odottanut mun paluuta. (Kun ihminen ei ole ollut huppelissa miltei kahteen vuoteen, viini soittaa halleluja-veisuuta aika lujaa jokaisesa aivosolussa.) Julistin Mirjalle ja Mariannalle kovaan ääneen, miten humala pukee minua.

(Myöhemmin illalla kerroin, että jokainen hetki, jolloin en puhu mitään, on hetki, josta kiitän itseäni seuraavana päivänä. Tänään mä soisin, että tällaisia hetkiä olisi ollut enemmän. Sanainen arkku nimittäin avautui ammolleen. An sich en sanonut tai tehnyt mitään noloa, mutta aina sitä näissä tilanteissa herää aamulla sellaiseen valtavaan häpeään ihan vain omasta olemassaolostaan.)

5. Uudet ihanat ihmiset: Ei vitsin vitsi, miten superhyviä keskusteluja kävin ihmisten kanssa. Joidenkin vanhojen tuttujen kanssa ystävyys syveni, muutamien uusien tyyppien kanssa taas löysin heti yhteisen sävelen. (Ja tämä tapahtui jo ennen kuin viini puhui mun suullani.)

Vieläpä paluumatka Nuuksiosta kotiin yöllä hienoisessa tuiterissa oli mahtava, kun juttelin yhden superkiinnostavan mimmin kanssa sen perustamasta yrityksestä, joka tarkastaa vaatetehtaiden työoloja eri maissa. (Siitä ehkä joskus myöhemmin!)

 

Tänä aamuna mun teki mieli laittaa Mirjalle ja Mariannalle viesti, että kävi ilmi, ettei humala sittenkään pue mua. Että nähdään kahden vuoden päästä. Mutta nyt lapsonen (joka heräsi seiskalta) nukkuu, ja olotila onkin muuttunut sellaiseksi suloiseksi crapuléksi. Taidan palkita itseäni uskomattoman hienosta bailaamisesta syömällä vähän lisää suklaata ja katsomalla Yle Areenasta jakson Broad Citya (suosittelen erittäin vahvasti, jos et ole vielä katsonut - härskimpi kuin Girls!)

Mutta ei hitsin vitsi. Olen jotenkin niin euforisessa onnen pumpulihauteessa (?!!). Ihmiset ovat niin ihania, Maria on niin ihana, tällaiset elämää suuremmat viikonloput ovat niin hirveän tärkeitä. 

 

Polttareita on juhlittu aiemminkin:

Minun polttarit (sisältää polttarivideon!)

Raisan polttarit

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Kuten mun Insta Storyn seuraajat tietävät, meillä on nyt pidetty täällä kaksi yötä unikoulua. Yksittäisistä vanhemmuuteen liittyvistä alemmuuden tunteista vauvan nukkumisbisnekset ovat olleet mulle kenties suurin huonon omantunnon aiheuttaja.

An sich meillä ei ole ollut mitään ongelmia nukkumisen suhteen: vauva nukahtaa tosi helposti seiskalta - boobsille. Sitten se heräilee illalla silloin tällöin, ja sen saa helposti uudestaan nukahtamaan - boobsin avulla. Yöllä se herää ehkä kahdeltatoista ja neljältä, seiskaltakin sen saa vielä vähäksi aikaa nukkumaan, mutta kaikki tapahtuu imetyksen avulla.

Periaatteessa mulla ei ole mitään ongelmaa tämän kanssa: imetys nukuttaa mutkin niin mukavasti, että illalla se on ihan kivaa. Yöllä taas mä tuskin herään Alpun herätessä, vedän vain paidan ylös ja jatkan uniani. Etenkin aamuisin on ihanaa, kun vaavin unia pystyy pidentämään pienellä imetystempulla. Mä olen elämässäni kärsinyt niin sairaista unettomuusjaksoista, että tällainen pikku heräily yöllä ei suoraan sanottuna tunnu missään. Se, että imetys toimii parempana unilääkkeenä kuin Mirtazapin, on ollut yksi äitiyden siisteimpiä juttuja.

Se, miksi mä koen tästä tunnontuskia, johtuu siitä, että tämä tämmöinen sitoo mut täysin vauvaan kiinni öiksi. Siksi en ole käynyt missään bailandoamassa saati viettänyt yötä poissa kotoa, vaikka lapsonen on jo yli yksivuotias. Musta se on jotenkin aika vässykkämäistä. Ja jollain tavalla myös epäfeminististä. En ole vapaa ja itsenäinen nainen. Olen laiska lussukka, joka joutuu painamaan kaikkiin kutsuihin Not Attending.

Ja olisihan se nyt järkevää saada lapsi nukkumaan kokonaisia öitä, töissä saattaisi olla vähän skarpimpi muija päättämässä asioista. (Ehkä olisi myös järkevää lopettaa jo koko imetys, mutta kun mä olen niin laiska tekemään mitään muutoksia elämässäni!)

 

No. Nyt on sitten unikirjojen klassikko Unihiekkaa etsimässä (jonka sain Raisalta lahjaksi kirjailijan omistuskirjoituksella varustettuna!) luettu tarkkaan. Kirjassa esitetään muutamia erilaisia unikouluja:

Huudatusunikoulu: Lapsi sänkyyn, ovi kiinni, tulpat omiin korviin ja palataan lapsen luo aamulla. Tämä on tehokas, turvallinen ja nopea tapa opettaa lapsi nukahtamaan ilman vanhempaa. Monien mielestä tämä tuntuu liian julmalta, niin myös meidän.

Pistäytymismenetelmä: Lapsi sänkyyn valveilla ja vanhempi poistuu. Lapsi alkaa itkeä, ja vanhempi tulee noin viiden minuutin päästä takaisin rauhoittelemaan hetkeksi, ja sitten taas lähtee pois. Poissaoloaikoja pidennetään, kunnes lapsi nukahtaa. 

Tassu-unikoulu: Aikuisen käsi on "tassu", jolla lasta rauhoitellaan pitämällä sitä lapsen selän päällä. Lasta ei nosteta sängystä pois, vaan häntä rauhoitetaan sänkyyn. Tässä on meidän kohdalla sellainen ongelma, että tuo epeli kyllä pongahtaa välittömästä "tassun" alta pystyyn. Olisi toiminut silloin, kun tuo ei vielä kiipusta. Kiroan itseäni, kun laiskana lorttona en tehnyt tätä silloin, kun vaavi oli 6 kuukautta.

Tuolimenetelmä: Vanhempi istuu sänkgyn vieressä ja lohduttaa laulamalla ja puhumalla. Pikkuhiljaa hän siirtyy yhä kauemmas lapsesta, kunnes tämä tottuu nukahtamaan yksin. 

Näistä on pidemmät ja paremmat kuvaukset tuossa opuksessa tai vaikka täällä MLL:n sivuilla.

 

Mä en osaa oikein sanoa, mitä taktiikkaa me tällä hetkellä toteutetaan. Ehkäpä sellaista "äiti on poistunut maailmasta" -unikoulua. Mä olen antanut Alpulle illalla seiskan maissa maitoa, minkä jälkeen se on nukahtanut (olen  nostanut sen vielä omaan sänkyynsä, mutta on se tainnut kyllä olla jo vähän unessa silloin, mikä on sääntöjen vastaista). Sitten kun se on aloittanut iltaheräilynsä, Tiki on mennyt sen luokse ja rauhoittanut sen laulamalla ja pitämällä sitä sylissä. Monta kertaa. Mä olen nukkunut työhuoneessa korvatulpilla.

Ekana yönä se huusi kahdestatoista kahteen, nukkui sitten kaksi tuntia. Sitten alkoi uusi huuto. Aamuviideltä Tiki oli niin poikki, että se tuli herättämään mut ja me sovittiin, että "nyt alkoi aamu" ja mä menin imettämään pikkuisen. 

Päivällä Alppu oli ihan silmät ristissä ja nukahti kolme kertaa (!!). 

Tokana yönä Alppu oli niin väsynyt, että se nukahti heti seiskalta. Pari kertaa se heräsi, mutta nukahti melko nopeasti Tikin hellässä huomassa uudestaan. Yöllä se oli herännyt kolmelta, ilakoinut puoli tuntia (itkemättä) ja nukahtanut uudestaan. Sitten kuudelta Tiki tuli herättämään mut ja meidän "aamu alkoi". Okei, tämän jälkeen sekä minä että Alppu vielä nukahti.

Tänään Alppu on ollut väsynyt ja itkuinen. Se nukahti taas seiskalta nopeasti, mutta heräsi heti pian uudestaan. Tätä kirjoittaessani se on huutanut lohduttomasti Tikin sylissä 40 minuuttia tuolla pimeässä huoneessa. 

Kyllä tämä aika raskaalta tuntuu. Tekee ihan sikana mieli mennä tonne ja luovuttaa koko homma. Kun se "tissitainnutus" on vain niin järjettömän helppoa siinä tilanteessa. Vähän semmoset fiilikset, että fokit, kokeillaan sitten uudestaan, kun se osaa puhua kunnolla ja sille voi selittää kunnolla, mistä on kyse ja se voi sanoa, jos sillä on jotain muita ropleemia kuin vain tuo läheisyyden kaipuu. Eli ehkä sitten kun se on jotain yläasteikäinen. Eli mä en lähde himasta mihinkään kasin jälkeen seuraavaan vuosikymmeneen enkä nuku kokonaisia öitä enää koskaan... eiku!

Mä olen omin silmin todistanut, kun Mirjan ja Raisan tytöt laitetaan pinnasänkyyn, valot sammutetaan, sanotaan hyvää yötä, ja sitten ne heräävät aamulla. Mutta tällä hetkellä tuommoinen tuntuu musta yhtä utopistiselta kuin se, että mä oppisin jonain päivänä puhumaan täydellistä ranskaa.

Nyt muut äidit ja isät, kaipaan rohkaisua ja jotain konkreettisia kertomuksia. Tiedän että kaikki vauvat ja taaperot ovat erilaisia, joten kaikki ei toimi kaikilla, mutta ihan vain sellaiset mukavat onnistumistarinat kiinnostelevat: 

 

Miten te olette saaneet lapsenne nukahtamaan ja nukkumaan itsekseen?

 

Ps. Jos haluatte seurata livenä tätä meidän unikouluelämöintiä, niin mun Insta Storyssä piisaa settiä. Mun instatili on nykyään skitsofreeninen miksaus teinijulkkisten kanssa hengailua ja vauvan kanssa sekoilua.

 

 

Share

Pages