Ladataan...
Juliaihminen

Steve Antonyn Herra Panda leipoo (Otava 2016) on noussut lyhyen elinkaarensa aikana kulttimaineeseen. Ensin Herra Pandan leipomuksista luki Alpun ystävä Frida, sitten se esiteltiin Alpulle, jonka oli niin ikään pakko saada tämä teos käsiinsä.

Siitä lähtien, kun kirja tuli taloon, on Herra Panda nähty leipomassa, leipomassa ja leipomassa. Esimerkiksi toissa iltana Herra Panda leipoi noin 11 kertaa 20 minuutin aikana, sillä pienet kätöset nostivat Herra Pandan aina uudestaan mun syliini.

(Mulla on ollut sellainen jalo periaate, että aina jos Alppu tuo mulle kirjan, keskeytän tekemiseni ja alan lukea sille. Tällä hurskastelulla ajattelin, että lapsoseni muuttuu kirjojen ystäväksi ja kunnon kansalaiseksi. Tätä periaatetta oli helppo toteuttaa, kun lapsi oli elämänsä aikana ehkä kaksi kertaa tuonut kirjan mulle. Koin riemullista ylemmyydentuntoa tästä kulttuurikodin tavasta. Toissailtaisen jälkeen tämä periaate kuoli. Tuli nimittäin hetki, jonka jälkeen Herra Panda ei enää todellakaan leiponut.)

Mistä tässä kaikessa on sitten kyse?

Siitä, että Herra Panda leipoo yllätystä, mutta kukaan muu kuin pingviini ei jaksa odottaa. Lopuksi yllätysleipomukseksi paljastuu iso donitsi.

Mutta onko tästä oikeasti kyse?

Ei tietenkään. Herra Panda leipoo -teoksen todellisia merkityksiä selvittämään kokosin lukupiirin ympärilleni, ja eilen me käytiin Raisan ja Sofian kanssa pitkä ja antoisa keskustelu aiheesta.

- No tämähän on tällainen moraalinen tarina siitä, että pitäisi olla kärsivällinen ja odottaa, ja lopussa seisoo kiitos.

- Ilmeisesti. Eikö jossain tutkimuksessa ollut jotain lapsia ja pastilleja. Sitten ne lapset, jotka jaksoivat odottaa pastillit siinä edessään syömättä niitä, menestyivät sitten elämässä aivan sairaasti paremmin ja niillä oli 30 vuoden päästä jumalattoman iso palkka ja niin paljon mässympi elämä kuin niillä lapsilla, jotka veti heti ne pastillit.

- Joo, joku muistikuva on tosta pastillijutusta. Kuulostaa ihan karseelta. Helvetin pastillit.

- Mutta en mä tiedä, musta tuo moraali on kuitenkin ihan väärin tässä. Onko se odottaminen sitten niin tärkeää, etenkään kun tuo Panda ei suostu paljastamaan puolikkaalla sanalla, mitä on tulossa. "Odota niin näet", se vain hokee myhäillen jotenkin aggressiivisesti.

- Sehän hallitsee noita eläimiä ihan sellaisella samanalaisella karismalla kuin jotkut uskonlahkon johtajat. Parisanaisilla lauseilla se saa tuon pingviinin ihan pauloihinsa. 

- Joo, tossa Pandassa on jotain todella perverssiä.

- Mulle tulee mieleen siitä se sarjahukuttaja. Vähän sama meininki, että miksi ne ihmiset lähtivät sen kanssa sinne soutelemaan, vaikka ne tiesi, että huonosti saattaa käydä?

- Isäntä!

- Ei tuo pingviinikään kauhean terve ole. Tommonen hännystelijä. 

- Jotenkin hysteerinen.

- Mä fiilaan noita eläimiä, jotka eivät jaksa odottaa. Elämä on liian lyhyt siihen, että odotellaan jotain, mistä ei edes tiedä, mitä se on.

- Pelkkää vallankäyttöä.

- Sitä paitsi mistä me tiedetään, mitä ne eläimet elämällään tekee Herran Pandan kohtaamisen jälkeen. Voi hyvin olla, että niillä on tosi siistejä juttuja meneillään. Ei ne välttämättä tarvitse donitsia just siihen tilanteeseen.

- Sitä paitsi eikö se loppu ole vähän sillä lailla monitulkintainen. Mun nähdäkseni se iso donitsi musertaa pingviinin alleensa. Onko se sitten hyvä asia?

- Aivan selkeesti. Joo, ehkä moraalinen opetus ei olekaan kärsivällisyys. Ei kukaan nykyään enää odottamalla mitään saavuta. Paitsi jos sijoittaa osakkeisiin. Silloin kannattaa jaksaa odotella. Voisko toi donitsi olla sijoitussalkku?

- Niin.

- Siitä mä kyllä tykkään tässä kirjassa, ettei siinä lopussa ole mitään sellaista lässytyskohtausta, jossa kaikki eläimet sitten kuitenkin jakaisivat sen donitsin. Kirja opettaa kyllä hyvin elämää: yhdelle annetaan niin iso donitsi, että se jyrää sen sielun, ja muut eivät saa mitään. 

- Ja despootti-Panda myhäilee taustalla.

- Joo, kyllä tämä on ihan mahtava teos. Klassikko syntyessään.

- Ilman muuta, rakastan Herra Pandaa!

- Jep, ja niin rakastaa lapsikin. 

 

Onko Herra Panda jo teille tuttu?

 

 

Lue myös aiemmat kirja-arviot:

Ammuu, äänekkäät eläimet (eli tarina siitä, kun rakastaa liikaa)

Missä Puppe piileksii? (Kirja homofobiasta ja yhteiskunnan ulossulkemisesta)

Katso minua, Sami (Kirja nähdyksi tulemisesta)

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Harkitsetko pientä minilomaa Turussa tänä kesänä? Lopeta harkitseminen ja varaa välittömästi kalenterista päivä Turussa, siellä on ihanaa!

Vanhana turkulaisena omistauduin ylistämään Turun ihanuutta niin paljon, että tein aiheesta videon. YouTubessa tämän tyyppisiä videoita kutsutaan nimellä My Day. Olin yhtenä päivänä siskoni Lotan ja meidän lapsosten kanssa kiertelemässä Turkua, ja Lottu innosti mua kuvaamaan reportaasin tästä ilottelusta.

Tässä sekalainen esittely siitä, mitä mun mielestä kannattaa tehdä Turussa päiväretkellä lapsen kanssa. (Ja vähän horinaa mun Turku-menneisyydestäni.) 

Nauttikaa!

 

Mitä te suosittelisitte Turussa ihmiselle, joka lomailee siellä lapsosensa kanssa?

 

 

Lue myös:

5 kivonta kahvilaa Turussa

Kasku Turun pääkirjastosta

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

 

Ladataan...
Juliaihminen

Yksi tämän vuoden parhaimmista päätöksistä oli se, että teen neljäpäiväistä viikkoa, maanantaista torstaihin. Tässä on nimittäin vähän sellainen have a cake and eat it too -meininki. Saan tehdä kiinnostavia juttuja ja toteuttaa itseni töissä (mitäköhän hittoa itsensä toteuttaminen tarkoittaa, lord knows, mutta niin tässä yhteydessä kuuluu sanoa). Kuitenkin aina torstai-iltana laskeudun täysin lattemamalife-moodiin, kun perjantaisin voi tehdä ihan mitä huvittaa, lähteä vaikka pidemmälle viikonloppureissulle tai sitten vain nauttia torikahveista lapsen kanssa. 

Mä olen tämän kevään elänyt sellaista elämää, jossa ei tarvitse odottaa mitään. Se on mulle poikkeuksellista, koska yleensä olen ollut vähän sellainen sitten kun -hahmo. En odota viikonloppua, koska se tulee joka tapauksessa niin pian. Aiemmin työssä käyminen oli normi, ja viikonloppu sellainen poikkeustila. Tämä loi viikonlopulle paineita siitä, että piti ehtiä tehdä kaikkea kivaa. Nyt kun olen torstai-illasta sunnuntai-iltaan vapaalla, myös töistä pois oleminen on arkea, eikä mikään harvinainen herkku.

Tästä syystä on ihan ok, jos perjantai kuluu vaikka siten, että me käydään Alpun kanssa puistossa ja lounaalla ja sitten päivä onkin siinä. En ajattele, että vapaapäivä olisi mennyt hukkaan, päinvastoin, jää sellainen olo, että Alppu on viihtynyt. Lisäksi kolmen päivän vapaaseen mahtuu paljon helpommin myös mulle itselleni täysin omaa aikaa kuin jos olisin kotona pelkän viikonlopun.

Mulla on ollut monet kaverit nyt vielä kevään hoitovapaalla, joten seuraakin on ollut. Toisaalta, moni lähtee nyt töihin syksyllä. Onneksi uusia äitiyslomalaisia astuu kehiin. Esimerkiksi pikkusiskoni Sofia (joka riekkuu Alpun kanssa tämän postauksen kuvissa) saa beebelon ihan näinä päivinä (jännittäääää!). Myös Alpun kummitäti Maria jää viikon päästä äitiyslomalle, mikä on superkivaa, etenkin kun Maria asuu tuossa yhden talon päässä meistä. (Kunnon Melukylämeininki.)

Oikeastaan mä jopa vähän aikaa harkitsin, että jäisin vielä itse hoitovapaalle syksyllä, kun olisi niin kivaa seuraa tiedossa päiviksi. Lisäksi ajatusleikki kotiin jäämisestä oli sellainen henkinen selviytymiskeino sille, että tunsin niin syvää haikeutta jouluna äitiysloman loppumisesta. Vihaan kaikkea lopullista, joten oli paljon helpompi ajatella, että "menen käymään töihin". 

Sitten työt veivät mukanaan, ja nyt olisi henkisesti vaikeaa palata takaisin hoitovapaalle. Sen sijaan sovin juuri pomon kanssa, että jatkan syksynkin tätä nelipäiväistä viikkoa. 

Taloudellisesti tämä 80-prosenttinen työaika ei ole myöskään mahdoton, kun perheessä on kahden vanhemman tulot. Palkka tippuu viidenneksellä, mutta se näkyy kevyempänä verotuksena. Lisäksi Kelalta saa osa-aikaista hoitovapaarahaa, joka sekin kompensoi. Toki sitten on yksi ylimääräinen päivä hassata rahojaan lounailla ja kahviloissa, mutta se on aika pienimuotoista kulutusta.

Mutta joo, etuoikeutettuahan tämä on monella tapaa. Se, että työnantaja joustaa tässä niin kivasti ja se, ettei talous mene liian kireälle, vaikken teekään täyttä päivää. On mulla yksi yksinhuoltajakaverikin, joka tekee 80-prossasta, ja hänkin on ollut tosi tyytyväinen tilanteeseensa tähän mennessä.

Nelipäiväinen viikko on parhaimmillaan juuri kesällä. Kun mökille voi lähteä jo torstaina töiden jälkeen, ehtii kunnolla rentoutua ja vain olla. (Jos "vain olemisella" tarkoitetaan päätöntä juoksentelua ja selkä kaarellaan huutavan 1-vuotiaan kantamista sisälle syömään puistosta.) Eli jos ihan rehellisiä ollaan, niin maanantaisin on myös ihana päästä töihin vähän lepäämään.

 

Oletteko olleet osittaisella hoitovapaalla? Millaisia kokemuksia teillä on siitä?

 

 

Sain kuvissa olevat Alpun vaatteet Reimalta:

TIHKU: Kurahaalarit ja sadetakki

RAINY: Sadehattu

KURA: Kurahanskat

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Voi mitkä taianomaiset häät eilen olikaan! Ainon ja Oton juhannushäät Suomenlinnassa olivat niin täynnä tunnetta, että kyyneleet kävi silmissä vähän väliä.

Näitä juhlia makustelen mielessäni vielä pitkään. (Aion kätkeä nämä muistot syömeeni ja tutkistella niitä jälkeenpän vähän samalla tavalla kuin Neitsyt Maria jouluevankeliumissa). Juuri tällä hetkellä mieleen nousee erityisesti nämä hetket:

Kun mielettömän kaunis Aino astui Suomenlinnan kirkkoon isänsä vierellä, kyyneleet nousi välittömästi silmiini. Vihkitoimituksessa Oton oopperalaulajaystävä Aapo lauloi kaksi laulua, ja se oli niin komean kuuloista, että mun koko kropan läpi vilisti kylmät väreet. Upeaa!

Hääparin onnitteleminen on ihaninta! Sellaista onnea näkee harvoin, ja siksi siitä pitää ottaa oma osa itselleen. Tosin onnitteluhetken jälkeen on aina pitkin häitä sellainen fiilis, että joka kerta morsion kohdatessaan pitäisi sanoa jotain ylvästä ja runollista, vähintään siteerata Tommy Tabermania, muttei nyt ainakaan puhua mistään arkisesta tai latteasta. Sitten kuitenkin vain päätyy mumisemaan, että mustikkakakku oli todella herkullista.

Suomenlinnan Pirunkirkko oli juhlapaikkana aivan mieletön. Vanhat jykevät lattialankut, elegantit holvikaaret ja paljon tilaa (erillishuone lapsosille ja dansaamiselle!). Meidät plaseerattiin hirveän hauskaan pöytään, ja nauroin läpi häiden ihmisten jutuille. Alpun ystävä Eippu istui vieressä, ja pojilla riitti omaa hauskaa koko juhlan ajan. (Erityisesti mua ilahdutti, kun yhdessä vaiheessa Eippu alkoi syöttää toverillisesti Alpulle maissinaksuja suoraan suuhun.) Mutta olivat aikuistenkin ruuat aivan mielettömiä, tarjoilut ja kuuden (!!!) eri kakun kakkupöytä jättivät jäljen syömeen.

Kun ollaan kahden kulttuuri-ihmisen häissä, puheet sekä laulu- ja tanssiesitykset ovat juuri niin hyviä kuin toivoa saattaa. Erityisesti fiilistelin sitä, kun Ainon veli ja sisko esittivät ylvään Jos rakastat -kappaleen. "Jos rakastat pieniä tyttöjä, pieniä tyttöjä, pieniä poikia, koiria, mummoja, vanhojapiikoja..."

Hanuristi vei juhannustanssit ihan omiin sfääreihinsä. Vierasvenesataman mastot keinuivat aalloissa ikkunan takana, kaikki oli niin kaunista. Illemmalla Daruden Sandstormin tamppaaminen diskovalojen välkkeessä veti niskat mahtavalla tavalla jumiin. Mulla on vähän sellainen meininki, että kun danssaamaan kerrankin pääsee, niin sokka lähtee irti ja se on vähän sellaista amok-tanssimista, eli heiveröiset alta pois.

Lauttamatkalla Suomenlinnasta mantereelle laulettiin Ainolle ja Otolle Zen Cafén Todella kaunis. Samalla miltei yöttömän yön auringon säteet kajastivat horisontissa.

Sitä shottia ei todellakaan olisi pitänyt enää ottaa jatkoilla Skönessä, mutta se otettiin ja Whitney Houston raikasi.

Oli oikea päätös kävellä yökolmelta Niinan kanssa halki iloisen Helsingin kotiin. Matkalla ehti vähän freesata päätänsä ja räntätä siitä, miten hiton vaikeaa on olla johdonmukaisen hyvä vanhempi omalle lapselleen. (Tästä lisää myöhemmin.) Sen sijaan oikea päätös ei välttämättä ollut huutaa yökolmelta viimeisiä sillä hetkellä tärkeältä tuntuvia neuvoja hääparille, niin että Kanavaranta raikasi: "MUISTAKAA HARRASTAA SEKSIÄ HÄÄYÖNÄ!!!!"

Ok. Nyt menen vähän kellumaan tähän rakkaudentäyteiseen ja hieman crapuléiseen olotilaan.

 

Toivottavasti teillä oli myös taikaa ja rakkautta ilmassa juhannuksena!

 

 

Ainon ja Oton koko hääsaaga:

Ainon polttarit

Ainon ja Oton häiden etkot eräänä ihanana iltana

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Ladataan...
Juliaihminen

Ette ehkä ymmärrä, miten paljon sain lohtua kommenteista, jotka kirjoititte tähän mun kolmenkympin kriisiparahdukseen.

Ensinnäkin, en selvästikään ole näiden kelojen kanssa yksin. Moni muu saman ikäinen tai samassa elämäntilanteessa oleva tyyppi kelailee näitä juttuja. Siitä tulee lohdullinen olo, vaikken tietenkään toivo, että kukaan muu olisi samalla tavalla ahdistunut kuin itse olen.

Toiseksi, oli ihana lukea älykkäiden naisten kokemuksia siitä, miten kyllä nämä kriisit menevät myös ohi. Elämä vie mennessään ja kivoja asioita tapahtuu. Ennen kaikkea odotan tuota aikaa, jolloin ”lakkaa välittämästä, mitä muut ajattelee”. Se aika ei nimittäin todellakaan ole vielä täällä, vaikka kuinka haluaisin julistaa, että olen itsenäinen naikkelo, joka tekee mitä haluaa. Kuitenkin janoan muiden arvostusta, mikä on tietenkin täysin väärä lähtökohta tehdä vaikka jotain urasiirtoja tai ylipäänsä mitään päätöksiä elämässään.

Mietin myös, että monella vaikutti olevan tosi kiinnostavia juttuja meneillään (väikkäriä, urasiirtoja, matkoja) – ja silti samat kelat painoivat. Hulluutta!

En tietenkään pysty vertaamaan, millaista stressiä naiset ovat aiemmin kokeneet työelämässään, mutta musta tuntuu, että jotain kuumottavaa tämän hetken vaatimuksissa on:

Pitäisi olla dynaaminen ja vaihtaa työpaikasta toiseen, mutta toisaalta pitäisi mielellään olla CV:ssä pitkä pätkä jossain osoittamassa, että kyllä tämä kanttura osaa sitoutua työpaikkaansa.

Pitäisi olla monta kiinnostavaa projektia meneillään mutta pitäisi erikoistua yhteen asiaan, jotta voisi olla kunnon substanssiosaaja ja sen alan asiantuntija, oikea boss naakka.

Pitäisi siis olla generalisti mutta spesialisti.

Pitäisi tehdä hyvää uraa mutta sielun sopukoissa pitäisi kutkutella myös sellainen villi, boheemi puoli, jotta pystyisi työpaikan kahvipöydässä kertomaan siitä ajasta, kun soitteli Goalla bongorumpuja nuotion äärellä ja miten keskusteli matemaattisista yhtälöistä edesmenneen isoäitinsä kanssa ayahuasca-tripillään.

Pitäisi tosiaan pyrkiä sinne epämukavuusalueelle ja rakastaa jokaista hetkeä siellä.

Ja jotta voisi olla kunnon feministi, pitäisi edetä urallaan korkeisiin paikkoihin, sitten voisi nostaa ”muita siskoja” myös sinne korkeisiin paikkoihin (apua, mulla on joku angsti tuota sisko-sanaa kohtaan silloin, kun puhun jostakusta, joka ei ole mun sisko). Uralla nousua varten olisi ehkä vähän pakko tehdä pitkää työpäivää. Toisaalta pitäisi olla kotona hissutteleva ihana äiti-ihiminen, joka laittaa sen puhelimen pois, rauhoittuu ja keskittyy siihen hetkeen katselemaan, kun se lapsonen laittaa tikkuun renkaita.

Pitäisi pitää itsensä skarpin näköisenä, mutta ollakseen hyvä feministi ei saisi kuitenkaan meikata, jottei pidä yllä patriarkaattisia rakenteita.

Pitäisi olla viiltävän sarkastinen ja hauska sutkauttelija, mutta pitäisi muistaa etuoikeutettu asemansa eikä loukata muita. (Olen siis oikeasti sitä mieltä, että pitäisi aina muistaa etuoikeutettu asemansa eikä saisi loukata muita.)

Pitäisi ottaa elämä omiin käsiin mutta luottaa siihen, että elämä kantaa.

Pitäisi ehdottomasti olla miettimättä tällaisia juttuja ja nauttia elämästä ja kesästä mutta pitäisi vähän tehdä jotain 5-vuotissuunnitelmaa niin kuin tässä elettäisiin jossain Neuvostoliitossa. Sitä paitsi kesälomallahan ne aivot sitten freesaantuvat ja kolmessa viikossa sieltä tulee takaisin täysin uusi ihminen ideoita pullollaan.

Onneksi suurimman osan ajasta vietän niin sanotussa hälläväliälandiassa, ja olen ihan että whatta fockery, ei tässä kenenkään pitäisi tehdä yhtään mitään. Nyt nainen, ota itseäsi niskasta kiinni ja vähän relaa! (Mutta ole kuitenkin hillitty samalla.)

Okei, ränttäys loppuu nyt. Mä taidan olla vähäsen loman tarpeessa – pari viikkoa, niin meitsi lähtee Berliiniin viettämään boheemielämää (Roomasta 20-vuotiaana ostetun bongorummun tosin heitin taloyhtiön jätelavalle).

 

 

Millaisia oksymoroneja teillä on elämässänne?

(Oksymoron (tai oxymoron?) tarkoittaa näennäisesti ristiriidassa olevaa sanaparia. Esimerkiksi kerran pyysin ihmisiä ilmoittautumaan tilaisuuteen ”alustavasti sitovasti”. Sellaista!)

 

 

Lue ensimmäinen ränttäys:

Kolmenkympinkriisi on totisinta totta

 

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

 

 

Pages