Ladataan...
Juliaihminen

Jännittää ihan sikana!

Mua pyydettiin Hesarin Torstai-liitteen henkilökuvahaastatteluun. Näkökulmana on raha-asiat. Mun Insta Storyn seuraajat tietävät, että ollut tästä kaksi viikkoa nyt ihan rikki.

Ehkä eniten mua stressasi se, mitä ihmettä kerron siihen kohtaan, jossa kysytään kolmea asiaa, joista en luovu. Alkoi aivan jäätävä identiteetin tutkiskelu ja oman navan kaivelu. Tässä olisi nyt tilaisuus brändätä itsensä joko älykkääksi cooliksi mujeriksi tai sitten sellaiseksi ystävälliseksi goofyksi hassuttelijaksi.

Ihmiset vastaavat niihin aina niin tylsästi: lukeminen, puhelin, matkailu. No en mäkään niistä luopuisi, mutta en luopuisi myöskään hapesta, nukkumisesta, munuaisistani tai ulostamisesta, mutten siltikään sanoisi niitä ääneen. Etenkään sitä ulostamista. Siitä saisi vähän sellaisen kuvan, että tuolla mujerilla ei ole puhtaat jauhot pussissa.

Toisaalta voisi sanoa, etten luovu taidenäyttelyissä käymisestä tai korkeakirjallisuudesta, mutta fokit, kyllähän mä niistä voisin luopua, jos joku vaikka uhkailisi aseella. En kyllä tiedä, miksi joku uhkailisi aseella tämän asian tiimoilta.

Mistä mää en luovu?!!!!

Mieleen nousi ekana tällaisia juttuja:

Rusinat. Rakastan rusinoiden syömistä. Syön rusinoita käytännössä joka päivä.

Kaksi vaaleanpunaista sydäntä -emoji. Tykkään tosi paljon käyttää sitä. Tykkään myös siitä kaksi tähteä emojista.

Kynsileikkuri. Inhoan yli kaiken leikata saksilla kynsiä. Kynsien viilaaminen taas on yhtä hyödyllistä ajankäyttöä kuin yhden roskan puhaltaminen lehtipuhaltimella 30 metrin päässä olevalle roskikselle (kiitos vain naapuritaloyhtiön talkkari!). Odotan myös sitä aikaa, kun Alpunkin kynnet voi alkaa naksutella leikkurilla. Sitten elämä alkaa hymyillä!

Listojen tekeminen. Mun elämä on yksi iso post it -lappu, johon on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhanisa listoja.

Vanhanajan auto -karkit. Parasta, mitä ihminen voi suuhunsa laittaa palkinnoksi siitä, että on jonottanut kaupan kassalla ja maksanut ostoksensa (koska kyllähän tällainenkin palkinto pitää olla).

Raisa. Hänestäkään en luovu. Ja no, Raisa tuli mieleen, koska hän sattui valikoitumaan tämän postauksen kuvaan mun kanssani.

Kuukuppi. Kuukautiset ilman kuukuppia olisi mun kauhistus! 

Mutta tajuatte varmaan mun pointin. Ihan sikavaikea sanoa kolme asiaa ilman, että kuulostaa hienostelijalta, besserwisseriltä, hipiltä, kuivalta ja tylsältä, söpöstelijältä, erikoisuudentavoittelijalta tai muuten vain kaikin puolin elämänsä epäonnistumisiaan peittelevältä ihmiseltä.

No, huomenna kun avaatte Torstai-liitteen, saatte nähdä, mistä mä en luovu. 

KÄÄK!

 
Jos tämä tulisi teidän kohdalle, niin mitä vastaisitte?

 

 

Lue myös:

9 omituista faktaa minusta

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Palkankorotuksen pyytäminen on suoraan sanottuna helvetillistä. Ja todella tarpeellista, kun työskentelee yksityisellä sektorilla. (Kuten myös monissa julkisenkin tai kolmannen sektorin duuneissa.)

Mä olen pyytänyt palkankorotusta muutaman kerran. Olen sekä onnistunut että epäonnistunut neuvotteluissani. Sen sijaan mun palkkaa on korotettu urani aikana ehkäpä viisi tai kuusi kertaa, en ole pysynyt laskuissa. (Tulotasoni noususta olen puhunut täällä.) 

Ensimmäinen mokani: Pyysin palkankorotusta sähköpostilla

Olin ollut pari vuotta työpaikassani, ja mun tehtävänkuva oli kasvanut ja muuttunut selvästi vaativammaksi. Palkkani oli noin 2600 euroa, mutta mun mielestä sen olisi kuulunut olla enemmän. Mua ujostutti palkankorotuksen pyytäminen ihan sairaasti, joten idioottina kirjoitin asiasta pomolle sähköpostin. Perustelin, miksi mun palkkani pitäisi nousta ja tittelin muuttua. Listasin jutut, mitkä kuuluivat nyt mun vastuualueelle. Pomo vastasi sähköpostilla, että ikävä kyllä titteli tai palkankorotus ei nyt onnistu. 

Tämä oli multa idioottimaista siksi, että koko hommasta jäi aika halju fiilis. Miksen mä pyytänyt, että voitaisiinko jutella palkasta kasvokkain?!! 

No, onneksi tämä ei sitten kuitenkaan koitunut mun kohtalokseni, sillä parin kuukauden päästä tästä episodista mun pomo vaihtui. Ensi töikseen hän vaihtoi mun tittelini ja nosti parilla sadalle eurolla mun palkkaani noin 2800 euroon.

Toinen mokani: Pyysin liian vähän enkä ottanut selvää, paljonko kannattaa pyytää

Hain uutta työpaikkaa. Halusin sen duunin enemmän kuin mitään, joten laitoin palkkatoiveen vain himpun verran korkeammaksi kuin mitä edellisessä työssä se oli ollut. Ajattelin, etten halua, että tämä jää siitä palkasta kiinni Pyysin 3000 euroa kuussa. Sain 3050 euroa kuussa. Jälkikäteen ajateltuna olisi todellakin pitänyt pyytää tyyliin 3300 euroa. Sitten vaikka olisin lopulta saanut sen 3050 euroa, olisi jäänyt sellainen olo, että "sain neuvoteltua itselleni hyvän diilin". Nyt jäi sellainen olo, että olin ressukka, joka ei osannut vaatia liikaa. En usko, ettenkö olisi saanut työtä, vaikka olisi pyytänyt palkkaa kunnolla. Siksi niitä kutsutaan palkkaneuvotteluiksi, ei palkkasaneluksi.

Typerää oli myös se, että tunsin ihmisen, joka teki tätä duunia ennen mua. Miksi hitossa en kysynyt hänen palkkaansa ennen palkkatoiveen pyytämistä?!

Kolmas mokani: En pyytänyt korotusta, vaikka työvastuuni kasvoi

Olin tehnyt unelmaduuniani pari kuukautta, kun mun työpari lähti menemään. Mulle jäi iso osa hänenkin hommistaan. Eräs reilu ja kiva mua vanhempi työkaveri pyysi mut yhtenä päivänä kahville ja sanoi: "Julia, sun vastuu on nyt selvästi kasvanut. Pyydä palkankorotusta."

Olin tästä huomaavaisuudesta tosi otettu, mutta idiootti kun olen, mamoilin, enkä sitten kuitenkaan mennyt pomon puheille.

Neljäs mokani: En puhunut kehityskeskusteluissa palkasta

Vuosikausia mä kuvittelin, että kehariessa ei kuulu puhua palkasta. Jostain taivaasta oli ikään kuin laskeutunut tällainen tieto mulle. Että siellä vain horistaan jostain henkisistä tavoitteista ja kehittymisestä ilman pienintäkään mainintaa palkasta. Ei pomon edun mukaista ole alkaa kysellä, että saatko mielestäsi tarpeeksi palkkaa. Mainitsin tästä joskus (yllätys-yllätys miespuoliselle) kaverilleni, joka oikein nauroi ja sanoi, että hänen keharinsa alkavat palkkapuheesta. 

Ensimmäinen onnistumiseni: Laitoin palkkatoiveen kunnolla yläkanttiin

En ollut oikein varma, haluanko yhtä duunia, jota hain. Laitoin palkkatoiveeksi aika poskettoman summan, 4200 euroa. Periaatteessa joissain lafkoissa kyseisestä hommasta voi saada tämän summan, mutta tiesin, että tuolla ei. Ajattelin, että palkka voisi päätyä lopulta 3500 euroon, mikäli saisin duunin. Työhaastattelu meni hyvin, olin ihan fiiliksissä potentiaalisesta pomostani. Kun sitten lopulta tultiin palkkakohtaan, keskustelu meni näin:

Potentiaalinen pomo: "Tästä sun palkkatoiveesta. Se on aika yläkanttiin siitä, mitä meidän talossa tästä työstä tarjotaan. Voiko tästä neuvotella, mikäli sut valitaan tähän?"

Minä: "Kyllähän siitä voi."

Ja se oli siinä. Ei kiusallisuutta, ei vaivaantuneisuutta, ihan vain sanoja peräkkäin ja molemmille jäi reilu fiilis. No, en koskaan saanut tietää, minkä palkan olisin saanut, koska ilmoitin kakkoshaastattelukierroksella, etten sittenkään halua tuota työtä. 

Toinen onnistumiseni: Kerroin pomolle tavoitteeni, saavutin ne, pyysin palkankorotusta

Olin tehnyt kyseistä hommaa noin puoli vuotta. Oltiin koko ajan kommunikoitu siitä, millaisia tuloksia haluttaisiin aikaiseksi. Hän kysyi multa, mitä seuraavaksi ja mä vastasin silloin melko mahdottomalta kuulostavan tavoitteen itselleni. Pomo piti tätä hyvänä ideana. Kun sitten hiellä ja uurastuksella pääsin tähän tavoitteeseen, laitoin heti pomolle meiliä, että katsopa tätä, voidaanko jutella palkasta. No voitiinhan me!

Sitten puhuttiin kahvilla hyvässä hengessä noin puoli tuntia seuraavista tavoitteista ynnä muista, ja lähdin siitä neuvottelusta itsellen oikein onnistunut palkankorotus taskussani.

Kolmas onnistumiseni: Olen oppinut virheistäni ja päättänyt, että palkka on arkinen puheenaihe

Me kaikki naiset ollaan kuultu noin seitsemäntoistatuhatta kertaa se, että naiset eivät pyydä tarpeeksi eivätkä tarpeeksi usein lisää palkkaa. Miehet pyytävät. Ja mun kokemuksen mukaan tämä menee just näin. Tai on aiemmin mennyt. Nyt on nimittäin sellainen kunnon voimaantumisen liike meneillään. On Ompeluseuraa ja muita Facebook-yhteisöjä, joissa naiset neuvovat toisiaan ottamaan palkkakehityksensä haltuunsa.

Ennen kaikkea mun omassa elämässä on tapahtunut sellainen asennemuutos, että raha on menettänyt gloriansa. Se ei ole enää mystinen tabu, josta piäisi jotenkin hiiskuen kuiskutella. Ehei. Rahapuhe on ihan yhtä arkista kuin kaupasta soijannakin ostaminen. Siitä voi keskustella kahvipöydässä ja siitä voi keskustella pomon kanssa palkkaneuvotteluissa ilman, että kädet alkavat täristä ja posket punottaa. Aina ei palkankorotusta saa, mutta tuntuu hyvältä, jos on ainakin yrittänyt.

 

Lisäksi discalmerina on sanottava, että tosiaan kaikissa ammateissa palkankorotuksen pyytäminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Jos on valmiiksi määritelty taulukkopalkka, niin siinä ei sitten kamalasti neuvottella. Toisaalta tässä on se etu, että ainakin palkkaus on tällöin läpinäkyvää, eikä tarvitse mielessään hautoa pelkoa siitä, että samaa työtä tekevä kollega saa enemmän palkkaa.

En tarkoita, ettäkö rahasta pitäisi puhua koko ajan tai että joka kuukausi pitäisi mennä mankumaan pomolta palkankorotusta. En mä työtä tee pelkästään rahan takia. Mutta kuten aiemmissakin postauksissani olen sanonut, kyllä siitä rahasta jonkun verran kannattaa välittää.

 

 

Minkälaisia palkkaneuvotteluja te olette käyneet? Tuleeko mieleen jotain onnistumisia tai mokia?

 

Kuvassa: Mä ja Lotta käytiin purjehtimassa heinäkuussa. Tässä on myös metafora sille, että purjeveneen ruori (tai no meidän H-veneen kohdalla ohjauspinna) kädessä on ottanut oman elämänsä suunnan haltuun!

 

Lue myös muut rahasarjan postaukset:

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen

Näin tulotasoni noussut (ja tämä se on nyt)

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

Yhden kuukauden menoni: 1600 euroa

Sijoitusstrategiani on laiskuus

Piheilyn säännöt

Raha-asioista puhuminen parisuhteessa

En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mun elämääni on rantautunut yksi kirjoittamaton etikettisääntö, jota olen alkanut noudattaa. Oivalsin tämän vapauttavuuden viime vuonna äitiyslomalla: Älä kysy ihmiseltä heti ensimmäisenä, mitä hän tekee työkseen.

Mä aloin käydä vuosi sitten syksyllä seurakunnan vauvakerhossa. Jokainen kerta aloitettiin laulamalla kukin vauva läpi: "Seela-kulta, Seela-kulta, kiva kun oot täällä." Siinä oppi nopeasti vauvojen nimet. Oli hassua, että mulla meni pari kuukautta, ennen kuin sain tietää, että Seelan äidin nimi on Pia. Siinä mielessä se oli noloa, että mä olin käynyt Pian kanssa monta kertaa lounaalla ja jutellut monista asioista, mutten tietänyt hänen nimeään. Tämähän on ihan tällainen klassinen äitiyslomajuttu: "Seelan äiti sanos etttä..."

Sen sijaan siistiä oli se, että nimen lisäksi en tiennyt Pian – tai kenenkään muun parinkymmenen naisen – ammattia. Me oltiin kaikki tasa-arvoisia äitejä, joilla oli ihan yhtä paljon kompetenssia keskustella vauvoista, politiikasta, kaupunkikulttuurista, päivän tapahtumista ja niin edelleen.

Vasta joulun jälkeen alkoi pikkuhiljaa jossain sivulauseessa paljastua, että tuo on lähihoitaja, tuo opiskelee psykoterapeutiksi, tuo on ulkoministeriössä juristina ja tuo opettaa alakoululaisia. Tässä vaiheessa mä olin tottunut näkemään nämä ihmiset ihan toisenlaisten lasian läpi kuin että mikä niiden ammatti tai koulutus on. 

Totta kai mua kiinnostaa se, mitä ihmiset ovat opiskelleet ja mitä he tekevät työkseen. Ihmisten duuneista on älyttömän kiinnostava jutella. Mä tykkään itsekin kertoa mun työstäni, jos joku kyselee siitä. Ja toki työpaikka saattaa tulla aika nopeastikin keskustelussa esiin, eikä se tietenkään haittaa, eihän se nyt mikään tabu ole!

Musta itsestäni tuntui kuitenkin tosi kivalta esiintyä tuolla vauvakerhossa ihan vain Juliana (tai no Alpun äitinä, hehee), eikä toimittajana tai lehtitalon tuottajana. Mä en välttämättä edes koe näitä niin isoksi osaksi identiteettiäni, että haluaisin tuoda niitä välittömästi esille tavatessani uusia ihmisiä. Sitä paitsi jengillä on niin omituisia steterotypioita toimittajista, että välillä se on ihan jo vitsikästä. (Mulle on muun muassa sanottu, että nuortenlehdessä on varmaan helppoa olla toimittaja, kun siellä voi keksiä päästään niin paljon juttuja. Ööö what!)

Ennen kaikkea oli freesiä nähdä ihmiset ihmisinä. Missä muissa tilanteissa olisin tutustunut niin heterogeeniseen ryhmään naisia? Aina mää vaan ylistän äitiyslomaa ja sitä, miten se opettaa ihmiselle tosi paljon, ja niin tälläkin kertaa.

Vaikka olen nyt ollut töissä jo puoli vuotta, niin en yleensä enää kysy juhlissa uudelta tyypiltä, että mitä sää teitkään työkseksi. En kyllä osaa sanoa, mitä mä sitten aluksi kysyn. Viimeksi taisin kommentoida sitä, miten 30-vuotiaalle ihmiselle musiikkimaulla ei ole enää mitään väliä toisin kuin teini-iässä oli (silloin ei olisi voinut kuvitellakaan seurustelevansa hevarin kanssa). Tästä alkoi pitkä ja polveileva keskustelu. Eli ehkä vaikka sitten sillä.

 

 

Mitä mieltä olette ammatin kyselemisestä? Missä vaiheessa kysytte?

 

Kuva: Tässä näyttää siltä kuin mun ammattini olisi SAASTAINEN HIPPI.

 

 

Lue myös:

Puolison ei tarvitse tietää kaikkea

Älä aloita tuntemattoman kanssa keskustelua näin

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

  

Share

Pages