Ladataan...
Juliaihminen

Edellisessä postauksessa kerroin, mitä töitä olen tähän mennessä tehnyt. Pääsin vuoteen 2016, eli siihen pisteeseen, jossa olin päättänyt, että nyt alan tosissani miettiä, mitä haluaisin tehdä urallani seuraavaksi.

Loppusyksystä 2016 mua alkoi ahdistaa aika paljon. Mitä hittoa mä teen?! Mitä seuraavaksi? Mitä mää oikein haluan?!

Kaikki kiteytyi nimenomaan siihen haluamiseen. Olen melko optimistinen hahmo ja aika suureellisestikin kuvittelen, että jos vain päätän, mitä haluan, niin saavutan sen kyllä jollain keinolla. Olen myös valmis hikoilemaan asioiden eteen, jos ne motivoivat mua tarpeeksi. (No, kukapa ei olisi?) Esimerkiksi ahneuksissani en halunnut pitää palkatonta opintovapaata vaan pykäsin gradun töiden ohessa valmiiksi. (Se oli itse asiassa ihan mukavaa aikaa elämässä, kun mulla oli niin hauska graduntekokaveri Katariina seurana aina kirjastolla töiden jälkeen.)

Syksyllä 2016 olin edelleen vauvan kanssa kotona. Hulluinta on, että olin koko vauvavuoden nukkunut paremmin kuin kymmeneen vuoteen. Kuitenkin syksyllä aloin taas kärsiä unettomuudesta. Se iskee aina, kun stressaan tai innostun tai suutun tai no, tunnen minkäänlaisia tunteita. 

Otin tämän "mitä haluan tehdä isona" -kysymyksen vähän liian laveasti. Aloin epäillä, haluanko olla ylipäänsä media-alalla. Kun oli saanut etäisyyttä lehtitalojen meininkiin, aloin kyseenalaistaa niissä työskentelemistä. Luokkakokouksessa tapasin lukiokavereita, jotka olivat nyt valmistuneet ekonomeiksi, juristeiksi ja lääkäreiksi. Niiden työtilanne oli paljon varmempi kuin omani. Mua alkoi kiusata ajatus, että olin valinnut opiskelualani väärin. Yhtenä yönä selailin lääkiksen pääsyvaatimuksia ja mietin, millaista olisi olla nyt 19-vuotiaiden fuksien kanssa sitsaamassa.

Toisena päivänä ajattelin hankkivani sähköputkimiehen (!) tutkinnon ja alkavani asuntosijoittajamoguliksi, joka ostelee pommikuntoisia kämppiä ja remontoi ne itse. Kelasin myös palvelumuotoilun opintoja, koodaamista ja opettajan pätevyyden hankkimista. Toisaalta ajatuskin opiskelusta laiskotti. Ajatus lapsesta ja opiskelusta kauhistutti. Onneksi Thaimaa-kuukauden aikana sain muuta ajateltavaa. Rentouduin vähän. 

Helmikuussa palasin töihin taas Demiin. Tajusin, että aloitin täällä kahdeksan vuotta sitten. Se on pitkä aika. Osa työkavereista oli vaihtunut, työtehtävätkin olivat muuttuneet ja kaikki oli uutta. Ja samalla vanhaa. 

Kriisi alkoi vähän helpottaa. Töissä olikin paljon kivempaa kuin mä olin yön pimeimpinä hetkinä pelännyt. Työkaverit olivat superkivoja. Sain täysin uusia hommia, tutustuin suomalaiseen YouTube-kulttuuriin ja aloin tuottaa Tube-lehteä ja Tube-yhteisöä. Mun työpäiväni ovat monesti sellaisia, että nauran niin paljon, että mulle tulee kyyneleet silmiin. Tubettajat ovat hulluja, demittäjät ovat vielä hullumpia, ja mun työkaverit ovat kaikkein eniten sekaisin. Hyvällä tavalla.

Aloin ajatella, että ehkä mä olenkin nyt vain täällä, tämä on kivaa.

Ja sitten taas aloin miettiä, mitä muutkin musta ajattelee, tuo mujer on ollut samassa talossa töissä pian yhdeksän vuotta. Mikä uskomaton paikalleen jämähtänyt lortto! Nykyään pitäisi olla maksimissaan kaksi vuotta yhdessä työssä, ja sitten dynaamisesti vaihtaa seuraavaan. Mielellään johonkin pieneen startuppiin, jonka toimitilat sijaitsevat vanhassa sairaalassa tai jätteenpolttolaitoksen hylätyssä piipussa.

Mä oikein ihmettelin, miten paljon mua kiusasi muiden mahdolliset ajatukset. Aikaisemmin olin aina porskuttanut menemään tyytyväisenä, enkä ollut kelannut hetkeäkään, mitä joku muu ajattelisi mun pikku operaatioistani. (Tähän "mitä muut ajattelevat" -aiheeseen pitää palata, kävin siitä just todella hyvän keskustelun yhden Elisa-ystäväni kanssa.)

Tajusin kuitenkin, että ehkä mun nyt ei kuitenkaan kannata ryhtyä lääkäriksi tai sähköputkimieheksi. Voin toki joskus myöhemmin vielä tehdä sen, mutta silloin motiivin pitää olla joku parempi kuin että "se kuulostaa niin hienolta".

Aloin myös miettiä, että ehkä "ihan mukava" tai "helppo" ei enää riitä, vaan nyt kannattaisi alkaa miettiä jotain haastavampaa, ihan vain, jotta pysyisi skarppina työelämässä. Tajusin, että vaikka mun prioriteettini ovat aika lailla siirtyneet kotiin ja lapseen, niin silti työhön liittyvä kunnianhimo ja halu tehdä uusia juttuja eivät olleet kadonnut mihinkään.

Koko kevään hain kuumeisesti seuraavaa suuntaa. Hain yhtä työtä ja sain sen. Sitten kuitenkin kieltäydyin siitä, koska lopulta mun intuitio sanoi, että tämä ei sittenkään ole mun juttuni. (Lol, olen parjannut täällä usein "sydämen kuuntelemista", ja sitten lopulta aloin kuunnella sydäntäni.) Hain toista duunia, mutta toisella haastattelukierroksella tajusin, että ei tämäkään ole juuri tällä hetkellä minua varten. (Sydän se taas siellä ilmoitteli.)

Katselin kaikenlaisia kiinnostavia työpaikkailmoituksia ja keksin syitä, miksi en halua hakea niihin.

Aloin kuumeisesti miettiä, mistä mä saan kaikkein eniten kiksejä työssäni. Mitkä jutut tuovat sellaisia hetkiä, että tekee mieli räjähtää innostuksesta? Tajusin, että ihan ne samat kuin silloin 16-vuotiaana. Tykkään edelleen kysellä ihmisiltä, mitä niiden päässä liikkuu ja mitä ne ovat duunailleet. (Oli kyse sitten vastarakastuneesta 14-vuotiaasta tai rahoituksen professorin uusimmasta tutkimuksesta.)

Tällä hetkellä mun työ tuottajana tarkoittaa sitä, etten pääse kovinkaan usein kysymään keneltäkään muusta kuin "sopiiko tämä aika". Mä sovin aikatauluista, briiffaan, luen ja editoin avustajien juttuja, katson paljon YouTubea, kirjoitan B2B-artikkeleja, suunnittelen somekoulutuksia sekä teen ja toteutan somestrategioita. Nämä ovat kaikki mahtavia juttuja, mutta niiden lisäksi haluaisin edelleen tavata ihmisiä ja haastatella niitä. Tai oikeastaan haluaisin tehdä enimmäkseen sitä.

Ette välttämättä tunne mediataloskeneä kovinkaan hyvin, mutta hommat ovat menossa koko ajan siihen suuntaan, että freelancer-toimittajat eli avustajat kirjoittavat juttuja, toimituksissa niitä tilataan ja editoidaan. Pienten aikakauslehtien toimituksissa ei siis enää ole kauheasti toimittajia, sen sijaan toimituspäälliköitä, tuottajia ja toimitussihteereitä löytyy.

Kesällä päätökset alkoivat muototua. Mutta nyt jätän tämän horinan taas kunnon cliff hangeriin, koska muuten tästä postauksesta tulee ihan liian pitkä. (No, tämä on jo ihan liian pitkä.)

Lisäksi tämän jälkeen lupaan aloittaa pienen postaussarjan siitä, minkälaiset käytännölliset neuvot auttoivat munt tämän jäätävän urakriisin yli. Koska kuten sanoin, tämä on vaatinut paljon erinäisiä työkaluja ja vielä enemmän horinaa eri ihmisten kanssa.

 

 

Millaisista jutuista te saatte työssänne eniten kiksejä? Saatteko tehdä niitä usein?

 

 

Lue myös:

Työhistoriani tähän saakka

Ikäkriisi ei tarkoita haikailua menneeseen

Kolmenkympin kriisi on täällä

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Alppu on vuoden ja kuusi kuukautta, ja sanainen arkku on avattu. On käynyt ilmi, että lapseni on vanhus. Tai ainakin Alpun ulosanti muistuttaa tosi vahvasti mun 88-vuotiaan papan puhetta.

On paljon ihmettelyä:

"Oho!" "Oh-hoh!"

Paljon voivottelua:

"Oijjjoijjoijjoiii." "Aijjaijjaijjjj."

Mutta kuitenkin myös vahvoja mielipiteitä. Oikeastaan mihin tahansa voi vastata painokkaasti:

"Eihh."

Mennäänkö portaat ylös? (Ollaan kiipeämässä portaita):

"Eihh."

Sitten voi myös ravistella villisti päätään, mikäli haluaa korostaa näkemystään:

"Eijjeijjeijjj!" 

Alppu ei osaa sanoa joo tai kyllä, sen sijaan se nostaa kädet ylös, hymyilee aurinkoisesti ja huutaa: "Jeeeh!" 

Mennäänkö puistoon?

"Jeeeeh!"

Osa kommunikaatiosta tapahtuu eleiden tasolla. Niissäkin on samaa kuin 88-vuotiaassa papassani. Vaikkapa jos tekee mieli poistua paikalta, voi laittaa päähän pipon, kengät (vääriin) jalkoihin ja mennä mykkänä odottamaan oven eteen, että koska lähdetään.

Lisäksi jos jonkun naama ei miellytä, voi kohteliaasti alkaa kesken keskustelun vilkuttaa hänelle merkiksi siitä, että: 

"Voitte poistua."

(No, tämä muistuttaa enemmän sellaisen despoottihallitsijan toimia kuin meidän pappaa.)

On myös upeaa, että nyt, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, myös minä alan kuulla Alpun äännähdyksissä sanoja. Tähän mennessä vain sellaiset ihmiset ovat bonganneet Alpun puheesta sanoja, joilla on omia lapsia. He ovat ikään kuin vihkiytyneet tähän vauvojen salakieleen. Itse vasta aloittelen. Sinänsä mä en oikein osaa sanoa, koska lapsi "oppii puhumaan", kun tuommosta ölinäähän se on ollut alusta pitäen.

"Au-tohhhh." (H-äänne on tärkeä, se ikään kuin pehmentää sanottua.)

"Bäll-lohh." (pallo)

"Kep-pihh"

"Pois!" (Tätä ei tarvitse pehmentää millään lailla.)

"Pippi!" (Pikkuli-sarja.)

"Kak-kah, ak-kah!"

Olen myös sitä mieltä, että lapseni on sanonut ensimmäisen lauseensa. Tai oikeastaan toistellut sitä nyt monta päivää:

"Äiti-tuh!" "Äiti-tuh!" Alppu huutelee ja osoittelee mua. "Äiti tule", mä uskon hänen tarkoittavan.

Toinen vaihtoehto on, että hän on Tove Janssonin hahmo, Tovellahan oli-ti Tiuh-ti ja Viuh-ti jotka-ti puhuivat-ti tällä-ti tavalla-ti. Ehkä-tuh äiti-tuh onkin-tuh samaa-tuh sarjaa-tuh.

Tätä tämmöistä on kyllä hauska seurata. 

 

Mimmosia sanoja teillä sanotaan?

(Tähän voi kertoa, millaisia juttuja puoliso, 20-vuotias lapsi, koira tai taapero kertoo, kaikki kiinnostelee.)

 

Lue myös postaus puolentoista vuoden takaa:

Miksi lapselle kannattaa horista?

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Okei. Tämä postaus käsittelee vain ja ainoastaan Game of Thronesia, joten jos et ole GoTtilainen, ei kannata jatkaa. Ja toki myös feminismiä, koska mitä olisi kulttuurikritiikki ilman feminismiä? Eihän siinä olisi mitään järkeä! 

Muistakaa myös, että olen House of Spoilersin sukua, ja nyt kun olen katsonut seitsemännen kauden viimeisen jakson, niin aion jorinoida kaikesta näkemästäni. Käytiin katsomassa tuo peljätty viimeinen jakso siskoni Sofian kanssa Tennarin kolmossalista isolta valkokankaalta, kiitos vain jälleen kerran HBO Nordic!

No niin, eli Game of Thronesista tekee niin kiinnostavan tietenkin sarjan naiskuva. Ensimmäisellä kaudella nainen on melko lailla vain esine, jota raiskataan, piestään ja myydään milloin mihinkin. Game of Thronesia kritisoitiin (syystä) siitä, että sarja myy seksuaalisella väkivallalla.

Mutta pikkuhiljaa naishahmot alkavat kasvaa. Naisista alkaa tulla itsenäisiä toimijoita, he alkavat ottaa vallan käsiinsä. Kaikki huipentuu kuudennella kaudella, siis tätä nykystä edeltävällä, jossa yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa miltei kaikkialla hallitsee vain vahvat naiset. Cersei on on julistautunut Kuninkaansatamassa kuningattareksi, Daenerys on täysin suvereeni valloittaja kolmen lohikäärmeensä kanssa ja Yara on ottanut (ainakin lyhykäisesti) komennon Rautasaarilla. Myös Sansa, Arya, Margarey ja Olenna näyttäytyvät voimakkaina hahmoina. Puhumattakaan mun ikisuosikista, Lyanna Mornmontista, jonka yrmeä ilme pitäisi jokaisen naisen osata asetella kasvoilleen.

Suurin osa miehistä toimii koreintaan naisten neuvonantajina tai pelinappuloina. (Paitsi tietenkin meidän ihana Jon Nietos!) Kuudes kausi oli naisten kohdalla voimaantumisen riemuvoittoa, ja sitä katsoessa mä välillä hyppelehdin riemusta.

No, mites nyt sitten tämä seiskakausi?

Käytiin sitä Sofian kanssa kotimatkalla läpi tovi. Okei, naiset hallitsevat edelleen. Cersei on melko voittamaton ja Daenerys vielä astetta kovempi bad ass. Mutta! (And everything before but is bullshit.)

Pieni feministinen kritiikki on annettava siitä, että nyt sekä Cersei että Daenerys määritellään lisääntymisensä kautta. Cersei on raskaana, ja hän on tuleva synnyttämään uuden perillisen sukuun (mun spekutus on, että se tulee olemaan lyhytkasvuinen!). Daenerys taas moneen otteeseen on ilmaissut, että lohikäärmeet ovat hänen lapsiaan, ja noita on sanonut, ettei hän voi saada omia lapsia. Dany muistutti tästä vieläpä Jon Nietokselle hetkellä, jolloin Jon selvästi olisi halunnut päästä kismailemaan (tätiään): "Hei, ennen kuin lähdetään hommailemaan, niin muista, että ei ole tulossa rotevia poikia sinulle tästä kohdusta!"

Etenkin Danyn kohdalla tämä on siitäkin häiritsevää, että hänen visio on nimenomaan rakentaa "uusi maailma", jossa ei ole orjia ja ihmiset ovat tasa-arvoisia. Kuuluuko monarkia sitten tällaiseen maailmaan? (No, toki Ruotsi on ehkä tasa-arvoisin maa koko planeetalla, ja siellä on monarkia, joten ehkä Dany haluaa tehdä Westerosista Ruotsin?) Mutta tosissaan, Tyrionkin on vain inttänyt Danyltä, että mitäs sitten, kun sää et voi saada lapsia. Kuka perii valtaistuimen?

Ylipäänsä on vähän kyseenalaista, että nuo perilliset nostettiin kaudella niin isoksi teemaksi. Onko kukaan kysellyt Jon Nietoksen sperman laadusta? Onko noita sanonut siitä mitään? Unohtakaa ne lapset! Hallitkaa ja sotikaa te naiset nyt hyvin, mietitään sitä perimishommaa myöhemmin!

*

Okei, sitten vielä pakko sanoa, että mulle jäi aivan karmea olo tuosta jakson loppukohtauksesta. Mikä on pahempaa kuin lohikäärme? No tietenkin zombielohikäärme! Niin jäätävää, niin kammottavaa! Huh! Sydän hakkaa vieläkäin. 

Puhuttiin Sofian kanssa, että on huippua, kun nyt on vihdoin päästy tähän pisteeseen, jota kaikki ovat venanneet. Kahdeksannella, eli viimeisellä kaudella, voi käytännössä tapahtua ihan mitä tahansa. Siinä tulee olemaan paljon enemmän yllätyksiä kuin tällä seiskakaudella. (Ja toivon mukaan myös hersyvää dialogia, jota oli tällä kaudella liian vähän - tästä muistutti muun muassa mainio cock-dialogi viimeisen jakson alussa.) Nautin kyllä jokaisesta jaksosta valtavasti, mutta tietyllä tapaa tämä oli nyt vain pakollisten asioiden läpikäymistä, jotta päästään hetkeen, jossa The Great War voi alkaa!

Disclamer tähän loppuun: En ole lukenut kirjoja, joten pohdinnot ja spekulaatiot perustuvat pelkästään tv-sarjaan.

 

Kaikki Game of Thrones -tulkinnat kiinnostavat! Mitä mieltä olitte seiskakaudesta?

 

 

Kuva: Näytän yhtä kalmaselta kuin White Walkkerit pyöräiltyäni tuulispäänä kahdeksan kilsaa Tennispalatsille

 

Muistan vielä:

Puolitoista vuotta sitten lähdin kotoa ihan paineissa katsomaan kutoskauden ensimmäistä jaksoa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Okei, mä olen viitannut tähän mun kolmenkympin kriisiin ja urakriisiin nyt niin monta kertaa abstraktilla tasolla, että on aika puhua siitä myös konkreettisesti. En ole aiemmin kehdannut kirjoittaa näistä jutuista avoimesti, koska olen työsuhteessa, ja olen ajatellut, että mun työnantaja ei ehkä arvostaisi asiasta julkisesti horisemista. Mutta nyt kun mietin asiaa tarkemmin, niin oikeastaan en usko, että mun pomoa hetkauttaa tämä mitenkään. Hän on nimittäin myös mun ystäväni ja haluaa mulle (ja kaikille työntekijöilleen) parasta. (Olen jauhanut näistä pohdinnoistani Annille vaikka kuinka paljon.)

Mun perustavanlaatuinen ongelma (tai onni?) elämässä on ollut se, että moni työhön liittyvä asia on tullut aika lailla helposti eteen. Olen melko mukautuvainen ja innostun melkein mistä tahansa, jos se motivoi mua. Tämä on hieno juttu, koska tekemistä on aina riittänyt. Ja huono juttu, koska välillä tuntuu, etten oikein ole ottanut uraani omiin käsiini. Olen vain lasketellut eteenpäin tekemättä sen suurempia päätöksiä tai viiden vuoden suunnitelmia. Tuntuu siltä, että jos tekisi asioita määrätietoisemmin, voisi menestyä elämässään ja saavuttaa paljon. Sen sijaan tällainen "katsotaan, mitä vastaan sattuu tulemaan" -meininki ei tee musta Tarja Halosta tai Martti Ahtisaarta. (Koska he ovat saavuttaneet kaiken: herregud, Tarjan mukaan on nimetty kokonainen puisto!) Mitä mä sitten olen hommaillut viimeisimmät vuodet töissä?

Aloitetaan alusta. Siis ihan alusta. 

Kun olin 16-vuotias, mun mamma näki Turun Sanomissa ilmoituksen, jossa haettiin nuortenpalstalle tekijöitä. Se innosti mut lähettämään hakemuksen (siinä oli kirjoitelma koulun eri ihmiskasteista "ernut" ja "raitapaitapaskat" ym.) ja pääsin mukaan. Lukiovuoteni kirjoitin Turun Sanomien Extreme-palstalle juttuja. Se vei mukanaan, koska oli niin siistiä päästä kyselemään ihmisiltä, mitä niiden päässä liikkuu ja mitä ne ovat duunailleet. Toimittaminen ei kuitenkaan ollut urahaave, vaan halusin "kehitysmaatutkijaksi johonkin kehitysmaahan auttamaan jotain kehitysmaalaisia". (Kiitos tästä  elämänsuunnitelmasta, Julia, 16 v.)

Kun sitten ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin ostanut kehitysmaatutkimuksen pääsykoekirjan ja muuttanut Helsinkiin pappani luo, menin ensimmäiselle valmennuskurssin luennolle. Mun kurkkuun jämähti iso möykky. "Mää vihaan tätä. Mää en ymmärrä tästä englanninkielisestä talousjorinasta sanaakaan. Mää en pysty tähän. Tää oksettaa mua." Kahden päivän päästä palasin maitojunalla kotiin ja itkin katkerasti äidilleni tyhjänä ammottavaa tulevaisuuttani.

Äiti sanoi: "Hae Turun yliopiston mediatutkimukseen. Se on kiinnostavaa. Tässä on sulle nämä kaksi pääsykoekirjaa, kävin lainaamassa ne kirjastosta sulle." No, miksi ei? ajattelin. Luin koko kevään ihan hulluna niitä kahta melko sekavaa opusta representaatioista ja diskursseista. Ja tykkäsin siitä. Ajattelin, että tärkeintä on päästä sisään yliopistoon, myöhemmin voi päättää, minkä pääaineen haluaa. Pääsin opiskelemaan, ja rakastuin mun opiskelukavereihin ja siihen fiilikseen, mikä yliopistolla ja luennoilla vallitsi. Luin myös historiaa, valtio-oppia ja suomen kieltä, kaikki olivat tosi kiinnostavia aineita.

Jatkoin samalla siellä nuortenpalstalla, tosin nyt palstan vetäjänä, koska edellinen vetäjä, Maija Tammi, lähti vaihtoon Kanadaan. Aloin kirjoittaa myös Turun ylioppilaslehteen, koska se tuntui hauskalta. Edelleenkään en oikein tiennyt, mitä tekisin isona.

Maija suositteli mua friikuksi myös Demi-lehteen, ja niinpä aloin tehdä sinne Oma planeetta -nimistä palstaa. Se oli huumaavaa: "Minun kirjoituksiani lehdessä, jota olen rakastanut niin monta vuotta!" 

Menin harjoitteluun Turun ylioppilaslehteen, tein friikkuhommia Turun Sanomiin, Demiin ja pikkuhiljaa myös muualle, kuten Kotivinkkiin. Hain Turun Sanomiin kesätoimittajaksi, mutten päässyt edes haastatteluun. Ajattelin, ettei tästä tule mitään. Menin Bengtskärin majakalle majakkaoppaaksi. Onneksi, sillä sitä kautta olen tutustunut isoon osaan mun nykyisistä parhaista ystävistäni.

Sitten Demiin tuli toimittajan paikka auki. En hakenut sitä, koska ajattelin, että mulla ei olisi mitään saumaa. (Silloin ajattelin kaikesta, ettei mulla ole mihinkään mitään saumaa.) Yllättäen silloinen päätoimittaja Jenni Lieto soitti ja pyysi hakemaan. Hain, ja sain sen duunin! Olin 21-vuotias, en vielä edes kandi ja sain yhtäkkiä vakiduunin. Se tuntui samaan aikaan lottovoitolta ja tosi hankalalta. Olisi ollut kiva jatkaa opiskeluhumpuuttelua, mutta ajattelin, että tätä mahdollisuutta ei kannata menettää. Päätin, että menen Demiin puoleksi vuodeksi, ja sitten muutan takaisin Turkuun. (Juurikin tässä työhöntuloinfossa kysyin, koska voin jäädä opintovapaalle, classy.)

Puoli vuotta venyi vuodeksi. Tykkäsin ihan kaikesta töissä. Rakastin keksiä hauskoja aiheita Demi-lehden lukijoille ja reissata New Yorkiin haastattelemaan Justin Timberlakea tai lentää Pariisiin jututtamaan Avril Lavingea. Tämä oli todellista high lifeä. Sain pykästyä kandin siinä samalla, siitä tuli aika köpönen jorina. Opiskelin verkkokursseilla kulttuurihistoriaa, kirjoittelin välillä työajalla esseitä keskiaikaisesta kirkkotaiteesta.

Kaverit alkoivat lähteä Erasmus-vaihtoon ja mä panikoin: "Munkin #lifegoal on Erasmus-vaihto!" Hain pikaisesti Belgiaan, otin opintovapaata ja hengasin puoli vuotta juoden kaljaa ja lukien ranskankielisiä sarjakuvia. Se ei erityisemmin kasvattanut mua, mutta oli ihan mukavaa ja sain joitain tärkeitä ihmisiä elämääni.

Saavuin takaisin töihin, eikä mikään ollut muuttunut. Paitsi mun työnkuva, se kasvoi, muuttui mielenkiintoisemmaksi ja vei taas mennessään. Tehtiin Demi.fi-uusistus ja perustettiin Demille somekanavia. Hain siirtoa Helsingin yliopiston viestintään, koska graduseminaareissa oli kätevämpi käydä Helsingissä kuin Turussa. Tykkäsin opiskelusta tosi paljon, vaikken edelleenkään erityisemmin ajatellut, onko juuri tämä minun alani. Sain gradun tehtyä töiden ohessa. Siitä tuli yhtä köpönen tekele kuin kandistakin.

Sitten Demi alkoi vähän puuduttaa, ja hain työkiertoon kesätoimittajaksi Apu-lehteen, joka on yksi A-lehtien lehdistä. Se oli aivan järjettömän siisti kesä. Yhtenä päivänä saatoin aamulla haastatella Korkeasaaren berberiapinoita ja iltapäivällä Finannsialan keskusliiton johtajaa. Ajattelin, että tätä voisin tehdä vaikka loppuelämäni, mutta kesätoimittajat ovat vain kesän toimittajia, joten syksyllä palasin Demiin. 

Kaipasin taas vaihtelua. Opinnot oli kuitenkin aika lailla tehty ja kaverit muuttaneet pois Turusta, joten mulla ei ollut enää Turussa elämää, johon palata. Päätin lukea Helsingin yliopistolla vielä vähän taloustiedettä ja espanjaa ennen maisterin papereiden ulos ottamista. Aloin myös kirjoitella A-lehtien muihin lehtiin vapaa-ajallani. Oli innostavaa tarttua johonkin Imagen yhteiskunnalliseen aiheeseen tai käydä Mondon juttumatkoilla Kroatiassa tai Hangossa. Sain myös Apu-lehdestä oman teknologiapalstan, josta olin kovin ylpeä! Tämmöinen mistään tietämätön kanttura arvostelemassa jotain robotti-imuria tai vr-laseja, lol!

A-lehdet oli vähän aikaa sitten ostanut Trendin, joten hain äitiyslomasijaiseksi Trendin ja Lilyn tuottajaksi. Rakastin sitä! Olin niin fiiliksissä Lilyn blogeista ja Trendin aihealueista. Meillä oli pari vuotta tosi hyvä boogie, mutta sitä vähän varjosti se, että tiesin tämän olevan määräaikainen pesti. Mun päässä alkoi kehkeytyä suunnitelma: Hankin lapsen, nautin äitiyslomasta ja vasta sitten päätän, mitä haluan tehdä isona. Opiskelenko täysin uuden alan tai haenko jotain ihan muita töitä. Mutta se olisi sitten sen ajan ongelma. Ajattelin, että on helpompi jäädä äikkärille vakiduunista. 

No, lasta ei niin vain "hankittu", meillä meni vajaa vuosi sen yrittämiseen. Se oli turhauttavinta aikaa koko elämässäni. Mutta lopulta tärppäsi, ja kuten on varmasti tullut jokaiselle tämän blogin lukijalle selväksi, nautin äitiyslomasta ihan superpaljon.

Takaraivossa oli kuitenkin koko ajan pieni ääni, joka sanoi, että sun pitää seuraavaksi päättää. Syksyllä 2016 tämä ääni alkoi voimistua, sillä tiesin, että helmikuussa palaan töihin, ja sitten olisi tosiaankin se aika, jolloin mun oikeasti pitäisi päättää kaikesta

Ja vielä sanottakoon, että mulla on käynyt tähän mennessä tosi hyvä tuuri näiden työjuttujen suhteen. Eli vaikka kriiseilen, niin en missään nimessä ole kiittämätön tai pidä mitään työpaikoistani itsestäänselvyytenä. Moni kaverini on ollut pitkään media-alalla pätkätyöläisenä, ja he ovat muistuttaneet mulle usein, miten palkalliset lomat ja taloudellinen varmuus ovat todella etuoikeutettua elämää. Ja niin se ehdottomasti onkin! Mutta entä jos se on elämää, jota en kaikesta huolimatta halua elää?

Siitä seuraavassa postauksessa. Avaan siinä, miten perustavanlaatuisesti lähdin myllertämään tätä koko hommaa.

 

Onko täällä muita, jotka ovat ajatelleet miettivänsä uramuutoksia äitiysloman jälkeen?
Entä kuinka paljon ylipäänsä olette suunnitelleet uraanne ja paljonko asiat ovat menneet omalla painollaan?

 

Lue myös:

Ikäkriisi ei tarkoita haikailua menneeseen

Kolmenkympin kriisi on täällä

Vaatimukset syövät kolmekymppistä kuin leipää

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Nykyään, kun sattuu olemaan pienen pojan äiti, tulee jutusteltua kaikenlaisten ihmisten kanssa. Se on mainiota!

Istuskelen nyt Turussa meidän äbän luona, ja junamatka tänne oli aika veikeä. Leikkivaunussa oli Alpun lisäksi yksi tyttö (Lidia tai Vivian, en ole varma), joka oli vähän Alppua vanhempi. Lidia (tai Vivian) osasi jo puhua, ja hän osoitti Alppua ja kertoi isoäidilleen:

"Topi-poika leikkii minun kanssani! Topi-poika kiipeää ylös!"

Isoäiti sitten vastasi tähän asiantuntevaan sävyyn: "Kuule. On mahdollista, että pojan nimi ei ole Topi. Itse asiassa on suorastaan hyvin todennäköistä, että hän ei ole Topi-poika."

"Tässä on Topi-pojan junalippu!"

Mun mielestä oli niin mukavaa elää hetki elämää Topi-pojan äitinä, miettiä, millaista se olisi, etten heti viitsinyt mennä besserwisseröimään siihen tilanteeseen ja name droppailemaan poikani oikeaa nimeä Lidialle.

Lopulta kuitenkin oli pakko paljastaa karu totuus, mutta Lidiaa se ei haitannut. He leikkivät Alpun kanssa oikein tyytyväisinä yhdessä aina Saloon asti, jossa Lidia jäi pois isoäiteineen päivineen. 

Toinen huvittava kokemus oli (yllätys yllätys) kasin ratikassa yhtenä päivänä. Oltiin Tikin ja Alpun kanssa tulossa Töölöstä kotiin, ja Alppu oli saanut hermoromahduksen. Se vääntelehti ja riehui ja itki vaunuissaan syvässä järkytyksen ja maailmantuskan vallassa.

Siinä vieressä istui narkkaripariskunta, jotka alkoivat kovaan ääneen ja hyvin pitkällisesti keskusella:

"Onneksi tuo ei ole minun lapseni."

"Huh huh, nimenomaan, onneksi! Olisi ihan hirveää, jos itellään olisi tommonen lapsi."

"Joo ei siitä tulisi mitään."

En oikein osannut muuta kuin hymyillä niille ystävällisesti, koska olin heidän kanssaan täysin samaa mieltä. Kahdella eri tavalla:

1.) Musta itsesänikin tuntui sillä hetkellä, että on aika karseaa, kun mun vastuulla on tällainen huutava ja elämöivä taapero.

2.) On oikein hyvä asia, että Alppu ei ole niiden narkkareiden lapsi. Onneksi!

Tuntuu, että kun operoi tommosen lapsosen kanssa, niin ovesta ulos lähteminen tietää aina pientä seikkailua. Se tekee elämästä vallan mainiota!

 

Millaisten tuntemattomien hahmojen kanssa te olette rupatelleet viime aikoina?

 

Kuvat: Oltiin Raisan, Fridan ja muiden ystävien kanssa Vallilan siirtolapuutarhan elojuhlissa

 

Lue myös:

Levinnyt berberoosa ja touché

Setien small talk -yritykset

Hei juttele sinä vaan

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Pages