Ladataan...
Juliaihminen

Joskus sanotaan, että anteeksi pyytäminen on hirveän vaikeaa. Tietyllä tapaa se onkin, mutta toisaalta se myös helpottaa elämää älyttömän paljon. Mä olen miettinyt, etten ehkä uskaltaisi tehdä tai sanoa koskaan mitään, jos anteeksi pyytämisen mahdollisuus vietäsiiin kokonaan pois. Jos ei koskaan saisi pahoitella sitä, että nyt mokasin, sanoin typerästi tai tulistuin tyhmästä asiasta, elämä olisi ihan superhankalaa. Anteeksi pyytämisessä on myös se hyvä puoli, että sen jälkeen voi pyrkiä tekemään aina parmmin tai voi myöntää, että olin väärässä ja korjaan mielipidettäni tässä asiassa.

Tiedän, että kuulostan nyt joltain pyhistelijältä, kun tällä lailla ylistän anteeksi pyytämistä, mutta todellisuudessa tykkään anteeksi pyytämisen mahdollisuudesta ihan itsekkäistä syistä. Anteeksi pyytäminen on vähän kuin SuperMariossa uuden elämän saaminen. Oho, putosin rotkoon, aloitetaan uudestaan.

Esimerkiksi tämä blogi on sellainen, että saatan kirjoittaa jonkun postauksen niin, että ajattelen jotain asiaa tiukasti vain yhdestä näkökulmasta, ja sitten kommenteissa joku pointtaa toista näkökulmaa, minkä jälkeen tajuan, että mun oma näkökulma oli liian suppea tai naiivi, ja se kaipaa muutosta. Tai sitten ihan vain niin, että sanon sivulauseessa jotain typerää, ja joku korjaa kommenteissa ystävällisesti asiaa ja sen jälkeen tajuan, että olinpa muuten typerä, nyt parannan tapani.  (Vaikkapa taannoisessa postauksessa käytin kulunutta vitsiä siitä, että "sossu hakee jos käyn lapsen kanssa baarissa", niin yksi kommentoija mainitsi kohteliaasti, ettei kannata vahvistaa stereotypiaa tällaisesta lastensuojelusta, minkä jälkeen ymmärsin hänen pointtinsa täysin ja lupasin parantaa tapani.)

Jos mulla ei olisi mahdollisuutta pahoitella tai muuttaa mieltäni, kaiken krijoittamani pitäisi aina olla älyttömän tarkkaa ja mielellään sellaista, että joku toinen olisi editoinut sen etukäteen. Silloin bloggaaminen muuttuisi tosi raskaaksi, ja luultavasti en jaksaisi sitä kauan. Nyt kirjoitan tänne paljon puoleenväliin ajateltuja ajatuksia, ja sitten kun ihmiset kommentoivat älykkäästi eri näkökulmista, saan muodostettua ajatuksesta kokonaisen.

Toinen esimerkki anteeksipyynnön mahdollisuuden hienoudesta on yleisesti ottaen perhe-elämä. Keskusteltiin tämän postauksen kommenteissa siitä, miten välillä vanhemmuus tuntuu valtavalta vastuulta, sillä lapsella ei ole muuta mallia hyvästä ja oikeasta elämästä kuin minä ja mieheni. Suureksi osaksi mä kykenen olemaan sellainen vanhempi kuin mitä haluankin. Eli rento ja kiva. Mutta en aina. Jos minä olen pahalla tuulella, koko kodin ilmapiiri on huono. Jos minä tiuskin lapselle yöllä, kun se herää viisi kertaa kukkumaan, lapsi ei voi mun mielivalallle mitään. Hän ei tiedä paremmasta, vaan minä olen hänen ainoa äitinsä ja minun toimintani rakentaa hänen koko todellisuutensa. Se tuntuu välillä ihan hirveältä, koska minä en vain pysty olemaan täydellinen, vaikka kuinka haluaisin olla aina joustava, rakastava ja hauska äiti, joka ei ikinä tiuskisi lapselle tai riitelisi tämän isän kanssa lapsen läsnäollessa.

Mutta tässäkin asiassa mua auttaa ihan mielettömästi se, että aina voi pyytää anteeksi. Ja itse asiassa aina, jos olen riidellyt Tikin kanssa Alpun nähden, yritän varmistaa, että Alppu näkee sen, kun me sovitaan riidata ja halataan ja pusitaan. Tai yhtenä yönä, kun löin nyrkillä sängyn patjaa ja huusin, että "nyt sinä nukut!" Seuraavana aamuna pyysin monta kertaa anteeksi sitä (ja päätin mielessäni, että tällaista en enää tee, saa nähdä!).

Ajattelen, että näin lapsikin oppii, että ei kukaan ole ylihiminen tai täydellinen. Kyllä äitikin mokailee, mutta sitten äiti tajuaa sen ja pahoittelee. Sitten asiat on taas hyvin. Saa olla väärässä ja saa olla välillä vähän raivohullu. Kunhan muistaa pyytää anteeksi lopulta. 

 

Kiinnostaa muuten ihan tällainen perus kysymys: Milloin olet viimeksi pyytänyt anteeksi joltakulta?

 

Lue myös:

Miten vanhemman arkinen julmuus vaikuttaa lapseen?

Väittelyn pointti ei ole voittaa 

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Sain hyvän postausaiheen hetki sitten kommentetihin: Onko iso sisarusparvi onni vai epäonni? Entä haluanko saman määrän lapsia kuin mitä omassa lapsuudenkodissani oli? Tästä tulee pitkä postaus, mutta kysyvälle vastataan!

Mun perhe koostuu tällaisista hahmoista: Lapsuuden kodissani oli neljä lasta. Synnyimme kaikki alle kahden vuoden välein: Lotta syksyllä 1985, minä kesällä 1987, Sofia keväällä 1989 ja Otto talvella 1991. 

Kun olin 8-vuotias, vanhempani erosivat. Noin seitsemän vuoden päästä molemmat vanhempani menivät uusiin naimisiin. Äiti ei hankkinut lisää lapsia, mutta isälle ja hänen vaimolleen syntyi neljä lasta. Jälleen samassa järjestyksessä, eli ensin kolme tyttöä ja yksi poika. Kuten olen kertonut, heidän toiseksi vanhin tyttönsä, Venla, kuoli alle viikon ikäisenä. Meitä on siis yhteensä seitsemän tai kahdeksan (laskutavasta riippuen), mutta mun lapsuudenkodissa kasvoi neljä lasta. 

Mun lapsuus oli todella onnellinen, ainakin siihen saakka kunnes vanhempani erosivat (ja kyllä pian sen jälkeenkin). Iso syy tähän onneen on mun mahtavat vanhempani, mutta veikkaan, että kaikkein suurin syy oli mun superihanat sisarukseni. Me tehtiin neljästään tosi paljon juttuja. Asuttiin peltojen ja metsien keskellä puisessa omakotitalossa Turun Kakskerrassa. Saatiin temmeltää miten huvitti. Leikittiin talvella metsissä sotaa, rakennettiin kesällä puihin "toimistot", pidettiin muotinäytöksiä, oltiin prinsessoja, apinoita, noitia ja hirviöitä (Otolla oli yhdessä vaiheessa oikea katras mielikuvitushirviöitä, heimon nimi oli jamsserit). 

Kehitettiin itsellemme hassuja sääntöjä. Yhdessä vaiheessa Lotan ja mun piti seistä yläkerran aulan pöydällä aina, kun kello lyö neljä, mikäli  ollaan kotona. Kesäisin oli sellainen sääntö, että jos joku sanoi taikasanat: "Tämä on tempaus!" oli yksinkertaiesti pakko suostua, mitä ikinä toinen ehdotti. Lotta tuli joskus yöllä herättämään mut yöuinnille, ja koska kyseessä oli tempaus, ei auttanut muuta kuin lähteä Kylänrantaan. Mulla ja Lotalla oli myös salainen koputuskieli, jolla me koputeltiin toisillemme seiniä pitkin iltaisin, kun nukuttiin viereisissä huoneissa.

Totta kai me riideltiin paljon. Jälkikäteen ajateltuna se väkivallan määrä oli infernaalista. En ole ikinä lyönyt ketään muuta nyrkillä selkään, paiskannut lattiaan, repinyt hiuksista, lyönyt Barbie-nukella tai heittänyt halolla (en osunut!!!). Ollaan naureskeltu jälkikäteen, että vain ihminen, jolla on sisaruksia, voi tajuta, miltä tuntuu, kun juoksee vihaista siskoa pakoon portaita alas ja pitää valita, mihin suuntaan alhaalla kääntyy. Voi mennä riskillä vasemmalle, jossa saattaa olla äiti, mikä on varma pelastus. Mutta jos ei ole, niin sitten saa kyllä nyrkistä. Tai sitten voi kääntyä oikealle, jossa on ulko-ovi ja tie vapauteen, mutta sitten saattaa joutua olemaan pitkään piilossa metsässä vihaista siskoa. Joo, me oltiin välillä ihan sairaita riiviöitä. Neljä oli kuitenkin siitä kiva määrä, että jos kaksi liittoutui muita vastaan, jäljelle jäi toiset kaksi.

Mun asemani toiseksi vanhimpana lapsena oli täydellinen. Ystävystyin sekä Lotan että Sofian kavereiden kanssa, joten sain automaattisesti triplakaveripiirin. Suuri osa näistä ihmisistä ovat edelleen mun hyviä ystäviä. Tästä myös ehkä juontaa se, että mulla on aina ollut kymmenittäin kavereita, ja olen halunnut tutustua uusiin tyyppeihin. Oli myös ihanaa olla toiseksi vanhin, kun Lotta raivasi tien, eikä multa kielletty läheskään yhtä paljon asioita kun Lotalta. Oli myös kivaa voida kysyä neuvoa Lotalta mistä vain ja matkia häntä monessa. Isosisko toi cooliusposteitä, kun hänen kauttaan tutustuin kaikkiin siisteihin bändeihin ja populaarikulttuurin ilmiöihin läpi yläasteen ja lukion.

Me ollaan aina saatu myös valtavasti lohtua toisiltamme. Etenkin silloin, kun meidän vanhemmat erosivat, tuki oli korvaamaton. Sitä halusi suojella vanhempiaan omalta surulta, mutta oli turvallista itkeä Sofian ja Lotan kanssa iltaisin. (Otto oli niin pieni, vasta 4-vuotias, joten hän ei kyllä siitä kamalasti ymmärtänyt.) Saatiin tukea toisiltamme myös koulussa ja maailmalla noin yleensä.

Ylipäänsä mulla on aina sellainen perustavanlaatuinen tunne siitä, että vaikka mitä tapahtuisi, niin mun kolme sisarustani ymmärtävät. Se on ikään kuin mun elämäni vahva premissi: sisarukset haluavat mulle aina parasta ja ovat poikkeuksetta mun puolellani. Otan tämän täysin itsestäänselvyytenä. Jos asiaa ajattelee, niin kyllä sellainen varmuus tuo valtavasti rohkeutta ja itsetuntoa ihmiselle. Että minä nyt voin tehdä tai sanoa näin, ja jos kaikki menee surkeasti, niin sitten nuo kolme lohduttavat. Tai jos joku tekee tai sanoo minulle jotain ikävää, niin tiedän, että mun sisarukseni ovat aina valmiita pilkkaamaan minun kiusantekijääni ja tällä lailla nostamaan minut taas ylös. Meillä on tietenkin yhteinen WhatsApp-ryhmä, jossa puhutaan päivittäin. 

Ollaan edelleen hirveän läheisiä toistemme kanssa. Opiskeluaikoina asuin Lotan kanssa kimppakämpässä Yo-kylässä, nykyään taas asun samassa rakennuksessa Sofian ja hänen perheensä kanssa. Oton kanssa mulla taas on purjevene, jossa toivon mukaan asutaan tulevina vuosina yhä pidempiä aikoja! Hyvässä sisaruussuhteessa on jotain aika taianomaista, eikä sen dynamiikka todellakaan aukea välttämättä ulkopuolisille. 

Isän ja hänen vaimonsa lapset ovat minua yli viisitoista vuotta nuorempia, mutta ihania tyyppejä yhtä lailla. Uskon, että meistä tulee aikuisena läheisiä ystäviä (ollaan toki jo nyt omalla tavallamme).

Minulle sisarukset ovat yksi tärkeimpiä asioita koko maailmassa, ja elämä ilman heitä ei olisi elämää. Sitten tähän kysymykseen, että aionko hankkia saman määrän lapsia kuin omassa lapsuudenkodissani oli. En todellakaan aio.

Se on ihanaa lapsille, mutta sen täytyy olla aika rankkaa vanhemmille. Neljä vauvavuotta ja päiväkodin aloittamista. Neljä murrosikää ja neljä huolta siitä, pääseekö tuo nyt opiskelemaan ja löytääkö se suunnan elämälleen. Ja nihkeänä realiteettina: Se on kallista. Neljä lasta pakottaa ihmisen melko todennäköisesti ostamaan auton, eikä mitä tahansa autoa, vaan jonkun jäätävän Iso-Farkun! Sitten ei myöskään enää 78 neliön asunto riittäisi, ja mä en halua muuttaa meidän kodista ikinä pois! 

Mä haaveilen siitä, että saisin jossain vaiheessa toisen lapsen. Alun perin ajattelin, että haluan lapsilleni alle kahden vuoden ikäeron, kuten omassa lapsuudenkodissani. Oli pienoinen kriisi tajuta, etten minä pystykään siihen. En vain yksinkertaisesti jaksa toista lasta niin pian, vaikka rakastan Alppusta enemmän kuin mitään. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos minä olen niin läheinen sisarusteni kanssa, niin kyllä meidän sisarustenkin lapsista (eli serkuista) tulee läheisiä keskenään. Minä nimittäin taas en ole serkkujeni kanssa erityisen läheinen. Ne ovat mukavia tyyppejä, mutta me ollaan niin eri elämäntilanteissa, ettei me kovin usein nähdä. 

Meidän äiti toki aina sanoo, että on ihanaa, kun meitä on monta, ja olen tietenkin samaa mieltä. Oli ihanaa viettää joulua äidin ja hänen miehensä Juhan luona, kun paikalla oli me neljä ja meidän puolisot sekä meidän lapsoset. Tykkään siitä, että on paljon ihmisiä, ruokapöydässä voi olla meneillään monta eri keskustelua ja ääntä on aamusta iltaan. Mutta vanhemman näkökulmasta se on myös uskomattoman vaivalloista. Ja mä olen aika laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen. Eli joo, laiskuus ja piheys estävät mua hankkimasta neljää lasta. Ylevää!

Toki nyt, kun kirjoitin tätä ylitsepursuavaa rakkaudentunnustusta sisaruksilleni, aloin miettiä, että tietenkin haluaisin tarjota Alpulle saman onnen. Mutta ei se tiedä mitä se menettää, jos se ei ole kokenut sitä. Nojoo. En tietenkään sano "ei koskaan", mutta näillä näkyminen en kyllä halua neljää lasta. Sitä paitsi mä olen jo kolkkent, eli en välttämättä edes ehtisi hankkia niitä, ellen sitten puskisi hommaa kiukulla läpi. (Äitini oli 24, kun hän sai Lotan.) Ja joo, sitten on myös sellainen seikka, että myöskään Tiki ei todellakaan halua neljää lasta. On ilmeistä, että hänelläkin on jonkinlainen päätäntävalta tähän asiaan.

Nämä perhekokopäätökset ovat kiinnostavia kysymyksiä, ja niihin on yhtä monta hyvää ratkaisua kuin on perhettäkin. 

 

Haluaisitteko saman määrän lapsia kuin mitä omassa lapsuudenkodissa oli?

 

Kuvat: Otto, Sofia, minä ja Lotta sukulaistemme Antin ja Paulan häissä toissa kesänä. 

 

Postauksessa mainitut linkit:

Venla syntyi kymmenen vuotta sitten

Sofia ja Sampo muuttivat naapuriin!

Pysy aina Otto-veljenä

Lapsi ei tarvitse sisarusta

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Työhaastattelujen ja kehityskeskustelujen hankalin osuus on mulle yleensä ollut tämä kysymys: Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

Mitä fakkers, en mä tiedä! Viisi vuotta, mä olen silloin kolkkentviis, siihen on hirveän pitkä aika. Ehkä mä näen itseni makoilemassa sohvalla ja katsomassa jotain vallankumouksellista draamasarjaa, jossa hahmojen sukupuolirooleja ei enää esitetä yhtä alleviivaavasti kuin vuoden 2018 tuotoksissa. Ehkä mä syön jotain sen ajan trendiruokaa, tyyliin heinäsirkkapastaa?

Mutta että missä mä olen silloin töissä. Lol, en mä nyt sitä osaa sanoa. 

Kuten olen kertonut, viime vuonna mulla oli jäätävä urakriisi, enkä tiennyt yhtään, mitä haluaisin tehdä seuraavaksi. Tuo kriisi oli niin kammottava, että päätin kirjoittaa kaikki hyödylliset neuvot ylös sen varalle, että jonain päivä se iskee taas. Kaiken miettimisen keskellä tuntui, etten koskaan pääse ajatuksissani eteenpäin. Niinpä purin asiaa vähän joka suuntaan – kuten työpaikkani liiketoimintajohtajalle.

Nimittäin mun edellisen työpaikan liiketoimintajohtaja Kaisa Ala-Laurila järjesti viime kevään aikana sellaisen "Kaisan vartin", jossa jokainen työntekijä sai jubailla hänen kanssaan 15 minuuttia. Siinä sai kertoa itsestään jotain ja kysyä Kaisalta yhden kysymyksen.

Mä tietenkin kerroin urakriisistäni (koska kukapa ei jauhaisi siitä liiketoimintajohtajalle) ja mun kysymys oli, että kuka olisi hyvä mentori minulle. Sain yhden hyvän nimen (johon en tosin ole vieläkään ottanut yhteyttä, koska olen niin saamaton, mutta vielä jonain päivänä!). Kaisa neuvoi, että kannattaa ehkä pyytää tyyppiä kahville eikä suoraan kysyä, että "alatko minun mentorikseni". Tämä oli ihan hyvä pointti, koska kuka nyt haluaisi sitoutua johonkin satunaniseen naiseen yhtäkkiä ilman tietoa siitä, pelaavatko kemiat yhtään yhteen.

Joka tapauksessa, tämän keskustelun paras anti oli Kaisan neuvo:

"Mieti, missä haluat nähdä itsesi yhden vuoden päästä. Sen jälkeen ota pieni askel sitä kohti."

Tämä oli mun mielestä nerokasta, koska yksi vuosi on täysin käsitettävä aika minulle, toisin kuin viisi vuotta. Toiseksi tykkään ajatuksesta, ettei heti tarvitse tehdä valtavaa elämänmuutosta ja laittaa kaikkea uusiksi, vaan voi tehdä jotain pientä. Pyytää jotain kiinnostavaa tyyppiä kahville, lukea vaikka joku artikkeli, käydä jossain tapahtumassa, jonka joku kiinnostava yritys järjestää. 

No, minähän sitten aloin kuvitella, missä näkisin itseni vuoden päästä. "Joku kaunis kivijalkatoimisto, jossa on upea lattia, Raisa, paljon kaupungilla syötyjä lounaita..." Sitten otin yhden pienen askeleen, eli kävin katsomassa sellaista kivalta vaikuttavaa työhuonetta, jossa oli vapaa pöytäpaikka. Siitä tulikin sitten vähän isompi askel.

 

Missä sinä näet itsesi vuoden päästä? (Sohva on ihan ok vaihtoehto!)

 

Kuvassa: Otin iloluontoisia selfieitä työhuoneella sen jälkeen, kun olin saanut toiminimen pystyyn ja Y-tunnuksen! Huraa!

 

 

Myös näissä pohdinnoissa olen kertonut, mikä minua auttoi urapohdintojen epävarmuuden alhossa:

Kateus on hyödyllinen tunnetila

Nelikenttä vie urapohdintosi eteenpäin

Sano ääneen haluamasi, niin olet lähempänä sitä

Kerro ammattisi plussat ja miinukset

 
 
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Kaupallinen yhetistyö: Finnkino

Hei, nyt kaikki rummut soikoon! Mä tulin niiiiin iloiseksi siitä, kun lopulta selvisi, että elokuvateatteri Maxim avataan uudestaan. Facebookissa Pelastetaan Maxim -ryhmä on kerännyt yli 15 000 jäsentä ja leffafiilistelijät kautta maan pelkäsivät, että mesta muutetaan hotelliksi. Se olisi ollut pyhäinhäväistys, muttta nyt pyhä paikka on remontoitu ja Helsingin Kluuvikadulla sijaitseva Maxim avaa ovensa 9. helmikuuta.

Miksi Maxim on niin tärkeä leffateatteri?

Kolmesta syystä. 

Ensinnäkin (ja tämä on luonnollisesti tärkein syy). Mulla on ihania muistoja Maximista. Olen käynyt katsomassa siellä yhden elämäni ensimmäisistä leffoista, nimittäin mun mamma vei meidät lapsoset katsomaan Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvaa (ilmeisesti vuonna 1992, eli olin 5-vuotias). Muistan edelleen, miten taianomaisen jännittävältä tuntui, kun painautui niihin pehmeisiin penkkeihin ja valkokangas värjäytyi pyrstötähdestä punaiseksi. Ja miten helpottava katharsis oli, kun meri tuli takaisin

(Sen sijaan meidän mamma oli vienyt mun äidin katsomaan Avaruusseikkailu 2001 -elokuvaa silloin, kun äbä oli kahdeksan. Jos olette nähneet kyseisen elokuvan, saatatte ymmärtää, ettei se ole ehkä 8-vuotiaan ihmisen ydinelokuva-aineistoa, ja ilmeisesti meidän äbä näki elokuvan apinakohtauksesta seuraavat 30 vuotta painajaisia. No, onneksi mamma vähän skarppasi isoäitiydessään sen, minkä hävisi äitiydessään.)

Olen käynyt katsomassa Maximissa kymmeniä elokuvia viimeisten vuosien aikana. Muistan kun yhdessä työpaikassani vähän ylvästelin, että minä se pystyn katsomaan kauhuelokuvia vaikka kuinka, ja sitten jouduin menemään arvioimaan Drag Me To Hell -elokuvan (2009) yksin, ja pelkäsin ihan sairaasti ja jouduin ummistamaan silmäni, vaikka käsitykseni mukaan kriitikon olisi syytä katsoa elokuva. Välillä mulla on myös ollut pahoja unettomuusjaksoja, jolloin olen mennyt Maximiin nukkumaan, koska paikka rauhoittaa minut. Kun kävin katsomassa Kuninkaan puheen, nukahdin juuri ennen itse "puhetta" ja heräsin, kun kuninkaalle taputettiin. Sen missaaminen oli hienoinen antikliimaksi.

Toiseksi, Maxim on Suomen vanhin elokuvateatteri (!). Se on toiminut yhtäjaksoisesti samassa osoitteessa jo vuodesta 1909. Teatterin nimi oli alun perin Olympia, minkä jälkeen se vaihdettiin Piccadillyksi. Maxim-nimen teatteri sai 1930-luvulla. Välissä vanha rakennus purettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Nykyinen on vuodelta 1974.

Toinen Maximin kahdesta elokuvasalista on museoviraston suojelema, ja remontti tehtiinkin vanhaa arkkitehtuuria kunnioittaen. Maxim on siis kulttuurihistoriallisesti tärkeä paikka.

Kolmanneksi, Maxim on tunnettu art house -teatterina, mikä tarkoittaa sitä, että siellä voi nähdä oikeasti hyviä elokuvia, kuten eurooppalaisia leffoja ja klassikoita. Maximin avajaisohjelmistoon kuuluu esimerkiksi Charles Chaplinin Nykyaika ja Giuseppe Tornatoren Cinema Paradiso. Teatteri profiloituu muutenkin laatuleffoihin, ja siellä menee monia Golden Globe -voittajia ja -ehdokkaita, kuten Darkest Hour, The Florida Project (odotan ihan sikana!) ja Three Billboards Outside Ebbing, Missouri

En ole vielä käynyt teatterissa sisällä, mutta kaikki lukemani kuulostaa hyvältä: Paikkamäärä on pudotettu aiemmasta 600 paikasta 245 paikkaan, mikä tarkoittaa tunnelmallisempaa meininkiä. Maxim jatkaa myös Kallion Rivieran ja Korjaamo Kinon aloittamaa uutta suuntaa tarjoilemalla aulabaarissa kahvia, tapaksia ja alkoholia, joita voi sitten nauttia leffaa katsellessa. Kuulostaa hyvältä.

Maximissa aletaan viettää kulttuurikeskiviikkoja, jolloin nähdään esimerkiksi balettia, teatteria ja taidedokkareita. Torstaisin taas on vuorossa klubi-illat, joissa näytetään tyylikkäitä klassikoita. Heheheh, aion viedä Tikin Maximin ensimmäiseen klubi-iltaan, koska silloin siellä näytetään Blues Brothers.

Ennakkolippumyynti ensi-iltaviikolle on avattu.

 

Jos saisitte nähdä minkä tahansa elokuvan valkokankaalla, niin minkä valitsisitte?

(Ties vaikka Maximin elokuvasarjoja suunnittelevat ihmiset ottaisivat toiveita vastaan!)  

 

Lue myös:

41 parasta kauhuelokuvaa

Onko pakko katsoa surullisia elokuvia?

Viimeinen Jedi on askel kohti täydellisempää maailmaa

 

Kuvat: Arkkitehtitoimiston havainnekuvat remontoidusta teatterista. Rakastan havainnekuvien ihmisiä. Tekisipä joskus joku arkkitehtitoimisto musta havainnekuvaihmisen johonkin heidän ehdotukseensa. 

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK
 
 

Ladataan...
Juliaihminen

Mulla on ollut viime aikoina tapana iltaisin tehdä ensin vähän hommia, ja sitten hakea keittiöstä jäätelöä tai vanukasta, asettaa läppäri sohvan eteen ja katsoa parinkymmenen minuutin jakso Broad Cityä. On mahdollista, että tämä on päivän paras hetki. (Toki päivässä on muitakin parhaita hetkiä.) Sain juuei katsottua kaikki neljä tuotantokautta putkeen. Välillä mun piti oikeasti pitää kättä suun edessä, kun mua nauratti niin paljon ja pelkäsin, että herätän meidän perheen pojat.

Ehkä kaikkein paras oli kohtaus, jossa Abbi soittaa vessasta Ilanalle ja kysyy, kannattaako hänen peggata Jeremyä. Ilana tulee tästä niin iloiseksi, että hän twerkkaa villisti seinää vasten. Mutta neljä tuotantokautta pitivät kyllä sisällään tuhansia muitakin upeita hetkiä.

Nyt kun uusinkin kausi on nähty, tuntuu tietysti aika tyhjältä. Toisaalta mä olen iloinen, että olen nähnyt sarjan, sillä se on oikeasti tehnyt musta entistä paremman ihmisen. Tästä syystä:

1. Broad City normalisoi feminismin.

Olen jutellut tästä viime aikoina lukuisia kertoja siskoni Sofian kanssa, ja ollaan tultu siihen tulokseen, että Broad City vie esimerkiksi kehopositiivisuutta vielä pidemmälle kuin hieman samantyylinen sarja Girls. Ilana jumaloi Abbin muhkeaa takapuolta ja kehuu sitä miltei joka jaksossa. Aluksi katsoja kuvittelee, että Abbilla on jotain peba-issueita, kun sitä niin pitää kehua, mutta ei. Abbi tietää itsekin, että hänellä on aivan upea kroppa. Ja niin se onkin! Vaikkei Abbin keho ole niiden kauneusihanteiden mukainen, joita olemme tottuneet näkemään, se alkaa näyttää kauniilta, kun sitä ylisettään tarpeeksi.

Vaikka mimmit sekoilevat, menettävät työnsä, ovat välillä rahattomia ja kodittomiakin, heillä on molemmilla koko ajan hyvä meininki ja vahva usko itseensä. On niiiin ihanaa katsoa välillä sarjaa, joissa ei vain pyöritä naisten kelpaamattomuuden tai itsetunto-ongelmien parissa. Abbilla ja Ilanalla on pokkaa tehdä ja olla ihan mitä vain, ilman että heidän tarvitsee pyydellä anteeksi tai hakea hyväksyntää keneltäkään mieheltä. Tämä on ihan oikeasti vallankumouksellista mun mielestä tv-historiassa. Asiaa ei alleviivata erikseen, se vain on niin. Ilana ja Abbi tietävät itse olevansa sairaan cooleja ja kivoja tyyppejä, ja se riittää.

Tätä asennetta ollaan Sofian kanssa otettu entistä enemmän elämäämme. Me ollaan upeita, fantastisia, hyvännäköisiä ja hauskoja mimmejä. Sofia unelmoi jopa feministisen noitapiirin perustamisesta. Count me in. 

2. Broad City kuvaa ystävyyttä paremmin kuin mikään aiemmin näkemäni sarja.

Mä en ole tunnistanut tv-sarjoista aiemmin sellaista ystävyyttä, mitä mulla on esimerkiksi Mirjan, Raisan ja Mannen kanssa. Mutta Broad Citystä tunnistan sen. Nämä ystävät eivät ikinä, missään vaiheessa ole kateellisia toisilleen, toivo toisilleen mitään pahaa tai esimerkiksi riitele miehistä (mikä on vanha ja kliseinen juonenkäänne, joka tietysti Girlsissäkin sitten piti olla).
 
En sano, etteikö edellisiä juttuja tapahtuisi tosielämän ystävyyksissä, mutta olen kaivannut myös tämän kaltaisen ystävyyden kuvaamista: Ilana ja Abbi tukevat ja kannustavat aina toisiaan, kummallekaan ei tulisi mieleenkään paheksua toista, puhua toisesta shaibaa selän takana tai millään lailla laittaa omaa etua toisen edelle.
 
Mun käsitykseni aikuisesta ystävyydestä on tämä, ja musta on ihana nähdä sitä myös tv-sarjassa. Naiset eivät ole naisille susia, naiset ovat ihania!
 

3. Broad City käsittelee hankalia aiheita ilman hurskastelua tai saarnaamista.

Sarjassa käsitellään nyt pinnalla olevia yhteiskunnallisia ongelmia alleviivaamatta niitä. Rasismia, köyhyyttä, mielenterveysongelmia ja masennusta, naisten huorittelua ja seksismiä, luokkaeroa, sovinismia, jopa Trumppia. Kun Jaime saa itsetuntobuustin, hän pyytää Ilanaa olemaan käyttämättä latina-korvakoruja, koska ne ovat hänen mielestään kulttuurista omimista, joka loukkaa Jaimea. Hyvä Jaime!

Myös seksiä käsitellään ihanan freesillä tavalla. Niin kauan kun suostumus on kohdillaan, mikään ei ole epänromaalia tai liian pervoa. Jos ihmset haluavat peggata toisiaan, harrastaa kolmen kimppaa tai mennä orgasmivastaanotolle, se on täysin ok. Mitään ei paheksuta tai edes ihmetellä, vaan asiantilat otetaan sellaisinaan. Tällaisia me ihmiset nyt olemme, ja se on ihan ok.

No, en voi muuta kuin suositella katsomaan. Löytyy Yle Areenasta.

Yas kween! Yas kween!

 

Lue myös: 

Asiat, joiden häpeämisen lopetin

Samastutko tv-sarjan teiniin vai hänen vanhempaansa?

 

Kuvat: Broad Cityn pressikuvia

 

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

Pages