Ladataan...
Juliaihminen

Yksi mun lempipaikoista koko maailmassa on meidän mamman ja papan huvila Kakskerrassa, Turussa. Se on mulle sellainen onnen tyyssija, johon siirrän ajatukseni pahoina hetkinä (vaikkapa silloin, kun synnytin). Olen viettänyt siellä kaikki lapsuuteni kesät, opetellut uimaan neljävuotiaana Kakskerran järvessä, järjestänyt huvilan kuistilla muotinäytöksiä sisarusten kanssa ja kesä-Olympialaiset papan johdolla.

Viimeisten vuosien aikana huvilasta on tullut kuitenkin myös surun paikka. Meidän rakas mamma kuoli kolme vuotta sitten kesällä, ja nykyään pappakin alkaa olla niin vanha, ettei se enää tule tuonne. Koska muutamiin vuosiin kukaan ei ole asunut siellä, paikka on alkanut vähän ränsistyä.

Suurin ongelma huvilassa on kuitenkin se, että kaikkialle mihin katson, näen hirveän rakkaita muistoja. Tuossa kuistilla meidän mamma ja pappa aina kuuntelivat radiota, tässä perattiin joka kesä 20 litraa mansikoita ja tuolla sohvalla käperryin mamman kainaloon katsomaan Kauniita ja rohkeita.

Muistot tuntuvat kuitenkin aika kipeiltä, kun tietää, ettei sitä aikaa saa koskaan takaisin: lapsuutta, nuoruutta, mammaa ja pappaa, niitä kesiä. Ne ovat olleet jopa niin kipeitä ajatuksia, etten ole halunnut käydä tuolla pahemmin.

Viime kesänä Tiki kuitenkin innostui tuosta huvilasta, jolla kukaan ei oikein käy. Me vietettin siellä Alpun ja Tikin kanssa hirmuisen onnellinen viikko, ja silloin aloin vallata paikkaa takaisin nykyisille muistoille. 

Se toimi! Nyt, kun palattiin huvilalle Alpun kanssa, mä vain fiilistelin sitä, miten viime vuonna Alppu oli sellainen hassu pötkäle, joka ei osannut edes kääntyä. Nyt sen pienet askelen töminät kuuluivat taukoamatta kuistilla, kun se viipotti menemään innoissaan ympäri taloa. Viime vuonna me uskallettiin ottaa kuusikuinen vauva hetkeksi saunomaan. Tänä vuonna tuo puolitoistavuotias ukkeli ei meinannut lähteä millään järvestä pois, vaan kirkui riemusta ja halusi hypätä sinne kerta toisensa jälkeen. (Mikä oli toki mun mielestä täysin sairasta, sillä itse pystyin vain kastatutumaan 19-asteisessa vedessä.)

Grillattiin, maattiin auringossa, luettiin, kuunneltiin Muistojen bulevardia, poimittiin mustikoita ja juotiin bisset katsellen, kun ilta-aurinko upposi järven taakse. Huomasin myös, että äitiys tarkoittaa sitä, kun näkee täydellisen metsämansikan, niin tekee mieli tunkea se välittömästi oman lapsensa suuhun (ei omaansa).

Me kaikki kolme nukuttiin mielettömän hyvin, mökkielämä sopii selvästi meille.

Ja näin sitä vain päivä päivältä vallataan huvilaa takaisin. Eivät ne kauniit muistot meidän mammasta mihinkään katoa, mutta ne eivät nouse enää tahtomatta päällimmäisenä mieleen. Mä en enää ajattele, että "tämä ei tunnu aidolta, kun mamma ei ole enää ottamassa tässä aurinkoa hullunkuriset alushousut (nimenomaan housut) nilkkoihin asti vedettynä". Tai että "tämä ei tunnu oikealta, kun pappa ei ole touhuamassa mitä omituisempia virityksiä sähköjen tai laiturin kanssa". Paikka ei tunnu autiolta tai vajaalta ilman niitä.

Nyt me ollaan tuolla ja eletään Alpun lapsuuden kesiä eli meidän aikuisuuden kesiä. Kerrytetään uusia rakkaita muistoja.

 

Onko teillä ollut tärkeiden paikkojen kanssa tällaisia ongelmia, että niistä nousee liian rakkaita ja samalla surullisia muistoja mieeleen?

 

Kuulumisia Kakskerrasta viime kesältä:

Maalaispoikaa kasvattamassa

Kun päivät sekoittuvat

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

   

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Täällä mä vain saarnaan säästämisen ja sijoittamisen puolesta, mutta aina välillä iskee vähän semmonen nihkeä fiilis, että lisäänkö mä näillä puheillani vain ihmisten ahdistusta ja riittämättömyyden tunteita?

On mahtavaa lukea, että ihmiset ovat innostuneet säästämään luettuaan näitä mun postauksia (vaikkapa Norrebro Summersin kiva postaus). Ja niiden tarkoitus onkin nimenomaan tuoda esiin sitä, että säästäminen voi olla voimaannuttavaa ja antaa kontrollin tunteen omasta elämästä.

Mutta sitten kolikon toinen puoli on se, että alkaa kituuttaa kiukulla tai tuntea huonoa omaatuntoa jokaisesta lattesta, jonka ostaa. Mulla itselläni piheily ja säästäminen ovat takavuosina menneet yli niin, että se on huonontanut omaa elämänlaatua turhaan. Olen vaikkapa tuntenut ahdistusta, jos kahvilassa ostokset maksavat yli kympin tai suuttunut Tikille, kun se on halunnut mennä taksilla lentokentältä himaan sen jälkeen, kun ollaan lennetty koko yö San Franciscosta Suomeen. Naurettavaa.

Säästämisen ja kuluttamisen tasapainottelun välillä on klassinen nykyisyys vs tulevaisuus -tradeoff:

Jos ostan 4 euron latten nyt, siitä tulee hyvä mieli mutta se ei kauheasti lämmitä 10 vuoden päästä. Jos jätän sen ostamatta, oma mieliala ei tällä hetkellä nouse, mutta 10 vuoden päästä saatan kiittää itseäni sijoituksistani. Kumpi on parempi?

Jonkinlainen keskitie pitäisi tietenkin löytää. Säästäminen ja pieni stressi tulevaisuudesta nostavat yleensä pitkällä tähtäimellä elämänlaatua. Mutta sitten, jos vain elää niin, että ajatukset ovat koko ajan siellä kymmenen vuoden päässä, niin jotain missaa taatusti.

Mua esimerkiksi on ihmetyttänyt se, kun nyt on ollut mediassa esillä paljon nuoria miehiä, jotka julistavat: ”Aion jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana!” Tai jopa: "Näin sinäkin onnistut jäämään eläkkeelle 40-vuotiaana." (Miksi muuten naiset puhuvat aina siitä, miten lapsiperhe säästää ja miehet taas siitä, miten he itse sijoittavat?)

Näissä jutuissa otetaan ihan annettuna, että kyllä perus duunari voi palkastaan säästämällä ja oikein sijoittamalla päästä taloudelliseen riippumattomuuteen alle 40- tai 50-vuotiaana. Oikeastihan se on ihan älyttömän hankalaa! Jopa tietynlaista lottoamista. Pitäisi olla todella messevä osinkotuotto, jotta sillä rahalla voisi elää turvatusti tekemättä töitä elämän loppuja 40 vuotta. Tämä tarkottaisi nerokasta sijoittamista ja todellista kiukulla säästämistä. Parhaat meklaritkaan eivät välttämättä pysty siihen.

Entä sitten, kun säästötavoite ei onnistukaan? Seuraako siitä hirveä romahdus? Voidaanko haastatella näitä samoja tyyppejä kymmenen vuoden päästä ja kysyä, että mites nyt, oletko eläkkeellä?

Ajatus siitä, että valtsisin ammattini suunnitellen tienaavani paljon ja jättäytyväni mahdollisimman aikaisin pois töistä on musta ankea.

Ensinnäkin, kyllä nykyhetkikin on arvokas, sitä ei myöskään koskaan saa takaisin. Jos mä tästä vaikka seuraavat kymmenen vuotta söisin näkkäriä himassa pimeässä ja säästäisin jokaisen pennosen, niin se olisi kymmenen vuotta pois eletystä elämästä. Mä olen kolkkent nyt, enkä koskaan enää uudestaan.

Toiseksi, mitä sitten jos voisikin jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana? Mitä sen jälkeen tekisi sillä ajalla? Itse tulisin luultavasti onnettomaksi, koska tarvitsen tunteen siitä, että olen tarpeellinen – ja juuri työ usein antaa sen fiiliksen mulle. Nimenomaan kiva työ, ei sellainen, jossa käyn vain rahan takii (kuten Antti Tuisku, joskaan hän luultavasti ei tee duuniaan oikeasti masandeeroksen takia). 

No, nämä ovat tietenkin ääriesimerkkejä, ja veikkaan, että tommoset 25-vuotiaat sinkkumiehet, jotka julistavat tienaavansa nyt eläkerahat, ajautuvat kuitenkin tahtomattaan avioliiton ja perheen köyhdyttävään ikeeseen, ja niin eläkevuodet liihottelevat kauas tulevaisuuteen.

Eli tämä ei ole ihan simpletonia. Parasta tietenkin olisi, että olisi nyt tyytyväinen ja 10 vuoden päästä tyytyväinen. Onneksi 4 euron säästämisestä voi välillä kokea ihan siinä hetkessäkin mielihyvää – ja toisena päivänä ottaa sen latten, ilman sen suurempaa stressiä.

 

 

Paljonko mietitte tulevaa palkkaa, kun valitsitte koulutusalanne?

 

 

Lue myös muut rahasarjan postaukset:

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen

Näin tulotasoni noussut (ja tämä se on nyt)

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

Yhden kuukauden menoni: 1600 euroa

Sijoitusstrategiani on laiskuus

Piheilyn säännöt

Raha-asioista puhuminen parisuhteessa

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mun elämässäni on eräs kipukohta, joka aina välillä iskee lujaa päin kasvoja. Ilmansuunnat. Mä en hahmota niitä yhtään. Jos seison kadulla, mulla ei ole tuon taivaallista hajua siitä, missä joku pohjoinen on, saati sitten epäinhimillisen vaikea luode. WTF?

Mikä siinä on, että ihmisten pitää edelleen selittää asioiden sijainteja ilmansuuntia käyttämällä? Eletäänkö me pimeällä keskiajalla, jolloin sekä aika että paikat ovat epämääräisiä ja hähmäisiä käsitteitä, suunnistaminen tapahtuu tähtien avulla ja suuntaohjeita annetaan tyyliin: "Siitä vielä vähän pohjoiseen päin."

Ettekö ole kuulleet kaupunginosien saati kaupunkien nimistä?! Tai Google Mapsista?!!

Irvokkainta on se, jos auton navigaattori sanoo: "Jatka etelään." Se on sama kuin sanoisi: "Jatka ihan mihin sattuu."

Olen huomannut kahdeksan vuoden Helsingissä asumisen aikana, että erityisesti helsinkiläiset rakastavat ilmasuunnista puhumista. Aina jengi kertoo asuvansa Etelä-Helsingissä, Pohjois-Helsingissä tai Itä-Helsingissä. (Miksi ei muuten koskaan puhuta Länsi-Helsingistä?! Onko se samanlainen tabu kuin Kaunotar ja hirviö -elokuvassa: "Älä koskaan mene länsisiipeen!!!") 

Mutta missä hitossa on joku Pohjois-Helsinki tai Etelä-Helsinki?! Miksi ei voi sanoa, että minä asun Hermannissa tai Maunulassa?! Miksi pitää kiusata ihmisiä tällaisilla täysin sairailla ja epämääräisillä termeillä. Jollain tavalla hyväksyn, että puhutaan Itä-Helsingistä, siihen nimittäin mun päässäni on muistisääntönä Itäkeskus. Niissä molemmissa on sana itä.

Onko niin, että muilla on salattua tietoa, sisäänrakennettu kompassi, josta aina käy ilmi, että no kaakkohan on tuolla? Onko tämä sitä samaa sarjaa, kun ihmiset sanovat, että niiden sydän kertoo, miten pitää tehdä? (Koska kuten olen räntännyt, mun sydänhän ei ilmoittele yhtikäs mitään.)

Mä luulin tähän vuoteen saakka, että Turku on etelämmässä kuin Helsinki. Saatoin leikkimielisesti kertoa lähteväni etelänlomalle Turkuun. Kukaan ei koskaan ymmärtänyt muttei myöskään sanonut takaisin mitään. Ajattelivat vain: "Tuo surullinen puutteellinen nainen ei ymmärrä paremmasta. Ei tiedä synnyinkaupunkinsa sijaintia."

Tässä mietin, josko tekisin kansalaisaloitteen siitä, että ilmansuunnat poistettaisiin käytöstä. Niitä saisi käyttää vain, jos olisi Game of Thronesin hahmo. ("The king in the Noooorth!")

 

Semmosta tänään. 

 

Älkääkä tulko kertomaan, että te olette kaikki vanhoja suunnistajia, kompassi löytyy sielusta ja lähikauppa sijaitsee teidän talosta vähän luoteeseen päin.

 

Kuvat: Käytiin sunnuntaina Soffun ja Raisan kanssa Lammassaaressa. En todellakaan tiedä, mihin ilmansuuntaan ne sijoittuvat.

 

 

Lue myös:

Sanni, pukeudu lämpimämmin

Miksi naula esiintyy niin usein suomalaisissa lastenlauluissa?

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Share

Pages