Ladataan...
Juliaihminen

Me ollaan Tikin kanssa oltu nyt reilu vuosi asuntosijoittajia, eli ostettiin viime syksynä sijoitusasunto. Oltiin mietitty sitä sijoitusmuotona jo hetken aikaa, koska mä tykkään selailla asuntoja, käydä näytöissä, organisoida remontteja ja ennen kaikkea oppia uutta tuosta skenestä. Oltiin myös ostettu kaksi asuntoa ja myyty yksi, joten tuntui, että meillä on ihan ok kosketus tähän hommaan. Lisäksi tuolloin mulla oli semmonen olo, että mä osaan "täyttää kuoppaa" paremmin kuin "kasata kekoa": olen parempi maksamaan lainaa kuin säästämään vaikkapa rahastoihin. Lisäksi olin viime vuonna äitiyslomalla, joten mulla oli aikaa perehtyä tähän aiheeseen.

Tämä kuulostaa kummalliselta, mutta viimeinen sysäys päätökselle ostaa sijoituskämppä oli se, kun WTD:n Nata hankki itselleen sijoitusasunnon. Mulle tuli semmonen olo, että jos Natakin siihen pystyyn, niin hitto, kyllä mekin! (Nata sitten lopulta muuttikin tuohon asuntoonsa, mikä on verojen kannalta fiksua, koska asuttuaan kaksi vuotta siinä, hänen ei tarvitse maksaa myyntivoitosta veroa, joka on kuitenkin 30 % ja yli 30 000 eurosta 34 %.)

Kerron nyt, miten sijoitusasunnon hankkiminen meni.

Kun päätös asunnon ostamisesta oli tehty, haettiin pankista lainalupaus. Me oltiin säästetty sijoituskämppää varten 10 000 euroa, mutta oltaisiin kyllä saatu laina ilmankin käsirahaa: me ollaan maksettu omasta asunnostamme sen verran, että se kattaa uuden lainan vakuutta hyvin.

Sitten alkoi etsiminen. Mietittiin Turkua (koska mä tunnen sen), Kuopiota (koska Tiki tuntee sen) ja Helsinkiä (koska se on helppo, joskin hintava vaihtoehto). Etsittiin melko löyhästi puolisen vuotta sijoitusasuntoa. 

Kriteereinä oli: pieni yksiö, alle 150 000 euroa ja sellaisella sijainnilla, että sen saa varmasti vuokrattua. Eli mielellään lähellä jotain korkeakoulua, koska tällöin sen voi vuokrata helposti opiskelijalle. Aina kun kohdalle sattui potentiaalinen asunto, me syötettiin sen tiedot tähän nettilaskuriin. Tuotto lasketaan suurinpiirtein näin:

(Vuokra – vastike – lainanlyhennuksen korot) – verot (30 %) – lainanlyhennys = tuotto

Vuokrasta voi vähentää ensin vastikkeen ja lainanlyhennyksen korot, ja sitten jäljelle jäävästä summasta maksetaan 30 prosentin vero ja vielä itse lainanlyhennys. Tämän lisäksi verotuksessa voi vähentää remonttikuluja, vuokralaisen hankkimisen kuluja ja kaikenlaisia muita pikku kuluja. Meidän tavoite oli, että vuokratuotto olisi noin viisi prosenttia.

Opiskeltiin aihetta aika paljon, seurasin tovin keskustelua Suomen Asuntosijoittajien keskustelupalstalla ja luettiin Joonas Oravan ja Olli Turusen Osta, vuokraa, vaurastu -kirja.

Ajateltiin, että velkavivun avulla meillä on hyvät mahdollisuudet kerryttää pikkuhiljaa omaisuutta itsellemme. Eli nostamme pankista asuntolainan, jota maksetaan pikkuhiljaa pois vuokratuotolla. Kahdenkymmenen vuoden päästä laina olisi maksettu ja meillä olisi velaton asunto, jonka arvo on luultavasti noussut.

Asuntosijoittaminen on siitä hyvä sijoittamisen muoto, että siihen voi päästä pienituloisetkin helposti kiinni. Jos on ostanut oman asunnon ja maksanut siitä jonkun verran lainaa pois, omasta asunnosta riittää vakuutta sijoituslainaan. Haastattelin esimerkiksi juuri erästä lastentarhanopettajaa, joka oli ryhtynyt asuntosijoittajaksi. Tämä ei siis todellakaan ole pelkästään rikkaiden ihmisten harrastus.

Meidän suunnitelma on "osta ja pidä" -taktiikka, eli ostetaan asunto eikä myydä sitä. Jotkut esimerkiksi flippaavat asuntoja, eli ostavat edullisen murjun, tekevät sille pintaremontin ja myyvät sen tämän jälkeen voitolla eteenpäin. Se on kannattavaa, mutta mun hermo ei ehkä kestäisi sellaista.

Tultiin siihen tulokseen, että ei tämä itse asiassa ole niin vaikeaa ja tekemällä oppii. Tietenkin jotain kamalaa voi aina käydä, tyyliin vuokralainen voi olla katastrofi, mutta sitten sellaiset tilanteet vain diilattaisiin.

Lopulta mä löysin Oikotieltä, yllättäen täältä kotikulmiltamme Hermannista, 24 neliön yksiön, joka vaikutti hyvältä ja edulliselta ostokselta. Siinä oli valmiina vuokralainen, ja vuokra oli ihan hyvä. Asuntoon on tulossa putkiremontti (joka itse asiassa alkaa ensi keväänä), ja osaksi tästä syystä asunto olikin sitten niin halpa. Taloyhtiön isännöitsijä arvooi, että putkiremontti kustantaisi noin 1000 euroa per neliö, eli meidän piti laskea ostohinnan päälle noin 25 000 euroa lisähintaa asunnolle, mutta senkin jälkeen siitä saisi ihan hyvän tuoton. Lisäksi myyjä halusi siitä henkilökohtaista syistä eroon mahdollisimman pian.

Vaikka asunto maksoi yli 100 000 euroa, eli lainaa joutui ottamaan paljon, niin ajateltiin, että Hermannin alueen arvo nousee lähivuosina, etenkin kun Kalasatamaan rakentuu vaikka mitä. Voi toki olla, että olemme täysin väärässä, mutta sen näkee sitten! Moni asuntosijoittaja on sitä mieltä, ettei Helsingin kantakaupungista kannata enää missään nimessä ostaa asuntoja. Tämä voi olla totta, mutta me haluttiin siksikin aloittaa tämä asuntosijoittaminen lähellä olevasta kämpästä, koska näin esimerkiksi vuokralaisen kanssa diilaaminen on huomattavasti helpompaa meille.

Tähän kuitenkin pikku disclamer tuosta velkavivusta: Kaikki sijoittamnen on riskaabelia, eikä asuntosijoittaminenkaan ole turvassa riskeiltä: lainan korot voivat nousta (luultavasti ne nousevatkin jossain vaiheessa) ja asunnon arvo voi laskea. Jos korot nousevat kovasti, takaisinmaksuerät nousevat, eikä vuokra välttämättä enää kata niitä. Me ollaan ratkaistu tämä niin, että kerätään asuntoa varten pieni puskurirahasto, joka on nyt hyväkorkoisella tilillä, mutta jolla me voidaan tarvittaessa maksaa isokin könttä lainaa pois. Ja toki asunnon voi aina myydä. (Joskin jos korot nousevat kovasti, asunnon hinta voi laskea.)

Nähtyäni ilmoituksen mä soitin välittäjälle, joka järjesti mulle Alpun muskarin jälkeen pikaisen yksityisnäytön. Mä menin näytölle Niinan ja Einon kanssa, ja Niina vahti Alppua ja Einoa kadulla sillä aikaa, kun mä kävin asunnossa pyörimässä noin viisi minuuttia. Kämppä oli vuokralaisen jäljiltä melkoisessa kaaoksessa, mutta se oli paperilla hyvä, joten päätettiin vain ostaa se. Kirjoitin tarjouksen kadulla välittäjän auton takaluukun alla, ja se meni samana päivänä läpi.

Seuraavalla viikolla käytiin nostamassa laina ja ostamassa asunto. Illalla juotiin skumppaa ja oltiin vähän hölmistyneitä. Nyt me oltiin vuokranantajia ja asuntosijoittajia! Hulluutta!

Kuukauden päästä meidän vuokralainen ilmoitti, että hän aikoo lähteä asunnosta. Niinpä meidän piti etsiä nopeasti uusi vuokralainen. Siitä kerron seuraavassa postauksessa. 

 

Onko täällä muita asuntosijoittajia tai sellaiseksi harkitsevia? Millaisia kokemuksia teillä on aiheesta?

 

 

Kuvat: Kävin vuosi sitten marraskuussa Alppusen (tuolloin 10 kk) kanssa tekemässä lopputarkastuksen meidän vuokralaisen muutettua pois asunnosta. Suunnitelmissa on rempata keittiö tulevan putkiremontin aikana.

 

Lue myös:

Osta osakkeita ja tule onnelliseksi?

Sijoitusstrategiani on laiskuus

En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Mä olen vihdoin ymmärtänyt, mitä hyvä verkostoituminen tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että tutustuu omasta mielestä kivoihin ihmisiin, viettää niiden kanssa aikaa ja sitten yhtäkkiä ne ylenevät johonkin johtotehtäviin tai tekevät siistejä juttuja, ja voilà, ihminen on upeasti verkostoitunut. Nyt, kolmen kympin oikealla puolella, ystäväni ovat alkaneet julkaista kirjoja, johtaa yrityksiä ja yletä asiantuntijatehtävissä. Ihan itsekkäistä syistä voin olla vain ja ainoastaan iloinen heidän puolestaan. Oikeastaan heidän menestyksensä sataa nyt myös minun laariin.

Joskus parikymppisenä koin paineita siitä, että "pitäisi tuntea oikeita ihmisiä". En tajunnut, että kyllähän mä tunnen juuri oikeita ihmisiä, eli sellaisia tyyppejä, jotka ovat mun mielestäni mukavia ja hauskoja.

Pointtina on siis se, että uusiin ihmisiin on hankala tutustua, jos ajattelee silmät kiiluen, että tuosta tyypistä on mulle hyötyä. Sellainen on jokaiselle osapuolelle kiusallista.

Ystäväni kertoi amerikkalaiskaveristaan, jonka verkostoitumissääntö on tällainen: Kun tutustut uuteen ihmiseen (vaikka työtapahtumassa), älä koskaan ensimmäisellä tapaamiskerralla mieti, mitä hyötyä hänestä voisi olla sinulle. Ei välttämättä kannata edes puhu kauhean syvällisesti mistään bisneksestä, vaan tutustua ihmiseen kokonaisuutena. Sitten vasta vaikkapa kolmannella tai neljännellä tapaamiskerralla voi tulla mieleen, mitä juttuja voitaisiin tehdä yhdessä niin, että molemmat hyötyisivät siitä.

Mun yksi vahva verkostoitumissääntö on myös se, että kohtele kaikkia ihmisiä kivasti. Okei, joskus saatan olla väsyneenä vähän ankea möllöttäjä, mutta silloin olen möllöttäjä joka suuntaan, en valitusti joillekin. On huvittavaa, kun jotkut ihmiset (yleensä mua paljon vanhemmat) ovat kohdelleet mua välinpitämättömästi tai surkeasti, ja sitten yhtäkkiä kun olen "todistanut olevani jotain" (no, en nyt tiedä olenko todistanut vielä olevani yhtään mitään), saankin osakseni ihan kivaa kohtelua. Tosin usein tällaisenkin käytöksen takana on silkka ujous, jonka mä olen epävarmana lorttona tulkinnut ylimielisyydeksi. "Miksei se moikannut!? Koska se haluaa esittää, että se ei tunne mua! Mulkvisti!" (Oikea vastaus: Koska mua ujostutti ja sitä ujostutti ja koska mä en myöskään moikannut sitä.)

Ja siis: mua edelleen ujostuttaa tosi usein mennä juttelemaan ihmisille. Juuri olin yhdessä tapahtumassa, jossa kelasin, että haluaisin puhua tolle kiinnostavalle tyypille, mutta en vain pystynyt. Ratkaisin tämän ongelman tietysti kommentoimalla myöhemmin hänen Insta Storyaan. Niin normaali ihminen tekee!

En tietenkään ajattele verkostoitumisen kannalta sitä, että kohtelen ihmisiä mukavasti. Ennemminkin ajattelen, että mulla on hyvä kotikasvatus ja on ihan luonnollista olla ystävällinen muille ihmisille. Kuuluu ihan normaaleihin kohteliaisuussääntöihin, että kaikkia tervehditään tasapuolisesti, kaikki otetaan keskustelussa huomioon ja kaikille hymyillään, ei vain niille, jotka ovat jollain mitta-asteikolla minua coolimpia. (Koska sellainen mitta-asteikkohan leijuu koko ajan ilmassa. Kyllä kyllä.) 

Ja vielä yksi verkostoitumissääntö! Mun kokemuksen mukaan kannattaa esitellä mahdollisimman paljon ihmisiä toisilleen eikä suhtautua keihinkään mustasukkaisesti. (Tai kuten nykyään kaikki sanovat, introta ihmisiä toisilleen, LOL!) Musta on kivaa pitää juhlia, joihin kutsun eri kaveriporukoita ja sitten vähän miksailla jengiä. Ai ai, tämän takia on syntynyt vahvoja ystävyyssuhteita, bisnesideoita, jopa avioliittoja ja vavveleita! (Otan toki kaiken kunnian näistä itselleni, etenkin niistä vauvoista.) 

Olisi vähän hurskastelua sanoa, että verkostoituminen on jotenkin pinnallista tai saatanallista. Juurihan mä kirjoitin pitkät pätkät työtapahtumissa minglaamisesta. Totta kai ihmisiin kannattaa tutustua ihan tarkoituksella, siitä on aina hyötyä niin henkilökohtaisessa elämässä kuin työssäkin. Saa kutsuja kivoilta ihmisiltä kahville tai juhliin, hyvät keskustelut tuovat uusia ideoita ja hauskoille tyypeille voi ehdottaa yhteistyötä.

Tämän horinan pääpointti on se, että on paljon helpompaa ja paineettomampaa tutustua ihmiseen, kun on vilpittömästi kiinnostunut hänestä. Heti jos alan ajatella liikaa, mikä jonkun coolin tyypin status on, menen lukkoon ja ölisen vain jotain epäkiinnostavaa shaibulaa suustani. Mutta jos kelailen, että toi big boss on tommonen ihminen siinä missä minäkin, niin on paljon helpompi alkaa jutella toiselle. Ihan jo tästäkin syystä kannattaa nähdä kaikki ihmiset saman arvoisina, oli tyyppi sitten toimari, taikuri tai talkkari. Siitä on eniten hyötyä itselle. 

 

Tuleeko mieleen jotain hyviä verkostoitumistapoja?

 

Kuvat: Myös maireasti hymyileminen on hyvä tapa verkostoitua. Toki joku voi pitää vähän chacha-choochoona, kun vain hymyilee autuaasti ympäriinsä, mutta semmosta se on!

 

Lue myös:

Minglaamisen ABC

Ammatin kysyminen on tylsä aloitus

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Jokaisella ihmisellä pitää olla oma happy place, johon antaa mielen vaeltaa silloin, kun tarvitsee vähän sieluunsa rohkaisua. Mulla näitä mestoja on ehkä viisi, ja yksi niistä on ehdottomasti "Sampoloiden mökki" eli Sampon (Sofian mies) vanhempien mökki Hollolassa Vesijärven rannalla.

Kun mukana on oikeanlainen jengi (eli ihmisiä, jotka tykkäävät esimerkiksi kauhuelokuvista ja rapujuhlista), viikonloppu voi olla niin energiaa antava kokemus, että se riittää pitkälle syksyyn.

Sofian takin sisällä on vauva.

Oltiin Sofian, Sampon ja niiden babyn sekä Villen ja Alpun kanssa mökkeilemässä tuossa vähän aikaa sitten. Mä olen myös yhä enenevissä määrin tullut siihen tulokseen, että syysmökkeily on ihmisen parasta aikaa. Silloin ei ole paineita siitä, että pitäisi nauttia auringosta tai uida paljon. Voi vain möllötellä menemään sisällä ja vaikka katsoa televisiota koko viikonlopun.

Kuten olen kertonut, Alppu rakastaa syvästi mökkeilyä. Ennen kaikkea se tykkää siitä, kun ympärillä on paljon touhuamista ja aikuisia ja voidaan tehdä rennolla aikataululla kaikenlaista. Tällä kertaa me esimerkiksi käytiin kalastamassa, saunottiin, vietettiin rapujuhlia ja pelattiin pihalla palloa. Tämä oli juuri sopiva määrä tekemistä yhdelle viikonlopulle.

Vaikka satoi koko viikonlopun, se ei oikeastaan haitannut ketään. Sauna lämpiää ihan yhtä kuumaksi sateessakin. Kävin myös järvessä, mistä olen tosi tyytyväinen. Olen vieläkin karski nainen!

Aikuismökkeily on myös siitä kivaa, että verrattuna muutamien vuosien takaiseen meininkiin, nykyään alkoholilla on aika vähäinen rooli hauskuuden kanssa. Saunabisse saunassa ja lasi viiniä rapujen kanssa. Kun mukana on lapsi, ei tee mieli kauheasti tissutella. Tai ei se oikeastaan ole edes lapsen vikaa, ei vain tee mieli. 

Tällaisessa löysässä hengailussa tykkään myös siitä, ettei koko ajan ole paineita pitää yllä upeaa keskustelua. Joskus riittää, että lukee muiden kanssa kirjaa samassa huoneessa. Mä olen niin seuraihmisiä, kun lapsuudenkodissa oli paljon sisaruksia, olen niin tottunut siihen, että koko ajan joku vähän häärää jossain. Aina en kuitenkaan jaksa olla skrapeimmillaan, ja jos menee esimerkiksi kaupungilla kahvilaan kaverin kanssa, silloin on syytä pitää keskustelua yllä koko ajan.

(Joskin nyt olen viime aikoina käynyt ystäväni Erkan kanssa "kirjottamistreffeillä", joilla molemmilla on läppäri mukana ja sitten vain kirjoitetaan omia hommiamme. Jos toinen nauraa, niin voi kysyä: "Nauroitko just sun omalle jutullesi?" Tämäkin on ihan mukava tapa viettää aikaa.)

Olipa kivaa! Tästä tulee sellainen olo, että hitto pitäisi käydä vähintään kerran kuussa mökillä, vaikka se tuntuisi kuinka vaivalloiselta etukäteen.

 

Lisää mökkeilyä:

Alpun toimet mökillä

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

Share

Pages