Ladataan...
Juliaihminen

"Olisi kiva olla tämä lauantai ihan kaksisteen", sanon Tikille. "Siis tarkoitat kolmisteen", se aina jaksaa korjata. Poika täytti perjantaina kymmenen viikkoa. Silti mä edelleen unohdan laskea sen ikään kuin ihmiseksi meidän joukkoon, mutta pikkuhiljaa sitä oppii.

Muuten tuon pikkuinen on integroitunut meidän perheyksikköön täydellisesti. Sillä on samanlainen tyyli (tai ainakin se fiilistelee nykyään tätä kuumailmapallomobilea yhtä paljon kuin minäkin), se harrastaa samoja juttuja (koen aina syvää bondausta, kun pöräytellään menemään vuorotellen, melkeen kuin kommunikoitaisiin!), se nauraa meidän vitseille (tai ainakin harjoittelee nauramista) ja toisaalta, silläkin alkaa olla omia juttuja, kuten uusi bestis, eli se neuvolan antama keltainen hymynaama. Mun tai Tikin hymyily-yritykset eivät ole mitään verrattuna hymynaaman aiheuttamaan reaktioon pojassa. Kutsutaan muuten sitä palluraa valtioksi, koska valtio on halunnut tarjota tämän ystävän kaikille uusille kansalaisilleen.

Bebbellä on ollut jo tovin sellainen unirytmi, että se sammahtaa yöunille ysin aikaan. Näin ollen myös mulla ja Tikillä on taas kahdenkeskeistä aikaa, joka käytetään aina hyödyllisesti. Kuten vaikka eilen katsottiin Netflixistä House of Cardsin nelostuokkari loppuun.

Musta tuntuu edelleen taianomaisen kivalta, että meitä on tosiaan kolme. Tänään kun käveltiin kaupungille lounaalle ja takaisin kotiin, aurinko paistoi, lokit huusivat ja meri tuoksui, tunsin oloni aivan järjettömän onnelliseksi meidän kolmen jengistä. 

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Vaikka toissapäivänä rageilin erään ilkeän setämiehen törkykäytöksestä, niin oikeastihan suurin osa ihmsistä suhtautuu tosi kivasti lapsiin ja äitiyslomalaisiin. Ja itse asiassa yksi paras juttu tässä äikkärillä on se, että olen päässyt tuntemattomille horisemisen makuun! Musta on viimein tullut se hieman kylähullun oloinen muija, joka jutustelee kevään tulosta, kehuu random-seniorin vetokärryjen kaunista kukkakuviota ja päivittelee ratikoiden myöhästymistä traktorimielenosoituksen takia satunnaisen kaupunkilaisen kanssa. 

 

Yksi syy tähän on se, että liikun kaupungilla sellaiseen aikaan, että muutkin ihmiset ovat siellä kiireettömiä. Toisin sanoen vanhukset, lattemamat ja -papat, opiskelijat, juopot tai rokulipäivää viettävät. Kiireettömät ihmiset ovat hyväntuulisia, ja hyväntuulisuus lisää juttelualttiutta.

Toiseksi mä olen tehnyt oikein päätöksen, että alan semmoseksi tuntemattomille-horisija-muijaksi. Jubailtiin nimittäin siskon kanssa, että halutaan kasvattaa lapsistamme semmosia, että ne ajattelee maailman olevan avoin ja ihmisten olevan hyvätahtoisia, ja että ketä vain voi lähestyä kivasti. Eikä riitä, että vain sanoo, että näin on. Pitää näyttää esimerkkiä kommentoimalla ratikkapysäkillä katupölyn määrää tai sitä, miten kahvin juominen ulkona on paljon kivempaa kuin sisällä. Toisin sanoen, horista turhia ja just siksi niin merkityksellisiä asioita. 

(Tähän väliin pitää tosin sanoa, että joskus etenkin vanhojen papparaisten näennäisesti hyväntahtoiset jutustelupyrkimykset vähän ontuvat. Kuten eilen, kun semmonen suomenruotsalaisukkeli kommentoi liikennevaloissa kaverini vaunuissa nukkuvaa lasta: "Eikös se ollutkaan kuollut?" Ööö, miten tähän pitäisi reagoida?! Kommentoimalla, että taidat itse olla lähempänä hautaa kuin tuo 1-vuotias?)

 

Joskus on kuitenkin tilanteita, joissa ei voi kommentoida ystävällisesti, vaikka kuinka kovasti haluaisi. Viime perjantaina me lähdettiin Tikin kanssa neljän maissa iltapäivällä perheemme perinteiselle toivioretkelle Hermannin (fanttastiseen) Lidliin. Meidän talon edessä seisoi nainen, joka oli laskenut kauppakassinsa maahan ja Upcider-tölkin roskiksen päälle. Se sihautti tölkin auki ja sytytti tupakan. 

Vähän matkan päässä alettiin jutella Tikin kanssa ja huomattiin, että oltiin molemmat tehty sama ajatusketju: Olipa sillä naisella jotenkin kahdehdittavan hyvä meininki! Just tuommonen on täydellinen tapa aloittaa viikonloppu raskaan duuniputken jälkeen. Teki mieli kommentoida tälle naiselle, että noin sitä pitää ja jatka samaan malliin! Mutta sitten molemmat oltiin pähkäilty mielessämme, että ilmaisi tämän asian miten tahansa, se kuulostaisi vittuilulta, kun se tulee lastenvaunuja kärräävän pariskunnan suusta. ("Senkin juoppolalli, siinä sitä vaan dokaillaan kun me vietetään tervehenkistä Lidliin-meno-elämää perheen kesken!")

Näin ollen äitiysloma on myös sulkenut multa pois tiettyjä jutustelumahdollisuuksia.

 

Kuvassa vauva, joka on täydellinen conversation piece.

(Tiesittekö muuten, että conversation piece tarkoittaa paitsi esinettä, josta saa aloitettua jutunjuurta, myös ryhmäpotrettimaalausta, jossa kiinnostavat ihmiset esittävät keskustelevansa toistensa kanssa. Tällaisia maalattiin 1700-luvulla. Opin tämän seikan tänään, kun olin viettämässä lattemamaelämää Kiasmassa. Huomaatteko muuten, etten horise tajunnanvirtaa pelkästään ratikassa, vaan myös ihan täällä blogissakin!)

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

H&M:n lastenvaatteet ovat muuten melko kestäviä. Vasemmalla kolmeviikkoinen Julia heinäkuussa 1987. Oikealla kolmeviikkoinen Ihminen helmikuussa 2016. 

Meiän äbä oli säästänyt mun vanhan potkupuvun. Mintun sävy näyttää edelleen freesiltä, ja poika käytti pukua tovin tässä alkuvuodesta. Nyt se on jo käynyt pieneksi molemmille, mutta ehkä pojan lapsi voi käyttää sitä 28 vuoden päästä. Aika näyttää.

 

ps. Kuten olen sanonut: ei ole rumia vauvoja, on vain rumia ilmeitä. Ja ööö... punakkaa pienen porsaan näköistä lookkia. Enkä nyt puhu omasta lapsestani.

 

 

Share

Pages