Ladataan...
Juliaihminen

Ensimmäinen asia, minkä hankin saatuani tietää olevani raskaana, oli tietenkin purjevene. Miten ihminen voisi kuvitella kasvattavansa kulttuurikodin lasta, jos hänellä ei ole purjevenettä?! Lapsi, joka ei purjehdi, ajautuu saman tein mieron tielle ja syrjäytyy yhteiskunnasta.

Tai no oikeastaan juttu meni niin, että olin puhunut jo vuosia veljeni Oton kanssa, että meidän pitäisi ostaa H-vene. Sitten viimein, kun Otto löysi hyvän käytetyn H-veneen tori.fistä, mun vatsassa oli alkanut kasvaa beebo. Kun Otto soitti mulle varmistaakseen, että nyt me sitten ostetaan se vene, mun piti kertoa sille, että mä en sitten pysty vähään aikaan huoltamaan venettä, purjehtimaan sillä tai olemaan sen kanssa missään tekemisissä. Sillä kuka sairas nyt vavvan ottaisi H-veneeseen?! (Tästä syystä Otto oli myös meidän perheen ensimmäinen ihminen, joka sai tietää tulevasta bebosta.)

Olen nyt kuitenkin päässyt purjehtimaan veneellä muutaman kerran, kun Alppu on jäänyt isänsä kanssa maihin. Ja ai että purjehtiminen on maailman siisteintä! Vapauden tuulet vain tuivertelivat kasvoilla, meri kimmelsi auringossa ja vene liikkui sulavasti mutta nopeasti eteenpän, kun seilattiin Oton ja meidän isosiskon Lotan kanssa Turun saaristossa. Juotiin Jaffaa, syötiin suklaata ja juoruiltiin antaumuksellisesti.

Me ollaan ihan pienestä saakka veneilty vanhalla puisella moottoriveneellä perheen kanssa ympäri Turun saaristoa. Vierasvenesatamat Seilistä Gullkronaan ja Jurmosta Nauvoon on tuttuja. Ollaan seilattu isoissa myrskyissä ja tyynessä auringonpaisteessa. Ollaan pysähdytty kellumaan keskelle Airistoa ja hypätty uimaan veneen ympärille. (Ja kun isä on maininnut, että alapuolella on muuten 70 metriä syvää, on tehnyt mieli nousta ylös.) Veneillessä ajantaju lähtee nopeasti, ja olen monilla matkoilla lukenut hytissä tuntitolkulla (etenkin esiteini-iässä fantasiakirjoja).

Parasta Turun saaristossa on kuitenkin autiot saaret, joihin voi ankkuroida veneen yöksi, paistaa iltapalaksi trangialla lettuja ja pulahtaa iltauinnille vielä ennen nukkumaan menemistä. Aallot keinuttavat hiljalleen uneen, ja meren äänten kuunteleminen veneen pohjan läpi on äänimaisemien parhaimmistoa. En muista kuka meistä lapsista, mutta joku muistaakseni otti myös ensimmäiset askeleensa meidän veneessä.

Mä haluan, että Alppu pääsee kokemaan tämän kaiken. Kallistuva purjevene (etenkin H-vene, kun se kallistuu niin paljon) on hieman hankalampi kuin moottorivene vauvan kanssa. Aloin kuitenkin jo miettiä, että ehkä mä voisin käydä ostamassa alle kymmenenkiloiselle tarkoitetun pelastusliivin ja ottaa Alpun mukaan seuraavalle reissulle. Koskaan ei ole liian aikaista (tai myöhäistä) aloittaa purjehtimista.

 

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Yhtäkkiä huomaan roikottavani vauvaa parvekkeen reunan yli ja..! Juoksen portaita alas vauva sylissä ja astun harhaan... Kävelen laiturilla ja vauva luiskahtaa mun sylistäni...

Siitä lähtien kun Alppu syntyi, mun päähän on ilmaantunut tällaisia pakkoajatuksia siitä, millä eri tavoilla vauvalle voisi käydä huonosti. Se on kammottavaa. Näen päivittäin erilaisia vaaran paikkoja, joissa itse aiheutan lapselle tapaturman.

Käyn myös omituista vaihtokauppaa mielessäni: ”Sairaudet, visvasyylät, leprat, spitaalit, sankkerit sun muut, iskeköön kaikki vitsaukset mieluummin muhun. Kunhan Alpulle ei kävisi mitään.” (Jos tahdonvoimalla voisi manata itselleen taudin, mulla olisi näiden vaihtokauppafantasioiden ansiosta luultavasti zikavirus ja sars poikineen.) On suorastaan hämmentävää, miten itsestäänselvänä pidän sitä, että olisin valmis kuolemaan pojan puolesta. Asiaa ei tarvitsisi harkita sekuntiakaan. Ennen kuin sain lapsen, en ikinä ajatellut voivani kuolla jonkun puolesta.

Kun mulle tulee mieleen joku uusi keino välttää onnettomuus, tyyliin ”sitten kun Alppu oppii kävelemään, pitää ottaa parveketuolit pois, jottei se vahingossa kiipeä niiden kautta kaiteen yli”, mun on vain pakko sanoa se ääneen Tikille, vaikka se olisi kuinka epätodennäköistä. Jos joskus tapahtuisi se pahin, syyttäisin ikuisesti itesäni siitä, etten sanonut vainoharhaista ajatustani ääneen. Lisäksi jos kuulen jostain kauheasta mutta arkisesta tapaturmasta, mun on pakko kertoa siitä ystäville, jotta nekin varmasti osaavat välttää sen. ”Ja siksi me ei pidetä koskaan leipäveitsiä pystyssä tiskikoneessa.” (Näiden kauhujuttujen levittäminen ei kyllä tee kenenkään psyykeelle hyvää.)

Mä en ole yksin näiden uhkakuvieni kanssa. Yhdellä kaveripariskunnalla on tapana aina illalla tehdä ”synnintunnustus” ja kertoa, mikäli jompikumpi on asettanut niiden vauvan päivän aikana vaaraan. ”Mä kannoin raskaita ostoskasseja ja tyttöä samaan aikaan portaissa, ja periaatteessa mun ote olisi voinut livetä.” ”Ei se mitään, hyvä ettei mitään tapahtunut.”

On mahdollista, että nämä uhkakuvat vain lisääntyvät sitten, kun poika oppii liikkumaan. Toisaalta ne saattavat myös kadota pikkuhiljaa, kun huomaan, että poika on edelleen hengissä. Enää en esimerkiksi käy katsomassa iltaisin, hengittääkö se. (Paitsi jos tulee semmoen tunne, että tekee mieli käydä kurkkaamassa poikaa varoiksi, olen antanut itselleni luvan mennä.) Kun taannoin kävin Alpun kanssa vyöhyketerapiassa, siellä puhuttiin siitä, miten peloistaan voi opetella irti keskittymällä vahvasti hetkeen: ”Just nyt kaikki on hyvin.”

Mä tiedän, että hirveän surullisia tapaturmia oikeastikin tapahtuu, vieläpä useimmiten juuri kotona, arkisissa tilanteissa. Mutta tiedän myös, että niiden pelkääminen ei tee elämästä parempaa. Toisaalta, nämä nopeat ohimenevät ajatukset eivät onneksi hallitse tai vaikuta mun elämääni. En esimerkiksi ole luopunut parvekehengailutuokioista pojan kanssa, vaikka tuo putoamisajatus juolahtaakin melkein joka kerta hetkeksi mieleen. Ennemminkin ajattelen, että siinä täytyy olla jotain biologispsykologista: mulla on käsissäni mulle kaikkein arvokkain juttu, ja se saa mut valppaaksi ja estää tällä lailla onnettomuuksia tapahtumasta. En silti halua turhaan ruokkia niitä itsessäni ja siksen esimerkiksi enää lue mitään uutisia lasten onnettomuuksista. 

 

Nouseeko teille tällaisia arjen uhkakuvia mieleen?

 

Share

Ladataan...
Juliaihminen

Tien päällä on aina aikaa ajatella ja jutella muustakin kuin perusarjesta. Silloin mieleen nousee monia elämässä olennaisia kysymyksiä, joihin vastauksia ei löydy googlesta tai raamatusta. Kuten:

Miksi vasemmiston kannattajat juovat yleensä punkkua ja oikeistolaiset nauttivat mieluummin valkkaria? 

(Teoriamme on, että kokkareilla ei voi juoda tyylikkäästi punaviiniä, kun se jää huuliin ja hampaisiin. Mutta tämä ei vielä selitä sitä, miksi kunnon kommari vetäisee punkkupullon huiviinsa ja asettaa kynttilän palamaan tyhjään puteliin.)

Lähtikö se tyyppi lopulta silloin sen kanssa sinne järvelle

(Mun valistunut arvaus on että kyllä. Toki tommonen inttäminen on vähän ärsyttävää, mutta oli se kirjeen kirjoittaminen kuitenkin aika romanttinen teko. Ja lupaus siitä valkoisesta helmestä houkutteleva.)

Miksi kaupan hampurilaissämpylät ovat poikkeuksetta niin onnettomia?

(Pohdittiin tätä Joensuussa pitkään, Tupin mielestä niistä puuttuu sielu.)

Miksi länsimaissa asiat on fiksouduttu jakamaan niin usein kolmeen ja se ykkönen on aina eniten arvostettu?

(On ensimmäinen maailma, toinen maailma ja kolmas maailma. Mulle muuten selvisi vasta ihan vähän aikaa sitten, että toinen maailma tarkoittaa sosialistisia maita, eli Neuvostoliittoa ja kumppaneita. Onkohan toista maailmaa enää olemassa? Jos ei, niin kuuluuko Venäjä ensimmäiseen maailmaan?

Myös talouden sektorit on jaettu kolmeen, mutta yleensä puhutaan vain kolmannesta sektorista, joka on melko hähmäinen käsite. Se tarkoittaa kansalaisjärjestöjä ja vapaaehtoistoimintaa, mutta sitten kuitenkin kolmas sektori saa usein rahoituksensa julkiselta sektorilta, niin miten se eroaa niin kamalasti toisesta eli julkisesta sektorista?)

Onko kukaan koskaan tehnyt jalkapallon arvoturnauksissa pakarallaan maalia?

(Tähän google toki saattaisi kertoa vastauksen, mutta raamattu ei.)

 

Löytyisikö vastaus näihin mieltä kaihertaviin arvoituksiin täältä Lilystä?

 

Kuvissa: Mun ja Tikin Suomi- road trip eteni läpi Hartolan, Vehmersalmen ja Joensuun aina Punkaharjulle, Imatralle ja Lappeenrantaan. Imatran koski teki massiivisen vaikutuksen ja Lappeenrantaan rakennettu "Suomen suurin hiekkalinna" oli veikeä yhdistelmä neuvostohenkistä patsastaidetta ja Game of Thrones -villitystä.

Voi että Suomi on kaunis maa!

 

Share

Pages