Ladataan...
Juliaihminen

”On syytä pitää juhlat aina, kun on syy pitää juhlat”, sanoi ystäväni Kati.

Ja oikeassahan se on. Rakastan juhlien järjestämistä ja pidän niitä usein. Mulla on ollut tapana järjestää ainakin vappukemut ja rapujuhlat elokuussa, mutta myös pienempiä humpuutteluja täytyy järkkäillä ympäri vuotta. Ja sitten kun on oikea syy, niin silloin vasta kemutaankin.

Nyt oli, mä nimittäin vihdoin, yhdeksän vuoden jälkeen valmistuin valtiotieteiden maisteriksi. 

Kuin ihmeen kaupalla mahduin silkkimekkoon, jonka teetin tammikuussa Thaimaassa ihan normimekoksi. Mun pikkusisko Sofia on vähän hoikemmassa kunnossa.

Olin päättänyt pitää valmistujaisjuhlat meillä kotona, ja taisin suhtautua tähän päätökseen melko fanaattisesti, sillä vuosi sitten, kun metskattiin kämppää, mä aina asuntonäytöissä mietin, voiskohan täällä pitä valmistujaiset? 

Kyllä mua silti vähän etukäteen kuumotteli, että mahtuuko mun 118 kutsumaani vierasta paikalle. Koska pitihän mun nyt kutsuu kaikkia vanhoja opiskelukavereita. No, lopultahan on aika paljon no-showta, eli paikalle saapui ehkä joku 60 ihmistä, ja jengi tuli ja meni eri aikoihin, joten missään vaiheessa ei ollut klaustrofobista oloa.

 

Mun juhlien järjestäminen noudattaa aina tuttua kaavaa:

1. Innostun ajatuksesta, että voin pitää juhlat. 2. Ihmisten kutsuminen ja katsominen, ketkä pääsee, on kutkuttavaa! 3. Alan miettiä tarjoiluja ja siivoamista. 4. Edellisenä päivänä iskee juhlainhotus. Alan ajatella, että ei hitto, miksi ne kaikki vastenmieliset ihmiset nyt tunkee mun kotiin iilimadon tavoin imemään musta verta?! Miksen mä vaan saa olla rauhassa mun omassa kodissani! Eikä kukaan kuitenkaan arvosta mun pieniä viirinväkertelyjä kattoon! 5. Just ennen juhlia säntäilen ympäriinsä paniikin vallassa ja riehun omituisista asioista Tikille, joka nöyrästi joutuu kestämään kaiken sen shaiban. 6. Ekat ihmiset saapuu, ja mä rentoudun täysin. Ah, mä rrrrakastan näitä tyyppejä! Miten voikin olla, että samassa tilassa on niin paljon mun lempi-ihmisiä. Uskomaton tuuri! 7. Ehinkö mä nyt jutella kaikkien mahtavien tyyppien kanssa. (Tässä kohdassa pitää priorisoida! Yleensä juttelen mun parhaiden kavereiden kanssa noin puoli sanaa, koska niitä nyt näkee kuitenkin.) 8. Herään seuraavana päivänä onnellisena kaaokseen, laitan jotain tosi hyvää musiikkia soimaan, napostelen juhlien jämiä ja siivoilen pikkuhiljaa. Jos on ollut oikein hyvät juhlat, olo on ehkä vähän tyhjä, koska nyt ne on iäksi poissa, enkä enää koskaan saa niitä juhlia takaisin!

 

Kuvassa mun rakkaita opiskelukavereita, Toni, Maija ja Anne, joista Toni ja Anne toimivat yhdekäsn vuotta sitten mun tuutoreina <3

Mun maisterisjuhlien teema oli cocktail, joten ruuat syötiin sormin ja Tiki toimi koko illan drinkkimestarina ("Ei ku mä oon vaan nöyrä ja huono harjottelija-baarimikko") tehden gin tonicceja ja cuba librejä. Musta olisi ollut sulaa hulluutta kieltää muita ihmisiä juomasta alkoholia vain oman tilani takia. Itse olen valintani tehnyt, miksi muiden pitäisi siitä kärsiä?

Olin suoraan sanottuna yllättynyt, miten sitä jaksoi humpuutella pelkällä lehtikuohuvalla. Ja vielä yllättyneempi siitä, miten paha darude mulla oli sunnuntaina silkasta valvomisesta. Lähdettiin nimittäin jatkoille niinkin ihanaan mestaan kuin Vallilan Westminsteriin, jossa meni valomerkkiin saakka.

 

Katariina, Heikki, Minna ja Ville on myös opiskeluajoilta tarttuneita kavereita. Kukaan niistä tosin ei ole opiskellut samaa pääainetta mun kanssa.

Heikki, Teemu, Lauri, Kuke, Katri ja Marta, todella best around -jengiä!

Sain myös aivan sairaan ihania valmistujaislahjoja. (Mun äitiyslomasta tulee yhtä isoa brunsseilla ja erinäisissä hoidoissa käymistä!) Mulle tuli sama reaktio kuin häiden jälkeen, kun availin lahjoja: Ei hitto, en mää nyt näin kivoja juttuja ansaitse, herran tähden, ei kai nyt sentään. Sitten mua jotenkin hävettää se, että ihmiset ovat niin kivoja mulle. Omituinen meno.

 

Ja niin ihania korttejakin! Näistä kokosin taidenäyttelyn jääkaapin oveen.

Mua vähän pelottaa, että nämä olivat vikat kunnon hipat vähään aikaan, koska musta tuntuu, että beben kanssa ei voi riekkua ainakaan ekaan vuoteen ihan niin paljon. Mutta kyllä näissäkin kemuissa oli lapsia, joten eiköhän bailando ole mahdollista myös pikku-kamun kanssa!

Juhlimisiin!

Ladataan...
Juliaihminen

Tämä ei luultavasti liikuta kamalasti ketään muuta kuin mua ja mun sisällä kasvavaa oliota, mutta kuulkaa, se on juhlan paikka, sillä hänen laskettu ulos työntymisen aika on tasan kahden kuukauden päästä 9.2.2016.

Ja nyt, kun vatsankasvatusoperaatio on kestänyt kunniakkaat 31+1 viikkoa, tämä alkaa olla jo aika nähty homma. Paitsi että kaksi kuukautta vielä. Jos voisin, ottaisin just nyt yhden päivän ilman vatsaa, ja kerron teille millainen olisi tämä unelmien päivä.

 

- Heräisin hyvin nukutun yön jälkeen ja köllisin sängyssä ihan missä tahansa asennossa mieli tekisi (esim vatsallaan).

- Aloittaisin aamun pitkällä juoksulenkillä. Ehkä kuuntelisin Zombies, Run! -asemaa samalla.

- Pukisin kireät farkut jalkaan ja minkä tahansa paidan. (Voin kertoa teille, että kun yksiä housuja on käyttänyt puoli vuotta joka päivä, niihin pinttyy haju, jota luultavasti voi haistella myös Mordorissa.)

- Laittaisin jotain ihanaa hajuvettä (herra tietää miksi, mutta olen lopettanut hajuvesien käytön raskauduttuani, kun foliohattujen mukaan niistä imeytyy ihon läpi kemikaalia bebeen turhaan ja minähän kuuntelen kaiken maailman ituhippejä!).

- Joisin ison aamukahvin, vaikkapa IPI kuppilassa, jossa voisin syödä ihan mitä tahansa ilman pienintäkään pohdintaa siitä, tappaako tuo juustonkimpale nyt mun lapseni.

- Kävelisin kaupungilla normaalin näköisesti, en ”nyt multa taitaa päästä kakkonen” -tyylillä.

- Kävisin iltapäivällä Sushi Bar & Winessä, söisin sushia ja joisin kylmää Kung Fu Girliä. (Kuulkaa ihmiset, mikään ei voita aurinkoisena päivänä pikku hutikassa kaupungilla koikkelehtimista!)

- Illalla joisin punaviiniglögiä ja söisin pipareita, joiden päällä on syvästi homehtunutta homejuustoa. Niin homehtunutta, että se haisisi pahemmalta kuin mun Mordor-farkut.

 

Vielä lopuksi disclamerina, että onhan se maailman kivointa olla raskaana ja saada se lapsi ja blaablaablaa muuta paskaa löperrystä…

 

Hyvän mielen absurdin joulukalenterin edelliset osat:

1. luukku: fanttasia

2. luukku: panhuilu tunteiden tulkkina

3. luukku: vihamuki

4. luukku: kulttuurikodin kasvatti

5. luukku: parhaat Wilma-merkinnät

6. luukku: Hannes Hynönen

7. luukku: suuren suuri puurokauha

8. luukku: Timpsin snäppijoulukalenteri

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Tiedättehän Mua lemmitkö vielä Kustaa? -blogin Tiia Rantasen? Siinä on yksi sekaisin oleva nainen.

No, hänen blogistaanhan jo sen huomaa. Tyyppi kirjoittelee ulosteesta, lempikirosanoistaan ja käyttää vapaa-aikaansa muun muassa pohtien uudenlaisia konsepteja Ensitreffit alttarilla -sarjalle (joista suosikkiani, Ensitreffit kättärillä -ideaa olen naureskellut koko syksyn, itse asiassa nauran sille parhaillaikaa). 

Nyt se hullu on alkanut pitää niin sanottua Timpsin snäppijoulukalenteria. 

Tähän mennessä luukuista on paljastunut paljon absurdimpaa kamaa kuin mihin olen itse pystynyt tässä mun tekstimuotoisessa joulukalenterissa. Viikonloppuna se listasi muun muassa asioita, joiden avulla voi esittää turkulaista (muista sanat NIMBAL, KUIMBAL ja NÄIMBAL sekä negaatiokysymykset "Ei tää bussi Turkkuu menis?" "Et sunkka sää mun kaa naimissiin menis?").

Sitten se on imitoinut todella randomeja YouTube-videopätkiä esittäen aina eri hahmoja snäpeissään. Vähän semmosta jakomielitautista meininkiä.

Ainoa ikävä puoli tuon hullun naisen toiminnan seuraamisessa on se, että ne on tosiaan snäppejä, eli ne räjähtää miljoonaan osaan aina vuorokauden kuluessa. Niistä ei voi nauttia ikuisesti. Siksi kehotankin, että nyt äkkiä sinne snäppiin ja alatte seurata @tiiamarietta-käyttäjää. 

Elämästänne tulee hullumpaa. Ja NIMBAL parempaa.

 

 

Mitä tässä Timpsin joulukalenterin seitsemännessä luukussa tapahtuu? En tiedä. Jotain sairasta, joka saa mut hyvälle tuulelle ja katsomaan näitä snäppejä uudestaan ja uudestaan. Pyydän anteeksi sitä, että otin näistä screen shotit. Se on vähän niin kuin snäpin etiketin vastaista. Mutta hei: I MAKE MY OWN RULES.

 

 

Hyvän mielen absurdin joulukalenterin edelliset osat:

1. luukku: fanttasia

2. luukku: panhuilu tunteiden tulkkina

3. luukku: vihamuki

4. luukku: kulttuurikodin kasvatti

5. luukku: parhaat Wilma-merkinnät

6. luukku: Hannes Hynönen

7. luukku: suuren suuri puurokauha

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

 

Mun lokakuu oli harvinaisen innostava. Tein silloin aika suuritöistä juttua Trendiin siitä, miksi nettiä on tekemässä niin vähän naisia ja mitä siitä seuraa. Juttu julkaistiin joulukuun Trendissä ja koska aihe oli netti, niin tietenkin myös Lilyn puolella. Sen voi lukea täältä.

Kävin juttua varten isossa Women In Tech15 -tapahtumassa (suosittelen!), haastattelin kolmea huippupätevää naista, juttelin kymmenien ihmisten kanssa (monien koodareiden ja netin kanssa työskentelevien miesten kanssa), luin Tuuti Piipon mainion Futuremakers-kirjan ja paljon nettiartikkeleita aiheesta. 

Yksi ongelma jutun teossa kuitenkin koko ajan rassasi mua ja myös mun haastateltavia. Periaatteessa me kaikki uskotaan siihen, että miesten ja naisten välillä ei ole sen suurempia eroja. Siksi tuntuu jotenkin väkinäiseltä väittää, että "kyllä nettiä pitäisi olla tekemässä naisia, koska silloin netti olisi parempi paikka". Ja sitten heti perään todistella, että naiset ja miehet on pohjimmiltaan aika samanlaisia. Mitä väliä sillä sitten on, kuka sitä nettiä rakentaa?

Mutta on sillä. Ihmisiä kiinnostaa ratkaista sellaisia ongelmia, joita niille itselleen tulee vastaan elämässä. Ne haluaa tehdä sellaisia palveluja, joista ne ajattelisi itsekin tai niiden läheisten hyötyvän. Ja mun mielestä naisilla ja miehillä on joihinkin asioihin eri näkökulmat. Ja muun muassa tästä syystä olisi hyvä, että nettiä, joka on kuitenkin ihan hiton iso osa meidän elämää – hemmetti sentään, meikkis viettää netissä desktopilla kahdeksan tuntia arkipäivässä + puhelinsurffailut ja eri sovellusten ronklailut – niin on sillä väliä, onko sitä käyttämääni maailmaa ollut suunnittelemassa pelkästään miehet vai myös naiset. 

 

 

Nimimerkki Lullah oli käynyt kommentoimassa jutun alle kiukkuisesti:

”Kyllä niitä naisia sinne tietotekniikan puolelle mielellään otetaan opiskelemaan, mutta kun ei hae. Sinne vaan kaikki ihan vapaasti samalle viivalle kaikkien hakijoiden kanssa, parhaat pääskööt ja pärjätkööt.”

Tätä en kiellä eikä kiellä juttukaan. Tässä vaiheessa mun on pakko vetästä tämä humanistien lempilause esille:

Kulttuuri on konstruktio.

Se, millaisessa kulttuurissa me eletään ja millaisia totuttuja tapoja me noudatetaan, on täysin rakennettua, mikään Jumala ei ole niitä taivaasta meille tiputtanut. Harva asia maailmassa vain on luontaisesti jollakin lailla, vaan yleensä kaikkeen on syynsä. On kiinnostavaa etsiä näitä syitä, purkaa niitä osiin ja tätä kautta miettiä, miten kyseistä asiaa voisi muuttaa parempaan suuntaan.

Joskus auttaa jo se, että jonkun asian sanoo ääneen. Kuten nyt sen, että Suomessa ainoastaan 22 prosenttia teknologia-alan työntekijöistä on naisia. Jo asian toteaminen saattaa herättää pohtimaan koko hommaa.

Kun kyselin koodarikavereiltani, kuinka monta naiskoodaria ne tuntee, moni muisti ehkä yhden tai kaksi. Mikseivät naiset sitten ole hakeneet koodaamaan? Suomihan on harvinaisen vapaa maa!

En väitä, että jutussa on löydetty kaikkia syitä tähän, mutta pääpiirteissään ajatukset olivat nämä: Tyttöjä ei samalla lailla kannusteta tietokoneiden pariin, ne mielletään edelleen poikien jutuksi, ja nämä on sellaisia pieniä nyansseja opettajien, opojen, vanhempien tai vaikka Hollywood-elokuvien puheissa, ei mitään "VAIN POJAT KOODAAVAT" -julistuksia. Olisi kivaa, että meillä olisi enemmän Lisbeth Salander -tyyppisiä vahvoja roolimalleja naisille ohjelmoinnin saralta. Sanotaan esimerkiksi, että sen jälkeen kun (siihen aikaan ihan mahtava ja edistyksellinen) Ally McBeal -sarja alkoi tulla telkkarista, oikikseen alkoi hakea enemmän naisia.

Netti on myös pitkään ollut naisvihamielinen paikka, eikä tämä seikka varsinaisesti ime naisia alalle.

Lisäksi aikaisemmin feminiiniseksi miellettyjä piirteitä (disclamer: tällaistakin on tosi vaikea sanoa, koska ihan yhtä lailla näitä piirteitä löytyy miehistäkin), kuten empaattisuutta, herkkyyttä ja intuitiivisuutta, ei ole alalla kamalasti arvostettu. Nyt asiat on muuttumassa. Tänä aamuna btw ilahduin, kun luin Hesarista, että Financial Timesin mukaan naisten johtamat yritykset ovat merkittävästi kannattavampia

 

Keinoja sille, miten tällaista "nörttimies"-kulttuuria voitaisiin vähän rikkoa ja näin saada niitä naisia alalle, on paljon. Lukekaa ne jutusta.

Mä tiedän, että nämä naismies-aiheet herättävät ihmisissä aina ihan kamalasti raivoa. Ehkä se iskee johonkin ihmisen sisimpään. Ainakin aihe koskee meitä kaikkia, koska jokaisella meistä on jonkinlainen suhde sukupuoleen. (En siis edes sano, että jokainen meistä kokee olevansa mies tai nainen, koska mulla on ystäviä, jotka eivät koe olevansa kumpaakaan.) Näin ollen tästä asiasta jokaisella on usein joku mielipide. Ihmisiä ärsyttää se, että ne ulkopuolelta tai yläpuolelta luokitellaan johonkin geneeriseen ryhmään, kuten miehet tai naiset. Yleensä ihminen haluaa kokea olevansa yksilö. Lisäksi se, että joku tökkii jotain totuttua ajattelutapaa, voi raivostuttaa. Siksi vaikkapa Emmi Nuorgamin lelupohdinnosta nousi semmonen geitti.

Nämä on kuulkaas hankalia juttuja! Enkä sano, että jutun tekemisenkään jälkeen mulla olisi vastauksia kaikkeen, mikä liittyy naisiin techissä.

Musta yksi tärkeä pointti kuitenkin jutussa oli se, mitä Pia Erkinheimo sanoi: ”Naisten verkostoituminen ei tarkoita sitä, että puhuttaisiin naisasiaa vaan sitä, että tehdään bisnestä yhdessä.” Eli en mäkään jaksa ikuisesti mistään naisasiasta puhua, eikä jaksa kukaan muukaan. Mieluummin tehdään ja mennään! Mutta ensin nämä asiat pitää sanoa ääneen.

 

Mutta kysyn vielä teiltä, osaatteko sanoa, miksei naiskoodaajia ole niin paljon kuin miehiä?

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

 

Älkää käsittäkö mua väärin, olen aina tykännyt Katri Helenan Joulumaa-biisistä. Mutta onhan sen sanoitukset nyt aika happoset. Etenkin tämä kohta on aina kriipannut mua:

”Voi jos jostain saada voisin suuren puurokauhan. Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan.” 

Kuulostaa suuruudenhullulta idealta, suorastaan väkivaltaiselta. Onko puurokauha tässä joku eufemismi ydinpommille? Eikö Maolla ja Stalinilla ollut vähän samanlaisia ajatuksia? "Antakaa mulle isot aseet ja armeija, niin minä takaan rauhan." Oikeastaan tästä tulee mieleen Taru Sormusten Herrasta -kirjan Sauron, jolla oli kyllä hyvät aikeet alun perin mahtisormuksen suhteen, mutta kuinka sitten kävikään?

**

Kun pohdiskelin tätä mun siskolle Sofialle, se yllättäen ilmoitti käyneensä maailman suurimman puurokauhan luona. Se sijaitsee Japanissa, Miyajimassa ja on oikea turistinähtävyys. Täällä on kuvia siitä. Tämä ilahdutti mua suuresti.

Nyt pitää enää toimittaa tuo kauha Helenan Katrille ja maailmanrauha on taattu. Tosin musta tuntuu, että esimerkiksi Martti Ahtisaari olisi parempi neuvottelemaan maailmanrauhasta, joten pitäiskö vaan pyytää, että nuo japanialaiset lähettäisivät kauhan hänelle lainaan?

 

Kuva:

"Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta." No se on hyvä, sillä veikkaan että suurin osa suomalaisista ei ole koskaan nähnyt tunturia. Itse sain tunturiin ensikosketuksen vasta 25-vuotiaana, kun vietin viikon Kilpisjärvellä graduretriitissä. Yhtenä päivänä kiipesin Saana-tunturille. Heittämällä kaunein paikka, missä olen ikinä ollut.

 

Entä mikä on teidän suosikkinne oudoista joululauluista?

 

Hyvän mielen absurdin joulukalenterin edelliset osat:

1. luukku: fanttasia

2. luukku: panhuilu tunteiden tulkkina

3. luukku: vihamuki

4. luukku: kulttuurikodin kasvatti

5. luukku: parhaat Wilma-merkinnät

6. luukku: Hannes Hynönen

 

 

Pages